Kun sanoma Joan de Tanyn kuolemasta saapui Torniin, ei kukaan olisi
Tornin isännän ulkonäöstä aavistanut, kuinka syvää kärsimystä tämä
tieto hänelle tuotti.
Hänen seuralaisensa tiesivät vain sen, että annettiin eräitä tavattomia
määräyksiä ja että samana iltana kaikki kymmenen komppaniaa ratsastivat
etelään Essexiä kohti pysähtymättä matkalla muutoin kuin ihmisten ja
eläinten välttämättömiä ravinnon- ja vedentarpeita tyydyttämään.
Kun Joan de Tanyn ruumista saatettiin hänen isänsä linnasta
Colchesterin kirkkoon ja sieltä takaisin lopulliseen leposijaansa
linnan hautakammioon, ratsasti tuhat outoa ja äänetöntä, mustiin
verhottua soturia mustatamineisilla hevosilla hitaasti saattueen
jäljessä.
Äänettömästi he olivat tulleet hautajaisten edellisenä yönä, ja yhtä
hiljaa he katosivat pohjoista kohti seuraavan illan pidentyviin
varjoihin.
Linnan asukkaiden ja suurella joukolla saapuneiden surupukuisten
soturien kesken ei ollut lausuttu sanaakaan, mutta kaikki
linnassaolijat tiesivät mahtavan Tornin henkipaton tulleen osoittamaan
kunnioitustaan de Tanyn tyttären muistolle, ja kaikkia muita paitsi
murehtivaa äitiä ihmetytti tämä kummallinen teko.
Tornin sotalauman lähestyessä Derbyn linnoitusta luovutti nuori johtaja
päällikkyyden Punapää-Shandylle ja laskeutui ratsailta isä Clauden
asunnon ovella.
»Olen väsynyt, isä», valitti henkipatto heittäytyessään tavalliselle
istuimelleen, »Vain suru ja kuolema kulkevat jäljessäni. Minä ja kaikki
tekoni ovat kirottuja, ja kirous kohtaa niitä, joita rakastan.»
»Muuta elintapasi, poikani; noudata neuvoani, ennenkuin se on liian
myöhäistä! Etsi uutta ja parempaa elämää jossakin toisessa maassa ja
muovaa tulevaisuutesi kunniakkaaksi ja kunnioitetuksi!»
»Kunpa sen voisin tehdä, ystäväni!» vastasi Norman of Torn. »Mutta
oletko ajatellut, mitä varmasti olisi seurauksena, jos siten riistäisi
sekä sydämen että pään omalta luomaltani?
»Miten arvelisit käyvän, jos Norman of Torn päästäisi suuren
hirtehislaumansa johtajatta Englannin kimppuun? Oletko sitä ajatellut
vai etkö, isä?
»Hengittäisitkö hetkistäkään turvallisesti, jos tietäisit
Orja-Edwildin hillittömänä harhailevan Derbyssä? Edwildin, jonka isältä
jäsen toisensa jälkeen revittiin irti kidutustelineillä, koska hän ei
tunnustanut tappaneensa uudessa metsässä kaurista, joka oli kaatunut
toisen miehen nuolesta; Edwildin, jonka äidin pyhä kirkko poltti
noitana?
»Entä Tanskalais-Horsan? Kuinka turvallisia luulisit sekä rikkaiden
että köyhien olevan maanteillä, jos päästäisin Tanskalais-Horsanin
valloilleen heitä ahdistamaan?
»Entä espanjalainen don Pensilo? Etevä päällikkö, mutta tyyten
säälimätön mies. Kun hän liittyi meihin ja näki merkkimme kaatuneiden
vastustajaimme otsassa, halusi hän olla Herodestakin herodesmaisempi
ja merkitsi käsiinsä joutuneet elävät ihmiset, polttaen tulikuumalla
raudalla ison P:n heidän kumpaankin poskeensa ja kärventäen oikean
silmän täydelleen pois. Olisiko sinusta, isä, mieluista tietää, että
don Piedro Castro y Pensilo samoilisi valtoimenaan Englannin metsissä
ja kunnailla?
»Entä Punapää-Shandy, Flory-veljekset, Erakko-Peter, Silmäpuoli-Kanty,
Gropello, Campanie, Cobarth, Mandecote ja tuhat muuta, joilla kullakin
on jotakin erikoista kaunaa jotakin luokkaa tai yksilöä vastaan ja
joita kaikkia kannustaa veren-, ryöstön- ja saaliinhimo?
»Ei, isä, en saa vielä lähteä, sillä Englantia, jota minut on opetettu
vihaamaan, olen oppinut rakastamaan eikä sydämeni salli minun päästää
sen kaunista rintaa raastamaan hornamaisia petoja, jotka eivät tunne
muita lakeja, järjestystä ja säädyllisyyttä kuin ne, jotka minä pidän
voimassa.»
Norman of Tornin lakattua puhumasta istui pappi vaiti useita minuutteja.
»Sinulla on tosiaankin suuri vastuunalaisuus, poikani», virkkoi hän
vihdoin. »Sinun ei hevin sovi lähteä, jollet vie muassasi laumaasi pois
Englannista, mutta sekin saattaa olla mahdollista; kukapa muu kuin
Jumala tietää?»
»Minä puolestani», tokaisi henkipatto nauraen, »olen valmis
luovuttamaan kaikki Hänen käsiinsä, kuten kristittyjen tapa näyttää
olevan. Kun halutaan kaihtaa vastuuta tai selittää erehdystä,
vieritetään kaikki Luojan niskoille, kas siinä!»
»Pelkään, poikani», lausui pappi, »niiden jumalanpelon siemenien, joita
olen koettanut sinuun kylvää, tuottaneen huonosti hedelmiä».
»Se riippuu katsantokannasta, isä; koska en ota Luojaa kumppanikseni
menestyksessä, tuntuu minusta kehnolta ja raukkamaiselta sälyttää
surujani ja pulmiani Hänen niskoilleen. Saatan olla väärässä, sillä
olen huonosti perehtynyt uskonnollisiin asioihin, mutta minulla on
Jumalasta ja syntipukista se käsitys, etteivät ne merkitse samaa.»
»Uskonnosta, poikani, on ystävysten hyödytöntä väitellä keskenään»,
vastasi pappi, »ja sitäpaitsi on juuri nyt sydäntäni likempänä eräs
toinen asia, jota haluaisin sinulta kysyä. Loukkaan sinua ehkä, mutta
tiedäthän, ettei se ole tarkoitukseni. Haluaisin tiedustaa, luotatko
täydelleen isäksesi nimittämääsi vanhukseen.»
»En tiedä», oli vastaus, »hänen koskaan hautoneen kavallusta minua
vastaan. Kuinka niin?»
»Kysyn, koska olen kirjoittanut Simon de Montfortille, pyytäen häntä
kohtaamaan minut ja kaksi muuta henkilöä tärkeässä asiassa. Olen saanut
tietää hänen aikovan tällä viikolla saapua Leicesterin linnaansa
muutamiksi päiviksi. Hänen pitää ilmoittaa minulle, milloin hän tulee,
ja silloin lähetän noutamaan sinua ja Tornin vanhusta; mutta yhtä hyvä
olisi, poikani, jollet mainitsisikaan tästä asiasta isällesi etkä
ilmaisisi hänelle, milloin tulet tänne siihen kohtaukseen, jossa de
Montfort on mukana.»
»Kuten haluat, isä», lupasi Norman of Torn. »En ollenkaan käsitä
ihmeellisiä juoniasi, mutta se riittää, että sinä haluat minun tekevän
niin taikka niin. Nyt minun täytyy lähteä. Torniin; siis hyvästi!»
Seuraavaan kevääseen saakka Norman of Tornin puuhana olivat edelleenkin
silloin tällöin järjestetyt ryöstöretket ympäröivien kreivikuntien
kuningasmielisiä vastaan, ja hänen patrullinsa vahtivat yleisiä
maanteitä niin tarkoin, että se kävi tuiki tuskalliseksi kuninkaan
puolueelle, sillä siinä piirissä ei ollut turvassa yksikään, joka edes
oli myötätuntoinen kuninkaalle, ja monien vainajien otsassa oli Tornin
paholaisen kaamea merkki.
Vaikka hän ei ollut muodollisesti liittynyt kannattamaan paroonien
asiaa, näytti nyt sangen vähän epäiltävältä, että ratkaisevalla
hetkellä hänen harmaa lippunsa liehuisi heidän puolellaan.
Pitkät talvi-illat vietettiin Torn-linnassa usein raaoissa, hurjissa
kemuissa isossa salissa, jossa saattoi istua tuhat miestä, laulaen,
tapellen ja juoden, kunnes kalpea aamuhämärä hiipi sisälle itäpuolen
ikkunoista tai Erakko-Peter, tuima taloudenhoitaja, kyllästyneenä
meluun ja rähinään astui pönäkkänä saliin miekka kädessä ja
sivalteli sen lappeella reuhaajia pakottaakseen heidät tottelemaan
hajaantumiskäskyjään.
Norman of Torn ja vanhus olivat harvoin mukana näissä hurjissa
mässäyksissä, mutta kun joku lauluniekka, trubaduuri tai
tarinainkertoja harhaantui hänen synkkään pesäänsä, istui Tornin
henkipatto, nauttien talven ikävän yksitoikkoisuuden keskeytyksestä,
niin myöhäiseen hetkeen kuin kuka muu tahansa; eikä ainoakaan hänen
suuren, rajun laumansa mies jaksanut juoda pöydän alle päällikköä,
milloin hän antautui nauttimaan viinimaljasta. Väkijuomilla näytti
olevan häneen ainoastaan se vaikutus, että ne kiihoittivat hänen
taisteluhaluaan, joten hänen oli tapana rakentaa tarpeettomasti
riitaa ja turvautua miekkaansa vähäisimmästäkin aiheesta tai ihan
aiheettomasti. Senvuoksi hän joi vain harvoin, koska hän aina katui
huumauksen kannustamia tekoja, mutta se paholainen sai sananvaltaa
ainoastaan silloin, kun järki uhkasi hukkua.
Usein seurue tällaisina iltoina huvikseen kuunteli kertomuksia
jäsentensä hurjasta harhailuelämästä. Kuultiin tarinoita seikkailuista,
rakkaudesta, sodista ja kuolemasta maailman kaikilta tunnetuilta
seuduilta; ja kukin kymmenestä kapteenista kertoi, miten hän oli
joutunut Tornin joukkoon. Ja kun miehet saivat päivällä otella kylliksi
pysyäkseen hyvällä tuulella, kului siten talvi, ja tuli kevät, tuoden
tullessaan elämän aina ihmeellisen heräämisen, lauhkeat länsituulet,
lämpöiset sateet ja aurinkoisen taivaan.
Koko talven oli isä Claude odottanut tietoja Simon de Montfortilta,
mutta vasta nyt hän sai sanoman, joka ilmoitti kelpo papille, että
hänen kirjeensä ei ollut ehtinyt mahtavan ylimyksen käsiin, vaan
seurannut hänen jäljissään, kunnes hän oli sen vasta ihan äskettäin
saanut. Sanoma päättyi seuraaviin sanoihin:
»Kaikki mahdolliset, vaikkapa kuinka hämärät vihjaukset, jotka
saattavat opastaa meitä saamaan selville prinssi Rikhardin todellisen
kohtalon, otamme ilomielin vastaan ja kiinnitämme niihin mitä tarkinta
huomiota. Jos sentähden pidät sitä sopivana, tulemme käymään luonasi,
kunnon isä, viidentenä päivänä tästä päivästä lukien.»
Espanjalais-Spizo oli nähnyt de Montfortin palvelijan jättävän kirjeen
isä Claudelle ja viimemainitun piilottavan sen pöydällään olevaan isoon
maljaan, joten kelpo isän poistuttua majastaan Spizo tarvitsi vain
hetkisen siirtääkseen kirjeen kätköpaikasta ihokkaansa povelle. Vintiö
ei osannut lukea, mutta se henkilö, jolle hän sanoman vei, sai vaivoin
selville sen latinankielisen sisällön.
Tornin vanhus ihan vapisi hillitystä raivosta, kun tämän kirjeen
merkitys täydelleen hänelle selvisi. Vuosikausiin hän ei ollut enää
kuullut mitään Englannin pienen prinssin etsinnästä, ja nyt, kun hänen
äänettömyytensä aika alkoi lähestyä loppuaan, kun hänelle yhä tiheämmin
tarjoutui tilaisuuksia lopullisesti täydentääkseen kauhean kostonsa,
tyrmistytti hänen käsityskykyhän se ajatuskin, että hänen aikeensa
raukeaisivat tyhjiin viimeisellä hetkellä.
»Viidentenä päivänä», kertasi hän. »Siis sinä päivänä, jona meidän
taaskin on määrä lähteä etelää kohti. No niin; me lähdemme eikä Simon
de Montfort keskustele kanssasi, sinä hupsu pappi.»
Samana kevätiltana vuonna 1264 seisautti muuan sanansaattaja ratsunsa
Tornin muurien edustalle, ja vahdin luikattua hän huusi:
»Kuninkaallinen sanoma hänen loistavalta majesteetiltaan Henrikiltä,
Jumalan armosta Englannin kuninkaalta, Irlannin herralta, Aquitanian
herttualta, Norman of Tornille. Avatkaa kuninkaan nimessä!»
Norman of Torn käski päästää kuninkaan sanansaattajan sisälle, ja
ritari opastettiin nopeasti linnan isoon saliin.
Pian astui henkipatto sisälle täydessä rauta-asussa, kypärinsilmikko
suljettuna.
Kuninkaan upseeri esiintyi ylpeästi ja röyhkeästi, kuten
korkeasyntyisen miehen sopi ollessaan tekemisissä halpasukuisen
lurjuksen kanssa.
»Hänen majesteettinsa on suvainnut kirjoittaa teille, herraseni»,
lausui hän, vetäen poveltaan pergamentin. »Ja koska epäilemättä ette
osaa lukea, luen teille kuninkaan määräykset.»
»Minä osaan lukea», vastasi Norman of Torn, »kaikki, mitä kuningas osaa
kirjoittaa. Jollei», lisäsi hän, »kuningas kirjoita yhtä huonosti kuin
hän hallitsee».
Sanansaattaja rypisti äkäisesti otsaansa, kivahtaen:
»Noin alhaisen miekkosen ei sovi puhua niin loukkaavasti armollisesta
kuninkaastamme. Jollei hän olisi niin laupias, olisi hän lähettänyt
teille hirttosilmukan tuomani sanoman sijasta.»
»Suitset sinun kieleesi, ystäväiseni», vastasi Norman of Torn,
»olisivat paremmin paikallaan kuin silmukka minun kaulaani. Mutta
tulkaa, katsokaamme, mitä kuningas kirjoittaa ystävälleen Tornin
henkipatolle!»
Otettuaan pergamentin sanansaattajalta Norman of Torn luki:
Henrik, Jumalan armosta Englannin Kuningas, Irlannin Herra, Aquilanian
Herttua, Norman of Tornille:
Koska kuuluviimme on tullut, että sinä ahdistelet uskollisia
läänitysmiehiämme ja ryöstelet heidän omaisuuttaan —
Niin Me Kaikkivaltiaan Jumalan meille suoman arvovallan nojalla
käskemme sinua luopumaan rikollisista puuhistasi —
Ja Hänen Majesteettinsa Kuningatar Eleanorin armollisen välityksen
johdosta vielä tarjoamme sinulle täydellisen anteeksiannon kaikista
entisistä rikoksistasi —
Sillä ehdolla, että sinä kaikkine sotilainesi ja seuralaisinesi
heti lähdet Lewesin kaupunkiin valmiina suojelemaan persoonamme
turvallisuutta ja käymään sotaa noita Englannin vihollisia Simon de
Montfortia, Gilbert de Clarea ja heidän rikostovereitaan vastaan,
jotka parhaillaankin ovat kokoontuneet uhkaamaan persoonaamme ja
kuninkuuttamme —
Muutoin joudut kärsimään kuolemanrangaistuksen hirsipuussa kauan
rankaisematta olleista rikoksistasi. Tämän olemme itse vahvistaneet
Lewesissä toukokuun kolmantena päivänä kahdeksantenaviidellä
hallitusvuotenamme.
_Henrik Rex_.
»Viimeisen pykälän sanamuoto on pahaonninen», huomautti Norman of Torn,
»sillä sen tähden täytyy kuninkaan sanansaattajan syödä kuninkaan
sanoma ja siten viedä vatsassaan Norman of Tornin vastaus». Ja
rypistettyään pergamentin kädessään hän eteni kuninkaan lähettiä kohti.
Ritari tempaisi miekkansa, mutta Tornin paholainen oli vieläkin
vikkelämpi, joten näytti siltä kuin kuninkaan sanansaattaja olisi
tahallaan viskannut aseensa salin toiseen päähän: niin nopeasti
henkipatto iski miekan hänen kädestään.
Ja sitten Norman of Torn tarttui miehen kurkkuun Loisella voimakkaalla
kädellään ja siitä huolimatta, että lähetti rimpuili ja huitoi
rautakintaisia nyrkkejään, taivutti hänet selälleen pöydälle, vipusi
miekkansa kärjellä hänen hampaansa auki ja sulloi hänen kurkkuunsa
kuninkaan sanoman, vahasinetin, pergamentin ja kaiken muun.
Se herrasmies, joka puolen tunnin kuluttua lähti ratsastamaan Tornista
vinhaa vauhtia etelään päin, oli menettänyt korskeutensa; hänen
vatsassaan oli kuninkaan tiedonanto ja hänen suussansa oli entistä
kohteliaampi kieli.
Kun hän kaksi päivää myöhemmin ilmestyi kuninkaan eteen Winchelseassa
ja selosti, miten hänen tehtävänsä oli luonnistunut, joutui Henrik
myrskyisen raivon valtaan ja vannoi almanakan kaikkien pyhimysten
kautta, että Norman of Torn killuisi hirressä hävyttömyytensä tähden,
ennenkuin lunta ensi kerran tuiskuttaisi.
Paroonien ja kuninkaan sotavoimien välisistä, Rochesterin ja Battelin
luona ynnä muualla käydyistä taisteluista saapui uutisia Norman of
Tornin korviin muutamia päiviä kuninkaan lähetin käynnin jälkeen,
mutta samalla tuli muitakin tietoja, jotka jouduttivat hänen lähtöään
etelää kohti. Nämä jälkimäiset tiedot kertoivat, että Bertrade de
Montfort ja hänen äitinsä olivat prinssi Filipin saattamina nousseet
maihin Doverissa ja että Peter of Colfax oli palannut samassa laivassa
Englantiin. Viimemainittu oli epäilemättä rauhoittunut kaikkien sen
ajan kuningasmielisten hellimästä lujasta vakaumuksesta, että kuninkaan
sotajoukot varmasti selviytyisivät voittoisina uhkaavasta kamppailusta
kapinallisia ylimyksiä vastaan.
Norman of Torn oli päättänyt vielä kerran tavata Bertrade de Montfortin
ja keventää omaatuntoaan peittelemättä tunnustamalla, kuka hän oli. Hän
tiesi, mikä seurauksena täytyi olla; hänen kokemuksensa Joan de Tanyyn
nähden oli osoittanut hänelle sen. Mutta hieno ritarillinen vaisto,
joka aina määräsi hänen kaikki tekonsa, milloin naisten onni tai kunnia
oli kysymyksessä, pakotti häntä luovuttamaan itsensä uhriksi naisen
ylpeyden alttarille, jotta hylkääjä olisi nainen, sillä nyt täytyisi
näyttää siltä, että hänen rakkautensa oli jäähtynyt. Se oli katkera
ajatus, sillä se ei loukkaisi ainoastaan miehen voimakasta ylpeyttä,
vaan myöskin suurta rakkautta.
Kaksi päivää ennen retkelle lähtöä Espanjalais-Spizo ilmoitti Tornin
vanhukselle kuulleensa isä Clauden pyytävän Norman of Tornia tulemaan
isänsä kanssa papin asuntoon lähtöpäivän aamuna kohtaamaan Simon de
Montfortia tärkeässä asiassa; mutta minkäluontoinen asia oli, sitä ei
pappi ollut ilmaissut henkipatolle.
Tämä tieto näytti miellyttävän pientä, tuikeata, harmaapäistä vanhusta
enemmän kuin mikään, mitä hän oli useihin päiviin kuullut, sillä se
osoitti selvästi, ettei pappi ollut vielä ilmoittanut arvailujensa
merkitystä Tornin henkipatolle.
Lähtöä varten määrätyn päivän edellisenä iltana astui isä Clauden
majaan pieni, jäntevä hahmo, tuikea ja harmaapäinen. Ei kukaan tiedä,
mitä kelpo pappi ja hänen vieraansa sinä iltana puhuivat toisilleen ja
mitä pienessä asunnossa oikein tapahtui; mutta jo noin puolen tunnin
kuluttua ilmestyi pieni, tuikea, harmaapäinen mies takaisin pimeäksi
käyneestä majasta ja kiiruhti kivistä polkua myöten kunnaille kylmä
tyytyväisyyden hymy huulillaan.
Jo varhain seuraavana aamuna vallitsi Tornin linnassa valmistelun
kiireinen hälinä, sillä joukon oli määrä lähteä liikkeelle kello
kahdeksan. Piha oli täynnä hoppuisia aseenkantajia ja palvelijoita.
Sotaratsuja suittiin ja siistittiin; vankkoihin paaluihin
kiinnitettyjen kuormajuhtien selkään sälytettiin sotilaiden telttoja,
vuodetarpeita ja tavaroita, kun taas jo kuormatut juhdat harhailivat
irrallaan muiden eläinten ja miesten seassa. Eläimet hirnuivat,
näykkivät ja potkivat, miehet kiroilivat, kun kuormajuhdat törmäilivät
vastakkain tai sysivät lieassa olevia sotaratsuja.
Aseenkantajia juoksenteli sinne tänne tai auttaen isäntien ylle
asevaruksia, sitoen kypäriä rintapanssariin, kiinnittäen olka- ja
kyynärsuojuksia ja kilpiä, sääri- ja reisihaarniskoja paikoilleen.
Aseseppien ja hevosenkengittäjäin avonaiset ahjot savusivat ja
sihisivät, ja alasinta kalkuttavan vasaran pauke kaikui kovemmin kuin
linnan pihan tuhannet heikommat äänet, komennushuudot, teräksen kalina,
rautakenkäisten kavioiden kapse pihan kiveyksellä, kun nämä taiturit
tahtoivat yhdennellätoista hetkellä korjata rauta-asuja, keihäitä ja
miekkoja tai kengittää vastahakoista, hyppivää hevosta.
Vihdoin saapuivat kapteenit aseistettuina kiireestä kantapäähän,
ja heidän tultuaan sukeutui sekasorrosta ja metelistä jonkunlainen
järjestys ja hiljaisuus. Ensinnä ajettiin nyt kuormatut kuormajuhdat
vankan vartioston saattamina linnan edustalla aukeavalle ylängölle,
jossa niitä pidettiin odottamassa sotajoukkoa. Sitten sijoitettiin
komppaniat toinen toisensa jälkeen rivistöihin ja marssitettiin ulos
portista torvien sotaisten sävelien tahdissa viirien liehuessa ja lipun
hulmutessa.
Viimeisinä tulivat heittokoneet, jykevät tuhovehkeet, jotka sinkosivat
lähes sadan kilon painoisia kivijärkäleitä valtavan voimakkaasti
piiritettyjen linnojen muureja vasten.
Ja sitten kun kaikki olivat menneet isosta portista, astelivat Norman
of Torn ja pieni vanhus rinnakkain linnan rakennuksesta ja keikahtivat
kahden aseenkantajan keskellä pihaa pitelemien ratsujensa selkään.
Ulkona ylängöllä joukko parhaillaan sijoittui marssijärjestykseen, ja
kun nämä kaksi ratsastivat portista liittyäkseen siihen, kääntyi pieni
vanhus Norman of Tornin puoleen, sanoen:
»Olin vähällä unohtaa, että minulla on sinulle sanoma. Isä Claude
lähetti eilen illalla sanan, että hänen piti äkkiä lähteä etelään päin
ja että senvuoksi joku kohtaus, joka sinulla ja hänellä piti olla,
täytyy jättää tuonnemmaksi; hän vakuutti sinun ymmärtävän.» Vanhus
tähysti kumppaniaan tarkasti kypärinsä silmäraon lävitse.
»Sepä omituista», virkkoi Norman of Torn, mutta se oli hänen ainoa
huomautuksensa. Ja sitten he liittyivät jonoon, joka liikkui
verkkaisesti alaspäin laaksoa kohti, ja heidän sivuuttaessaan isä
Clauden majan Norman of Torn näki, että ovi oli suljettu ja ettei
rakennuksessa näkynyt elonmerkkiäkään. Hänet valtasi alakuloinen
tunnelma, sillä pienen kukka-aitauksien ympäröimän majan autio ulkonäkö
tuntui kaameasti ennustavan läheistä tulevaisuutta, jolloin hän ei enää
näkisi ystävänsä ja neuvonantajansa säteileviä, rattoisia kasvoja.
Tuskin oli Tornin joukko ehtinyt laakson itälaitaa pitkin kadota
näkyvistä, ennenkuin seurue upeapukuisia ritareja tuli etelästäpäin
toista tietä pitkin joen länsirantaa myöten, meni joen ylitse ja
seisahtui isä Clauden majan edustalle.
Kun heidän luikkauksiinsa ei vastattu, laskeutui muuan seurueen
jäsenistä ratsailta mennäkseen rakennukseen.
»Ole varovainen, mylord», huudahti hänen kumppaninsa. »Olemme kovin
likellä Tornin linnaa, ja varsin hyvin saattaa sanomassa, jolla sinut
tänne kutsuttiin, olla enemmän petosta kuin totta.»
»Älä pelkää!» vastasi Simon de Montfort. »Tornin paholaisella ei
ole kaunaa minua vastaan.» Hän astui kapeaa polkua myöten ovelle
ja koputti. Kun vastausta ei kuulunut, työnsi hän sen auki ja meni
hämärään majaan. Siellä hän tapasi isäntänsä, hyvän isä Clauden,
virumassa selällään lattialla papillisen puvun rinta tummana
kuivuneesta ja hyytyneestä verestä.
Palattuaan ovelle de Montfort kutsui luoksensa pari seuralaistaan.
»Englannin pienen, kadonneen prinssin salaisuus on vaarallinen taakka
ihmisen kannettavaksi», lausui hän. »Mutta paremmin kuin papin mitkään
mahdolliset sanat saa tämä minut uskomaan, että prinssi Rikhardin
ryöstäjä ja kenties myöskin hän itse ovat vielä Englannissa.»
Majaa tarkastettaessa kävi selville, että murhaaja oli penkonut sen
perinpohjaisesti. Hyllyjen ja lippaiden sisällöt viruivat lattialla
joka huoneessa, vaikka oli ilmeistä, ettei tarkoituksena ollut saaliin
ryöstäminen, koska useita jalokiviesineitä ja rahaa oli jätetty
koskematta.
»Todellinen tarkoitus on tässä», sanoi de Montfort, osoittaen avointa
takkaa, jossa oli useiden paperien ja asiakirjojen hiiltyneitä
jätteitä. »Kaikki kirjalliset todistuskappaleet on hävitetty, mutta
malttakaas, mitä tuolla pöydän alla on?» Ja Leicesterin kreivi kumartui
ottamaan lattialta pergamenttilevyn, johon oli aloitettu kirjoittaa
kirjettä. Se oli osoitettu hänelle, ja hän luki sen ääneen:
»Jos joku aavistamaton sattuma estää kohtauksemme, Herra Kreivi,
lähetän sinulle tämän erään henkilön mukana, joka ei tunne sen
sisältöä eikä niitä epäilyksiäni, joista tässä kerron.
Sen, joka tuo tämän kirjeen, uskon varmasti olevan kadonneen prinssi
Rikhardin. Kuulustele häntä tarkoin, My Lord; silloin tiedän sinun
olevan siitä yhtä varman kuin minäkin olen.
Hänen entisyydestään tiedät melkein yhtä paljon kuin minäkin, vaikka
et tietäne, kuinka ihmeen ritarillinen ja jaloluontoinen on se mies,
jota nimitetään —»
Tähän kirje katkesi ilmeisesti murhaajan tikarin keskeyttämänä.
»_Mon Dieu!_ Kirotun huono onni!» tuskaili de Montfort. »Vain sekunti
vielä, ja se nimi, jota olemme etsineet kaksikymmentä vuotta, olisi
kirjoitettu! Onko milloinkaan nähty niin hornamaista sattumaa kuin
tämä, joka on auttanut tuota ruumiillistunutta pirua aina siitä saakka,
kun hänen miekkansa aikoja sitten lävisti lady Maudin sydämen palatsin
takaportilla lähellä Thamesin rantaa. Itse paholainen vannaankin häntä
suojelee.
»Täällä emme enää voi tehdä mitään», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt
jo monta tuntia takaperin olla matkalla Fletchingiin. Tulkaa, hyvät
herrat! Ratsastamme etelään Leicesterin kautta ja käskemme sikäläisten
isien huolehtia tämän pyhän miehen säädyllisestä hautaamisesta.»
Seurue nousi ratsaille ja ratsasti ripeästi pois. Puolen päivän aikaan
he olivat Leicesterissä, ja kolme päivää myöhemmin he saapuivat
paroonien leiriin Fletchingiin.
Melkein samalla tunnilla Leicesterin luostaria munkit suorittivat
viimeiset pyhän kirkon määräämät menot isä Clauden sielun rauhan
turvaamiseksi ja hautasivat hänen tomunsa kirkkomaahan.
Ja niin poistui ihmisten keskuudesta vielä yksi kaksikymmentä vuotta
sitten kuninkaan asesalissa virinneen, tyydyttämättömän vihan ja
kostonhimon uhri.