Joitakuita tunteja myöhemmin seurasi viisikymmentä miestä Norman
of Tornia sen linnan lähellä olevaan rotkoon, johon John de Fulm,
Buckinghamin herttua, oli sijoittanut päämajansa, samalla kun vielä
tuhat miestä väijyi synkän rakennuksen edustalla kasvavassa metsässä.
Sekavan pensaikon suojassa he kenenkään näkemättä ryömivät pienelle
ovelle, josta Joan de Tany oli opastanut Roger de Condén edellisenä
yönä. Käytävien ja linnanalaisten holvien kautta he saapuivat
kiviportaille ja nousivat sille laudoitukseen sovitetulle ovelle, josta
pakenijat olivat päässeet livahtamaan.
Painettuaan lukon ponninta Norman of Torn astui huoneeseen sotureiden
seuratessa hänen kintereillään. He etenivät huoneesta toiseen, mutta
eivät etsinnästään huolimatta nähneet merkkiäkään kreivistä eivätkä
hänen palvelijoistaan, ja pian kävi selväksi, että linna oli jätetty
tyhjilleen.
Pihalle tultuaan he huomasivat penkillä päivää paistattavan vanhuksen.
Heidät nähtyään oli ukko vähällä kuolla säikähdyksestä, sillä
rohkeammankin miehen posket olisivat hyvin saattaneet kalveta hänen
nähdessään viidenkymmenen aseistetun miehen ilmestyvän asumattomista
saleista.
Häntä kuulustellessaan Norman of Torn sai tietää de Fulmin lähteneen
varhain aamulla ratsastamaan Doveriin, jossa prinssi Edward silloin
oleskeli. Henkipatto tiesi, että takaa-ajo olisi hyödytöntä, mutta niin
kiukuissaan hän oli tätä miestä kohtaan, että hän komensi joukkonsa
ratsaille, sijoittui jonon etunenään, samosi Middlesexin halki, meni
Thamesin ylitse Lontoon yläpuolelta ja saapui Surreyhin myöhään saman
päivän iltapuolella.
Heidän aikoessaan sinä iltana leiriytyä Kentissä, Lontoon ja
Rochesterin keskivälissä, Norman of Torn sai tietää Buckinghamin
kreivin lähettäneen saattueensa edelleen Doveriin ja pysähtyneen
vierailemaan erään kuningasmielisen paroonin vaimon luona, jonka
puoliso oli prinssi Edwardin joukoissa.
Tämän tiedon tuoja oli muuan myladyn palvelija, jolla oli kaunaa
emäntäänsä kohtaan jonkun hänelle tehdyn vääryyden tähden. Kun hän
kuuli näiden tuimien miesten etsivän de Fulmia, arveli hän saaneensa
mahdollisuuden kostaa emännälleen.
»Kuinka monta aseellista miestä on linnassa?» tiedusti Norman of Torn.
»Tuskin kymmentä paitsi Buckinghamin kreiviä», vastasi palvelija. »Ja
sitäpaitsi voin näyttää teille sisäänpääsytien, mylord, niin että
pääsette kenenkään huomaamatta siihen huoneeseen, jossa mylady ja
kreivi ovat illallispöydässä.»
»Ota mukaasi kymmenen miestä, Shandy!» komensi Norman of Torn.
»Käväisemme lyhyellä vierailulla katsomassa lemmenkaihoista ystäväämme,
Buckinghamin kreiviä.»
Puoli tuntia ratsastettuaan he saapuivat linnan näkyviin. He
laskeutuivat maahan, jättivät hevosensa yhden sotilaan huostaan, ja
Norman of Torn ja Shandy etenivät yhdeksän jäljelläolevan miehen
seuraamina kavaltavan palvelijan jäljessä.
Mies opasti heidät linnan taakse, johon hän oli pensaikkoon kätkenyt
karkeatekoiset tikkaat, jotka nostettuina muuria vasten nojalleen
ulottuivat vallihaudan ylitse noin kolmen metrin korkeudella maasta
olevan ikkunan alareunaan.
»Pidä miestä täällä viimeiseksi, Shandy», käski henkipatto, »kunnes
kaikki ovat ehtineet sisälle, ja jos huomaat merkkiäkään petoksesta,
pistä miekkasi hänen vatsansa lävitse — siten on kuolema hitaampi ja
tuskallisempi!»
Niin sanottuaan Norman of Torn kapusi rohkeasti väliaikaista siltaa
myöten ja katosi ikkuna-aukkoon. Yksi toisensa jälkeen hirtehiset
menivät pienestä ikkunasta sisälle, kunnes kaikki olivat linnassa
päällikkönsä luona; Shandy ja palvelija tulivat viimeisinä.
»Opasta minut hiljaa siihen huoneeseen, jossa mylord on illallisella,
palvelija!» käski Norman of Torn. »Sinä, Shandy, sijoita sotilaasi
niin, että he suojelevat minua häiritsijöiltä!»
Minuutin tai parin verran Shandyn jälkeen tuli tikkaita myöten
salavihkaa hahmo, joka Norman of Tornin seurueineen poistuttua pienestä
huoneesta työntyi sisälle ikkunasta ja seurasi suurta henkipattoa
pimeässä käytävässä.
Kun mylady Leybourn hetkistä myöhemmin kohotti katseensa lautasestaan,
näki hän tilavan ruokasalin ovella seisovan tuiman rauta-aseisen
ritarin.
»Herra kreivi!» parkaisi hän. »Katsokaa taaksenne!»
Ja kun Buckinghamin kreivi vilkaisi taaksensa, kaatoi hän tuolin, jolla
istui, ehättäessään ponnahtamaan pystyyn, sillä Buckinghamin kreivillä
oli paha omatunto.
Tuima hahmo kohotti kättänsä pidättäväsi, kun kreivi tempaisi miekkansa.
»Hetkinen, mylord», lausui matala ääni moitteettomalla ranskankielellä.
»Kuka olette?» kirkaisi lady.
»Olen mylordin vanha ystävä; mutta sallikaa minun kertoa teille pieni
tarina!
»Eräässä kolkossa, vanhassa linnassa Essexissä piti muuan mahtava
englantilainen ylimys viime yönä väkisin vankinaan erään jalon perheen
kaunista tytärtä, ja kun neito halveksien torjui hänen lähentelynsä,
iski hän nyrkillään vasten tytön kauniita kasvoja ja yritti kuristaa
hänet raakalaiskourillaan. Siinä linnassa oli myöskin halveksittu ja
vainottu henkipatto, jonka päästä on luvattu palkkio ja jonka kaulaa
hamppuinen silmukka on odottanut useita vuosia. Ja juuri tämä halpa
mies ennätti ajoissa pelastamaan nuoren naisen tämän ritariston ylevän
kukan kynsistä, joka olisi tuhonnut hänen nuoren elämänsä.
»Henkipatto tahtoi tappaa ritarin, mutta useita sotilaita riensi
ylimyksen avuksi, ja niinpä oli henkipaton pakko paeta tytön seurassa,
jotta ylivoima ei nujertaisi häntä ja tyttö siten jälleen joutuisi
rääkkääjänsä käsiin.
»Mutta tämä raaka henkipatto ei tyytynyt ainoastaan tytön
pelastamiseen, vaan tahtoi välttämättä myöskin oikeudenmukaisesti
rangaista hänen ylimyksellistä ryöstäjäänsä ja täysin määrin toteuttaa
verikoston, joka yksin pystyy sovittamaan neitoa kohdanneen loukkauksen
ja väkivallan.
»Mylady, se nuori tyttö oli Joan de Tany, ylimys oli mylord,
Buckinghamin kreivi, ja henkipatto seisoo edessänne suorittaakseen sen
tehtävän, jonka hän on vannonut tekevänsä. _En garde_, mylord!»
Taistelu oli lyhyt, sillä Norman of Torn oli tullut tappamaan, ja hänen
silmiensä edessä oli tuntikausia väikkynyt veripunainen utu, kun hän
vain oli ajatellut lurjuksen sormia Joan de Tanyn kauniissa kaulassa ja
tytön kasvoihin tärähtänyttä julmaa iskua.
Hän ei armahtanut, vaan hellittämättä pakotti kreivin perääntymään
huoneen nurkkaan; ja saatuaan hänet sinne, joten hän ei voinut enää
päästä mihinkään suuntaan, Norman of Torn survaisi säilänsä niin
voimakkaasti hänen saastaiseen sydämeensä, että kärki upposi parin,
kolmen sentimetrin syvyyteen hänen takanansa olevaan tammilaudoitukseen.
Claudia Leybourn istui näkemänsä kohtauksen herättämän kauhun
jähmettämättä, ja kun Norman of Torn kiskaisi säilänsä irti vainajan
ruumiista ja pyyhki sitä lattialle levitettyihin ruohoihin, katseli
emäntä kaamean lumouksen vallassa, kun mies vetäisi tikarinsa ja piirsi
sillä merkin kuolleen ylimyksen otsaan.
»Olkaapa henkipatto tai paholainen», lausui tuima ääni heidän takanaan,
»Roger Leybourn on velvollinen olemaan ystävänne, koska olette
pelastanut hänen kotinsa kunnian».
Molemmat kääntyivät ja näkivät rauta-asuisen miehen oviaukossa, josta
Norman of Torn oli äsken ilmestynyt.
»Roger!» kiljaisi Claudia Leybourn ja pyörtyi.
»Kuka olette?» kysyi Leybournin isäntä, puhutellen henkipattoa.
Vastaukseksi Norman of Torn osoitti kuolleen Buckinghamin kreivin
otsaa, ja siinä Roger Leybourn näki veriset kirjaimet NT.
Parooni astui eteenpäin käsi ojossa.
»Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa; olette pelastanut
poloisen, ajattelemattoman vaimoni tämän raakalaisen kynsistä; ja Joan
de Tany on serkkuni, joten minun tulee olla kaksin kerroin kiitollinen
teille, Norman of Torn.»
Henkipatto ei ollut huomaavinaan toisen kättä.
»Ette ole velkaa minulle mitään sellaista, sir Roger, mitä ei
voitaisi maksaa kelpo illallisella; olen syönyt vain kerran
neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.»
Nyt henkipatto huusi luoksensa Shandyn ja hänen miehensä, käski heidän
edelleen olla vahdissa, mutta kielsi heitä häiritsemästä linnan
asukkaita.
Sitten hän istuutui pöytään Roger Leybournin ja hänen tajuihinsa
tulleen puolisonsa seurassa, ja heidän takanaan lattian heinillä virui
de Fulmin ruumis pienessä verilätäkössä.
Leybourn kertoi kuulleensa de Fulmin olevan hänen talossaan ja
kiiruhtaneensa kotiin, olleensa piilossa linnan läheisyydessä jo
puoli tuntia ennen Norman of Tornin saapumista odottamassa sopivaa
tilaisuutta pujahtaakseen sisälle palvelijoiden huomaamatta. Juuri hän
se oli kavunnut tikkaita myöten Shandyn jälkeen.
Henkipatto vietti sen yön Roger Leybournin linnassa ensi kerran
muistinsa aikaan mieluisena vieraana oikealla nimellään herrasmiehen
talossa.
Seuraavana päivänä hän sanoi isännälleen jäähyväiset, palasi leiriinsä
ja lähti paluumatkalle Torniin.
Kun he päivän alkaessa olla puolessa lähestyivät Thamesia likellä
Lontoota, näkivät he suuren väkijoukon, joka syyti pilkkahuutoja
pienelle seurueelle ylimyksiä ja aatelisnaisia.
Joillakuilla väkijoukosta oli aseita, ja yli voimaiseen lukumääräänsä
luottaen alkoi rahvas rohkaistua käymään väkivaltaisesti käsiksi
seurueeseen. Pientä ratsujoukkoa viskeltiin loalla, kivillä ja
lahonneilla kalikoilla, ja usein olivat heitot vähällä osua seurueen
naisiin.
Norman of Torn ei jäänyt kyselemään mitään, vaan karautti ratsunsa
sankimpaan tungokseen ja sivalteli miekkansa lappeella oikealle ja
vasemmalle. Hänen sotilaihinsa tarttui esimerkki, he syöksyivät parvena
hänen jälkeensä, kunnes koko ahdistava roskajoukko oli ajettu Thamesiin.
Ja vilkaisemattakaan sitten taaksensa pelastamaansa seurueeseen hän
lähti jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.
Pieni seurue istui ratsujensa selässä, ihmeissään katsellen
loittonevien pelastajiensa hahmoja. Sitten kääntyi muuan naisista
lähellään olevan ritarin puoleen, lausuen komennuksen ja käskevästi
viitaten nopeasti katoavaan joukkueeseen päin. Näin puhuteltu mies
kannusti hevostaan ja lähti ripeätä laukkaa ratsastamaan henkipaton
sotajoukon jälkeen. Hän saavutti sen muutamissa minuuteissa ja pysähtyi
Norman of Tornin viereen.
»Seis, herra ritari!» huusi ylimys. »Kuningatar haluaisi
henkilökohtaisesti kiittää teitä siitä, että niin urheasti puolustitte
häntä.»
Aina herkkänä tuntemaan tilanteen huumorin Norman of Torn pyöräytti
ratsunsa ympäri ja palasi kuningattaren lähetin mukana.
Saavuttuaan hänen majesteettinsa eteen Tornin henkipatto kumarsi syvään
satulan nuppinsa ylitse.
»Olette omituinen ritari, kun pidätte kuningattaren hengen pelastamista
niin mitättömänä seikkana, että ratsastatte edelleen edes kääntämättä
päätänne ikäänkuin vain olisitte karkoittanut koiralauman juoksukissan
kimpusta», virkkoi kuningatar.
»Paljastin miekkani tehdäkseni palveluksen naiselle, teidän
majesteettinne, enkä kuningattarelle.»
»Mitä nyt! Haluaisitko vielä vähäksyä tekoasi, jonka me kaikki näimme?
Kuningas, puolisoni, palkitsee sinua, herra ritari, jos vain ilmoitat
minulle nimesi.»
»Jos mainitsen nimeni, niin kuningas luultavasti mieluummin minut
hirttäisi», tokaisi henkipatto nauraen. »Olen Norman of Torn.»
Seurueen kaikki jäsenet katsahtivat häneen säikähtyneinä ja
hämmästyneinä, sillä kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt tätä
rohkeata rosvoa, jota koko Englannin aatelisto ja ylimystö pelkäsivät.
»Vähäisemmistäkin palveluksista kuin se on, jonka äsken suoritit, on
kuningas aikaisemmin armahtanut miehiä», lausui hänen majesteettinsa.
»Mutta avaa kypärinsilmikkosi! Haluaisin nähdä niin kuuluisan
rikollisen kasvot, joka kuitenkin osaa esiintyä herrasmiehen tavoin ja
kuningattarensa uskollisena suojelijana.»
»Ne, jotka ystäviäni lukuunottamatta ovat nähneet kasvoni», vastasi
Norman of Torn rauhallisesti, »eivät ole jääneet eloon kertoakseen,
mitä ovat nähneet tämän kypärinsilmikon takaa; ja mitä teihin tulee,
madame, olen nyt vuoden aikana oppinut pelkäämään, että teille
saattaisi koitua onnettomuudeksi, jos näkisitte Tornin paholaisen
avatusta kypärin silmikosta hänen kasvonsa». Mitään muuta virkkamatta
hän käänsi ratsunsa ympäri ja lasketti neliä takaisin pienen armeijansa
luokse.
»Tuo nulikka, luo hävytön nulikka!» kiljui Englannin kuningatar Eleanor
raivoissaan.
Ja siten Tornin henkipatto ja hänen äitinsä kohtasivat toisensa
kaksikymmenvuotisen eron jälkeen ja taaskin erosivat.
Kaksi päivää myöhemmin Norman of Torn käski Punapää-Shandyn viedä
Tornin sotavoimat Essexissä olevasta leiristä takaisin Derbyyn.
Niinä päivinä, jotka he viettivät tässä rikkaassa piirissä,
maanteillä alituisesti liikkuneet, lukuisat saalistusjoukkueet olivat
kuormittaneet ylimääräiset kuormajuhdat runsaalla ja arvokkaalla
saaliilla, ja tällä kertaa saatuaan kyllikseen taistelua ja saalista
miehet käänsivät kasvonsa Torniin päin ilmeisen tyytyväisenä.
Henkipatto puhui alapäälliköilleen neuvottelukokouksessa; Tornin vanhus
istui hänen vierellään.
»Ratsastakaa lyhyitä taipaleita, Shandy! Minä saavutan teidät
huomenaamulla. Käväisen vain pikaisesti de Tanyn linnassa asialla, ja
koska viivyn siellä ainoastaan muutamia minuutteja, ehdin varmasti
seuraanne huomenna.»
»Älkää unohtako, mylord», muistutti Orja-Edwild, kookas,
keltahiuksinen, saksilainen jättiläinen, »että lähellä Tanyyn
haaraantuvaa tietä on leirissä osasto kuninkaan sotaväkeä!»
»Kierrän sen kyllin kaukaa», lupasi Norman of Torn. »Kaulastani ei
viruttaminen tuntuisi hyvältä», laski hän pilaa ja nousi ratsaille.
Viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän oli ratsastanut lyhyttä laukkaa
maantietä pitkin leiristä, talutti espanjalainen Spizo kenenkään
huomaamatta hevosensa leiriä ympäröivään metsään, keikahti satulaan ja
lähti laskettamaan hänen jälkeensä. Leirissä kaikki olivat ankarassa
puuhassa sälyttäessään kuormia niskuroivien, pahasti uupuneiden juhtien
selkään ja satuloidessaan omia hurjia ratsujaan, eikä kukaan pannut
merkille hänen poistumistaan. Ainoastaan pieni, tuikea vanhus tiesi
hänen lähteneen sekä tunsi hänen matkansa syyn ja määrän.
Samalla kun Roger de Condé sinä iltapäivänä päästettiin Richard de
Tanyn linnaan ja saatettiin pieneen huoneeseen, jossa hän odotti lady
Joanin tuloa, ojensi tumma-ihoinen sanansaattaja kirjeen muutamien
kilometrien päässä Tanyn eteläpuolella leirissä olevien kuninkaan
sotilaiden päällikölle.
Sanansaattajan käännyttyä ja lähdettyä ratsastamaan takaisin samaa
tietä, jota oli tullut, upseeri repäisi auki sinetin:
Hän luki:
Norman of Torn on nyt Tanyn linnassa ilman turvajoukkoa.
Heti kajahtelivat leirissä komennukset: »Aseisiin!» ja: »Ratsaille!»
Ja viiden minuutin kuluttua ratsasti sata palkkasotilasta ripeätä
laukkaa Richard de Tanyn linnaa kohti, ja heidän kapteeninsa mielessä
väikkyivät suuri palkkio, kunnia ja ylennys nyt melkein hänen
kynsissään olevan mahtavan henkipaton vangitsemisen johdosta.
Tanyssa yhtyi kolme tietä, yksi etelästäpäin, se, jota myöten kuninkaan
soturit nyt ratsastivat, toinen lännestä, se, joka oli tuonut Norman of
Tornin leiristä linnaan, ja kolmas, joka vei luoteiseen Cambridgen ja
Huntingdonin kautta Derbyä kohti.
Aavistamatta vihollisten nopeata lähestymistä Norman of Torn odotti
etuhuoneessa tyynesti Joan de Tanya.
Pian neito astui sisälle yllään sen ajan kuosin mukainen tiiviisti
sopiva kotipuku. Hän oli kaunis näky, ja hänet teki vielä kauniimmaksi
hillitty kiihtymys, joka nostatti veren hänen samettihipiäisiin
poskiinsa ja sai hänen rintansa kohoamaan ja laskemaan sekä hänen
sydämensä sykkimään vinhasti.
Hän salli vieraan ottaa hänen sormensa käteensä ja nostaa ne
huulilleen, ja sitten he seisoivat pitkän tuokion, äänettöminä katsoen
toisiaan silmiin.
»En osaa oikein puhua sinulle siitä, mistä olen tullut puhumaan»,
virkkoi Norman of Torn surullisesti. »Tarkoitukseni ei ole ollut
tuottaa sinulle ikävyyksiä pettämällä sinua, mutta houkutuksen olla
sinun ja sellaisten ihmisten seurassa, joita edustat, täytyy olla
puolustukseni. Minä —» Hän vaikeni. Oli helppo ilmaista tytölle, että
hän oli Tornin henkipatto, mutta jos Joan rakasti häntä, kuten hän
pelkäsi, miten voisi hän kertoa rakastavansa ainoastaan Bertrade de
Montfortia?
»Sinun ei tarvitse ilmoittaa minulle mitään», keskeytti Joan de Tany.
»Olen arvannut kaikki, mistä minulle puhuisit, Norman of Torn. Emme
enää ole ‘kuutamon ja seikkailun lumoissa’ — ne ovat omat sanasi —
mutta sittenkin olen iloinen voidessani nimittää sinua ystäväkseni.»
Viimeisen sanan vähäinen korostus osoitti, kuinka lopullinen hänen se
päätöksensä oli, että Tornin henkipatto ei voinut olla hänelle enempää
kuin ystävä.
»Niin on parasta», vastasi Norman hyvillään siitä, ettei tyttö, kuten
hän arveli, enää tuntenut rakkautta häntä kohtaan saatuaan tietää, mikä
mies hän oikein oli. »Sinun laisellesi, Joan de Tany, ei voisi koitua
mitään hyvää, jos Tornin henkipatto voisi vaatia sinulta enemmän kuin
ystävyyttä; ja sen vuoksi olen sitä mieltä, että sinun mielenrauhasi
tähden samoin kuin minunkin tähteni annamme kaiken olla, ikäänkuin et
olisi milloinkaan minua tuntenut. Kiitän sinua siitä, ettet ole ollut
minulle vihainen. Muista vain se, että Derbyn kunnailla on miekka
valmiina palvelukseesi ilman palkkiota ja ilman palkkaa. Lupaa minulle,
Joan, että jos milloinkaan sitä tarvitset, lähetät minua noutamaan —
lupaatko sen, Joan?»
»Lupaan, Norman of Torn.»
»Hyvästi!» sanoi mies, ja suudellessaan taaskin neidon kättä
hän notkisti polvensa maahan kunnioittavasti. Sitten hän nousi
poistaakseen, painaen pienen käärön tytön käteen. Heidän katseensa
osuivat vastakkain, ja sillä lyhyellä hetkellä mies näki neidon
syvissä, sinisissä silmissä ilmeen, joka sai hänen äsken saavuttamansa
mielenrauhan romahtamaan.
Ratsastaessaan kirkkaassa päivänpaisteessa luoteiseen Derbyä kohti
vievällä tiellä Norman of Torn painoi päänsä kumaraan murheissaan,
sillä hän käsitti kaksi asiaa. Toinen oli se, että tyttö, josta hän oli
äsken eronnut, rakasti häntä vieläkin ja joskus, kenties jo huomenna,
katuisi, koska oli lähettänyt hänet pois; ja toinen oli se, ettei hän
rakastanut tätä tyttöä, että hänen sydämensä oli suljettu Bertrade de
Montfortin kauniiseen rintaan.
Hän sätti itseään elukaksi, koska oli sallinut yksinäisyytensä ja
seurattaman, tyhjän sydämensä jäytävän kaihon johtaa hänet tämän tytön
elämään. Se, että hän oli äkkinäinen naisten seurassa ja vieläkin
äkkinäisempi rakkausasioissa, ei ollut hänen omissa silmissään
puolustus, ja satoja kertoja hän kirosi hulluuttaan ja typeryyttään ja
huikentelevaisuuttaan, jona hän sitä piti.
Mutta yhden seikan oli tämä onneton juttu hänelle varmasti opettanut;
se oli opettanut hänet varmasti tietämään, mitä rakkaus oli, ja sen,
että Bertrade de Montfortin huulien muisto aina tehoaisi häneen
voimakkaammin kuin maailman kaikkien muiden naisten kiehtomisvoima.
vaikka he olisivat kuinka viehättäviä ja kauniita.
Vielä toisenkin seikan, kirvelevän, hän oli siitä oppinut, nimittäin
sen, että juuri samalla tavoin, kuin Joan de Tany, vanhan ja jalon
suvun tytär, oli häneen suhtautunut, täytyisi Tornin henkipaton odottaa
kaikkien samaan luokkaan kuuluvien kelpo naisten häneen suhtautuvan,
samoin myöskin Bertrade de Montfortin, saatuaan tietää, että Roger de
Condé oli Norman of Torn.
Henkipatto oli tuskin ehtinyt kadota näkyvistä Derbyyn vievällä tiellä,
kun tyttö, joka yhäti seisoi eteläisen tornin ikkuna-aukossa, kasvot
oudon pingoittuneina ja murheellisina katsellen hänet niellyttä tietä,
näki ripeätä laukkaa ratsastavan sotilasosaston lähestyvän Tanyn linnaa
etelästä.
Ratsastajien yläpuolella liehui kuninkaan lippu ja vaistomaisesti
tyttö arvasi, ketä he tulivat etsimään hänen isänsä linnasta. Nopeasti
hän riensi portin ulommalle varustukselle, jotta juuri hän ennättäisi
vastaamaan tulijoin tulkkaukseen siellä olevien vahtisotilaiden sijasta.
Hän oli tuskin ehtinyt ulomman portin varustuksille, ennenkuin
kuninkaan sotilaat pysähtyivät linnan edustalle.
Vastaukseksi heidän luikkaukseensa Joan de Tany tiedusti heidän
asiaansa.
»Etsimme Norman of Tornia, henkipattoa, joka nyt piileksii tässä
linnassa», vastasi upseeri.
»Täällä ei ole henkipattoja», vakuutti tyttö, »mutta jos haluatte,
voitte tulla sisälle muassanne kymmenkunta sotilasta tarkastamaan
linnaa».
Upseeri teki niin, ja hänen varmistuttuaan siitä, ettei Norman of
Tornia ollut siellä, oli kulunut tunti, ja Joan de Tany uskoi Tornin
henkipaton varmasti päässeen niin pitkälle, etteivät kuninkaan miehet
häntä saavuttaisi, ja niinpä tyttö virkkoi:
»Täällä kävi vähäistä ennen teidän tuloanne eräs soturi, joka ei
kuitenkaan nimittänyt itseään Norman of Torniksi, ja ehkä etsitte juuri
häntä.»
»Mitä tietä hän poistui?» huudahti upseeri.
»Suoraan länteen vievää keskimäistä tietä», valehteli Joan de Tany. Ja
kun upseeri kiiruhti linnasta ja lähti miestensä etunenässä vimmatusti
ratsastamaan länttä kohti, vaipui tyttö penkille ja painoi pienet
kätensä jyskyttäville ohimoilleen.
Sitten hän avasi Norman of Tornin antaman käärön. Sen sisällä oli kaksi
muuta. Toisessa niistä oli kaunis, jalokivillä koristettu muistokotelo,
jonka ulkopinnassa oli kirjaimet J.T. ja sisäpinnassa kirjaimet N.T;
toisessa oli kallisarvoinen, jalokiviupotuksilla somistettu hiuskoru,
jonka ympärille oli kierretty kihara hänen omia silkinhienoja hiuksiaan.
Hän katseli kauan pieniä helyjä, painoi ne sitten huulilleen ja
heittäytyi kasvoilleen tammiselle penkille nyyhkytyksien puistattaessa
hänen joustavaa, nuorekasta vartaloaan.
Hän oli kun olikin vain pieni tyttö, joka oli järkkymättömillä siteillä
kahlittu säätynsä ennakkoluuloihin. Syntyperä ja yhteiskunnallinen
asema merkitsivät hänestä samaa kuin kunnia, ja kunnia oli
englantilaisen ylimyksen tyttärestä vieläkin valtavampi voima kuin
rakkaus.
Sen, että Norman of Torn oli henkipatto, hän olisi saattanut antaa
anteeksi, mutta se, että Norman kuulopuheiden mukaan oli halpasyntyinen
mies, jonka sukuperä oli tuntematon, nosti ylipääsemättömän muurin
heidän välilleen.
Tuntikausia tyttö virui nyyhkyttäen penkillä, samalla kun hänen
sisällään riehui valtava, sydämen ja pään välinen taistelu.
Sieltä hänen äitinsä löysi hänet, polvistui hänen viereensä, kiersi
kätensä hänen kaulaansa ja koetti tyynnyttää häntä, tiedustellen
hänen surunsa syytä. Vihdoin se tuli julki, tulvahtaen murheellisesta
sydämestä sellaisena toivottoman surkeuden hyökynä, jota ei edes
äidinrakkaus jaksanut hillitä.
»Joan, rakas tyttäreni», säälitteli lady de Tany, »suren kanssasi sitä,
että rakkautesi on ajautunut niin nurjalle ja mahdottomalle rannalle.
Mutta parempi on, että olet saanut tietää totuuden, ennenkuin olisi
liian myöhäistä, sillä usko minua, Joan, se katkera nöyryytys, joka
sellaisesta liitosta olisi välttämättä koitunut sinulle ja isäsi
suvulle, olisi pian jäähdyttänyt rakkautesi; eikä hänenkään tunteensa
olisi kestänyt sitä pilkkaa ja niitä herjauksia, joita hän olisi saanut
osakseen palkollistenkin taholta.»
»Voi, äiti, mutta minä rakastan häntä niin», valitti tyttö. »En
tiennyt, kuinka paljon häntä rakastin, ennenkuin hän oli poissa ja
kuninkaan upseeri saapui häntä etsimään, mutta silloin se ajatus, että
kokonaisen valtakunnan mahtavan valtaistuimen ja suurimpien sukujen
koko voima oli kiukkuisesti tähdätty häntä vastaan, tulistutti vereni
raivoiseksi ja tieto rakkaudestani valtasi koko olemukseni. Äiti, sinä
et voi tietää, kuinka kunniantuntoinen, uljas ja ritarillinen se mies
on, niinkuin minä tiedän. Sen jälkeen, kun silurien Arthur-kuningas
istui pyöreän pöytänsä ääressä, ei Englannin maaperällä ole ratsastanut
toista niin nuhteetonta ritaria kuin Norman of Torn on.
»Jos vain olisit nähnyt, miten hän taisteli ja kuinka kunnioittavasti
hän kohteli tytärtäsi, ja kuullut, kuinka arvokkaan kunnioittavasti
hän puhui naisista, olisit sinäkin rakastanut häntä ja tuntenut, että
vaikka hän onkin henkipatto, hänessä sittenkin on enemmän kunnianmiestä
ja herrasmiestä kuin yhdeksässä kymmenesosassa Englannin ylimyksiä.»
»Mutta hänen syntyperänsä, tyttäreni?» huomautti lady de Tany. »Jotkut
väittävät sellaistakin, että pronssisen orjanrenkaan hiertämät jäljet
vielä näkyvät hänen kaulassaan, ja toiset, ettei hän itsekään tiedä
isänsä nimeä ja ettei hänellä ole ollut äitiä.»
Niin, sepä tehokas perustelu! Tyttö ei osannut virkkaa mitään
puolustaakseen niin kamalaa rikosta kuin alhaista syntyperää. Kaikki
se, mitä mies teki, voitiin niinä julmina aikoina unohtaa ja antaa
anteeksi, mutta sitä hänen äitinsä tai iso-isänsä syntiä, etteivät he
kuuluneet aateliseen sukuun, vaikkapa kuinka pahamaineeseen, hän ei
ikinä voinut kiertää eikä elämällään sovittaa.
Ristiriitaisten tunteiden raatelemana tyttö laahusti omaan huoneeseen
ja paneutui levottomaan, unettomaan vuoteeseensa ja hurjien,
mahdottomien toiveiden ja turhien, rääkkäävien pahoittelujen
kalvamana kävi siellä taistelua koko pitkän, katkeran yön, kunnes hän
aamupuolella ratkaisi surkeutensa pulman sillä ainoalla tavalla, joka
hänen väsyneestä, vertavuotavasta, pienestä sydän-parastaan tuntui
mahdolliselta. Kun nouseva aurinko pilkisti sisälle kapeasta ikkunasta,
näki se Joan de Tanyn ja koko hänen ympäristönsä rauhallisena; hänen
vyössään riippuneen lelun kaiverruksin koristettu, kultainen kahva
pisti esiin hänen rinnastaan, ja ohut, veripunainen juova ulottui
lumivalkean ihon ylitse hänen allansa olevalle raidille kertyneeseen
pieneen lammikkoon.
Ja niin oli hirvittävän koston julma koura ojentunut ja rusentanut
vielä yhden viattoman uhrin.