musiikkia, valtasi hänet samoin kuin muutkin, vieläpä enemmänkin, sen
miehen demooninen tahto ja tunnevirta, joka oli päästänyt nuo sävelet
valloilleen. Christophe nauroi ja vapisi, hänen poskiaan poltti, hän
tunsi itsessään kokonaisten ratsaslaumain hurjat sotahuudot. Hän
ajatteli, että kaikki on sallittua niille, jotka kantavat moisia
aronmyrskyjä sisässään. Kuinka hän riemuitsikaan, kun hän tunsi
noiden yleisesti pyhitettyjen teosten, joita hän nykyään selaili
aina ylen arastellen, herättävän itsessään saman liikutuksen, jonka
ne olivat hänessä ennen synnyttäneet saman kiihkeän hurmauksen, jopa
niin puhtaana, ettei sitä mikään tahrannut! Sellaisissa kohdissa
oli hän ikäänkuin pelastanut haaksirikossa kunniakkaita sirpaleita.
Kuinka onnellinen hän silloin olikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi
pelastanut osan omaa itseään. Ja eivätkö ne olleetkin hänen omaa
itseään? Eivätkö nuo suuret saksalaiset, joita vastaan hän nousi
kapinaan, olleet hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen omaa kalleinta
olemustaan? Hän oli ankara heille ainoastaan sentähden, että hän oli
ankara itselleen. Kuka rakasti heitä enemmän kuin hän? Kuka tunsi
paremmin kuin hän Schubertin hyvyyden, Haydnin viattomuuden, Mozartin
hellyyden, Beethovenin suuren sankarisydämen? Kuka oli pyhemmin ja
hartaammin tuntein kuin Christophe paennut Weberin suhisevain metsien
turviin, ja Johan Sebastianin valtavien tuomiokirkkojen varjoon, jotka
kohottavat Saksan tasangoilla pohjolan harmaata taivasta kohti kivisiä
vuoriaan ynnä jättiläismäisiä tornejaan ja niiden läpileikkauksin
koristettuja viirejä? Mutta hän kärsi heidän valheistaan, hän ei voinut
heissä niitä unohtaa. Hän arvioi ne rodun syyksi, mutta noiden miesten
suuruuden sen sijaan heidän omaksi ansiokseen. Siinä hän erehtyi. Sekä
suuruus että heikot puolet ovat molemmat sen rodun ominaisuuksia, jonka
mahtava, vaikkakin samea ajatus vierii sellaisena musiikin ja runouden
virtana, että koko Europa sammuttaa siitä janoaan. Ja minkä muun kansan
keskuudessa olisi hän löytänyt sen yksinkertaisen puhtaudenkaan, joka
innosti häntä tällä hetkellä sinkoamaan kansastaan moisia tuomioita!
Sitä ei Christophe kuitenkaan aavistanut. Niinkuin hemmoiteltu lapsi
käänsi hän kiittämättömänä äidiltään saamansa aseet itse äitiään kohti.
Myöhemmin, myöhemmin oli hän tunteva, mitä hän oli hänelle velkapää, ja
kuinka syvästi hän häntä rakasti...
Mutta nyt oli hänellä silmitön reaktsioonikausi kaikkia lapsuutensa
epäjumalia vastaan. Hän oli vihainen itselleen ja niille, siitä, että
hän oli uskonut, intohimoisen antautuvasti niihin. -- Ja se hänen
kautensa olikin aivan paikallaan. On eräs jakso ihmisen elämässä,
jolloin täytyy uskaltaa olla väärämielinen, jolloin täytyy tohtia tehdä
selvää jälkeä kaikista opituista ihailun ja kunnioituksen esineistä,
täytyy kieltää kaikki -- sekä valheet että totuudet, -- kaikki, mitä ei
ole tuntenut todeksi omassa itsessään. Koko kasvatuksessaan ja kaikessa
ympäriltä nähdyssä ja kuullussa imee lapsi itseensä sellaisen määrän
valheita ja typeryyksiä elämän olennaisimpiin totuuksiin sekoitettuina,
että nuorukaisen ensimäinen velvollisuus on sylkeä kaikki tuo opittu
suustaan, jos hän aikoo olla terve mies.
Christophe eli kyllästymisen tervettä murroskautta. Vaisto pakotti
hänet vieroittamaan olennostaan kaikki sulamattomat ainekset, jotka
sitä rasittivat.
Ennen kaikkea koski tämä seikka sitä äitelää hempeämielisyyttä,
joka tihkuu saksalaisessa kansallishengessä kuin maanalaisessa,
homeelta löyhkävässä kellarissa. Valoa! Valoa! Raitista ja kuivaa
tuulta, pyyhkäisemään pois nuo rämehöyryt, tukahuttavat tuoksut,
kaikki nuo, joiden nimi on Lied, Liedchen, Liedlein, lukuisat kuin
pisarat sateella, pisarat, joissa vuolaanaan purkautuu germaanilainen
Gemüt. Pois nuo lukemattomat: _Sehnsucht_ (Kaipuu), _Heimweh_
(Koti-ikävä), _Aufschwung_, (Sielunlento) _Frage_ (Kysymys), _Warum_
(Miksi?), _an den Mond_ (Kuulle), _an die Sterne_ (Tähdille), _an
die Nachtigall_ (Satakielelle), _an den Frühling_ (Keväälle), _an
den Sonnenschein_ (Auringonpaisteelle); kaikki: _Frühlingslied_
(Laulu keväälle), _Frühlingslust_ (Kevätiloa), _Frühlingsgruss_
(Tervehdys keväälle), _Frühlingsfahrt_ (Kevätretki), _Frühlingsnacht_
(Kevätyö), _Frühlingsbotschaft_ (Kevätviesti); nuo _Stimme der
Liebe_ (Lemmenääni), _Sprache der Liebe_ (Lemmentunnustus), _Trauer
der Liebe_, (Lemmenmurhe) _Geist der Liebe_ (Rakkaudenhenki),
_Fülle der Liebe_ (Rakkaudenuhkeus) _Blumenlied_ (Kukkien laulu),
_Blumenbrief_ (Kukkaiskirje), _Blumengruss_ (Kukkien tervehdys); nuo
sadat: _Herzeleid_ (Sydäntuskaa), _mein Herz ist schwer_ ("Raskas
sydämein"), _mein Aug ist trüb_ ("Suruinen sydämein"); nuo pikkuimelät
vuoropuhelut, joissa pakisijoina ovat _Röslein_ (ruusunen), puronen,
kyyhkynen, pikku pääsky; kaikki nuo perusteettomat kysymykset: -- "_Jos
ruusunen okaitta olla vois_", -- "_Entisen armaansa kanssako pääskynen
pesänsä lois vai uudenko lemmen löytänyt ois_": -- koko tuo ummehtuneen
hellyyden, äitelän liikutuksen, hengettömän melankolian ja lattean
runouden tulva... Kuinka paljon kaunista sillä tavoin vedetään alas,
kuinka paljon harvinaisia asioita kulutetaan tarpeettomasti, jokaisen
aiheen tullen, ja aiheettomastikin! Sillä pahinta oli, että kaikki
tämä oli aivan hyödytöntä: se oli pelkkää tapaa paljastaa sydämensä
yleisölle, joutavanpäiväistä ja hempeämielistä kunnon saksalaisten
taipumusta purkaa hälisevästi itseään toisilleen. Ei mitään sanomista,
ja kuitenkin puhutaan kilpaa! Eikö moinen lörpöttely koskaan loppuisi?
-- Hei, pitäkää jo, kurnuttavat sammakot, suunne kiinni!
Varsinkin rakkaudenpuheissa tunsi Christophe kaikkein paksuimpana
valheen: sillä siinä asiassa hän osasi jo helpoimmin verrata sitä
todellisuuteen. Nämä sovinnaiset lemmenlaulut, kyyneleiset ja
siivot, eivät vastanneet missään määrin miehen kiivaita haluja eikä
naisen sydämentunteita. Mutta olivathan nuo, jotka olivat sellaista
kirjoittaneet, toki rakastaneet, ainakin kerran elämässään! Oliko
mahdollista, että he olivat rakastaneet tällä tavoin? Ei, he olivat
valehdelleet, valehdelleet niinkuin kaikessa muussakin, olivat
tahtoneet kaunistaa itseään ihanteellisiksi... Ihannoida! nimittäin:
peljätä nähdä elämää kasvoista kasvoihin, ei pystyä erottamaan
asioita miehen tavalla, sellaisina kuin ne ovat. -- Kaikkialla
samaa arkuutta, samaa miehisen rehellisyyden puutetta. Kaikkialla
samaa hengetöntä haltioitumista, samaa mahtavaa ja valheellista
juhlallisuutta, isänmaallisuudessa, juomapöydässä, uskonnossa. "_Die
Trinklieder_" (juomalaulut) olivat ylistyksiä viinille tai maljalle:
("Oi, ihana malja..."). Uskonto -- seikka, jonka piti olla välittömintä
maailmassa, puhjeta sielusta yhtäkkiä kuin odottamaton lähde, -- se
oli tehdastavaraa, kaupaksi sopivaa valmistetta. Isänmaalliset laulut
taasen rustatut lauhkeaa ja yhteen tahtiin määkivää lammaslaumaa
varten... Karjukaa siis!... Hitto vie, yhäkö te jaksatte valehdella
-- "_ihannoida_" -- teittepä sen sitten juopottelun, miestapon tai
mielettömyyden kunniaksi!...
Christophe oli päässyt sille kehitysasteelle, että hän vihasi kaikkea
ihanteellisuutta. Hän piti rehellistä raakuutta parempana kuin
tällaista valhetta. -- Pohjaltaan oli hän suurempi idealisti kuin muut,
eikä hänellä ollut, -- hänellä ei voinut olla, -- pahempia vihollisia
kuin nuo julkean selvät realistit, joista hän luuli pitävänpä.
Oma kiihkeä aate teki hänet sokeaksi. Häntä jääti tuo usva,
tuo verettömyyttä sairastava valheellisuus, nuo "auringottomat
aate-fantoomit". Hän kaipasi aurinkoa olemuksensa kaikilla voimilla.
Nuorekkaassa halveksumisessaan ulkokultaisuutta kohtaan, joka häntä
ympäröi tai jota hän ulkokultaisuutena piti, ei hän huomannut
sitä rotunsa suurta käytännöllistä viisautta, jonka avulla se oli
rakentanut vähitellen suurenmoisen ihanteellisuutensa, hillitäkseen
rajuja luonnonvaistojaan ja käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen.
Rotujen sieluja eivät muuta eivätkä suuntaa uusille urille useinkaan
mielivaltaiset syyt, uskonnolliset tai moraaliset määräykset,
lainsäätäjät tai valtiomiehet, papit tai filosoofit: vuosisatoja
kestäneet onnettomuudet ja koettelemukset karkaisevat elämään ne
kansat, jotka tahtovat elää.
Samalla Christophe kuitenkin sävelsi, joskaan hänen sävellyksensä
eivät olleet vailla samoja vikoja, joita hän moitti muissa, sillä
taiteellinen luominen oli hänessä vastustamaton vaatimus, joka ei
alistunut hänen älynsä määräämiin sääntöihin. Taiteilija ei luo
järkisyistä. Hän luo pakosta. -- Silloin ei riitä, että on tuntenut
valheen ja enimmissä tunteissa piilevän liioittelun estääkseen
itseään niihin vikoihin suistumasta: siihen vaaditaan pitkäaikaista
ja vaivalloista ponnistusta; mikään ei ole vaikeampaa kuin olla
täysin rehellinen nykyaikaisessa yhteiskunnassa, sillä kullakin on
raskaana perintönä sukupolvesta toiseen siirtyneet mukavat tottumukset.
Ja vaikeinta se on sellaisille ihmisille ja kansoille, joilla on
itseään-hallitsematon tapa antaa sydämensä lakkaamatta puhua, vaikka
sen olisi useasti kaikkein parhainta vaieta.
Christophien sydän oli tässä suhteessa täysin saksalainen: hän ei
ollut vielä oppinut vaikenemisen hyvettä; eikähän se vielä ollut hänen
iälleen ominaistakaan. Hän oli siinä kohdin isäänsä, että hän tahtoi
puhua alinomaa ja puhua melua herättävästi. Hän tiesi sen vikansa,
ja hän taisteli sitä vastaan; mutta se taistelu lamautti osaltaan
hänen voimiaan. -- Sitäpaitsi oli Christophe saanut vielä toisenkin
perinnön, joka oli yhtä vaikea hävittää, se oli isoisältä tullut
suunnaton vaikeus ilmaista tarkan selvästi ajatuksiaan. -- Hän oli
virtuoosin poika. Ja hän tunsi virtuositeetin vaarallisen viehätyksen:
-- suorastaan fyysillisen ilon näyttää nopsaa taitavuuttaan, tyydyttää
lihastenkäyttely-haluaan, iloa voittaa, häikäistä omalla itsellään
suuri, tuhatpäinen yleisö; se ilo oli melkoisen anteeksiannettavaa,
melkeinpä viatonta laatua niin nuolessa miehessä kuin hän, mutta
kuitenkin oli se kuolettavaa myrkkyä hänen taiteelleen ja sielulleen:
-- Christophe tunsi, että se oli hänen veressään; hän halveksi sitä,
mutta kuitenkin antoi hän sille myöten.
Niin riuhtoivat häntä keskenään rodun ja hänen oman neronsa vaistot,
hänellä oli taakkana menneisyyden painolasti, loiskasvi, joka imi
hänen voimaansa ja josta hän ei jaksanut päästä irralleen. Siten hän
kulki eteenpäin haparoiden, ja siinä joutui hän paljoa lähemmäksi
kaikkea kelvottomaksi manaamaansa kuin hän luulikaan. Kaikki hänen
sävellyksensä olivat kummallista totuuden ja pöyhkeilevän paatoksen,
kirkkaan voiman ja sopertelevan typeryyden sekoitusta. Ainoastaan
muutamina harvoina tuokioina kykeni hänen oma itsensä tunkeutumaan
esille siitä outojen olennoiden kuolleesta kuoresta joka esti sen
liikkeitä.
Hän oli aivan yksin. Hänellä ei ollut minkäänlaista opasta, joka
olisi auttanut häntä nousemaan tuosta nevasta. Kun hän luuli
päässeensä siitä pois, niin hän olikin vain vaipunut syvemmälle.
Hän kulki edelleen sokkona ja hukkasi aikaansa ja voimiaan turhiin
yrityksiin. Hän ei säilynyt miltään katkerilta kokemuksilta; eikä
hän osannut tässä luomisintonsa kaaosmaisessa epäjärjestyksessä
arvostella, mikä kaikesta hänen luomastaan oli parhainta. Hän
sotkeutui mielettömiin suunnitelmiin, sinfoonisten runoelmien
haaveksimiseen, joiden tarkoituksen piti muka olla filosoofinen ja
jotka olivat suhteiltaan suorastaan eriskummaisia. Hänen henkensä
oli liian rehellinen, joten hän ei voinut kiintyä niihin pitkäksi
aikaa; hän hylkäsi ne suunnitelmansa äitelin mielin jo ennenkuin oli
luonnostellut niistä ensimäistäkään osaa. Joskus hän otti tulkitakseen
sävelillä runouden saavuttamattomimpia tuotteita. Silloin hän joutui
rämpimään alalla, joka ei ollut hänen omansa. Kun hän sommitteli itse
näyttämöasetuksiaan, -- (sillä hän ei epäröinyt ryhtyä mihin tahansa),
-- syntyi siitä suurinta mielettömyyttä; ja kun hän takertui Goethen,
Kleistin, Hebbelin tai Shakespearen mestariteoksiin, ymmärsi hän ne
aivan päin mäntyyn. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut älyä, vaan
siksi, ettei hänellä ollut itsekritiikkiä. Hän ei voinut vielä ymmärtää
toisia, koska hänellä oli selvittämistä vielä itsessäänkin; minnepäin
hän kääntyikin, löysi hän aina vain oman lapsellisen ja pöyhistelevän
sielunsa.
Näiden jo ennakolta kuolemaantuomittujen epäsikiöiden ohella
kirjoitti hän myöskin joukon pikkuteoksia, jotka olivat hetkellisten
tunteiden välittömiä ilmauksia, -- ja ne juuri olivat luodut elämään:
sävelillä tulkittuja ajatuksia, _Liedejä_. Niissä asettui hän
kuten kaikessa muussakin rajusti entistä ja tavanomaista vastaan.
Hän valitsi kaikkein kuuluisimmat laulut, jotka olivat jo sävelin
käsiteltyjä, ja oli kyllin hävytön halussaan säveltää ne toisin ja
totuudenmukaisemmin kuin Schumann ja Schubert. Joskus koetti hän
antaa Goethen runoelmain olennoille, Mignonille, _Wilhelm Meisterin_
harpunsoittajalle niiden todella yksilöllisen luonteen, monista
vivahduksista kokoonpannun ja kuitenkin tarkan. Joskus iski hän
taasen kiinni eräihin lemmen-Liedeihin, jotka säveltäjän heikkous ja
yleisön latteus olivat pukeneet yhteisestä sopimuksesta äitelään ja
imelään sentimentaalisuuden asuun; hän riisui ne nyt armotta alasti ja
puhalsi niihin niiden alkuperäisen aistillisen ja villin rohkeuden.
Lyhyesti sanoen: hän koetti kaikin voimin antaa runouden olennoiden
ja niiden intohimojen elää omaa elämäänsä, etteivät ne olisi pelkkiä
leluja saksalaisten perheiden käsissä, jotka halusivat ainoastaan
helppotajuista taideherkytystä istuessaan sunnuntaisin oluen ääressä
jossakin _Biergartenissa_.
Mutta tavallisesti olivat runoilijat hänestä liian kirjallisia; ja
hän haki mielellään yksinkertaisempia tekstejä: vanhoja Liedejä,
muinaisia hengellisiä virsiä, joita hän oli lukenut eräästä
kuluneesta hartauskirjasta. Hän ei koettanut suinkaan säilyttää
niissä niiden kirkollista leimaa: hän käsitteli niitä häikäilemättä,
aivan maallisesti, vapaasti ja elämänmukaisesti. Tai hän valitsi
jonkin lyhyen raamatun psalmin, tai sananlaskuja, joskus pelkästään
ohikulkiessaan kuulemansa pakinan, katkelman rahvaanomaista juttelua,
lapsukaisten tuumia: -- monesti kömpelöitä ja proosallisia sanoja,
joiden alta kuulsi puhdas tunne. Sellaisia asioita käsitellessään hän
oli omalla alallaan, ja silloin hän saavutti syvyyden, jota hänen
muissa sävellyksissään ei ollut ja jota hän ei itsekään aavistanut.
Olivatpa hänen teoksensa hyviä tai huonoja, ja useimmin ne olivat
huonoja kuin hyviä, yleensä ne olivat täynnä ylitsekuohuvaa elämää.
Kaikki niissä ei ollut uutta: ei lähimainkaan. Christophe oli monta
kertaa lattea ja proosallinen, juuri rehellisyytensä tähden; monesti
hän toisti jo käytettyjä muotoja, siksi, että juuri ne tulkitsivat
hänen ajatustaan, siksi, että hän tunsi juuri sillä tavoin eikä
toisin. Millään ehdolla hän ei olisi pyrkinyt olemaan omintakeinen:
hänestä olisi mies, joka kiusasi itseään moisilla huolilla, ollut
melkoisen keskinkertainen. Hän tahtoi ainoastaan olla omaa itseään
ja sanoa juuri sellaista, mitä ajatteli, välittämättä siitä, oliko
se, mitä hän sanoi, sanottu jo ennen häntä vai ei. Hänellä oli ylpeä
usko luullakseen sitä parhaaksi tavaksi olla omintakeinen, ja usko,
ettei Jean-Christophea ollut koskaan ennen ollut ja ettei häntä tulisi
olemaan milloinkaan muuta kun yhden kerran. Häikäilemättömän varmana
kuin nuori ainakin tuntui hänestä kaikki vielä tekemättömältä: ja
kaikki näytti hänestä olevan tehtävissä, tahi tehtävissä uudestaan.
Tällainen sisäinen kyllyys, jota rajattomia lupaava elämä antoi, heitti
hänet huumaten ja hiukan varomattomasti onnen helmaan. Alinomaista
riemua. Se riemu ei kaivannut edes iloa, se pystyi ammentamaan voimansa
surustakin: sen lähteenä oli hänessä pursuva elämän yltäkylläisyys,
hänen oma voimansa, kaiken onnen ja kunnon synnyttäjä. Elää, elää
täydellisesti!... Se, joka ei tunne itsessään tuota voiman huimausta,
tuota elämisenhalun riemua, -- suurimmankin onnettomuuden keskellä, --
se ei ole taiteilija. Tämä on juuri kompastuskivi. Todellisen suuruuden
tunnusmerkki on se, että hän osaa sekä ilosta että surusta riemuita.
Jotkut Mendelssohn ja Brahms, lokakuisen usvan ja tihkusateen jumalat,
eivät ole koskaan tunteneet sitä jumalallista voimaa.
Christophe tunsi sen itsessään; ja hän levitteli iloaan varomatta ja
peittelemättä näytteille. Hän ei käsittänyt siinä mitään pahaa, hän
tahtoi ainoastaan jakaa omaansa myöskin muille. Hän ei huomannut, että
sellainen ilo oli enimmille ihmisille loukkaavaa, sellaisille, joilla
sitä ei ole koskaan ollut ja jotka sitä aina kadehtivat. Muuten: hän
välitti vähät siitä, oliko hän toisille mieleen vai ei; hän oli varma
itsestään, eikä mikään tuntunut hänestä yksinkertaisemmalta kuin
ilmaista vakaumuksensa toisille, -- ja voittaa. Tiedottomasti hän
vertaili omia rikkauksiaan muiden nuotinlykkääjien yleiseen köyhyyteen;
ja hän luuli, että hänen olisi sangen helppoa saada ylemmyytensä
tunnustetuksi. Liiankin helppoa. Hänen ei tarvinnut muka muuta kuin
näyttäytyä.
Ja hän näyttäytyi.
Häntä odotettiin.
Christophe ei ollut koskaan salannut mielipiteitään. Siitä hetkestä
alkaen, jolloin hän oli huomannut saksalaisen fariseismin, mikä ei
tahdo nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat, oli hän vannonut olevansa
aina ehdottomasti ja armottoman rehellinen, olipa puhe mistä asiasta
tai henkilöstä tahansa. Ja koska hän ei voinut tehdä mitään menemättä
äärimmäisyyksiin, niin liioitteli hän kaikkea eriskummaisesti; hän
puhui suorastaan suunnattomuuksia ja kauhisti sellaiset ihmiset, jotka
eivät olleet tuhannetta osaakaan niin naiiveja kuin hän. Hän oli
tavattoman tietämätön. Hän julisti jokaiselle, kenen kohtasi, mitä hän
saksalaisesta taiteesta ajatteli, ja oli siitä teostaan tyytyväinen
kuin ainakin ihminen, joka ei tahdo kätkeä arvaamattoman kalliita
huomioitaan pelkästään itselleen. Hän ei kuvitellutkaan, että hänelle
saatettaisiin olla siitä vihaisia. Heti paikalla, kun hän keksi jonkin
pyhitetyn sävellyksen houkkamaisuuden, kiiruhti hän ilmoittamaan
siitä asiasta kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, niin innoissaan
hän oli keksinnöstään. Hän lausui onnesta säteilevin kasvoin mitä
mielettömimpiä tuomioita. Ensin ei häntä käsitetty vakavasti; hänen
töykeyksilleen naurettiin. Mutta piankin huomattiin, että hän palasi
samaan asiaan liian usein ja hävyttömän itsepäisesti. Näytti tosiaankin
siltä kuin Christophe olisi omiin paradokseihinsa uskonut; ja tämä ei
ollut enää laisinkaan hauskaa. Hän sai aikaan julkista pahennusta;
keskellä konsertteja hän purki hälisevää ivaansa tai ilmaisi suuria
mestareita kohtaan halveksumisensa milloin tai missä tahansa.
Kaikki asiat levisivät kuin kulo pikkukaupungissa: ainoaakaan
hänen sanaansa ei unohdettu. Hänelle oltiin suuttuneita jo hänen
viimevuotisen elämänsä tähden. Ei oltu unohdettu, kuinka julkeasti hän
kuulutti seurusteluaan Aadan kanssa, eikä sitä tapausta seuranneita
epäilyttäviä aikoja. Itse hän ei muistanut siitä enää mitään; kukin
päivä vei tullessaan edellisen muistot, ja hän oli nykyään jo sangen
kaukana siitä, mitä hän oli ollut kaksi kuukautta aikaisemmin.
Mutta muut muistivat hänen puolestaan erinomaisesti: ne nimittäin,
joiden tehtävänä kaikissa pikkukaupungeissa on pistää tunnontarkasti
kirjoihinsa kaikki naapurien viat, kaikki heitä koskevat surulliset,
rumat ja loukkaavat tapahtumat, ettei mitään vain hukkaan joutuisi.
Christophen uudet kummallisuudet sijoitettiin nyt hänen nimelleen
kirjoihin hänen entisten syntiensä alle. Ne seikat valaisivat toinen
toistaan: moraalisten tunteiden loukkaamiseen lisäksi tuli nyt
sopimaton käyttäyminen. Suopeimmat sanoivat hänestä:
-- Hän tahtoo olla erikoinen.
Mutta enimmät vakuuttivat:
_Total verrückt!_ (Pähkähullu).
Sitäpaitsi alkoi levitä hänestä toinen yhtä ankara ja vielä
vaarallisempi mielipide, -- ja sen menestyksen takasi tuon mielipiteen
korkea alkuperä: kerrottiin, että Christophe linnassa, jossa hän
edelleen kävi säännöllisesti virallisessa tehtävässään, oli ollut
kerran niin epähieno, että oli itsensä suurherttuan kanssa puhuessaan
ilmaissut suorastaan vihastuttavalla tavalla mielipiteitään maan
kunnioitetuista mestareista. Hän oli, niin juteltiin, sanonut
Mendelssohnin _Eliasta_ "ulkokultaisen papin isämeidäksi", ja eräitä
Schumannin Liedejä halveksivasti "Backfisch-musiikiksi": -- ja sen
oli hän tehnyt juuri kun kunnioitettu ruhtinas oli tullut ilmaisemaan
erikoista mieltymystään noihin sävellyksiin. Suurherttua oli tehnyt
hänen nenäkkyydestään sievän lopun virkkaen kuivasti:
-- Teitä kuullessaan ei luulisi, herraseni, että te olette saksalainen.
Nämä niin korkealta tulleet rangaistuksen sanat upposivat myöskin
syvälle alas; eikä kukaan, jolla mielessään nyt oli jotakin kaunaa
Christophea kohtaan, joko hänen menestyksensä tähden tai jostakin
persoonallisesta, joskaan ei sen kiihkeämmästä syystä, jättänyt
muistamatta, ettei hän tosiaan ollut puhdas saksalainen. Hänen sukunsa
oli isän puolelta -- sen muistamme -- kotoisin Belgiasta. Ei siis ollut
yhtään kumma, että tuo hävytön siirtolainen koetti mustata kansallista
kunniaa. Tämä selitys valaisi kaiken; ja germaanilainen itserakkaus
löysi siitä erinomaisen syyn ihaillakseen vielä lisää omaa arvoaan,
halveksien samalla vastustajaansa.
Tätä aivan platoonista kostoa elähytti Christophe vielä itse sangen
tuntuvalla ravinnolla. On hyvin varomatonta arvostella muita
silloin, kun valmistautuu itse antamaan itsensä alttiiksi muiden
arvostelulle. Taitavampi ja vähemmän rehellinen taiteilija olisi
ollut häveliäämpi ja kunnioittavampi puhuessaan edeltäjistänsä. Mutta
Christophe ei ymmärtänyt olevan mitään syytä salata halveksumistaan
keskinkertaisuutta kohtaan, enempää kuin sitä onneakaan, jota hänen
oma voimansa hänelle tuotti. Ja hän toitotti tuota onnea suorastaan
tahdittomalla tavalla. Vaikka Christophe oli lapsuudesta asti tottunut
sulkeutumaan omaan kuoreensa, koska hänellä ei ollut seuraa, jolle
hän olisi voinut uskoa ajatuksiaan, tuli hänelle viime aikoina halu
purkaa muille sisuaan. Hänen ilonsa oli niin suuri, ettei hän voinut
yksin sitä kantaa; hänen rintansa liian pieni, että se olisi siihen
mahtunut: se olisi haljennut, ellei hän olisi saanut ilmaista iloaan
muille. Muun ystävän puutteessa oli hän nyt ottanut uskotukseen
vierustoverinsa orkesterissa, toisen _Kapellmeisterin_, nimeltään
Siegmund Ochs; hän oli nuori würtenbergiläinen, lauhkea ja ovela poika,
käytöksessään Christophea kohtaan aivan ylenpalttisen kunnioittava.
Christophe ei voinut epäillä häntä; ja vaikka hän olisi epäillytkin,
olisiko hän koskaan saattanut kuvitellakaan, että oli sopimatonta
uskoa iloaan jollekin oudollekin henkilölle tai vaikkapa suorastaan
viholliselle? Eikö kaikkien toisten päinvastoin pitänyt olla siitä
hänelle kiitollisia? Sillä eikö Christophe tehnyt työtä heidänkin
puolestaan? Hänellä oli onnea kaikille, ystäville ja vihollisille.
-- Hän ei aavistanut, ettei mikään ole vaikeampaa kuin pakottaa
ihmiset ottamaan vastaan jotain uutta onnea; he pitävät melkeinpä
entistä onnettomuuttaankin parempana kuin sitä: he tarvitsevat
vuosisatoja märehdittyä ravintoa. Mutta eräs seikka on heistä vieläkin
selittämättömämpää, se, että heidän pitäisi kiittää jotakuta toista
tuosta onnestaan. He eivät anna sitä loukkausta anteeksi muulloin
kuin ehdottomasta pakosta; ja silloinkin he valmistautuvat antamaan
lahjoittajan vielä kerran sen kalliisti maksaa.