Sekä hevoset että miehet olivat melkein lopen uupuneet useita
päiviä kestäneiden ratsastusretkien ja taisteluiden riuduttavasta
rasituksesta, minkä vuoksi Norman of Torn sijoittui leiriin siksi
yöksi; eikä hän uudelleen lähtenyt liikkeelle, ennenkuin toisena
aamuna, kolme päivää Lewesin taistelun jälkeen.
Hän suuntasi matkansa pohjoiseen, Leicesterin linnaa kohti, jossa
hänellä oli syytä luulla tapaavansa erään nuoren naisen, ja vaikka
hänen kipeätä sydäntään kirveli, kun hän ajatteli häntä odottavaa
nöyryytystä, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sen vähempää kuin sen, mitä
tunsi kunniantuntonsa vaativan.
Hänen vierellään ratsastivat hurja, punapäinen, jättiläiskokoinen
Shandy ja Tornin jäntevä, pieni harmaapää, jota henkipatto nimitti
isäkseen.
Harmaita hiuksia ja pergamenttimaista ihoa lukuunottamatta ei vanhus
ollut missään suhteessa muuttunut kaikkina näinä vuosina. Kun hänessä
ei ollut ruumiillisia vikoja ja hän aina oleskeli ulko-ilmassa ja
harrasti miekkailua, oli hänellä vielä nuoren miehen lihakset ja
kestävyys.
Viiteen vuoteen hän ei ollut mitellyt miekkoja Norman of Tornin kanssa,
mutta hän harjoitteli yhtenään hurjan lauman parhaiden miekkailijain
kanssa, joten miehet olivat usein keskenään pohtineet, kumpi heistä,
isä vaiko poika, oli etevämpi miekankäyttelijä.
Aina harvapuheisena vanhus tapansa mukaan ratsasti äänettömänä. Jo
aikoja sitten oli Norman of Torn voimakkaan luonteensa ja käskevän
esiintymisensä avulla anastanut itselleen komennusvallan Tornin
linnassa. Vanhus yksinkertaisesti ratsasti ja taisteli muiden mukana,
milloin häntä miellytti; ja hän oli tullut tälle retkelle, koska hän
tunsi nyt olevan tulossa sen, mitä hän oli odottanut yli kaksikymmentä
vuotta.
Kylmänä ja kovana hän ei tuntenut vähääkään rakkautta sitä miestä
kohtaan, jota hän vielä nimitti pojakseen. Jos hänellä oli mitään
tunteita Norman of Tornia kohtaan, oli se ylpeyttä, jonka alkuna
ja loppuna oli hänen oppilaansa voimakkaan oikean käden melkein
hornamainen miekkailutaito.
Pienen armeijan ratsastettua joitakuita tunteja etuvartiosto pysäytti
seurueen, joka oli matkalla etelää kohti poikkitietä myöten. Siinä oli
kaksi- tai kolmekymmentä miestä, enimmäkseen palvelijoita, ja kuusi
upea-asuista ritaria.
Seisautettuaan ratsunsa heidän luoksensa Norman of Torn näki, että
seurueen johtaja oli hyvin komea, suunnilleen hänen ikäisensä,
ilmeisesti huomatussa asemassa oleva mies; edullinen saalis, mietti
henkipatto.
»Kuka olette te», tiedusti herrasmies ranskankielellä, »joka pysäytätte
ranskalaisen prinssin maantiellä, ikäänkuin hän olisi karannut
rikollinen? Kuulutteko kuninkaan vaiko de Montfortin sotavoimiin?»
»Oletteko te prinssi Filip Ranskasta?» kysyi Norman of Torn.
»Kyllä; mutta kuka te olette?»
»Ja oletteko matkalla kohtaamaan mylady Bertrade de Montfortia?» jatkoi
henkipatto piittaamatta prinssin kysymyksestä.
»Kyllä, jos se mitenkään kuuluu teihin», vastasi Filip lyhyesti.
»Kyllä se kuuluu», virkkoi Tornin paholainen, »sillä olen mylady
Bertraden ystävä, ja koska maantie on kurittomina harhailevien
sotilaslaumojen tähden vaarallinen, ei herra prinssin ole turvallisia
uskaltautua sinne noin vähäisen suojajoukon saattamana. Senvuoksi
ratsastaa lady Bertrade de Montfortin ystävä herra prinssin seurassa
hänen päämääräänsä, jotta monsieur saapuu sinne kommelluksitta.»
»Olette ystävällinen, herra ritari, enkä minä unohda
ystävällisyyttänne. Mutta taaskin, kuka on se mies, joka tällä tavoin
huolehtii Ranskan Filipistä?»
»Norman of Torn on nimeni», vastasi henkipatto.
»Tosiaanko!» huudahti Filip. »Mahtava ja verinen henkipattoko?» Hänen
kauniilla kasvoillaan ei ollut pelon eikä inhon ilmettä.
Norman of Torn naurahti.
»Monsieur le prince ehkä arvelee pilaavansa mainettaan», sanoi hän,
»jos hän ratsastaa sellaisessa seurassa?»
»Mylady Bertrade ja hänen äitinsä pitivät teitä vähemmän paholaisena
kuin pyhimyksenä», lausui prinssi. »He ovat kertoneet, miten pelastitte
de Montfortin tyttären, ja aina siitä alkaen olen kovasti toivonut
kohtaavani teidät kiittääkseni teitä. Aikomukseni oli sitä varten
ratsastaa Torniin heti Leicesteriin saavuttuamme, mutta kreivi muutti
kaikki suunnitelmamme voitollaan; ja vasta eilen kreivitär Eleanor,
hänen puolisonsa, ja lady Bertrade lähtivät Batteliin, jossa Simon
de Montfortin ja kuninkaan pitäisi olla tänään. Myöskin kuningatar
on siellä seurueineen, joten odotetaan vanhassa linnassa hilpeitä
juhlia osoittamaan, että de Montfortin ja hänen kuninkaansa välillä
taaskin vallitsevat hyvät suhteet ja ystävyys. Mutta», lisäsi hän
oltuaan hetkisen vaiti, »uskaltaako Tornin henkipatto ratsastaa lähelle
kuningasta, joka on luvannut palkkion hänen päästänsä?»
»Palkkio on ollut luvattuna aina siitä alkaen, kun täytin
kahdeksantoista vuotta», vastasi Norman of Torn, »mutta pääni on
kuitenkin samassa paikassa, jossa se on aina ollut. Voitteko moittia
minua, jos suhtaudun kevyesti kuninkaan palkkioon? Se ei ole kyllin
painava minua rusentamaan; eikä se ole milloinkaan estänyt minua
menemästä, minne olen halunnut, kaikkialla Englannissa. Olen vapaampi
kuin kuningas, mylord, sillä kuningas on nyt vankina.»
Yhdessä he lähtivät ratsastamaan Battelia kohti, ja heidän
keskustellessaan Norman of Torn alkoi pitää tästä uljaasta ja komeasta
herrasmiehestä. Hänen sydäntään ei lainkaan karvastellut tämän miehen
ja hänen rakastamansa naisen välinen, pian solmittava avioliitto.
Jos Bertrade de Montfort rakasti tätä kaunista, ranskalaista prinssiä,
niin Norman of Torn oli prinssin ystävä, sillä hänen rakkautensa oli
suuri ja mustasukkaisuuden yläpuolella. Se ei pitänyt ainoastaan neidon
onnea, vaan myöskin neidon rakastaman miehen onnea ja menestystä hänen
omaa onneaan korkeampana.
Heidän saapuessaan Batteliin oli hämärä, ja lausuessaan prinssille
jäähyväisiä, sillä henkipatot aikoivat leiriytyä ihan kaupungin
ulkopuolelle, Norman of Torn sanoi:
»Saanko pyytää mylordia viemään sanoman lady Bertradelle? Se koskee
erästä tehtävää, jonka lupasin hänelle kaksi vuotta sitten ja jonka
vasta nyt olen voinut suorittaa.»
»Tietysti, hyvä ystävä», lupasi Filip. Henkipatto laskeutui satulasta,
käski erään aseenkantajistaan tuoda pergamenttia ja kirjoitti soihdun
valossa kirjeen Bertrade de Montfortille.
Puoli tuntia myöhemmin ojensi muuan palvelija Battelin linnassa käärön
Leicesterin tyttärelle hänen istuessaan yksin huoneessaan. Avattuaan
sen hän luki:
Lady Bertrade de Montfortille hänen ystävällään Norman of Tornilta.
Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun puristitte Tornin henkipaton kättä
ystävyyden merkiksi, ja nyt hän tulee anomaan uutta suosionosoitusta.
Hän pyytää saada keskustella kanssanne kahden kesken Battelin linnassa
tänä iltana.
Vaikka Norman of Tornin nimi herättää kauhua muissa, tiedän, että Te
ette häntä pelkää, sillä Teidän täytyy tuntea hänen uskollisuutensa ja
ystävyytensä Teitä kohtaan.
Leirini on kaupungin portin ulkopuolella, ja sanansaattajanne
saatetaan turvaisesti lakaisin, vaikka hän toisi minkälaisen vastauksen
Norman of Tornille.
Pelkää! Pelätä Norman of Tornia? Tyttö hymyili ajatellessaan sitä
hirveän kauhun hetkeä kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli Peter of
Colfaxin linnassa saanut tietää olevansa yksin Tornin paholaisen kanssa
ja tämän vallassa. Ja sitten hän muisteli henkipaton huomaavaisen
ritarillisia, niin, melkeinpä helliä pikku palveluksia pitkällä,
öisellä matkalla heidän ratsastaessaan Leicesteriin.
Kuinka omituisten ristiriitaisuuksien mies! Hän aprikoi, tulisiko
henkipatto nyt kypärinsilmikko suljettuna, sillä hän oli vieläkin
utelias ja halusi nähdä kylmän teräsnaamion piilottamat kasvot. Hän
pyytäisi tänä iltana miestä näyttämään hänelle kasvonsa; vai olisiko se
julmaa? Väitettiinhän hänen juuri rumuutensa tähden pitävän kypäriään
suljettuna salatakseen inhoittavan näön ihmisten katseilta!
Muistellessaan heidän lyhyttä, kaksi vuotta sitten tapahtunutta
kohtaustaan hän kirjoitti ja lähetti vastauksensa Norman of Tornille.
Kun kuninkaan seurue sinä iltana istui ruokapöydässä linnan salissa,
kääntyi prinssi Filip kuninkaan puoleen ja sanoi:
»Kenenkä, teidän majesteettinne, arvelette ratsastaneen rinnallani
Batteliin tänään, jotta minua eivät roistot hätyyttäisi maantiellä?»
»Joku kentiläinen kelpo ystävämmekö?» kysyi kuningas.
»Ei; mies, jonka päästä teidän majesteettinne on luvannut palkkion,
Norman of Torn; ja jos Englannin kaikki rosvot ovat yhtä kohteliaita ja
miellyttäviä herrasmiehiä kuin hän, ratsastan aina yksin ja aseettomana
valtakunnassanne voidakseni lisätä hauskojen tuttavieni luetteloa.»
»Tornin paholainen?» kummasteli Henrik epäilevästi. »Joku on narrannut
teitä.»
»Ei, teidän majesteettinne, sitä en usko», vakuutti Filip, »sillä
hän oli tosiaankin tuima ja mahtava mies, ja hänen takanaan ratsasti
niin hurja ja peloittava lauma kuin konsanaan olen nähnyt vankilan
ulkopuolella; heitä oli hyvinkin tuhat. Nyt he ovat leirissä kaupungin
lähistöllä.»
»Mylord», virkkoi Henrik, puhutellen Simon de Montfortia, »eikö
olisi aika vapauttaa Englanti tästä paholaisen sikiöstä ja hänen
hornamaisesta joukkiostaan? Vaikka otaksuttavasti», lisäsi hän purevan
ivallinen hymy huulillaan, »Leicesterin kreivistä saattaa olla tukalaa
ahdistaa asekumppaniaan».
»En ole hänelle minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa», vastasi kreivi
kopeasti, »hänen omien sanojensa mukaan».
»Olette hänelle kiitollisuudenvelassa Lewesissä saavuttamastanne
voitosta», tokaisi kuningas. »Olisipa tosiaankin surullinen maininta
näiden uskollisuutta vakuuttavien läänitysherrojemme vilpittömyydestä,
jotka käänsivät aseensa meidän kuninkaallista persoonaamme vastaan
’pelastaakseen hänet väärien neuvonantajiensa kavaluudelta', jos
kerrottaisiin heidän pyytäneen lainsuojatonta hirtehistä, jonka päästä
on luvattu palkkio, tukemaan heidän 'oikeudenmukaista asiaansa'.»
»Herra kuningas», huudahti de Montfort, punastuen suuttumuksesta,
»en pyytänyt tätä miekkosta avuksemme enkä tiennyt hänen olevan
kahtasataa penikulmaa likempänä Lewesistä, ennenkuin näin hänen silloin
ratsastavan keskelle ottelua. Enkä tiennyt, kävisikö hän paroonien
vaiko kuninkaan puoluelaisten kimppuun, ennenkuin kuulin hänen
sotahuutonsa.»
»Jos se on totta, Leicester», virkkoi kuningas äänessään epäilevä
sointu, jonka hän tahallaan teki kuuluvaksi, »hirttäkää se koira! Hän
on ihan kaupungin ulkopuolella parhaillaankin.»
»Te olette Englannin kuningas, mylord Henrik. Jos sanotte, että hänet
pitää hirttää, niin hänet hirtetään», vastasi de Montfort.
»Ainakin kymmenen kertaa ovat oikeusistuimet jo hänet tuominneet; nyt
on hänet vain otettava kiinni, Leicester», lausui kuningas.
»Aamun sarastaessa lähtee sotilasosasto liikkeelle sitä varten», lupasi
de Montfort.
»Mutta jos minä siitä tiedän», tuumi Ranskan Filip, »ei Tornin uljasta
henkipattoa huomenna hirtetä».
Battelin kaupungin ulkopuolella Norman of Torn käveli leirissään
edestakaisin, odottaen vastausta kirjeeseensä.
Vahteja asteli pitkin koko leirin ympärystää, sillä henkipatto tiesi
varsin hyvin pistäneensä päänsä leijonan kitaan tullessaan niin
rohkeasti Englannin valtiovallan tyyssijoille. Hän ei luottanut de
Montfortin kiitollisuuteen ja arvasi täydelleen, mitä kuningas vaatisi
saatuaan tietää, että se mies, joka oli lähettänyt hänen sotilaansa
alastomina takaisin Lontooseen, joka oli pakottanut hänen lähettinsä
syömään hänen tiedonantonsa ja joka oli Lewesin luona kääntänyt hänen
voittonsa tappioksi, oli de Montfortin armeijan ulottuvilla.
Norman of Torn piti taistelusta, mutta hän ei ollut hupsu eikä
senvuoksi olisi mielellään pannut avoimella kentällä olevia
tuhatta miestään muurien ympäröimässä linnoituksessa olevia
kahtakymmentätuhatta sotilasta vastaan.
Niin, hän kohtaisi Bertrade de Montfortin tänä iltana, ja ennen
aamunkoittoa hänen hurja laumansa olisi kaukana matkalla Torniin.
Oli hyvin uskallettua mennä linnaan, joka oli täynnä hänen mahtavia
vihollisiaan. Mutta jos hän saisi siellä surmansa, tapahtuisi se
hyvän asian tähden, mietti hän; ja joka tapauksessa hän oli päättänyt
suorittaa tämän velvollisuustehtävän, jota hän niin kovasti pelkäsi,
ja hän suorittaisi sen, vaikka maailman kaikki armeijat olisivat
sijoittuneet Batteliin.
Äkkiä hän kuuli erään vahdin luikkaavan hiljaa, ja pian mies tuli hänen
luoksensa muassaan palvelija.
»Sanoma lady Bertrade de Montfortilta», ilmoitti sotilas.
»Tuokaa hänet tänne!» komensi henkipatto.
Lakeija saapui ja ojensi Norman of Tornille siron, tuoksuavilla
vahasineteillä kiinnitetyn pergamentin.
»Käskikö mylady teidän odottaa vastausta?» tiedusteli henkipatto.
»Minun on määrä odottaa, mylord», vastasi pelokas mies, josta tämä
tehtävä oli tuntunut melkein samanlaiselta kuin hänen emäntänsä olisi
lähettänyt hänet helvettiin viemään sanomaa paholaiselle.
Norman of Torn astui lepattavan soihdun ääreen, mursi sinetit ja luki
rakastamansa naisen kirjeen. Sen sisältö oli lyhyt ja yksinkertainen.
»Norman of Tornille hänen ainaiselta ystävältään Bertrade de
Montfortilta.
Tule Gilesin muassa! Olen käskenyt hänen opastaa sinut salaa luokseni.
_Bertrade de Montfort_.»
Norman of Torn meni erään kapteeninsa luokse, joka istui maassa jonkin
vaatteella peitetyn esineen vieressä.
»Tulkaa, Flory!» sanoi hän ja kääntyen sitten odottavan Gilesin puoleen
lisäsi: »Menkää edellä!»
He lähtivät liikkeelle peräkkäin, ensimmäisenä lakeija Giles, sitten
Norman of Torn ja viimeisenä se mies, jota hän oli nimittänyt
Floryksi ja joka kantoi vaatteella peitettyä esinettä. Mutta jonossa
viimeisenä ei ollutkaan Flory. Flory virui kuolleena tuuhean tammen
juurella leirissä; kapea haava hänen vasemman lapaluunsa alapuolella
osoitti kohtaa, josta terävä tikari oli uponnut hänen sydämeensä, ja
hänen paikallaan käveli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus, kantaen
vaatteella peitettyä esinettä. Mutta kukaan ei olisi voinut aavistaa
erotusta, sillä pienen vanhuksen yllä oli Floryn sotisopa, ja hänen
kypärinsilmikkonsa oli suljettu.
Ja niinpä he saapuivat linnan muurissa olevalle pienelle portille,
jonka ympärillä ison tornin varjo teki pimeän yön synkkyyden kaksin
kerroin mustemmaksi. Palvelija opasti heitä pitkin useita hämäriä
käytäviä ja ylöspäin kiertoportaita myöten, pysähtyen vihdoin matalan
oven eteen.
»Olemme perillä, mylord», ilmoitti hän, kääntyi ja poistui.
Norman of Torn kosketti oven lautoja oikean kätensä rautakintaan
peittämillä rystösillä, ja sisältä kuului hiljainen kuiskaus: »Sisälle!»
Hän astui äänettömästi huoneeseen; se oli pieni etuhuone avaran salin
vieressä. Sen toisessa päässä oli avoin takka, jossa roihusi hilpeä
halkovalkea, ja yksi ainoa lamppu loi lisää pehmeätä valaistusta
synkkään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pöytä ja seinävierillä useita
penkkejä.
Takan edessä seisoi Bertrade de Montfort, ja hän oli yksin.
»Pankaa kantamuksenne tähän pöydälle, Flory!» käski Norman of Torn. Ja
kun se oli tehty, jatkoi hän: »Saatte mennä. Palatkaa leiriin!»
Hän ei puhutellut Bertrade de Montfortia, ennenkuin ovi oli sulkeutunut
pienen, tuikean, harmaapäisen miehen jälkeen, jolla oli Flory-vainajan
rauta-asu, ja sitten Norman of Torn meni pöydän ääreen ja jäi seisomaan
vasen käsi paljaana, nojaten pöydän reunaan.
»Mylady Bertrade», virkkoi hän vihdoin, »olen tullut täyttämään
lupaukseni».
Hän puhui ranskankieltä, ja tyttö hätkähti hieman kuultuaan hänen
äänensä. Aikaisemmin Norman of Torn oli aina käyttänyt englanninkieltä.
Missä hän oli ennen kuullut tuon äänen? Sen sointu värähteli hänen
korvissaan.
»Mitä on Norman of Torn koskaan luvannut Bertrade de Montfortille?»
kysyi hän. »En ymmärrä, ystäväni.»
»Katsokaa!» kehoitti mies. Ja kun tyttö lähestyi pöytää, veti hän
syrjään vaatteen, joka peitti miehen sinne panemaa esinettä.
Tyttö peräytyi, päästäen hiljaisen, kauhuisen äännähdyksen, sillä
pöydällä oli kultaisella vadilla miehen pää, jonka kammottava
kuolonirvistys oli paljastanut keltaiset hampaat.
»Tunnetko sen?» tiedusti henkipatto. Ja hän tunsi; mutta sittenkään hän
ei käsittänyt. Vihdoin hänen mieleensä hitaasti palasi Roger de Condén
kevyt, leikkisä lupaus noutaa hänen vihollisensa pää valtiattarensa
jalkojen juureen kultaisella vadilla.
Mutta mitä tekemistä oli Tornin henkipatolla siinä asiassa! Se
oli hänestä kovin visainen pulma, mutta sitten hän näki tuiman,
umpikypärisen miehen paljaan vasemman käden, joka lepäsi pöydällä Peter
of Colfaxin inhoittavan pään vieressä; ja sen nimettömässä sormessa
oli se komea sormus, jonka hän oli viskannut Roger de Condélle silloin
kaksi vuotta sitten.
Kuinka kummallisen kepposen hänen aivonsa mielivätkään tehdä hänelle!
Niin ei voinut olla, ei, se oli mahdotonta; sitten hänen katseensa
osui taaskin kulta vadilla irvistävään päähän, ja sen otsassa hän näki
hyytyneen veren muodostamat kirjaimet, äkillisen kuoleman kaamean
merkin — NT!
Hitaasti hänen katseensa kääntyi jälleen henkipaton sormessa olevaan
sormukseen ja sitten hänen suljettuun kypäriinsä. Hän astui askeleen
eteenpäin toinen käsi painettuna rintaa vasten toisen osoittaessa
miehen kasvoja ja huojui hieman ikäänkuin äsken vaikeasta taudista
toipunut.
»Kypärinsilmikkonne», sopersi hän, »avatkaa silmikkonne!» Ja sitten hän
supatti ikäänkuin itsekseen: »Niin ei voi olla; niin ei voi olla.»
Vaikka se repi Norman of Tornin sydäntä, noudatti hän kehoitusta, ja
tyttö näki edessään Roger de Condén uljaat, voimakkaat kasvot.
»_Mon Dieu!_» parahti hän. »Sanokaa, että tämä on vain julmaa pilaa!»
»Se on julma totuus, mylady Bertrade», vastasi henkipatto
murheellisesti. Ja kun neito sitten kääntyi poispäin hänestä, vieden
käsivartensa kasvoilleen, meni hän tytön luokse, laski kätensä hänen
olalleen ja virkkoi surullisesti:
»Ja nyt oivallatte, mylady, minkä tähden en seurannut teitä Ranskaan.
Sydämeni lähti sinne muassanne, mutta tiesin, että vain murhetta
ja nöyryytystä voisi koitua sellaiselle, jota Tornin paholainen
rakastaa, jos hän saisi vastarakkautta; ja sentähden odotin, kunnes
olisitte unohtanut Roger de Condélle lausumanne sanat, ennenkuin tulin
täyttämään sitä lupausta, että saisitte tietää, kuka hän oikein on.
»Tänä iltana olen tullut sentähden, Bertrade, että rakastan teitä.
Jumala tietää, ettei minun ole mieluista nähdä jo asennostannekin
kuvastuvaa kammoa, lukea sydämessänne kuohuvaa vihaa ja inhoa ja
arvata, kuinka kovat, kylmät ajatukset ovat vallanneet mielenne minua
kohtaan, koska sallin teidän puhua, kuten kerran puhuitte Tornin
paholaiselle.
»En ensinkään puolustele heikkouttani. En pyydä teiltä anteeksi
sellaista, mitä, sen tiedän, ette ikinä voi suoda anteeksi. Paras, mitä
voin toivoa, on se, että aina minua muistaessanne ajattelette minua
inhoten ja halveksien.
»Vain sen tiedän, että rakastan teitä, Bertrade; vain sen tiedän, että
rakastan teitä ja että rakkauteni on omaa ymmärrystänikin väkevämpi.
»Tässä on se sormus, jonka annoitte minulle ystävyytenne merkiksi.
Ottakaa se! Se käsi, joka sitä kantoi, ei ole tehnyt mitään väärää
siinä valossa, joka sen ohjeeksi on annettu.
»Sen ympäröimässä sormessa kiertänyt veri on tullut Bertrade de
Montfortille sykkivästä sydämestä, joka edelleenkin sykkii ainoastaan
hänelle, kunnes armollinen kaitselmus näkee hyväksi korjata pois täältä
hukkaan menneen, hyödyttömän elämän.
»Hyvästi, Bertrade!» Hän polvistui ja vei tytön hameenliepeen
huulilleen.
Tuhansia ristiriitaisia tunteita myllersi Englannin uuden valloittajan
ylpeän tyttären sydämessä. Kiukku väärinkäytetyn luottamuksen tähden,
kiitollisuus ritarillista auttajaa kohtaan, joka oli kahdesti
pelastanut hänen kunniansa, viha satojen ystävien ja sukulaisien
murhaajaa kohtaan, miehen ihailtavan rohkeuden herättämä kunnioitus,
kammo ja halveksiminen halpasyntyistä kohtaan, sen hurmiohetken muisto,
jolloin nuo kauniit huulet olivat painuneet hänen huulilleen, ylpeys
tämän häntä puoltavan ritarin pelottomuuden johdosta, joka uskalsi
yksin tulla kahdenkymmenentuhannen vihollisensa keskelle täyttääkseen
hänelle antamansa lupauksen; mutta voimakkaampina kuin kaikki muu
kohosi kaksi seikkaa hänen sielunsa silmien eteen elävien olentojen
tavoin — miehen nöyryyttävä, alhainen syntyperä ja sen suuren rakkauden
muisto, jota hän oli hellinyt kaikki nämä pitkät, ikävät kuukaudet.
Ja nämä kaksi kamppailivat ratkaisevan taistelun tytön rinnassa.
Niinä muutamina, lyhyinä hämmennyksen ja epävarmuuden hetkinä tunsi
Bertrade de Montfort tulleensa kymmenen vuotta vanhemmaksi, ja
saavutettuaan lopullisen päätöksensä hän ei enää ollut nuori tyttö,
vaan täysi-ikäinen nainen, joka vakaan, kypsän harkinnan jälkeen oli
valinnut tien ja kulkisi sitä myöten loppuun saakka — lopulliseen
päämäärään, olipa se kuinka suloinen tai kuinka karvas tahansa.
Verkkaisesti hän kääntyi jalkojensa juurelle polvistuneen miehen
puoleen, tarttui käteen, joka ojensi hänelle sormusta ja nosti miehen
seisomaan. Äänettömänä hän painoi kultaisen renkaan takaisin Normanin
sormeen ja suuntasi sitten katseensa hänen silmiinsä.
»Pidä sormus, Norman of Torn!» kehoitti hän. »Bertrade de Montfortin
ystävyyttä ei kevyesti anneta eikä kevyesti oteta pois» — hän empi —
»eikä myöskään hänen rakkauttaan».
»Mitä tarkoitatte!» kuiskasi Norman, sillä tytön silmissä loisti sama
ihana ilme, jonka hän oli nähnyt silloin kaukaisessa Leicesterin
linnassa.
»Tarkoitan», vastasi neito, »sitä, että oletpa Roger de Condé
tai Norman of Torn, aatelismies tai maantierosvo, se on Bertrade
Montfortista ihan samantekevä — sinua minä rakastan, sinua!»
Jos tyttö olisi sättinyt häntä, sylkenyt hänen silmilleen, ei hän olisi
hämmästynyt, sillä hän oli odottanut pahinta; mutta että tyttö rakasti
häntä! Oi, hyvä Jumala, olivatko hänen liiaksi rasittuneet hermonsa
sekoittaneet hänen pääparkansa? Näkikö hän unta vain herätäkseen
tajuamaan kylmän ja kammottavan todellisuuden?
Mutta nämä hänen kaulaansa kietoutuneet lämpimät käsivarret, hänen
poskiaan hivelevä sulotuoksuinen hengitys eivät olleet unta!
»Ajatteletko, mitä sanot, Bertrade?» huudahti hän. »Muistatko, että
olen halpasyntyinen lurjus, joka en tiedä omaa äitiäni, vieläpä epäilen
isänikin oikeaperäisyyttä! Voisiko joku de Montfort astua maailman
näkyviin sellainen mies puolisonaan?»
»Tiedän täydelleen, mitä sanon», vakuutti tyttö. »Vaikka olisit
tallirengin ja keittiöpiian avioton poika, sittenkin rakastaisin sinua,
kunnioittaisin sinua ja takertuisin kiinni sinuun. Missä sinä olet,
Norman of Torn, siellä on minun onneni. Sinun ystäväsi ovat minun
ystäviäni, riemusi minun riemujani, surusi minun surujani; ja sinun
vihollisesi, jopa oma isänikin, ovat minunkin vihollisiani.
»Minkä tähden, oma Normanini, niin on, sitä en tiedä. Sen vain tiedän,
että usein kysyin itseltäni, rakastinko oikein todella Roger de
Condéta, mutta sinua — oi, Norman, minkä tähden ei nyt ole epäilyksen
hiventäkään siitä, että tämä sydän, tämä sielu, tämä ruumis ovat
kokonaan ja ikuisesti Tornin henkipaton?»
»En tiedä», virkkoi Norman koruttomasti! ja vakavasti. »Niin ihmeellinen
kysymys käy yli aivo-poloisteni ymmärryksen; mutta luulen sydämeni sen
tietävän, sillä riemuissaan se panee veren kuumana vinhasti tulvimaan
olemuksessani, niin että tuntuu siltä kuin olisin palamaisillani
pelkästä onneni kuumuudesta.»
»St!» varoitti tyttö äkkiä. »Olen kuulevinani askelten ääntä. Sinua ei
saada tavata täällä, Norman of Torn, sillä vasta tänä iltana kuningas
kiristi isältäni sen lupauksen, että sinut huomenna vangitaan ja
hirtetään. Mitä teemme, Norman? Missä kohtaamme toisemme jälleen?»
»Me emme eroa, Bertrade, muuta kuin siksi aikaa, että ehdit ottaa
helysi ja noutaa ratsastusvaippasi. Sinä lähdet tänä yönä ratsastamaan
pohjoista kohti Norman of Tornin seurassa, ja kolmantena päivänä isä
Claude yhdistää meidät.»
»Olen iloinen siitä, että haluat sitä», vastasi neito. »Pelkäsin sinun
jostakin syystä arvelevan parhaaksi, etten nyt lähtisi mukaasi. Odota
täällä! Viivyn poissa vain hetkisen. Jos kuulemani askeleet lähestyvät
tätä ovea» — ja hän osoitti ovea, josta Norman oli tullut pieneen
huoneeseen — »sopii sinun mennä tuosta toisesta ovesta viereiseen
huoneeseen ja olla siellä piilossa, kunnes vaara on mennyt ohitse».
Norman of Torn virnisti, sillä hänestä ei ollut mieluista mennä piiloon
vaaran tieltä.
»Minun tähteni», pyysi Bertrade. Niinpä mies lupasi täyttää hänen
pyyntönsä, ja hän pujahti nopeasti huoneesta noutamaan tavaroitaan.