Samalla kun Norman of Torn ja hänen tuhat soturiaan hitaasti samosivat
etelään vievää tietä myöten Doveria kohti, valmistautui Simon de
Montfortin armeija ahdistamaan Lewesiä, johon kuningas Henrik,
hänen poikansa, prinssi Edward, ja hänen veljensä, prinssi Rikhard,
roomalaisten kuningas, olivat sijoittaneet kuudenkymmenentuhannen
miehen vahvuiset sotajoukkonsa.
Ennen auringonnousua eräänä toukokuun aamuna vuonna 1264 paroonien
armeija lähti liikkeelle Fletchingissä, lähes viidentoista kilometrin
päässä Lewesistä olevasta leiristään ja eteni tiheiden metsien lävitse
huomaamatta noin kolmen kilometrin päähän kaupungista.
Sieltä kapinalliset nousivat Combe-laakson yläpuolella olevalle,
mahtavalle kukkulaharjanteelle, ylängön ulkonevalle reunamalle, joka
salasi heidän marssinsa kaupungin puolelta. Kuninkaan puoluelaisilla ei
ollut aavistustakaan uhkaavasta hyökkäyksestäpä ihan päinvastoin kuin
ylimysten joukot he olivat viettäneet edellisen yön juomingeissa ja
kemuissa, joten he joutuivat ihan yllätetyiksi.
Tosin Henrik oli sijoittanut etuvartion Lewesin läheisyydessä kohoavan
kukkulan laelle, mutta hänen armeijassaan oli kuri niin höllä, että
vahtisotilaat olivat kyllästyneet tehtäväänsä, poistuneet aamupuolella
paikaltaan ja palanneet kaupunkiin jätettyään yhden ainoan miehen
vahdiksi. Tämä oli yksin jäätyään heti vaipunut uneen; ja siten de
Montfortin sotilaat löysivät ja vangitsivat hänet Lewesin luostarin
kellotornin näkyvissä, samalla kun kuningas ja hänen kuninkaalliset
liittolaisensa kaikessa rauhassa nukkuivat mainitussa luostarissa
juoden, tanssien ja laulaen kuluttamansa yön jälkeen.
Jollei nyt olisi sattunut erästä tapausta, olisi ylimysten armeija
epäilemättä päässyt kaupunkiin vastustajien huomaamatta; mutta sattui
niin, että Henrik oli edellisenä iltana määrännyt sotilasosaston päivän
koittaessa lähtemään hankkimaan muonavaroja, koska sekä ihmisten että
eläinten ravinto oli vähissä.
Heti kaupungista poistuttuaan tämä joukkue joutui ylimysten sotavoimien
käsiin. Vaikka heistä muutamia kaatui ja joutui vangiksi, hälyttivät
pelastuneet kuningasmielisten armeijan ja ilmoittivat sille vaaran
läheisyyden ja vakavuuden.
Tällöin de Montfortin armeijan kaikki neljä osastoa olivat täydelleen
kaupungin näkyvissä. Vasemmalla sivustalla olivat lontoolaiset
Nicholas de Segraven johdolla; keskustassa ratsastivat de Clare, John
Fitz-John ja William de Monchensy, johtaen suurta osastoa, joka oli
sijoittunut loivana, katkeamattomana rinteenä kaupunkiin viettävälle
kukkulanhaaralle. Oikeata siipeä komensi Henry de Montfort, Simon de
Montfortin vanhin poika, ja hänen muassaan olivat de Montfortin kolmas
poika Guy, John de Burgh ja Humphrey de Bohun. Varajoukkoja johti Simon
de Montfort itse.
Siten oli Englannin ritariston parhaisto kuningasta ja hänen
puoluettaan vastassa, mutta myöskin viimemainitussa oli useita
ylimyksiä, joiden sukulaisia oli de Montfortin puolella, joten veli
oli veljeään vastassa, isä taisteli poikaansa vastaan tuona verisenä
keskiviikkona vanhan Lewesin kaupungin edustalla.
Ensimmäisenä tuli kuinkaan puolueesta kentälle prinssi Edward; kun hän
komean komppaniansa etunenässä ratsasti linnasta lippujen ja viirien
hulmutessa tuulessa, kiilloitettujen rauta-asujen ja säihkyvien säilien
välkkyessä aamuauringon valossa, tarjosi hän upean ja vaikuttavan näyn
karatessaan lontoolaisten kimppuun, joihin hän kohdisti hyökkäyksensä
kostaakseen heille sen, että he edellisessä heinäkuussa olivat Lontoon
lähistöllä loukanneet hänen äitiään.
Hänen hyökkäyksensä oli niin raju, että huonosti aseistetut
ja suojattomat porvarit, jotka eivät olleet tottuneet tuimaan
aseleikkiin, hajaantuivat kuin lampaat rauta-asuisten miesten ja
heidän rautakenkäisten ratsujensa tieltä. Pitkät keihäät, raskaat
nuijat, kuusiteräiset sotakirveet ja ritarien hyvin karkaistut miekat
tekivät tuhoa heidän joukossaan, joten tappio oli täydellinen; mutta
tyytymättä voittoonsa prinssi Edward tahtoi tyydyttää kostonhimoaan ja
ajoi kaupunkilaisia takaa useita kilometrejä, teurastaen heitä suuria
määriä, samalla kuin heitä paljon hukkui yrittäessään pelastautua
Ouse-joen ylitse.
Kuninkaan armeijan vasenta, roomalaisten kuninkaan ja hänen uljaan
poikansa johtamaa siipeä ei onnistanut niin hyvin, sillä se kohtasi
tiukan vastustuksen Henry de Montfortin puolelta.
Myöskin kummankin armeijan keskustat näyttivät hyvin tasaväkisiltä, ja
niin jatkui taistelua koko päivän, ja kuninkaan sotavoimat näyttivät
olevan voiton puolella. Jollei Edward olisi loitonnut niin kauas
ajamaan takaa lontoolaisia, olisi voitto helposti saattanut kallistua
kuningasmielisille jo päivän alkupuolella, mutta kun hän siten
poisti osastonsa ottelusta voitettuaan osan de Montfortin armeijaa,
oli lopputulos sama kuin nämä kaksi osastoa eivät olisi olleetkaan
taistelussa mukana.
Ovela Simon de Montfort oli käyttänyt pientä sotajuonta, joka vähäksi
aikaa keskitti taistelun erään kummun laelle. Hän oli sijoituttanut
sinne vaununsa ja useiden päälliköittensä teltat ja tavarat pienen
vahtimiehistön valvontaan, joten vaunut ja siellä liehuvat liput
harhauttivat roomalaisten kuninkaan luulemaan kreivin itsensäkin olevan
siellä, sillä Simon de Montfortin lonkka oli hänen ratsunsa kaatuessa
vain noin kuukausi sitten loukkaantunut eivätkä kuninkaan puoluelaiset
tietäneet hänen parantuneen kylliksi kyetäkseen ratsastamaan.
Ja niinpä roomalaisten kuninkaan johtamat sotavoimat pakottivat Henry
de Montfortin osastoa perääntymään, ja kuningasmieliset tunkeutuivat
yhä likemmäksi vaunuja, kunnes pääsivät hyökkäämään niiden kimppuun,
syytäen herjauksia vanhalle kreiville ja käskien häntä tulemaan esille.
Surmattuaan vaunuissaolijat he huomasivat, ettei Simon de Montfort
ollut niiden joukossa, vaan että hän sensijaan oli sitonut sinne kolme
Lontoon suurporvaria, iäkkäitä, vaikutusvaltaisia miehiä, jotka olivat
vastustaneet häntä ja auttaneet ja tukeneet kuningasta.
Prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, kiukustui niin pahasti,
että hän karkasi paroonien sotajoukon kimppuun entistä jäntevämmin
ja hitaasti, mutta jatkuvasti pakotti ne perääntymään kauemmaksi
kaupungista.
Tämä näky ja se, että prinssi Edward oli nujertanut vihollisten
vasemman siiven, rohkaisi ja innosti kuningasmielisiä niin, että
molemmat jäljelläolevat osastot taistelivat entistä kiihkoisemmin,
joten ottelu, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut tasaväkinen, nyt
näytti varmasti kääntyvän Henrik-kuninkaan voitoksi.
Sekä de Montfort että kuningas olivat syöksyneet taisteluntelmeeseen
kaikkine varaväkineen; enää ei ollut merkkiäkään järjestyksestä;
osastot olivat selvittämättömästi sekaantuneet toisiinsa; ystävät ja
viholliset olivat sekavana myllerryksenä, taistelevana, kiroilevana
sekasortona, jonka yläpuolella Englannin ylhäisimpien sukujen viirit
vihaisesti liehuivat.
Se, että koko joukko yhä siirtyi loitommaksi Lewesistä, osoitti
kuninkaan aseiden olevan voitolla, ja ne olisivatkin kenties
voittaneet, jollei taisteluun olisi sekaantunut uusi tekijä. Nyt
ilmestyi taistelutantereen pohjoispuolella kohoavien kunnaiden laelle
suuri joukko rauta-asuisia sotureita, ja heidän sijoituttuaan asemaan,
josta he saattoivat silmäillä taistelua, heilautti heidän johtajansa
miekkansa korkealle, ja yhtenä miehenä lähti tuhatpäinen joukko
laskettamaan vinhaa laukkaa.
Sekä de Montfort että kuningas taukosivat taistelemasta katsellessaan
tätä uutta, hyvin aseistettua, hyvillä ratsuilla varustettua apuvoimaa.
Keitä he saattoivat olla? Kumman puolen liittolaisia he olivat? Ja kun
sitten lähestyvien ratsumiesten lipuissa alkoi musta haukansiipi näkyä,
oivalsivat he, että tulija oli Norman of Torn.
Nyt hän oli ihan likellä taistelijoita, ja jos aikaisemmin oli ollut
epäilyksiä, hyydytti tuhannesta rajusta kurkusta kajahtava, hurja
sotahuuto toiveet kuninkaan puoluelaisten rinnassa.
»De Montfortin puolesta! De Montfortin puolesta! Alas Henrik!» kaikui
äänekkäästi ja selvästi ottelun hälinässä.
Heti kääntyi ottelun hyökyaalto, ja ihan pelkän sattuman avulla
pelastui kuningas itsekin joutumasta vangiksi ja pääsi toistaiseksi
turvaan Lewesiin.
Roomalaisten kuningas pakeni vanhaan myllyyn, salpautuen sinne,
ja sieltä Norman of Torn hänet löysi. Kun ovi oli murrettu, meni
henkipatto sisälle, kiskoi omin käsin hallitsijan ulos de Montfortin
jalkojen juureen ja olisi surmannut hänet, jollei kreivi olisi sitä
estänyt.
»Minun pitää vielä nähdä merkkini jonkun kuninkaan otsassa», sanoi
Norman of Torn, »ja kiusaus on voimakas; mutta jos te sitä pyydätte,
herra kreivi, on hänen henkensä teidän ja te saatte tehdä sille
niinkuin parhaaksi näette».
»Olette taistellut hyvin tänä päivänä, Norman of Torn», vastasi de
Montfort. »Totisesti uskon, että saamme kiittää voitostamme ainoastaan
teitä. Älkää senvuoksi tahratko jalon työn mainetta tarpeettomilla,
julmilla teoilla!»
»Juuri niin olisivat hekin minulle tehneet, jos minä olisin joutunut
heidän vangikseen», huomautti henkipatto.
Ja siihen Simon de Montfort ei osannut vastata mitään, sillä se oli
yksinkertainen totuus.
»Mistä johtuu, Norman of Torn», tiedusti de Montfort, »että heititte
painavan miekkanne paroonien puolelle? Onko syynä se, että vihaatte
kuningasta enemmän?»
»Enpä tiedä, vihaanko kumpiakaan», vastasi henkipatto. »Minua
on syntymästäni saakka opetettu vihaamaan teitä kaikkia, mutta
minkä tähden minun pitäisi vihata, sitä ei minulle ole koskaan
mainittu. Mahdollisesti se on vain paha tapa, joka häipyy ehtiessäni
kypsyneempään ikään.
»Mitä tulee siihen, että tänään taistelin, kuten tein», pitkitti hän,
»johtui se siitä, että lady Bertraden, tyttärenne, sydän on teidän
puolellanne. Jos se olisi ollut kuninkaan, hänen enonsa, puolella,
olisi Norman of Torn esiintynyt tänään toisella tavoin. Huomaatte siis,
herra kreivi, ettette ole minulle lainkaan kiitollisuuden velassa.
Huomenna mahdollisesti ahdistan ystäviänne entiseen tapaani.»
Simon de Montfort kääntyi katsomaan häneen mutta hänen sileä
kypärinsilmikkonsa ei millään merkillä paljastanut sen takana liikkuvia
ajatuksia.
»Teette paljon pelkän ystävyyden vuoksi, Norman of Torn», virkkoi
kreivi kylmästi, »ja epäilemättä on tyttäreni jo unohtanut teidät.
Englantilaisella ylimysnaisella, joka valmistautuu tulemaan
ranskalaiseksi prinsessaksi, ei riitä paljon ajatuksia tuhlattaviksi
maantierosvoille.» Hänen sävynsä ja hänen sanansa olivat tahallisen
röyhkeät ja loukkaavat, sillä tämän kopean ylimyksen ylpeyttä oli
pistänyt se ajatus, että halpasukuinen vintiö kerskui hänen tyttärensä
ystävyydellä.
Norman of Torn ei vastannut mitään, ja jos Leicesterin kreivi olisi
nähnyt kumppaninsa kasvot, olisi hän hämmästynyt huomatessaan, että
tuiman vihan ja suuttumuksen sijasta Tornin henkipaton piirteet olivat
vääntyneet tuskaiseen ja suruiseen ilmeeseen, sillä isän kannasta hän
päätteli, mitä hänen sopi odottaa tyttäreltä.