Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
JEAN CHRISTOPHE IV
Kapinoitsija
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.
SISÄLLYS:
Alkulause.
I. Lentohiekkaa.
II. Hiekka hautaa.
ROMAIN ROLLANDIN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.
Jean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavat
tuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiin
puoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophen
ystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina.
Yksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varten
eläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämme
ennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme ja
sydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme.
Tiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemme
ne ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukan
lisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, miten
ponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, "loppu elämää
kiittää, ilta aamua."
Marraskuulla 1906.
R. R.
I
LENTOHIEKKAA
Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!... Vapaa muista ja omasta itsestään!
Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oli
yhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt.
Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se oli
tuollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivät
väkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nyt
heitä tukehuttavan sielunsa.
Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein oli
tapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portin
holvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmiset
painoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytöt
ponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; he
pysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin,
kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt.
Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hän
ajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt.
Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäin
vaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaan
itseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!...
Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellista
tuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen tai
vihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saada
viimeinkin elää, ja olla nyt, -- ei elämän raatelema uhri, vaan sen
herra!...
Hän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaan
kuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassa
porraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä ja
helliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisa
riuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hän
sanoi Christophea "suureksi hulluksi", ja nauroi iloista lapsen-naurua.
Christophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten.
Vaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niin
pilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas ja
matala kamari, jossa hän tuskin mahtui kääntymään, tuntui hänestä nyt
kokonaiselta kuningaskunnalta. Hän väänsi ovensa lukkoon ja nauroi
onnesta. Viimeinkin hän siis löysi itsensä! Kuinka kauan hän olikaan
ollut eksyksissä! Nyt oli hänellä kiire syöksyä ajatustensa syvyyksiin.
Ne tuntuivat hänestä ikäänkuin suurelta järveltä, joka sulautui
ilmanrannoilla kullanhohtavaan utuun. Näännyttävän kuumeyön jälkeen
hän huomasi olevansa rannalla, jalat raikkaassa vedessä, tuntien
ruumiissaan kesäaamun tuulen lempeän hyväilyn. Hän heittäytyi uimaan;
hän ei tiennyt, minne hän aikoi, eikä hän siitä välittänytkään: hänen
ilonsa oli uida minne vain sattui. Hän vaikeni, hän nauroi, kuunteli
sielunsa tuhansia ääniä: se oikein kiehui elämää. Hän ei voinut mitään
erottaa, hänen päätänsä pyörrytti; hän tunsi ainoastaan häikäisevän
onnen. Hän nautti, kun tiesi itsessään nuo lukemattomat oudot voimat;
ja laiskasti heitti hän tuonnemmaksi kokeilun voimansa suuruudella, hän
vaipui tuon sisäisen kukoistuksensa ylpeään huumaukseen, kukoistuksen,
joka puhkesi yhtäkkiä kevääksi, kärsittyään monta kuukautta armotonta
pakkovaltaa.
Äiti huusi häntä aamiaiselle. Hän meni alas, pää pyörällä aivan
kuin hän olisi ollut koko päivän ulkoilmassa; mutta hänestä säihkyi
sellainen ilo, että Louisa kysyi häneltä, mikä hänellä oli. Christophe
ei vastannut; hän tempasi äitiään vyötäröiltä ja pakotti hänet
tanssimaan kanssaan ympäri pöydän, jolla jo keittovati höyrysi. Louisa
voivotteli hengähdyksissään, että Christophe oli hullu; sitten löi hän
kämmenensä yhteen ja sanoi levottomana:
-- Herranen aika, olet varmaan taaskin rakastunut.
Christophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan ja
huudahti:
-- Rakastunutko!... En, todentotta!... Ei, ei, nyt se jo riittää! Ole
sinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!... Uh!
Ja Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katseli
häneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:
-- Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkä
kestää tähän iltaan.
-- No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.
-- Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niin
tyytyväinen?
-- Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.
Christophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koetti
kertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuunteli
häntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänelle
lempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äiti
ymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hän
puhuikin vain itselleen.
He katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaan
kuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaan
pitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hän
ajatteli vain: "Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä". -- Juopuen
omista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaa
huivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänen
valkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaa
hellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näki
äitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:
-- Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?
Louisa intti heikosti vastaan:
-- Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:
-- Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivan
oikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmiset
minua ymmärtävät, -- enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nyt
ketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni...
-- Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!... No, jos
sellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.
Miten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!...
Maaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntien
kasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäykset
nukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavasti
loikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvien
aaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä.
Siinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vasten
aivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissa
kummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavat
kuin salamat... Ja sitten toisia, taas toisia... Koskaan ne eivät ole
samoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuu
hänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittää
niitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansista
unista? Kyllä ennättää vielä!... Myöhemmin!... Kun hän sitten tahtoo,
heittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hän
näkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan.
Myöhemmin!...
Kevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä.
Kaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.
Vitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katselee
kumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja,
kunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa ja
nostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevat
ne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kun
ne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei,
mitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.
Lopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarena
hohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katselee
uteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksi
kauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niin
niiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä.
Hän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtoo
kiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensa
jälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttävät
hänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä...
Hän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia.
Monta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollut
niitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivan
ratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsa
olivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johon
oli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa ja
vanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikä
siinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä oli
hiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivat
kuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset,
melodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiä
näkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia,
luonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuria
suunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi,
neliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitellä
koko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat ne
epäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivan
tyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun sade
rapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. -- Monien näiden suunnitelmain
olemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivat
pariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmiset
luuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.
Mutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseen
tyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoi
saada unelmat kouraansa. -- Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Ne
näyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä;
hän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille... Ei, hän ei saanutkaan
esille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, ne
eivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; ne
muuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli.
Hänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hän
hämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdä
kaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaa
saada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti,
kun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyi
niiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, ettei
hän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkin
kauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeen
enää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan ollut
hänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan sillä
ehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksi
sormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumilla
hedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellä
hänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hän
kurottautui juomaan.
Janoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, joka
jo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan... Miten innoittavaa
juomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuoko
haalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? --
Hän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänyt
enää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaa
sellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut erään
muita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, oliko
kamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiin
aivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omat
teoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niiden
olevan juuri hänen tekemiään...
-- Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että oli
haljeta.
Mutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntä
enemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja:
rakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaan
aivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeillään
ja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleen
törkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni.
Sellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni hän
tulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuasta
ja sanoi:
-- Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minä
sinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää,
hukuttaa!
Hän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes oli
tukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsä
pullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsi
pöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasi
hänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä,
repi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:
-- Kas niin, roisto!... Kas tällä tavalla!...
Se helpotti.
Varsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niiden
valheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oli
ulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunut
rakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheitten
mukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaan
rakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjän
deklamatsioonin aiheita. -- Ja kuitenkin hän oli aina koettanut olla
rehellinen. -- Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyy
myöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kun
ei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuuden
kuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänelle
valheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen ja
hänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänellä
oli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikki
ajatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.
Hänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivat
häntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitään
muulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen;
olihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessä
niin tavallista. Nyt jätti hän kokonaan aiheiden haeskelun ja vannoi,
että hän luopuisi ainaiseksi musiikista, jos ei luomisinto vaatisi
häntä ukkosen voimalla siihen.
Hän puhui näin, koska hän tiesi, että myrsky oli tulossa.
Ukkonen iskee, milloin se tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta on
vuorenhuippuja, jotka vetävät sitä itseensä. Eräät paikat, -- eräät
sielut, -- ovat oikeita ukkosen pesiä: ne synnyttävät ukkosta tai
vetävät sitä puoleensa kaikilta ilmanrannoilta; ja niinkuin eräinä
vuoden kuukausina, on eräinä aikoina ihmiselämässäkin ilma niin täynnä
sähköä, että salamat syntyvät -- elleivät juuri pelkästään toivomalla,
-- niin ainakin odotetulla hetkellä.
Koko ihmisen olemus on vireessä. Usein valmisteleikse rajuilma monta
pitkää päivää. Valkeaa taivasta verhoavat hehkuvat, pumpulimaiset
pilvet. Ei tuulen henkäystä. Liikkumaton ilma tuntuu käyvän, kiehuvan.
Maa on äänetön, raskaan horteen vallassa. Aivot kihisevät kuin
kuumeessa: koko luonto odottaa keväistä voimanräjähdystä, raskaasti
kohoavan moukarin iskua, joka on lyövä pilvien yhtenäiseen möykkyyn.
Laajat, synkät varjot väistyvät ohitse; tulinen tuuli herää; hermot
vapisevat kaikkialla ruumiissa kuin kuivat lehdet... Sitten tulee
jälleen hiljaisuus. Pilvet hautovat yhä salamaa sisässään.
Siinä odotuksessa on kumma hekkumallinen ahdistus. Vaikka tuntee
olennossaan ilkeän ahdistuksen, tuntee suonissaan myöskin koko
kaikkeutta polttavan tulen. Täpö-täysi sielu kiehuu sulattimessaan
aivan kuin rypälten mehu käy sammiossa. Tuhannet elämän ja kuoleman
idut taistelevat keskenään. Mitä siitä kehittyy? Sitä ei olentomme
tiedä. Niinkuin raskas nainen, se on vaiti, katse kiintyneenä omaan
olemukseensa, kuunnellen hätääntyneenä sisuksiensa vavahduksia ja
ajatellen: "Mitä syntyy minusta?"...
Joskus on odotus turhaa. Myrsky haihtuukin ukkoseksi purkautumatta; ja
ihminen herää raskain päin, pettyneenä, väsyneenä, innoittavin tunnuin.
Mutta tapahtuma on vain lykkäytynyt tuonnemmaksi: kerran se purkautuu
kuitenkin: ellei vielä tänään, niin huomenna; ja kuta enemmän se
myöhästyy, sitä rajumpi se on...
Nyt se hetki tuli!... Pilvet ovat nousseet kaikista olemuksen
salaisimmista kätköistä, sinisen mustina möhkäleinä, joiden välissä
salamat hurjina ja äkillisinä sinkoilevat, ne lähenevät vimmattua ja
raskasta vauhtia, pimentävät sielun näköpiirin, ja peittävät yhtäkkiä
siivillään läkähdyttävän taivaan, sammuttavat sen valon. Hulluuden
hetki!... Raivostuneet Elementit ovat päässeet vankilasta, jossa sielun
tasapainoa ja kaiken olemassaoloa säilyttävät Lait ovat niitä pitäneet,
ne vallitsevat muodottomina ja kummallisina tietoisuuden yössä. Silloin
tuntee kuolemanahdistuksen. Ei hengitä enää elääkseen; hengittää
ainoastaan päästäkseen loppuun, kuolemaan, joka vapauttaa.
Ja yhtäkkiä leimahtaa salama!
Christophe huusi väkivaltaisesta riemusta.
Riemusta, raivoisasta riemusta, auringolle, joka valaisee kaiken, mikä
on ja mikä on oleva, luomisen jumalaisesta riemusta! Ei ole muuta
iloa kuin luomisen. Ei muita eläviä olentoja kuin ne, jotka jotain
luovat. Kaikki muut ovat varjoja, maan kamaralla hiipiviä, elämälle
muukalaisia. Kaikki elämän ilot ovat luomisiloja: rakkaus, nerous,
toiminta, -- voiman roihuja, yhdestä ja ainoasta ahjosta singonneita.
Nekin, jotka eivät voi saada paikkaa tuon suuren lieden ympärillä, --
maineen tavoittelijat, itsekkäät ja hedelmättömät nautiskelijat, --
koettavat lämmitellä loitompana sen himmeässä hohteessa.
Luoda ruumiin tai sielun määräämällä tavalla on päästä ruumiinsa
vankilasta, rynnätä mukana elämän myrskyssä, olla Se joka On. Luoda on
surmata kuolema.
Onneton se hedelmätön sielu, joka jää yksinään ja unohdettuna maan
päälle, katselemaan kuivunutta ruumistansa ja sielunsa yötä, jossa ei
mikään elämän lieska koskaan leimahda! Onneton se sielu, joka ei tunne
olevansa hedelmällinen, raskaana elämää ja rakkautta, kuin kukkiva puu
keväällä! Maailma saa kukkuroida hänet kunnialla ja menestyksellä: se
panee kruunun kuolleen ruumiin päähän.
Kun valonläimäys kävi Christopheen, kulki sähkövirta läpi koko hänen
ruumiinsa; hänet valtasi vavistava tunne. Oli kuin hän olisi keskellä
merta ja keskellä yötä nähnyt yhtäkkiä nousevan eteensä maan. Tai
niinkuin hän kansantungoksessa olisi yhtäkkiä kohdannut outojen, syväin
silmien katseen. Usein yllätti hänet sellainen tila monituntisen
herpoutumisen jälkeen, lamaannuksen perästä, jolloin hänen sielunsa oli
harhaellut epätoivoisena tyhjyydessä. Mutta vieläkin useammin illoin,
kun hän ajatteli aivan muita asioita, puheli äitinsä kanssa tai asteli
pitkin katua. Jos se sattui, kadulla, esti jonkinlainen sopivaisuuden
tunne ihmisiä kohtaan häntä ilmaisemasta iloaan liian rajusti. Mutta
kotona ei häntä siitä pidättänyt mikään. Hän hyppi ja polki jalkaansa;
hän toitotti voiton-fanfaareja. Äiti tunsi kyllä nuo säveleet ja tottui
lopulta aina tietämään, mitä ne merkitsivät. Hän sanoi, että Christophe
oli kuin munimasta päässyt kana.
Sävelaiheet tunkeutuivat Christopheen joka taholta. Joskus olivat ne
täydellisiä, muodoltaan erillisiä musiikkilauselmia; useammin sensijaan
pelkkää suurta nebuloosaa, joka ympäröi koko luomusta: kappaleen
struktuuri, yleiset viivat saattoi aavistaa ainoastaan udun läpi, jota
paikka paikoin häikäisevät yksityisosat puhkaisivat, erottuen muun
varjosta kuvanveistoksellisen tarkasti. Sellainen tuli kuin salama,
ja katosi; joskus seurasi ensimäistä vielä toisia, välittömästi:
ja jokainen leimaus valaisi yön eri kulmia. Mutta tavallisesti tuo
oikullinen voima, joka oli kerran, ilmaissut itsensä aivan odottamatta,
katosi moniksi päiviksi takaisin salaperäisiin olinpaikkoihinsa,
jättäen jälkeensä valoviirun.
Se inspiratsioonin nautinto oli niin voimakas, että kaikki muu tuli
Christophelle vastenmieliseksi. Kokenut taiteilija tietää hyvin,
että inspiratsiooni on harvinaista ja että älyllisen toiminnan
täytyy muovata intuitsioonin työtä; se vasta sijoittaa ajatukset
viinipuristimeen ja pusertaa niistä viimeiseen pisaraan saakka
mehun, jota ne ovat täynnä; -- (eikä hän pelkää tarpeen tullen
miedonnella nestettä vedelläkään.) -- Christophe oli liian nuori ja
liian varma itsestään, joten hän halveksi moisia vaivaisia keinoja.
Hän uneksi sellaista mahdottomuutta, ettei hän loisi koskaan mitään
taideteosta, joka ei olisi hetkessä syntynyt, aivan kokonaan. Ellei
hän olisi tahallaan sokaissut itseään, olisi hän kyllä huomannut
suunnitelmansa mielettömyyden; mutta Christophe elikin nyt sellaista
sisäisen yltäkylläisyyden aikaa, ettei siinä ollut ainoatakaan rakoa
eikä tyhjää paikkaa, josta tyhjyys olisi voinut pujahtaa sisään.
Kaikesta hän sai sopivan syyn tähän ehtymättömään hedelmällisyyteen:
kaikesta, mitä hänen silmänsä näkivät, kaikesta, mitä hänen korvansa
kuulivat, kaikesta, mikä arkisessa, elämässä koski hänen olemukseensa;
jokainen katse, jokainen sana kiihdytti hänen sielussaan versomaan
kokonaiset unelmien laihot. Aatteittensa rajattomalla taivaalla näki
hän miljoonien vaaleasti kuultavien tähtien eläväin valovirtain
vierivän. -- Ja kuitenkin tuli jo siihenkin aikaan niitäkin tuokioita,
jolloin kaikki yhtäkkiä sammui. Ja joskaan pimeyttä ei kestänyt kauan,
joskaan hänellä ei ollut vielä aikaa edes kärsiä sielun pitkällisestä
äänettömyydestä, niin tunsi hän kuitenkin salaista kauhua tuota outoa
voimaa kohtaan, joka lensi silloin hänen luokseen ja jätti hänet, tuli
takaisin, katosi jälleen... Kuinka pitkäksi aikaa tälläkin kertaa?
Tulisiko se koskaan enää takaisin? -- Ylpeys masensi kaikki moiset
arvelut ja sanoi: "Tuo sisässäni oleva voima, se olen minä. Sinä
päivänä, jolloin sitä ei ole, ei ole enää minuakaan: silloin minä
itseni tapan." -- Ja kumminkin hän vapisi pelosta; mutta se vain lisäsi
nautintoa.
Vaikka nyt ei uhannutkaan vaara, että lähde toistaiseksi kuivuisi,
niin huomasi Christophe jo kuitenkin, ettei se ollut tarpeeksi runsas
täyttämään kokonaista, eheää teosta. Aatteet ilmestyivät melkein aina
alkeellisessa tilassa: ne täytyi vaivalloisesti hakata irti möhkäleestä
ja aina esiintyivät ne katkonaisina, hyppäyksittäin ja rikkonaisina;
jos mieli saada ne keskinäiseen yhteyteen, täytyi niihin sekoittaa
aineosa älyllistä harkintaa ja kylmää tahtoa, jotka takoivat niiden
aatteista uuden olemuksen. Christophe oli liian totinen taiteilija
jättääkseen sen tekemättä; mutta sitä hän ei tahtonut vielä myöntää;
hän koetti turhaan uskotella itselleen, että hän tyytyi pelkästään
kopioimaan sisäistä malliaan, kun hän oikeastaan oli pakotettu
muokkaamaan sen suuremmassa tai pienemmässä määrin aivan uuteen asuun
saadakseen sen käsitettäväksi. -- Sattuipa niinkin, että hän väärensi
täydellisesti alkuperäisen ajatuksen. Kuinka väkevästi musikaalinen
aihe häneen loikin, oli hänen monesti mahdoton sanoa mitä se oikeastaan
merkitsi. Se nousi hänen olemuksensa maanalaisista kätköistä, kaukaa
niiden rajain takaa, joiden luota tietoisuus alkaa; ja tuossa Voimassa,
joka oli pelkästään voimaa, ei muuta, ja joka karttoi yleisesti
tuttuja mittoja, ei tietoisuus jaksanut tuntea laisinkaan omia
mielenliikkeitään eikä mitään yleisinhimillisiä tunteita, joita se aina
määrittelee ja jakaa luokkiin; ilot, surut, kaikki olivat sekaisin
yhtenä suurena kiihkona, käsittämättömänä, koska se kiihko oli älyn
yläpuolella. Kuitenkin oli älyllisyydellä, ymmärsipä se tämän voiman
tai ei, tarve antaa sille nimi, sitoa se johonkin niistä loogillisista
rakenteista, joita ihminen uupumatta sommittelee aivoissaan niinkuin
mehiläinen tekee pesäänsä.
Niinpä vakuutti Christophe itselleen -- tahtoi itselleen vakuuttaa --
että se hämärä voima, joka häntä kiihdytti, oli tarkoitusperiltään
varma ja että sen tarkoitukset sointuivat myöskin hänen tahtoonsa. Tuo
vapaa vaisto, joka oli kummunnut tiedottomuuden syvyydestä, pantiin
pakostakin yhtymään järjen ohjaksissa selviin käsitteihin, joiden
kanssa sillä alkuaan ei ollut mitään tekemistä. Sellaisista teoksista
ei tullut muuta kuin valheellisia parituksia Christophen järjen
suunnittelemain suurten aiheiden ja niiden villien voimain kesken,
joiden sisältö oli aivan muuta ja joita Christophe itsekään ei tuntenut.
Hän kulki eteenpäin hapuilemalla, sokeasti puskien, niiden
ristiriitaisten voimain viemänä, jotka ryntäsivät hänessä toisiaan
vastaan, ja heitteli ympärilleen vielä kypsymättömissä teoksissa
usvaista ja hehkuvaa elämää, jota hän ei osannut selvästi tulkita,
mutta jonka voiman hän ylpeän riemukkaasti tunsi.
Koska hän oli tietoinen uudesta voimastaan, uskalsi hän nyt ensi
kertaa katsella kasvoista kasvoihin kaikkea, mikä häntä ympäröi,
kaikkea, jota häntä oli opetettu kunnioittamaan, minkä edessä hän
oli ennen arvostelematta alistunut; -- ja hän tuomitsi sitä nyt heti
häikäilemättömän vapaasti. Peittävä harso revittiin pois: hän näki
germaanilaisen valheen.
Kullakin rodulla, kunkin kansan taiteella on oma ulkokultaisuutensa.
Maailman ravintona on hiukkasen totuutta ja paljon valhetta. Ihmisjärki
on heikko; se ei jaksa kestää liioin puhdasta totuutta: sen uskonnon ja
moraalin, sen valtiomiesten, runoilijain ja taitelijain täytyy esittää
sille totuus valheisiin verhottuna. Nämä erilaiset valheet ovat kunkin
maan kansallishengen mukaisia; ne eroavat laadultaan toisistaan: ja
juuri ne tekevät kansoille niin vaikeaksi ymmärtää toisiaan ja niin
helpoksi toistensa halveksimisen. Itse totuus on sama kaikkialla; mutta
kullakin kansalla on oma valheensa, jota se nimittää ihanteikseen;
kaikki sen jäsenet hengittävät sitä sisäänsä syntymästä hautaan saakka:
siitä on tullut niiden elämänehto. Ainoastaan muutamat harvat nerot
jaksavat pitkien ja sankarillisten taisteluiden jälkeen, jossa he
ovat aina aivan yksin, vapautua tuosta ihanteellisuudesta ja pääsevät
ajatuksensa vapaaseen kaikkeuteen.
Eräs varsin merkityksetön tapaus paljasti Christophelle yhtäkkiä
saksalaisen taiteen valheen. Se, ettei hän ollut sitä vielä tähän
saakka nähnyt, ei johtunut siitä ettei se olisi aina ollut hänen
katseltavanaan; mutta hän oli ollut sitä liian lähellä, hänen
silmillään ei ollut välimatkaa mittailla sen suhteita. Nyt ilmaantui
vuori hänen eteensä, koska hän oli siitä päässyt tarpeeksi kauas.
Christophe oli konsertissa kaupungin musiikkihallissa: _Städtische
Tonhalle_. Konsertti annettiin suuressa salissa, jossa oli
kymmenen, kaksitoista pitkää riviä kahvilapöytiä, -- kaikkiaan
pari-, kolmesataa pöytää. Toisessa päässä oli näyttämö, orkesterin
paikka. Christophen ympärillä istui upseereja, pitkissä, tiukalle
puristetuissa, tummanvärisissä takeissaan, -- punaisin, jäykin ja
poroporvarillisin naamoin, joista parta oli siististi ajettu pois;
ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat hälisevällä äänellä, ollen
muka olevinaan vapaita ja luonnollisia; ja kilttejä nuoria tyttöjä,
jotka nauroivat ystävällisesti ja näyttivät kaikki hampaansa; ja
vanhoja herroja, kuin mitäkin lauhkeita, pyöreäsilmäisiä hämähäkkejä,
isoine partoineen ja silmälasit päässä. He kilistivät juomalasejaan
toistensa terveydeksi joka kerta nostaessaan ne. He toimittivat tuon
tempun suorastaan uskonnollisella hartaudella; heidän kasvonsa ja
äänensä muuttuivat silloin, he olivat aivan kuin messussa, ikäänkuin
alttarin ääressä nauttimassa ehtoollista, ja heidän juhlallisuuteensa
yhtyi kummallisella tavalla hullunkurisuus. Musiikki hukkui puheen
porinaan ja ruoka-astiain kalinaan, vaikka kaikki koettelivat muka
puhua ja syödä aivan hiljaa. "_Der Herr Konzertmeister_", kookas,
iäkäs, kumarainen mies, jonka valkea leukaparta riippui kuin pukilla,
ja jolla oli kyömynenä ja sillä silmälasit, oli näöltään kuin
mikäkin kielitieteilijä. -- Kaikki nämä tyypit olivat jo vanhastaan
Christophelle tuttuja. Mutta juuri sinä päivänä tuli hänelle (hän ei
tiennyt, minkä tähden), ilo nähdä heidät karrikatyyreinä. Sattuuhan
sellaisia hetkiä, jolloin ihmisten ja asiain naurettava puoli, jota me
emme tavallisessa elämässä huomaa, pistää ilman mitään ulkonaista syytä
odottamatta ja yhtäkkiä silmäämme.
Orkesterin ohjelmassa oli _Egmontin_ uvertyyri, muuan Waldteufelin
valssi, _Tannhäuserin toivioretki Roomaan_, Nikolain sepittämän
_Iloisten rouvien_ uvertyyri, uskonnollinen marssi _Athaliestä_
ja eräs fantasia _Pohjantähdestä_. Orkesteri soitti säntillisesti
Beethovenin uvertyyrin, ja valssin hurjalla vauhdilla. _Tannhäuserin
toivioretken_ aikana kuului pullonkorkkien paukkumista. Muuan lihava
mies, joka istui Christophen vieruspöydässä, löi tahtia _Iloisiin
rouviin_, ja irvisteli matkien Falstaffia. Eräs iäkkäänlainen ja lihava
rouva, jolla oli taivaansininen puku ja valkea vyö, kultasankaiset
kakkulat latuskaisella nenällä, punaiset käsivarret ja leveä vyötärö,
lauloi mahdikkaasti Schumannin ja Brahmsin _Liedejä_. Hän kohotteli
kulmakarvojaan, tähysti välistä kulisseihin päin, loi luomensa alas,
nyökkäsi päätään oikealle, vasemmalle, ja hymyili imelää, leveää hymyä,
joka paistoi koko hänen kasvoiltaan, laajoilta kun kuu; hän tuhlasi
niin tavatonta mimiikkiä, että näytös olisi suuresti muistuttanut
varieteetä, ellei hänestä samalla olisi paistanut majesteettinen
siveyden tunto. Tuo kunnon perheenemäntä koetti nähtävästi apinoida
nuoruuden hulluutta, veitikkamaisuutta ja intohimoa; ja niin saikin
Schumannin runo epäilyttävän ummehtuneen lastenkamarin sivuhajun.
Yleisö oli hurjana ihastuksesta. -- Mutta tarkkaavaisuus kasvoi
suorastaan hartaudeksi, kun lavalle ilmestyi laulukuoro "Etelä-Saksan
Lauluveikot", (Süddeutschen Männer Liedertafel), hymisten ja karjuen
vuorotellen tunteellisia ja hempeitä kuorolauluja, yhden toisensa
jälkeen. Heidän lukunsa oli neljäkymmentä ja he lauloivat niinkuin
neljä miestä. Heidän tarkoituksenaan näytti olevan hävittää esityksestä
kuorovaikutuksen pieninkin leima: esityksestä tuli pelkkä meloodisten
efektien tavoittelu, pienten, arkojen ja vetisteleväin vivahdusten,
kuulumattomiin haipuvien pianissimojen, hurjasti jyriseväin nousujen,
aivan kuin olisi lyöty bassorumpua; kokonaisuus täyteläisyyden ja
tasapainon puutetta; makeaa ja äitelää tyyliä, joka sai ihmisen
ajattelemaan _Kesäyön unelman_ Pulmaa:
"Antakaa minun näytellä jalopeuraa. Minä koetan karauttaa ääntäni, niin
että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; minä kiljun niin että
luulisitte kuulevanne satakieltä."
Alusta alkaen Christophen ällistys kasvoi kasvamistaan, kuunnellessa
moista, joka kuitenkaan ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tunsi hyvin
nämä konsertit, tämän orkesterin ja saman yleisön. Mutta yhtäkkiä
tuntui hänestä kaikki valheelliselta, odottamattomalta. Kaikki,
yksinpä Egmontin uvertyyrikin, josta hän enimmän piti; sen mahtaileva
hillittömyys ja järkevä kiihko loukkasivat häntä tällä hetkellä aivan
kuin rehellisyyden puute. Tosin ei hän nyt kuunnellut Beethovenia
ja Schumannia itseään, vaan heidän naurettavia tulkkejaan ja heidän
märehtivää yleisöään, jonka laumamainen typeryys ympäröi mestariteokset
nyt kuin paksu sumu. -- Niin oli asia tosin; mutta kuitenkin tunsi
Christophe tällä hetkellä kauneimmissakin sävellyksissä jotakin, joka
teki hänet rauhattomaksi ja jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut...
Mitä se sitten oli? Hän ei uskaltanut asiaa aprikoida, sillä rakkaiden
mestariensa arvostelemista hän olisi pitänyt pyhyyden herjauksena.
Mutta vaikka hän kuinka koetti olla näkemättä, niin hän oli jo nähnyt.
Ja vasten tahtoaankin hän näki yhä enemmän; näki läpi sormiensa aivan
kuin Pisan _Vergognosa_.
Hän näki saksalaisen taiteen aivan alastomana. Kaikki, -- sekä
tosiaan suuret että joutavat taiteilijat, levittelivät sielujaan
nähtäville liikuttavan vilpittömästi. Tunteet kuohuivat kaikessa yli
laitojensa, ylevyys juoksi virtoina, sydän pursui haltioituneita
tunnelmia; kaikki sulkuluukut avattiin hirvittävälle germaanilaiselle
tunteellisuudelle; se teki väkevimpien tarmon vetiseksi, se hukutti
heikot sekaisiin lätäköihin: se oli oikeaa vedenpaisumista, joka painoi
saksalaisen ajatuksen piiloon ja hukutti allensa. Ja minkälaiset
olivatkaan joskus Mendelssohnin, Brahmsin, Schumannin ja kokonaisen
heidän seuraaja-liutansa ajatukset, tuon legioonan pikkusäveltäjiä,
jotka olivat synnyttäneet noita kyyneleisiä ja mahtailevia Liedejä!
Kaikki ne olivat lentohiekkaa. Ei vankkaa kalliota alla. Liukasta ja
muodotonta savea. -- Moinen tuntui niin typerältä ja lapselliselta,
ettei Christophe saattanut uskoa, kuinka se ei pistäisi yleisönkin
silmään. Christophe katseli nyt ympärilleen; mutta hän näki vain
autuudessa kylpeviä naamoja. Kuinka olisivat nuo ihmiset pystyneet
arvostelemaan, kun he olivat jo edeltäkäsin vakuutetut, että kaikki,
mitä he saivat täällä kuulla, oli kaunista ja että heidän täytyi siitä
iloita? He kunnioittivat ankarasti entisiä, pyhitettyjä nimiä. Mitäpä
he eivät muuten olisikaan kunnioittaneet? He kunnioittivat ohjelmaa,
joka oli heidän edessään, olutlasia, itseään. Tunsi, että he kaikessa
hiljaisuudessa antoivat arvonimen "Ylhäisyys" kaikelle, mikä läheisesti
tai kaukaisesti oli jotenkin heitä itseään.
Christophe tarkasteli vuorotellen yleisöä ja näitä sävellyksiä:
sävellyksissä heijastui yleisön kuva ja yleisössä sävellysten,
aivan kuin maisema lasisessa puutarha-pallossa. Christophea alkoi
naurattaa yhä enemmän, vaikka hän vielä hillitsi irvistyksensä. Mutta
kun "Etelä-Saksan Lauluveikot" astuivat taas esille ja toitottivat
juhlallisesti nuoren, punastuvan tytön _Tunnustusta_, niin ei
Christophe enää mahtanut itselleen mitään. Hän purskahti kaikuvaan
nauruun. Ympäriltä kuului suuttuneita: "Hyst, hyst". Vierustoverit
vilkaisivat kauhistuneina häneen; heidän ällistyneet eleensä
yllyttivät yhä enemmän Christophen riemua: hän nauroi kohti kurkkua,
hän nauroi, nauroi niin, että vedet silmistä vuotivat. Yhtäkkiä
suututtiin, alettiin huutaa: "Ulos, ulos!" Christophe nousi ja meni
matkaansa hartioitaan kohauttaen, nauru täristi hänen selkäänsä. Hänen
lähtönsäkin oli skandaali. Niin alkoi vihollisuus Christophen ja hänen
synnyinkaupunkinsa välillä.
Kun Christophe palasi tämän kokeilunsa perästä kotiin, pisti hänen
päähänsä lukea noiden pyhitettyjen mestarien teoksia. Ja silloin hän
tyrmistyi huomatessaan, että eräät heistä, joita hän oli rakastanut
kaikkein enimmän, olivat _valehdelleet_. Hän koetti epäillä omaa
arvosteluaan, koetti uskotella, että hän oli erehtynyt. -- Mutta ei, se
ei onnistunut... hän aivan ällistyi, mikä määrä keskinkertaisuutta ja
valheita voi muodostaa koko suuren kansan taiteellisen aarteen. Kuinka
harvat sivut läpäisivätkään tässä tutkinnossa!
Siitä alkaen ryhtyi hän suorastaan vapisevin sydämin lukemaan vielä
toisten mestarien teoksia, jotka olivat hänestä rakkaita... Oi, hän
oli kuin noiduttu, aina tunsi hän saman pettymyksen. Eräiden suurten
säveltäjäin suhteen huomasi hän tämän tuskaisin sydämin; tuntui kuin
hän olisi kadottanut rakastetun ystävän, kuin hän olisi huomannut,
että tuo ystävä, johon hän oli ehdottomasti luottanut, olisi häntä
vuosikausia pettänyt. Christophe itki sen tähden katkeria kyyneleitä.
Öisin ei hän voinut nukkua; hän kiusasi yhä itseään. Ja hän syytti
itseään: ehkäpä hän ei osannut arvostella asiaa? Oliko hän tullut
idiootiksi?... Ei, se ei ollut mahdollista, hän näki nykyään selvemmin
kuin koskaan ennen päivän säteilevän kauneuden, tunsi raikkaammin ja
rakkaampana kuin milloinkaan elämän ihanan yltäkylläisyyden; hänen
sydämensä ei pettänyt häntä...
Pitkään aikaan ei hän vielä uskaltanut koskea niihin, jotka olivat
hänestä parhaat, kaikkein puhtaimmat, kaikkien Pyhimysten Pyhimyksiä.
Hän vapisi ajatellessaankin, että hänen uskonsa heihin pettäisi.
Mutta mikä saattaa vastustaa rohkean ja totuutta rakastavan sielun
armotonta vaistoa, sielun, joka tahtoo syventyä pohjaan saakka
ja nähdä kaiken sellaisena, kuin se on, vaikka siitä seuraisikin
katkerin kärsimys? -- Christophe avasi siis nuokin pyhät teokset,
uhrasi viimeisen reservinsä, keisarillisen kaartinsa... Ensimäisellä
silmäyksellä hän näki, etteivät he olleet muita tahrattomampia.
Silloin hän ei uskaltanut jatkaa Joissakuissa kohdissa hän keskeytti,
hän sulki kirjan; niinkuin Nooakin poika hän peitti viitalla isänsä
alastomuuden...
Sitten seisoi hän siinä, murtuneena, keskellä raunioita. Hän olisi
mieluummin menettänyt toisen kätensä kuin tahtonut hävittää noita
kaikkein pyhimpiä illusioonejaan. Suru kalvoi hänen sydäntään. Mutta
hänessä kävi sellainen elämän mahla, niin suuri elämän uudistus, ettei
hänen luottamuksensa taiteeseen kuitenkaan horjunut. Nuorukaisen
yksinkertaisella uskalluksella alkoi hän elämän uudestaan, aivan
niinkuin ketään ei olisi elänyt ennen häntä. Uudistuneen voimansa
juopumuksessa hän tunsi, -- eikä ehkä syyttä, -- ettei, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta, ollut mitään yhteyttä elävien kiihkojen
ja niiden intohimon ilmausten välillä, joita taide vimmatuilla
ponnistuksilla koetti niille antaa. Mutta siinä hän erehtyi, kun luuli
itseään onnellisemmaksi tai taitavammaksi muita, ryhtyessään itse
ilmaisemaan niitä. Koska hän oli tulta täynnä, oli hänen helppo löytää
sitä myöskin kaiken sen takaa, mitä hän kirjoitti; mutta kukaan muu eli
olisi sitä tuntenut niiden epätäydellisten aakkosten alta, joilla hän
sitä merkitsi paperille. Monet hänen tuomitsemistaan taiteilijoista
olivat aivan samassa asemassa. Heissäkin oli elänyt syvä tunne ja he
olivat koettaneet sitä tulkita; mutta heidän oma salakielensä oli
kuollut heidän kerallaan.
Christophe ei ollut suinkaan psykoloogi, hän ei vaivannut itseään
kaikilla näillä aprikoimisilla: mikä hänestä oli kuollutta nyt,
oli hänestä ollut sellaista aina. Hän lausui kaikki menneisyyttä
koskevat tuomionsa nuoruuden koko itsestään-varmalla ja julmalla
väärämielisyydellä. Hän riisui alasti jaloimmatkin sielut eikä
säälinyt heidän naurettavia puoliaan. Siinä näki hän Mendelssohnin
komeilevan synkkämielisyyden, haeskellun mielikuvituksen,
oikeinajattelevan tyhjyyden. Siinä olivat Weberin lasinhauraat
helyt, hänen sydämen-kuivuutensa, hänen aivo-liikutuksensa. Siinä
Lisztin ylhäinen isämäisyys, sirkusratsastajan taito, joka tarjosi
samalla kertaa uusklassillisena ja markkinamaisena sekoituksena yhtä
paljon todellista ja väärää ylevyyttä, kuultavaa ihanteellisuutta
ja vastenmielistä virtuoosimaisuutta. Siinä oli myöskin Schubert,
joka hukkui tunnelmallisuuteen aivan kuin virstoja laajaan,
läpikuultavaan ja seisovaan järveen. Sankariaikain vanhoja viisaitakaan
ei säästetty, noita puolijumalia, Profeettoja, Kirkko-isiä. Ei
edes suuri Sebastian, kolmisen vuosisadan mestari, joka sulki
sisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden, ei edes hän, -- Bach --
ollut puhdas kaikesta valheesta, kaikesta muotisaivartelusta ja
kouluviisaudesta. Tuo mies, joka oli nähnyt Jumalan, tuo mies, joka
eli Jumalassa, tuntui Christophesta joskus alenevan älyttömään ja
sokerimaiseen uskonnollisuuteen, jesuiitta- ja rokoko-tyyliin.
Eräissä hänen kantaateissaan oli sävelmiä jotka olivat täynnä
haikeaa rakkauden-riutumusta -- (kiemailevaa kaksinpuhelua Sielun ja
Jeesuksen välillä). -- Ne inhoittivat Christophea erikoisesti: hän oli
näkevinään pulleaposkisia enkeleitä lihavine kinttuineen ja ilmassa
heiluvine uuma-verhoineen. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan, että tuo
nerokas _Cantor_ kirjoitti aina huoneessa lukon takana: se löyhki
ummehtuneelta; hänen musiikissaan ei ollut sitä raikasta ulkoilmaa,
joka puhaltaa sen sijaan toisista, jotka eivät ehkä ole yhtä suuria
muusikkoja, mutta suurempia persoonallisuuksia, -- miehekkäämpiä
olentoja, -- sellaiset kuin esimerkiksi Beethoven tai Händel.
Christophea kiusasi enimmän klassikoissakin heidän vapaudenpuutteensa:
melkein kaikki heidän teoksissaan oli "rakenneltua". Joskus kehiteltiin
jotakin tunnetta kaikilla musiikkiretoriikan kuluneilla fraaseilla,
toisinaan oli se ainoastaan pelkkä rytmi, jonkinlaista ornamentaalista
koristetta, jota toistettiin, käänneltiin ja sovitettiin kaikkiin
suuntiin aivan mekaanisesti Tällaiset symmetriset ja samaa asiaa
jankkaavat konstruktsioonit -- sonaatit ja sinfoniat -- raivostuttivat
Christophea, joka oli tähän aikaan sangen vähän altis järjestyksen
kauneudelle, laajoille ja hyvin sommitelluille perussuunnitelmille.
Sellainen tuntui hänestä paremminkin muurarin kuin säveltäjän työltä.
Ei tarvitse luulla, että hän oli lauhkeampi romantikkoja kohtaan.
Kummallista kyllä, -- seikka, joka häntä itseäänkin ensiksi ällistytti,
-- ei ollut olemassa säveltäjiä, jotka olisivat ärsyttäneet häntä
enemmän kuin ne, jotka olivat väittäneet olevansa (ja tosiaankin
olivat olleet) kaikkein vapaimpia, välittömimpiä, ne jotka olivat
luoneet kaikkein vähimmin rakentelemalla, -- nuo, jotka, niinkuin
esimerkiksi Schumann olivat lahjoittaneet ihmisille pisara pisaran
jälkeen joka minutti koko sisäisen elämänsä lukemattomina pikkutöinä.
Hän raivosi heitä vastaan sitäkin rajummin, koska hän tunsi heissä oman
nuoren sielunsa sekä kaiken sen joutavanpäiväisyyden, jonka hän oli
vannonut itsestään hävittävänsä. Todentotta ei kukaan voinut syyttää
puhdasmielistä Schumannia valheellisuudesta hän ei sanonut juuri
koskaan mitään sellaista, jota hän ei ollut tosiaan tuntenut. Mutta
hänen esimerkkinsä opetti Christophelle, ettei saksalaisen taiteen
suurin valheellisuus ollut sitä, että sen harjoittajat tahtoivat
ilmaista tunteita, joita eivät tunteneet, vaan enemmänkin siinä, että
he tahtoivat purkaa tunteita, joita he kyllä tunsivat, mutta jotka
olivat -- _valheellisia tunteita_. Musiikki on armoton sielunkuvastin.
Kuta naiivimpi ja herkkäuskoisempi saksalainen säveltäjä on, sitä
selvemmin näyttää hän saksalaisen hengen heikkoudet: tuon hengen
häilyvän perustan, sen velton sentimentaalisuuden ja suoruuden
puutteen, sen hieman luihun ihanteellisuuden; sen kyvyttömyyden nähdä
omaa itseään, pelon uskaltaa katsoa itseään kasvoista kasvoihin.
Tuollainen väärä ihanteellisuus oli suurempienkin vikana, --
esimerkiksi Wagnerin. Kun Christophe luki hänen teoksiaan, kiristeli
hän hampaitaan. _Lohengrin_ oli hänestä sellainen valhe, että se sai
suorastaan karjumaan. Hän vihasi moista rihkama-makasiinista tarjottua
ritarillisuutta ja ulkokultaista jumalisuutta; tuollaista sankaria,
joka oli peloton ja sydämetön, itsekäs ja kylmä, ruumiillistunut hyve,
joka ihailee itseään ja rakastaa erikoisella hellyydellä itseään.
Christophe tunsi sellaisen sankarin hyvin, hän oli nähnyt hänet monta
kertaa todellisessa elämässä, tuon saksalaisen fariseustyypin, joka
oli niin uljaileva, nuhteeton ja kova, joka palveli polvillaan omaa
kuvaansa ja uhrasi sangen helposti toiset sen kuvan jumalallisuuden
vuoksi. _Lentävän hollantilaisen_ jykeä tunnelmallisuus ja tylsä
ikävyys aivan lamasivat häntä. _Tetralogian_ dekadentti-barbaarit
tuntuivat hänestä rakastuneina inhoittavan äiteliltä. Siegmund lauloi
sisartaan ryöstäessään salonkiromanssin. _Götterdämmerungin_ Siegfried
ja Brünhilde olivat uin kunnon saksalainen aviopari, niin he lorusivat
toinen toisilleen ja varsinkin yleisölle aviollista autuuttaan,
mahtailevan hölläsuisesti. Kaikki valheet, mitä olla saattoi, olivat
kasaantuneet näihin sävellyksiin: niissä oli väärää ihanteellisuutta,
väärää kristillisyyttä, väärää goottilaisuutta, väärää satutunnelmaa,
väärää jumalallista ja inhimillistä. Koskaan ei vanha ja sovinnainen
ollut rehennellyt suuremmalla komeudella kuin juuri tuolla näyttämöllä
joka väitti kaatavansa kaiken sovinnaisuuden. Siitä ei silmä, sielu
eikä korva voineet erehtyä hetkeksikään; olisi tarvittu tahallista
omaa tahtoa pettämään niitä -- Ja eräillä tahoilla ne tahtoivatkin
itse pettyä. Koko Saksahan nautti tästä vanhan-hedelmättömästä ja
lapsellisesta taiteesta, jossa irtipäässeet hirviöt raivosivat pienten,
mystillisten ja makeain koulutyttöjen seassa.