Kun ne kuningasmieliset, jotka eivät olleet luopuneet herrastaan ja
suinpäin paenneet rannikolle, olivat päässeet linnan ja luostarin
turviin, luovutettiin kaupunki ryöstettäväksi ja hävitettäväksi. Siihen
Norman of Torn ja hänen sotilaansa eivät ottaneet osaa, vaan olivat
leirissä hiukan syrjässä seuraavan aamun päivänkoittoon saakka, jolloin
he lähtivät itään päin, Doveria kohti.
He ratsastivat aina myöhään seuraavaan iltaan asti, poiketen noin
kolmekymmentä kilometriä tieltään käydäkseen tarkastamassa erästä
kuningasmielisten linnoitusta. Sinne sijoitetut joukot olivat paenneet
saatuaan muutamia tunteja aikaisemmin pakolaisilta tiedon Henrikin
armeijan Lewesissä kärsimästä tappiosta.
Norman of Torn tarkasti linnan löytääkseen etsimänsä henkilön, mutta
huomattuaan sen ihan autioksi hän jatkoi samoamistaan itään päin.
Lähes kymmenen kilometriä kauempana hän saavutti joukon lippunsa luota
karanneita kuningasmielisiä sotilaita, ja heiltä hän uhkauksien avulla
helposti sai haluamansa tiedot; he kertoivat, mihin suuntaan autioksi
jätetystä linnasta lähteneet pakolaiset olivat poistuneet sekä kuinka
paljon heitä oli, ja kuvasivat seurueen jäseniä niin tarkoin kuin
osasivat.
Taaskin hänen oli pakko muuttaa etenemissuuntaansa, ja tällä kertaa
hän kääntyi pohjoiseen, Kentiin. Vasta illan pimettyä hän saapui
määräpaikkaansa ja näki edessään Roger de Leybournin linnan tutut
ääripiirteet. Tällä kertaa henkipatto sijoitti rajun laumansa
täydelleen piirittämään varustettua rakennusta, ennenkuin lähti
vakoilemaan muassaan parikymmentä tanakkaa hurjimusta.
Varmistuttuaan siitä, että nostosilta oli pystyssä ja ettei hän sieltä
voinut toivoa salavihkaa pääsevänsä sisälle, hiipi hän hiljaa ison
rakennuksen taakse, ja siellä kasvavasta pensaikosta hänen sotilaansa
etsivät niitä tikkaita, jotka Norman of Torn oli nähnyt lady Claudian
lurjusmaisen palvelijan ottavan esille, jotta henkipatto pääsi
ilmoittamatta tapaamaan Buckinghamin kreiviä.
Pian he sen löysivät, ja tuokiossa niiden yläpää oli nostettu alhaalla
olevan ikkunan ala-, reunaa vasten, joten kaikki kaksikymmentä miestä
pian seisoivat päällikkönsä ympärillä Leybournin muurien sisällä.
Meluttomasti he liikkuivat linnan saleissa ja käytävissä, kunnes
keittiöstä isoa leivosta kantava palvelijatar käännyttyään jyrkästä
nurkkauksesta törmäsi suoraan Tornin henkipattoon. Päästäen parkaisun,
joka olisi saattanut kuulua Lewesiin, hän pudotti vadin kivilattialle,
pyörähti ympäri ja juoksi, yhäti kirkuen, suoraan avaraan ruokasaliin.
Pieni henkipattojoukko oli niin likellä hänen kinterillään, että
vieraat olivat tuskin ennättäneet nousta pöydästä tyrmistyneinä tytön
kimeästä kirkumisesta, ennenkuin Norman of Torn syöksähti sisälle
leveästä ovesta jäljessään kaksikymmentä paljastettua miekkaa.
Sali oli täynnä ritareja, aatelisnaisia, palvelijoita ja sotilaita.
Viisikymmentä miekkaa lennähti yhtä monesta tupesta, kun seurueen
miehet näkivät vihamielisiltä näyttävät tulijat, mutta ennenkuin
ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua, kohotti Norman of Torn miekka
oikeassa kädessä vasenta kättänsä ylöspäin, tehden hiljaisuutta
vaativan eleen.
»Seis!» huusi hän, kääntyi suoraan Roger de Leybournin puoleen ja
jatkoi: »Minulla ei ole mitään riitaa sinun kanssasi, mylord; mutta
taaskin olen tullut etsimään erästä vierasta salistasi. Minusta
tuntuu, että sinulla on yhtä huono maku valitessasi kestittäviäsi kuin
kauniilla vaimollasi oli.»
»Kuka olet sinä, joka noin karkeasti tunkeudut häiritsemään linnani
rauhaa ja rohkenet loukata vieraitani?» kysyi Roger de Leybourn.
»Kuka olen! Jos maltat odottaa, näet merkkini tuon virnistelevän
paviaanin otsassa», vastasi henkipatto, osoittaen rautakudoksen
peittämällä sormellaan de Leybournin likellä istunutta miestä.
Kaikkien silmät kääntyivät henkipaton jäykän sormen osoittamaan
suuntaan, ja siellä oli tosiaankin kauhistuneen näköinen mies. Hän
seisoi kasvot harmaina, nojaten pöytään tukea saadakseen; polvet
tutisivat pelosta hänen lihavan ruhonsa alla, samalla kun hänen
huulensa olivat vetäytyneet erilleen toisistaan hänen keltaisia
hampaitaan vasten ja vääntyneet kauhuisen pelon kammottavaan
irvistykseen.
»Jollette te minua tunnekaan, sir Roger», virkkoi Norman of Torn
kuivasti, »on arvossa pidetyllä vieraallanne ilmeisesti parempi muisti».
Vihdoin pelon lamauttama mies sai takaisin puhekykynsä, ja vaikka hänen
katseensa ei hetkeksikään hievahtanut tuiman, rauta-asuisen henkipaton
uhkaavasta hahmosta, puhutteli hän Leybournin isäntää, kiljuen
kimeällä, pelon akkamaiseksi muuttamalla falsettiäänellä: »Ottakaa
hänet kiinni! Surmatkaa hänet!
»Käskekää sotilaittenne karata hänen kimppuunsa! Jos mielitte elää enää
hetkeäkään, paljastakaa miekkanne ja puolustautukaa, sillä hän on
Tornin paholainen ja hänen päästänsä on luvattu suuri palkkio!
»Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut! Hän on tullut tappamaan
minua», lopetti hän, surkeasti ulisten.
Tornin paholainen! Kuinka se nimi hyydyttikään kokoontuneiden vieraiden
sydämiä!
Tornin paholainen! Hitaasti sir Roger de Leybournin pöydän ympärillä
seisovat miehet käsittivät, mitä se kammottava nimi oikein merkitsi.
Hetkisen vallitsi huoneessa jännittynyt hiljaisuus, syvä kuin haudassa;
sitten muuan naisista kirkaisi ja kaatui pitkäkseen pöydälle. Hän oli
nähnyt Tornin paholaisen merkin puoliso-vainajansa otsassa.
Ja sitten Roger de Leybourn puhkesi puhumaan.
»Norman of Torn, ainoastaan kerran ennen olette astunut Leybournin
muurien sisälle, ja silloin te erästä toista henkilöä palvellaksenne
teitte suuren palveluksen Leybournin suvulle ja olitte luonani yön
kunnioitettuna vieraana. Vain hetkinen sitte lausuitte, ettei teillä
ole mitään minua vastaan. Minkä tähden siis olette täällä? Puhukaa!
Pitääkö Leybournin isännän tervehtiä Norman of Tornia ystävänä vaiko
vihollisena, käsi ojossa vaiko miekka kädessä?»
»Olen tullut etsimään tuota miestä, jolla kaikki näette olevan hyvän
syyn pelätä minua. Ja poistuessani vien osan hänestä muassani. Minulla
on hyvin kiire, ja senvuoksi mieluimmin ottaisin suuren, hyvän ystäväni
Peter of Colfaxin kenenkään häiritsemättä; mutta jollette siihen
suostu, on meitä kaksikymmentä miestä näiden muurien sisällä ja lähes
tuhat väijyy ulkosalla. Mitä sanotte, mylord?»
»Teillä täytyy olla vakava syy olla suuttunut Peter of Colfaxiin,
koska olette etsineet hänet käsiinne tällä tavoin vain päivän kestävän
ratsastusmatkan päässä kuninkaan armeijasta, vaikka kuningas on
luvannut palkkion päästänne, ja myöskin toisesta armeijasta, jonka
miehet samoin ovat vihollisianne.»
»Menisin ilomielin helvettiin noutamaan Peter of Colfaxia», vastasi
henkipatto. »Syy ei vaikuta asiaan. Norman of Torn toimii ensin ja
selittää sitten, jos hän lainkaan välittää selittää. Astukaa esiin,
Peter of Colfax, ja kerran elämässänne taistelkaa miehen tavoin
pelastaaksenne nämä ystävänne siitä kohtalosta, joka vihdoin kaksi
vuotta kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen on teidät tavoittanut!»
Verkkaisesti pelkuri-raukan herpaantuneet raajat toivat hänet horjuen
huoneen keskelle, johon vähitellen oli valmistettu pieni, aukea tila;
seurueen miehet muodostivat ympyrän, jonka keskellä Peter of Colfax ja
Norman of Torn seisoivat.
»Antakaa hänelle aimo kulaus paloviinaa!» kehoitti henkipatto. »Muutoin
hän vaipuu lattiaan ja tukehtuu oman kauhunsa tuskiin.»
Kun Peter of Colfax oli pakotettu nielemään pikarin tulista nestettä,
sai hän takaisin menetettyä rohkeuttaan niin paljon, että kykeni
nostamaan miekkaa pitelevän kätensä asentoon ja puolustautumaan;
ja kun väkijuoma alkoi kiertää hänen suonissaan ja alkuvoimainen
itsesäilytysvaisto alkoi vaikuttaa, miekkaili hän yhä varmemmin,
kunnes katselijat arvelivat hänellä saattavankin olla mahdollisuuksia
selviytyä Tornin henkipatosta voittajana. Mutta he eivät aavistaneet
Norman of Tornin vain leikkivän uhrillaan saadakseen kidutuksen
kestämään kauemmin ja ennen surmaamista rangaistakseen Peter of
Colfaxia yhtä hirveästi kuin parooni oli rääkännyt Bertrade de
Montfortia, koska tämä ei alistunut tyydyttämään hänen alhaisia
halujaan.
Vieraat kurottelivat kaulaansa nähdäkseen edessään näyteltävän
kiehtovan draaman kaikki yksityiskohdat.
»Hyvä Jumala, millainen miekkailija!» mutisi joku.
»Sellaista miekkailua ei ole nähty aina siitä alkaen, kun ensimmäinen
miekka kiskaistiin ensimmäisestä tupesta!» huomautti Roger de Leybourn.
»Eikö se ole ihmeellistä?»
Hitaasti, mutta varmasti Norman of Torn silpoi Peter of Colfaxia
vähä kerrallaan ja niin hornamaisen varovasti, että verenvuotoa
lukuunottamatta mies ei millään tavoin rampaantunut; eikä henkipatto
kajonnut uhrinsa kasvoihin välkkyvllää miekallaan; niitä hän säästi
tarkoituksensa lopullista täyttämistä varten.
Eikä pinteeseen joutunut, henkensä edestä taisteleva Peter of Colfax
ollut mitätön vastustaja edes Tornin paholaiselle. Hän otteli
vimmaisesti, äärimmäisessä pelossaan syöksähdellen teloittajansa
kimppuun raivokkaan tuskaisesti. Hänen sinertävälle otsalleen oli
kihonnut isoja hikikarpaloita.
Ja sitten Norman of Tornin aseen kiiltävä kärki välähti salamannopeasti
uhrin kasvojen editse, ja Peter of Colfaxin oikean silmän yläpuolella
oli kapea, kohtisuora viillos, josta punainen veri oli parhaiksi
alkanut tihkua, kun mestarillisen säilän toinen nopea liike oli
piirtänyt toisen samanlaisen, edellisen suuntaisen naarmun.
Viisi kertaa kosketti partaveitsenterävä kärki Peter of Colfaxin otsaa,
kunnes katselijat näkivät tuomitun miehen otsassa verikirjaimisen
kuoleman merkin — NT.
Se oli loppu. Peter of Colfax, joka oli silvottu riekaleiksi, mutta
taisteli mielipuolisesti — ja mielipuoleksi hän oli tullutkin — oli
jo melkein kuin kuollut, sillä Tornin henkipaton merkki oli hänen
otsassaan. Nyt hän kiljui ja höpisi vaahtoisten huuliensa välitse,
hänen keltaiset torahampaansa paljastuivat hullun kammottavaan
irvistykseen, ja hän karkasi suoraan Norman of Tornia kohti. Pitkä
miekka välähti, kun henkipatto, pinnistäen kaikki valtaiset voimansa,
heilautti sitä kaaressa, joka osui Peter of Colfaxin olkapäiden
yläpuolelle ja virnistävä pää kierähti lattialle, kun taas kammottava
ruho, joka oli ollut englantilainen parooni, vaipui sekavaksi kasaksi
Leybournin linnan ison salin ruohopeitteiselle lattialle.
Silmät levällään tarkkailevia vieraita puistatti. Joku purskahti
hysteeriseen nauruun, eräs nainen nyyhkytti, ja sitten Norman of Torn,
pyyhkien säiläänsä lattialle levitettyihin ruohoihin, kuten hän oli
tehnyt kerran ennenkin samassa salissa, alkoi rauhallisesti puhua
Leybournin isännälle.
»Haluaisin lainata tuon kultaisen vadin, mylord. Se tai sen sijasta
toinen komeampi palautetaan teille.»
Leybourn nyökkäsi myöntävästi, ja Norman of Torn kääntyi lausumaan
muutamia käskysanoja eräälle miehistään.
Mies otti Peter of Colfaxin pään lattialta ja pani sen kultavadille.
»Kiitän teitä, sir Roger, vierasystävyydestänne», sanoi Norman of Torn,
kumartaen hänelle ja lumouksen vallassa oleville vieraille. »Hyvästi!»
Sitten Norman of Torn jäljessään sotilaansa, joista yksi kantoi Peter
of Colfaxin päätä kultaisella vadilla, poistui tyynesti salista ja koko
linnasta.