Laskettuaan vaatteeseen verhotun esineen keskellä lattiata olevalle
pöydälle ja poistuttuaan huoneesta pieni, tuikea, harmaapäinen mies ei
palannut leiriin, kuten Norman of Torn oli määrännyt.
Sensijaan hän pysähtyi ihan pienen, hiukan raolleen jättämänsä oven
taakse väijymään ja kuuntelemaan kaikkea, mitä Bertrade de Montfortin
ja Norman of Tornin välillä tapahtui.
Kun hän kuuli Simon de Montfortin ylpeän tyttären tunnustavan
rakastavansa Tornin paholaista, väänsi hänen huuliaan julma hymy.
»Kaikki käy paremmin kuin olin toivonut», mutisi hän, »ja helpommin.
Lempo soikoon! Kuinka paljoa helpompi onkaan nyt saada myöskin
Leicester koko ylpeine sydämineen mukaan hirtättämään Norman of
Tornia! Oi, kuinka ihana kosto! Olen kauan odottanut, sinä koiramainen
kuningas, saadakseni sivaltaa takaisin sen iskun, jonka sinä
silloin löit, mutta maksu on kauan kasaantuneista koroista paisunut
satakertaiseksi.»
Nopeasti tämä jäntevä hahmo riensi pitkin käytäviä, kunnes saapui
juhlasaliin, jossa de Montfort ja kuningas ynnä Ranskan Filip ja paljon
muita aatelisia ja ylimyksiä istuivat.
Ennenkuin ovella seisova vahti oli ehtinyt pysäyttää hänet, syöksähti
hän huoneeseen ja puhutteli kuningasta, huudahtaen:
»Haluatteko vangita Tornin paholaisen, teidän majesteettinne? Hän on
nyt yksin sellaisessa paikassa, jossa muutamat miehet saavat hänet
kiinni.»
»Mitä nyt? Mitä nyt?» äänsi Henrik. »Mikä mielipuoli tämä on?»
»En ole mielipuoli, teidän majesteettinne; milloinkaan eivät aivot ole
työskennelleet selvemmin ja varmempaa tarkoitusta kohti», vastasi mies.
»Se saattaa epäilemättä olla joku sen hirtehisen oma juoni», huomautti
de Montfort.
»Missä se roisto on?» tiedusti Henrik.
»Hän on nyt tässä palatsissa, ja hänen syleilyssään on Bertrade, hänen
ylhäisyytensä Leicesterin kreivin tytär. Ihan äsken neito vakuutti
rakastavansa häntä.»
»Seis!» karjaisi de Montfort. »Hillitse katalaa kieltäsi. Mitä
tarkoitat syytäessäsi sellaisia valheita ja ihan vasten kasvojani?»
»Ne eivät ole valheita, Simon de Montfort. Jos ilmoitan sinulle, että
Roger de Condé ja Norman of Torn ovat sama henkilö, niin tiedät, etten
valehtele.»
De Montfort kalpeni.
»Missä se kurja vintiö on?» kysyi hän.
»Tulkaa!» kehoitti pieni vanhus. Ja hän poistui salista de Montfort,
kuningas, prinssi Filip ja muut kinterillään.
»Sinun olisi parasta ottaa mukaan kaksikymmentä sotilasta — sinä
tarvitset ne kaikki vangitaksesi Norman of Tornin», neuvoi vanhus de
Montfortia. Ja kun he sivuuttivat vahtihuoneen, lisääntyi seurue niin
ollen kahdellakymmenellä sotilaalla.
Tuskin oli Bertrade de Montfort ehtinyt lähteä Norman of Tornin luota,
ennenkuin henkipatto kuuli lukuisten jalkojen töminää. Ne kuulostivat
lähestyvän himmeästi valaistussa käytävässä siihen huoneeseen tuovaa
pientä ovea, jossa hän oli.
Vikkelästi hän siirtyi vastapäiselle ovelle ja jäi odottamaan käsi
rivassa. Niin, ne tulivat sinne päin nopeasti, ja tulijoita oli paljon;
ja kuullessaan heidän seisahtuvan ulkopuolelle hän veti syrjään verhon,
työnsi takanaan olevan oven auki ja perääntyi toiseen huoneeseen,
samalla kun Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, syöksyi huoneeseen
vastaiselta puolelta.
Samassa kajahti Norman of Tornin takana kirkaisu, ja pyörähdettyään
ympäri hän näki edessään kirkkaasti valaistun huoneen, jossa istuivat
Eleanor, Englannin kuningatar, ja toinen Eleanor, Simon de Montfortin
vaimo, seuranaisineen.
Nyt hänen oli mahdoton piiloutua ja mahdoton pelastua, sillä hän ei
olisi juossut, vaikka hänellä olisi ollut, mihin juosta. Hitaasti
hän perääntyi ovelta nurkkaan, jossa hän selkä seinää vasten ja
pöytä oikealla puolellaan saattaisi kuolla samoin kuin oli elänyt,
taistellen, sillä Norman of Torn tiesi, ettei hän voinut toivoa armoa
noilta miehiltä, jotka olivat saaneet hänet umpikujaan kuin satimeen
joutuneen ison karhun.
Kun heillä oli armeija käskettävissään, olisi heidän helppo nujertaa
yksinäinen mies, vaikka se mies olikin Tornin paholainen.
Kuningas ja de Montfort olivat nyt tulleet pienemmän huoneen lävitse
saliin, jossa henkipatto seisoi valmiina puolustautumaan.
Salin toisessa päässä seisoivat kuningatar ja ylimysnaiset yhteen
sulloutuneina, kun taas de Montfortin takana tungeksi kaksikymmentä
aatelismiestä ja yhtä monta sotilasta.
»Mitä tekemistä sinulla on täällä, Norman of Torn?» kiljaisi de
Montfort kiukkuisesta »Missä on tyttäreni Bertrade?»
»Olen täällä, herra kreivi, hoitamassa omia asioitani», vastasi Norman
of Torn, »jotka eivät kuulu kenellekään muulle. Mitä tyttäreenne tulee,
ei minulla ole aavistustakaan siitä, missä hän on. Mitä asiaa hänellä
olisi Tornin paholaiselle, mylord?»
De Montfort kääntyi pienen harmaapään puoleen.
»Hän valehtelee», kirkui tämä. »Neidon suudelmista ovat hänen huulensa
vielä kosteat.»
Norman of Torn katsahti puhujaan, ja nyt osittain avatun
kypärinsilmikon takaa hän näki sen miehen kasvot, jota hän oli
kahdenkymmenen vuoden aikana nimittänyt isäkseen.
Hän ei ollut milloinkaan odottanut rakkautta tältä kovalta vanhukselta,
mutta kavallusta ja vahingontekoa — ei, hän ei voinut sitä uskoa;
jommankumman heistä oli täytynyt tulla hulluksi; mutta minkä tähden
Floryn rauta-asu? Missä uskollinen Flory oli?
»Isä!» huudahti hän. »Oletko sinä opastanut vihaamasi Englannin
kuninkaan omaa poikaasi vastaan!»
»Sinä et ole minun poikani, Norman of Torn», vastasi vanhus. »Se
aika, jolloin olet minulle ollut hyödyksi, on mennyt; nyt edistät
tarkoituksiani parhaiten roikkumalla hirsipuussa. Vangitkaa hänet,
herra kreivi! Väitetään, että pihalla on oivallinen, vankka hirsipuu.»
»Antaudutko, Norman of Torn?» huusi de Montfort.
»Kyllä», kuului vastaus, »sittenkun tällä lattialla on nilkan
korkeudelta englantilaisten verta ja sydämeni on tauonnut sykkimästä;
sitten antaudun.»
»Joutuin!» kivahti kuningas. »Käskekää miestenne vangita se koira, de
Montfort!»
»Käykää hänen kimppuunsa siis!» komensi kreivi, kääntyen odottavien
sotilaiden puoleen, joista kukaan ei näyttänyt kovin kiihkeästi
pyrkivän tuhoon tuomitun henkipaton kimppuun.
Mutta muuan vahtiupseeri näytti heille esimerkkiä, ja sitten he kaikki
työntyivät yhtä aikaa Norman of Tornia kohti, kaksikymmentä säilää yhtä
vastaan.
Nyt oli Tornin henkipatolta leikki kaukana; kysymyksessä oli tuima
taistelu, ja hänen ainoa toivonsa oli hirvittävästi harventaa
ahdistajainsa joukkoa, ennenkuin hän itse sortuisi.
Ja niinpä hän taisteli niinkuin hän ei ollut milloinkaan ennen
taistellut, tappaakseen niin monta ja niin nopeasti kuin suinkin.
Ja katsojista näytti, ettei nuori kaartinupseeri ollut ehtinyt tuon
peloittavan säilän ulottuviin, ennenkuin hän jo virui kuolleena
lattialla, ja sitten kuoleman ota tunkeutui erään sotilaan keuhkoihin,
tuskin seisahtuen, ennenkuin se jo lävisti kolmannen sydämen.
Sotilaat vetäytyivät heti takaisin säikähtyneinä tuon valtavan käden
tekemästä tuhosta. Ennenkuin de Montfort ennätti hoputtaa heitä
uuteen hyökkäykseen, syöksähti pienen, yksinäisen vastustajansa
vastassa seisovan miesryhmän lävitse pitkään ratsastusvaippaan puettu
tyttömäinen hahmo.
Päästäen hiljaisen raivon ja paheksumisen huudahduksen Bertrade de
Montfort heittäytyi Tornin paholaisen eteen, kääntyi hämmästyneeseen
seurueeseen, kuninkaaseen, prinssiin, sotilaihin ja ylimyksiin päin,
oikaisihe täyteen mittaansa ja, osoittaen koko sitä rodun ja veren
ylpeyttä, jonka hän oli saanut perinnöksi.
Ranskan kuninkaalta isänsä puolelta ja Englannin kuninkaalta äitinsä
puolelta, hän sinkautti heille uhmansa ja halveksumisensa yhdessä
sanassa:
»Raukat!»
»Mitä tämä merkitsee, tyttö?» kysyi de Montfort. »Oletko tullut
pähkähulluksi? Tiedätkö, että tämä miekkonen on Tornin henkipatto?»
»Jollen olisi tietänyt sitä ennen», vastasi tyttö kopeasti, »olisi se
nyt minulle selvinnyt nähdessäni neljänkymmenen pelkurin epäröivän
ahdistaessaan yhtä ainoata miestä. Kuka muu mies koko Englannissa
kykenisi tällä tavoin vastustamaan neljääkymmentä? Puolustautumaan
pakotettu leijona, jonka jalkojen juuressa nalkuttaa neljäkymmentä
shakaalia!»
»Jo riittää, tyttö!» kivahti kuningas. »Mitä tämä lurjus merkitsee
sinulle?»
»Hän rakastaa minua, teidän majesteettinne», virkkoi Bertrade ylpeästi,
»ja minä rakastan häntä».
»Sinä rakastat tätä halpasyntyistä hirtehistä, Bertrade», kiljui
Henrik. »Sinä, de Montfort, sisareni tytär, joka olet nähnyt tämän
murhaajan kirotun merkin sukulais-vainajiesi otsassa, joka olet nähnyt
hänen syytävän uhmaansa vasten kuninkaan, enosi, kasvoja ja omistavan
koko elämänsä omaistesi ryöstämiseen; sinäkö rakastat tätä hirviötä?»
»Minä rakastan häntä, teidän majesteettinne.»
»Rakastatko häntä, Bertrade?» tiedusti Ranskan Filip hiljaa, työntyen
likemmäksi tyttöä.
»Kyllä, Filip», myönsi neito äänessään hieman surullinen, mutta varma
sointu, samalla kun hän avoimesti ja rohkeasti katsoi prinssiä silmiin.
Heti singahti nuoren prinssin miekka tupestaan, hän pyörähti de
Montfortia ja muita ahdistajia kohti ja peräytyi Norman of Tornin
rinnalle.
»Se, että Bertrade rakastaa häntä, riittää minulle, hyvät herrat»,
lausui hän. »Sen, joka vangitsee Bertrade de Montfortin rakastaman
miehen, täytyy myöskin vangita Ranskan Filip.»
Norman of Torn laski vasemman kätensä prinssin olalle.
»Ei; sinä et saa tehdä näin, ystäväni», kielsi hän. »Tämä on minun
taisteluni, ja minä tahdon taistella sen yksin. Mene, pyydän sinua, ja
vie hänet muassasi pois vaaran jaloista!»
Heidän väitellessään olivat Simon de Montfort ja kuningas puhelleet
keskenään, ja edellisen käskystä sotilaat äkkiä hyökkäsivät jälleen.
Se oli raukkamainen sotajuoni, sillä he tiesivät, ettei pari voinut
taistella, kun tyttö oli heidän ja heidän vastustajiensa välissä. Ja
siten he ylivoimallaan kiskoivat Bertrade de Montfortin ja prinssin
pois Norman of Tornin luota niin, ettei iskuakaan sivallettu, ja
senjälkeen astui pieni, tuikea harmaapäinen vanhus esille.
»Koko Englannissa, niin, koko maailmassa on ainoastaan yksi miekka,
joka pystyy yksin nujertamaan Norman of Tornin», sanoi hän puhuen
kuninkaalle, »ja se miekka on minun. Käske karjasi pysytellä
loitommalla, poissa tieltäni!» Ja vastausta odottamatta tuikea
harmaapää hypähti miekkailemaan sitä miestä vastaan, jota hän kahden
vuosikymmenen aikana oli nimittänyt pojakseen.
Norman of Torn astui nurkastaan ottelemaan vanhusta vastaan, jonka
hän nyt oli oppinut tuntemaan vihamiehekseen, ja silloin taisteltiin
Englannin kuningattaren huoneessa Battelin linnassa sellainen
kaksintaistelu, jollaista yksikään siellä olevista katselijoista ei
ollut ennen nähnyt ja jollaista ei luultavasti ole suoritettu sitä
ennen eikä sen jälkeen.
Maailman molemmat parhaat miekkailijat, opettaja ja oppilas — toinen
voimakas kuin nuori härkä, toinen ovela kuin vanha, harmaa kettu,
ja molemmilla elinkautinen harjaannus takanaan ja verenhimo ja viha
kannustajinaan — pistivät, väistivät ja sivalsivat, niin että tämän
ihmeellisen miekkailun kauhuiset katselijat tuskin hengittivät
jännityksen ja ihmettelyn vallassa.
He siirtyivät sinne tänne huoneessa, samalla kun ne, jotka olivat
tulleet surmaamaan, painautuivat taaksepäin tehdäkseen tilaa
kamppailijoille. Nyt nuori mies pakotti vanhempaa vastustajaansa yhä
enemmän puolustuskannalle. Hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin kuolema
hän pääsi yhä likemmäksi voittoa. Myöskin vanhus oivalsi sen. Hän oli
omistanut vuosia elämästään harjoittaakseen tuota valtavaa kättä, jotta
se pystyisi kylvämään kuolemaa muiden keskuuteen, ja nyt, kostavan
kohtalon julman oikeudenmukaisuuden määräyksestä, hän itse vihdoin
sortuisi sen pirullisen taidon kaatamana.
Hän ei voinut voittaa Norman of Tornia rehellisessä taistelussa, sen
kavala ranskalainen tajusi; mutta kun nyt kuolema oli niin likellä
häntä, että hän tunsi sen kylmän hengityksen tiivistyvän otsalleen, ei
häntä lainkaan haluttanut kuolla, ja niinpä hän mietti keinoja, joiden
avulla hän voisi välttää ajattelemattoman yrityksensä seurauksen.
Äkkiä hän huomasi tilaisuuden. Norman of Torn seisoi erään aikaisemman
vastustajansa ruumiin vieressä. Verkkaisesti vanhus siirtyi sivulle,
kunnes ruumis oli suoraan henkipaton takana, ja pinnistäen sitten
vielä kerran erinomaista miekkailutaitoa hän pakotti Norman of Tornin
peräytymään yhden ainoan askeleen — se riitti, henkipaton jalka osui
lattialla viruvaan ruumiiseen; hän horjahti, ja lyhyeksi hetkiseksi
hänen oikea kätensä kohosi, vaikka vain hiukan, hänen koettaessaan
säilyttää tasapainoaan; mutta se vähäinen oli kylliksi, juuri sitä
oli vanha käärme odottanut, ja hän oli valmis. Salamannopeasti hänen
säilänsä sujahti aukosta, ja ensimmäisen kerran elämänsä aikana, joka
oli ollut täynnä alituista taistelua ja kuolemaa, Norman of Torn tunsi
kylmän teräksen leikkaavan lihaansa. Mutta ennenkuin hän kaatui,
totteli hänen miekkansa rautaisen tahdon viimeistä rajua komennusta,
ja samalla kun hänen ruumiinsa vaipui hervottomana lattialle,
kierähtäen käsivarret levällään selälleen, sortui myöskin pieni, tuikea
harmaapäinen vanhus maahan, suonenvedontapaisesti puristaen rintaansa
uponnutta, välkkyvää säilää.
Hetkisen katselijat seisoivat ikäänkuin kivettyneinä, ja sitten
Bertrade de Montfort riistäydyttyään irti isänsä pidättävistä käsistä
syöksyi rakastamansa miehen elottoman ruumiin ääreen. Polvistuttuaan
hänen viereensä hän hoki ääneen hänen nimeään päästäessään irti hänen
kypäriään. Hän kiskoi teräksisen päähineen kaatuneen päästä, hyväili
hänen kasvojansa ja suuteli kalpeata otsaa ja liikkumattomia huulia.
»Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala!» jupisi hän. »Minkä tähden otit
hänet pois? Vaikka hän olikin henkipatto, oli hänen pikkusormessaan
enemmän kunniantuntoa, ritarillisuutta ja todellista miehuutta kuin
virtaa Englannin kaikkien ylimysten suonissa.
»En ihmettele sitä, että hän ryösti teiltä», huusi hän, kääntyen
takanaan seisovien ritarien puoleen. »Hänen elämänsä oli puhdas, teidän
on mätä; hän oli uskollinen ystävilleen ja poljetuille, te olette
kaikki sydämeltänne kavaltajia; ja aina te tallaatte maahan sortuneita,
jotta he vaipuisivat yhä syvemmälle mutaan. _Mon Dieu!_ Kuinka teitä
vihaankaan!» lopetti hän. Ja ne sanat lausuessaan Bertrade de Montfort
katsoi suoraan isänsä silmiin.
Vanha kreivi käänsi päänsä toisaalle, sillä hän oli pohjaltaan
uljas, laajasydäminen, hyväntahtoinen mies ja katui jo suuttumuksen
ajattelemattomassa kiihkossa tekemäänsä tekoa.
»No, no, lapsi», tyynnytti kuningas, »olet kiihtynyt, sanot sellaista,
mitä et tarkoita. Maailma on parempi, kun tämä mies on kuollut. Hän oli
järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, hän ryösti aina kanssaihmisiltään.
Elämä on Englannissa turvallisempaa tämän päivän jälkeen. Älä itke
sellaisen nimettömän seikkailijan ruumiin ääressä, joka ei tuntenut
omaa isäänsä!»
Joku oli nostanut pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen istuvaan
asentoon. Hän ei ollut kuollut, Silloin tällöin hän yski, ja silloin
hänen ruumistaan aina puistatti tuska, ja verta vuoti hänen suustansa
ja sieraimistaan.
Vihdoin hän näytti koettavan puhua. Hän viittasi heikosti kuninkaaseen
päin. Henrik tuli hänen luoksensa.
»Olet voittanut itsellesi hallitsijasi kiitollisuuden, kelpo mies»,
virkkoi kuningas ystävällisesti. »Mikä on nimesi?»
Vanhus koetti puhua, mutta ponnistuksen seurauksena oli uusi yskän
puuska. Vihdoin hänen onnistui kuiskia.
»Katso — minua! Etkö — sinä — tunne — minua? Miekkailussa — isku —
kaksikymmentä — pitkää vuotta. Sinä — syljit — kasvoilleni.»
Henrik polvistui tähystämään kuolevan kasvoja.
»De Vac!» huudahti hän.
Vanhus nyökkäsi. Sitten hän osoitti lattialla viruvaa Norman of Tornia.
»Henkipatto — rosvo — Englannin — vitsaus. Katso — hänen — kasvojaan.
Avaa — hänen — ihokkaansa — vasemmassa — rinnassa.»
Hän keskeytti puhelunsa pelkästä heikkoudesta. Mutta seuraavalla
hetkellä hän pinnistäytyi vielä kerran supattamaan: »De Vacin — kosto.
Jumala — kirotkoon — englantilaisia.» Sitten hän retkahti eteenpäin
heinille kuolleena.
Kuningas, de Montfort ja kuningatar olivat kuulleet. He seisoivat,
silmäillen omituisen jäykästi toistensa silmiin, kuten tuntui,
kokonaisen iäisyyden, ennenkuin kukaan heistä uskalsi liikahtaa. Ja
vasta sitten he, ikäänkuin peläten, mitä näkisivät, kumartuivat Tornin
henkipaton ruumiin puoleen.
Kuningattarelta pääsi hiljainen parkaisu, kun hän näki ylöspäin
kääntyneet liikkumattomat, rauhalliset kasvot.
»Edward!» kuiskasi hän.
»Ei Edward, madame», virkkoi de Montfort, »vaan —»
Kuningas polvistui ruumiin viereen, jonka päällä Bertrade de
Montfort virui tiedottomana. Hellävaroen hän nosti tytön Ranskan
Filipin odottavaan syliin, ja sitten kuningas omin käsin kiskoi pois
rautapaidan ja vapisevin sormin repi auki ihokkaan Tornin paholaisen
rinnan vasemmalta puolelta.
»Voi, hyvä Jumala!» voihkaisi hän ja kiersi käsivartensa päänsä
ympärille.
Myöskin kuningatar oli nähnyt, ja hiljaa ähkäisten hän vaipui toisen
lapsensa ruumiin viereen valittaen:
»Voi, Rikhard, poikani, oma poikani!» Ja kun hän kumartui vielä
syvempään suudellakseen liljamaista merkkiä tämän poikansa
rinnan vasemmalla puolella, jota hän ei ollut tuntien nähnyt yli
kahteenkymmeneen vuoteen, pysähtyi hän ja painoi sitten rajun
hätäisesti korvansa kaatuneen rintaa vasten.
»Hän elää!» hän melkein kirkaisi. »Nopeasti, Henrik, poikamme elää!»
Bertrade de Montfort oli tullut jälleen tajuihinsa jo melkein ennen
kuin Ranskan Filip oli nostanut hänet lattialta, ja nyt hän seisoi
prinssin käsivarteen nojautuneena, silmät levällään ja kysyvästi
katsellen jalkojensa juuressa näyteltävää kummallista kohtausta.
Hitaasti Norman of Tornin silmäluomet avautuivat tajunnan palatessa.
Hänen edessään oli veren tahraamilla kaisloilla polvillaan Eleanor,
Englannin kuningatar, vuoroin silitellen, vuoroin suudellen hänen
käsiään.
Paha haava totisesti, koska se aiheutti niin hurjia näkyjä, tuumi
Tornin henkipatto.
Hän tunsi olevansa puolittain istuma-, puolittain makuuasennossa
nojallaan jotakuta hänen taaksensa polvistunutta henkilöä vasten,
ja kun hän kohotti päätänsä nähdäkseen, kuka häntä tuki, katsoi hän
silmiin kuningasta, jonka rinnalla hänen päänsä lepäsi.
Sekaantuneiden aivojen omituisia harhakuvia! Niin, sen täytyi olla
hyvin hirveä haava, jonka Tornin pieni vanhus oli häneen pistänyt;
mutta minkä tähden hän ei voinut uneksia Betrade de Montfortin tukevan
häntä? Ja sitten hänen katseensa lipui pitkin hänen ympärilleen
tunkeutuneita naisia, ylimyksiä ja sotilaita, jotka seisoivat hatutta
päin ja pää kumarassa. Äkkiä hän löysi neidon.
»Bertrade!» kuiskasi hän.
Tyttö tuli ja kumartui hänen viereensä vastapäätä kuningatarta.
»Bertrade, olethan sinä todellinen; ethän sinä ainakaan ole unikuva?»
»Olen ihan todellinen, armas», vakuutti tyttö, »ja myöskin nämä toiset
ovat todellisia... Kun voimistut, ymmärrät kaiken sen kummallisen,
mitä on tapahtunut. Nämä, jotka olivat vihollisiasi, Norman of Torn,
ovat nyt parhaita ystäviäsi — se sinun pitää tietää, jotta voit levätä
rauhassa, kunnes olet parempi.»
Norman hapuili hänen kättänsä ja löydettyään sen sulki silmänsä,
huoahtaen heikosti.
Hänet kannettiin kuningattaren huoneen viereisessä huoneessa olevaan
vuoteeseen, ja koko sen yön istuivat Tornin henkipaton äiti ja hänen
vaimokseen lupautunut tyttö, hautoen hänen kuumeista otsaansa. Myöskin
kuninkaan henkilääkäri oli saapuvilla, kun taas kuningas ja de Montfort
kävelivät käytävässä.
Ja aina on ollut niin sekä hökkelissä että palatsissa, sekä Mooseksen
päivinä että meidän aikoinamme: kadonnut ja sitten jälleen löydetty
lammas on aina rakkain.
Aamupuolella Norman of Torn vaipui rauhalliseen ja luonnolliseen uneen;
kuume ja hourailu olivat väistyneet hänen mainion terveytensä ja
rautaisen rakenteensa syrjäyttäminä. Lääkäri kääntyi kuningattaren ja
Bertrade de Montfortin puoleen.
»Teidän olisi paras poistua lepäämään, hyvät naiset, prinssi jää
henkiin.»
Norman heräsi myöhään iltapäivällä, eivätkä kuninkaan lääkärin mitkään
suostuttelut eivätkä komennukset jaksaneet estää häntä nousemasta
pystyyn.
»Rukoilen teitä lepäämään rauhassa, armollinen prinssi», pyysi lääkäri.
»Minkä tähden nimitätte minua prinssiksi?» kummasteli Norman of Torn.
»Oven takana odottaa henkilö, jonka oikeus on selittää teille se»,
vastasi lääkäri, »ja kun olette pukeutunut, jos tahdotte nousta
jalkeille, saatte tavata hänet, mylord.»
Lääkäri auttoi häntä pukeutumaan ja avattuaan oven lausui jotakin sen
takana seisovalle vahdille. Vahti kertasi sanat siellä odottavalle
nuorelle aseenkantajalle, ja pian ovi sysättiin ulkoapäin jälleen auki,
ja ääni ilmoitti:
»Hänen majesteettinsa kuningatar!»
Norman of Torn katsahti oveen päin teeskentelemättömän hämmästyneenä,
ja sitten hänen mieleensä muistui edellisenä iltana kuningattaren
huoneessa tapahtunut kohtaus. Se kaikki oli hänestä kiusallisen
kummallista; hän ei jaksanut sitä käsittää eikä sitä yrittänytkään.
Ja ikäänkuin unessa hän nyt näki Englannin kuningattaren tulevan
kädet ojossa häntä kohti pienen huoneen lattian poikki kauniit kasvot
säteilevinä onnesta ja rakkaudesta.
»Rikhard, poikani!» riemuitsi Eleanor, tullen hänen luoksensa, ottaen
hänen päänsä käsiensä väliin ja suudellen häntä.
»Madame», huudahti ällistynyt mies. »Onko koko maailma tullut hulluksi?»
Ja sitten kuningatar kertoi hänelle Englannin pienen, kadonneen
prinssin kummallisen tarinan.
Hänen lopetettuaan poika polvistui hänen jalkojensa juureen, tarttui
hänen käteensä ja nosti sen huulilleen.
»En tiennyt sitä, madame», virkkoi hän. »Muutoin ei miekkani olisi
milloinkaan paljastunut kenenkään muun palveluksessa kuin sinun. Jos
sinä voitkin antaa minulle anteeksi, madame, en itse voi koskaan antaa
anteeksi itselleni.»
»Älä ota sitä niin ankarasti, poikani», kielsi Englannin Eleanor. »Se
ei ole sinun syysi, eikä ole mitään anteeksiannettavaa; meidän pitäisi
tuntea vain onnea ja riemua nyt, kun sinut on taaskin löydetty.»
»Anteeksiantoa!» lausui miehenääni heidän takanaan. »Totisesti,
meidänhän pitäisi anoa anteeksi, koska olemme vainonneet omaa poikaamme
miekoilla ja hirttosilmukoilla.
»Kaikkien muiden paitsi hupsujen olisi pitänyt arvata, ettei se mies
ollut halpasyntyinen lurjus, joka lähetti kuninkaan armeijan alastomana
takaisin kuninkaan luokse ja sulloi kuninkaan tiedonannon hänen
sanansaattajansa kurkkuun.
»Kautta kaikkien pyhimysten, Rikhard, sinä olet läpikotaisin
kuninkaanpoika, ja vaikka kasvomme olivatkin happamet silloin, olemme
nyt sinusta sitäkin ylpeämpiä.»
Kuningatar ja henkipatto olivat kääntyneet kuultuaan ensimmäiset sanat,
ja nähneet kuninkaan seisovan takanaan. Nyt Norman of Torn puolittain
hymyillen nousi tervehtimään isäänsä.
»Ne ovat murheellisia piloja, sire», sanoi hän. »Minusta tuntuu, että
olisi ollut parempi, jos Rikhard olisi pysynyt kateissa. Plantagenetien
kunnialle ei ole kovinkaan hyväksi, jos Tornin henkipatto tunnustetaan
hallitsijasuvun prinssiksi.»
Mutta he eivät tahtoneet sitä, ja erään Englannin myöhäisemmän
kuninkaan tehtäväksi jäi pyyhkiä se suuri nimi pois historian lehdiltä
— kenties kateellisen kuninkaan.
Pian kuningas ja kuningatar, jotka yhtyivät lääkärin vetoomuksiin,
saivat hänet taivutetuksi paneutumaan uudelleen makuulle, ja hänen
tehtyään niin he poistuivat hänen luotansa, jotta hän saisi taaskin
nukkua; mutta heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi hän
pystyyn ja poistui huoneesta toisesta ovesta.
Sattumalta hän löysi etsimänsä henkilön syvästä ikkunakomerosta.
Tyttö istui silmäillen kaihoisesti avaruuteen kauniilla kasvoillaan
puolittain murheellinen ilme. Hän ei huomannut lähestyvää tulijaa, ja
hetkisen mies seisoi paikallaan, katsellen sivulta päin hänen rakkaita
kasvojaan ja hänen kohoavaa ja laskeutuvaa rintaansa, jonka kätkemä
uskollinen ja vilpitön sydän oli niin ylväästi sykkinyt mahtavan
valtaistuimen koko voimaa vastaan Tornin halveksitun henkipaton
puolesta.
Rikhard ei hiiskunut mitään, mutta pian se omituinen, hieno kuudes
aisti, joka varoittavasti ilmoittaa meille, ettemme ole yksin, vaikka
silmämme eivät näe eivätkä korvamme kuule, sai tytön kääntymään.
Hiljaa huudahtaen hän nousi pystyyn; niiaten sitten hovin tapaan hän
virkkoi:
»Mitä haluaa mylord Rikhard, Englannin prinssi, poloiselta
alamaiseltaan?» Ja vakavammin hän lisäsi: »Mylord, minut on
kasvatettu hovissa, ja ymmärrän, ettei prinssi mene avioliittoon
harkitsemattomasti, joten unohtakaamme, mitä Bertrade de Montfortin ja
Norman of Tornin välillä on tapahtunut.»
»Englannin prinssi Rikhard ei millään tavoin tahdo rikkoa
kuninkaallisia perinnäistapoja vastaan», vastasi mies, »sillä hän ei
mene avioliittoon harkitsemattomasti, vaan perin viisaasti, koska hän
ei mene naimisiin kenenkään muun kuin Bertrade de Montfortin kanssa».
Ja hän, joka oli ollut Tornin henkipatto, otti ihanan nuoren tytön
syliinsä, lisäten: »Jos hän vielä rakastaa minua nyt, kun olen prinssi?»
Tyttö kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen poskensa omaa
poskeaan vasten.
»En minä rakastanut henkipattoa, Rikhard, enkä nyt rakasta prinssiä;
minusta on ihan yhdentekevää, prinssikö vai rosvo — sinua minä
rakastan, armas — juuri sinua.»