Kun Norman of Torn tuli jälleen tajuihinsa, huomasi hän olevansa
pienessä tornihuoneessa oudossa linnassa. Hänen päätänsä särki
kauheasti, ja hänen ruumiinsa oli kipeä ja hellä; mutta hän kömpi pois
vuoteelta, jolla hän virui, ja pääsi ovelle, tukien huojuvaa ruumistaan
seinää vasten painetuilla käsillään. Pettymyksekseen hän havaitsi, että
se oli lukittu ulkoapäin, eikä hän, heikko kun oli, yrittänytkään avata
sitä voimakeinoilla.
Hänen yllään oli täydet pukimet ja rauta-asu samoin kuin silloin, kun
hänet oli isketty maahan, mutta hänen kypärinsä oli poissa, ja myöskin
hänen miekkansa ja tikarinsa olivat kadonneet.
Päivä oli päättymäisillään, ja kun tuli hämärä ja huone pimeni, kävi
hän yhä kärsimättömämmäksi. Vaikka hän useita kertoja jyskytti ovea,
ei hän saanut vastausta, ja vihdoin hän lakkasi siitä epätoivoissaan.
Mentyään ikkunan ääreen hän näki huoneensa olevan noin kymmenen metrin
korkeudella kivillä lasketusta pihasta. Siitä näkyi vinoittain vanhan
linnan muita ikkunoita, joista alkoi näkyä valoa. Niiden takana liikkui
sotilaita, ja kerran hän luuli erottaneensa naisen hahmon, mutta ei
ollut siitä varma.
Hän aprikoi, miten Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin oli käynyt.
Hän toivoi heidän päässeen pakoon, ja kuitenkin — niin, Joan varmasti
ei ollut päässyt, sillä nyt hän selvästi muisti katseensa hetkiseksi
osuneen tytön silmiin vähäistä ennen kuin isku osui häneen, ja hän
ajatteli, kuinka varmaa luottamusta hän oli siitä nopeasta katseesta
lukenut. Sellainen katse rohkaisisi shakaalin karkaamaan leijonalauman
kimppuun, mietti henkipatto. Kuinka kaunis olento Joan olikaan! Ja
hän oli jäänyt hänen, Normanin, luokse taistelun ajaksi! Nyt hän
muisti: Mary de Stutevill ei ollut Joanin seurassa silloin, kun heidän
katseensa osuivat vastakkain; niin, Joan oli ihan yksin. Niin! Se oli
todellakin ystävyyttä!
Mikä muu muisto koetti tunkeutua hänen järkkyneen ja pettävän
muistinsa kynnyksen ylitse? Sanojako? Rakkauden sanoja? Ja hänen
huulilleen painetut huulet? Ei; sen kaiken täytyi olla vain hänen
vahingoittuneiden aivojensa kuvittelua.
Mikä kilahti hänen rintasuojustaan vasten? Hän tunnusteli ja löysi
metallisen korun, jota silkinhieno hius piti kiinni hänen teräksisen
sotisopansa renkaissa. Hän vei pikku vehkeen ikkunan ääreen ja näki
himmenevässä valossa, että se oli kultainen, jalokiviupotuksilla
somistettu tukkakoru, mutta ei erottanut, oliko pieni, silkinhieno
hiuskihara musta vaiko ruskea. Varovasti hän irroitti helyn, kietoi
ohuen hiuksen sen ympärille ja pisti sen ihokkaansa povelle. Se vaivasi
häntä epämääräisesti, mutta minkä tähden, sitä hän tuskin olisi osannut
itselleen selittää.
Käännyttyään jälleen ikkunaan hän tähyili näkyvissään oleviin
huoneisiin, ja pian hän näki ritarin tulevan läheisen huoneen suppean
ikkuna-aukon kohdalle.
Asustaan päättäen ritari oli korkeassa asemassa oleva mies ja
ilmeisesti keskusteli kiivaasti jonkun henkilön kanssa, jota Norman of
Torn ei nähnyt. Mies, kookas, lihava, mustatukkainen ja mustaviiksinen
ylimys, takoi nyrkillään pöytään antaakseen pontta sanoilleen ja äkkiä
hän kavahti pystyyn ikäänkuin syöksyäkseen sitä henkilöä kohti, jolle
hän puhui. Hän katosi tuokioksi tähyilijän näkyvistä, ja sitten Norman
of Torn näki hänet uudelleen huoneen toisessa päässä parhaillaan
karkeasti käymässä käsiksi naiseen, joka ilmeisesti koetti päästä
karkuun hänen otteestaan. Kun nainen kääntyi kiusaajaansa päin,
kohosi koko Tornin paholaisessa piilevä paholaisen sisu hänen kipeään
päähänsä, sillä hänen näkemänsä kasvot olivat Joan de Tanyn.
Jupisten kirouksen vanki kääntyi heittäytyäkseen teljettyä ovea vasten,
mutta ennenkuin hän oli ennättänyt harpata ainoatakaan askelta, sai
ulkoa kuuluva raskaiden askelten ääni hänet pysähtymään; ja kun
avainnippu kilisi avainta sovitettaessa oven lukkoon, hiipi hän hiljaa
oviaukon viereen seinustalle, jossa sisäänpäin kääntyvä ovi piilottaisi
hänet.
Kun ovi työnnettiin auki, valaisi lepattava soihtu huonetta, mutta
vain himmeästi, joten tulija näki sängyn olevan tyhjän vasta edettyään
keskelle huonetta.
Hän oli sotilas, ja hänen kupeellaan riippui miekka. Siinä oli kylliksi
Tornin paholaiselle — juuri miekkaa hän eniten kaipasi; ja ennenkuin
mies sai hitaan järkensä tajuamaan, että vuode oli tyhjä, puristuivat
teräksenlujat sormet hänen kurkkuunsa, ja hän nujertui lattialle
henkipaton jättiläisruhon alle.
Heidän taistellessaan ei kuulunut muuta ääntä kuin heidän ruumiittensa
hankautuminen lattiaa vasten ja heidän varuksiensa kalahtelu; toinen
pyrki tempaamaan tikarin vyöltään, toinen iäksi sulkemaan vastustajansa
henkitorven.
Pian sotilas tapasi hapuilemansa aseen ja nyittyään sitä yhä
heikentyvillä voimillaan hän tunsi tikarin liukuvan tupestaan. Hitaasti
ja voimattomasti hän kohotti sen korkealle päällänsä olevan miehen
selän kohdalle; vielä viimeisen kerran ponnistaen voimiaan äärimmilleen
hän painoi kärkeä alaspäin, mutta ennenkuin se ehti maaliinsa, kuului
terävä naksahdus, ikäänkuin luu olisi taittunut, tikari kirposi
vahinkoa tekemättä hänen kuolleesta kädestään ja hänen päänsä retkahti
taaksepäin hänen katkenneen kaulansa varaan.
Siepattuaan kuolleelta vastustajaltaan miekan Norman of Torn riensi
ulos tornihuoneesta.
* * * * *
Kun John de Fulm, Buckinghamin kreivi, tarttui raakalaiskäsillä Joan
de Tanyyn, kävi tämä hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin naarastiikeri.
Hän löi lyömistään miehen päätä ja kasvoja, kunnes kreivi häpeän ja
raivon vallassa iski häntä suoraan vasten suuta nyrkillään; mutta
sekään ei masentanut neitoa, joka voimiensa uupuessa kuitenkin yhä löi
ahdistajaansa. Ja silloin mahtava, kuningasmielinen kreivi, kuninkaan
valioystävä, kouraisi vankoilla sormillaan tytön kurkkua, ja himokas
rakkaus muuttui verenhimoksi, sillä hän olisi ollut valmis tappamaan
Joanin vimmassaan.
Näky oli tällainen, kun Tornin henkipatto syöksähti huoneeseen paljas
miekka kädessään. He olivat huoneen toisessa päässä, ja näyn hänen
huuliltaan puristama, raivokas kiljaisu sai kreivin hellittämään
uhrinsa ja kääntymään miekka kädessä häntä vastaan.
Ei virketty mitään, sillä sanoja ei tässä kaivattu. Miehet olivat
toistensa kimpussa, taistellen elämästä ja kuolemasta, ennenkuin tyttö
oli päässyt jälleen pystyyn. John de Fulmin elämänlanka olisi äkkiä
katkennut, jollei hänen avukseen olisi rientänyt joitakuita hänen
sotilaitaan, jotka olivat kuulleet ottelun hälyn.
Heitä oli neljä, ja he syöksyivät suinpäin huoneeseen ja suoraa
päätä Norman of Tornin kimppuun innokkaasti pyrkiessään survaisemaan
miekkansa häneen; mutta heti henkipaton mestarillisen käden kohdattuaan
he alkoivat hyökkäillä hitaammin, eikä kaksi heistä tuokion kuluttua
enää lainkaan hyökkäillyt, kun taas jäljelläolevat ja kreivi vain
varovasti kaartelivat hänen ympärilleen, väijyen sopivaa tilaisuutta,
jota he eivät koskaan saaneet.
Norman of Torn seisoi selkä pöytää vasten huoneen nurkassa, ja Joan de
Tany oli hänen takanaan.
»Siirtykää vasemmalle!» supatti tyttö. »Minä tunnen tämän vanhan
rakennuksen. Päästyänne lamppua kannattavan pöydän luokse on suoraan
lakananne pieni ovi. Iskekää miekallanne lamppu sammuksiin, kun
tunnette käteni vasemmassa kädessänne! Sitten minä opastan teidät siitä
ovesta, joka teidän pitää sulkea ja teljetä jälkeemme. Ymmärrättekö?»
Norman nyökkäsi.
Verkkaisesti hän taistellen siirtyi pöytää kohti sotilaiden sillä välin
pitäessä hornamaista melua, huutaen apua. Kreivi pysyi huolellisesti
poissa de Condén miekan kärjen ulottuvilta, ja sotilaat olivat sangen
taipuvaiset noudattamaan isäntänsä esimerkkiä.
Hänen parhaiksi ehdittyään päämääräänsä syöksyi huoneeseen vielä
kymmenkunta miestä, ja tämän avun rohkaisemana tuli toinen de Condéta
ahdistava sotilas liian likelle häntä. Nykäistessään säilänsä irti
miehen kurkusta Norman of Torn tunsi lujan, lämpimän käden sujahtavan
omaan käteensä takaapäin, ja hänen miekkansa sivalsi kajahtavan iskun
lamppuun.
Huoneen jäätyä pimeäksi Joan de Tany ohjasi hänet ulos pikku ovesta,
jonka hän heti sulki ja telkesi, kuten tyttö oli käskenyt.
»Tännepäin!» kuiskasi neito, taaskin tarttuen hänen käteensä, ja
hiljaisuuden vallitessa talutti häntä useiden hämärien huoneiden
lävitse, seisahtuen vihdoin sileän seinän kohdalle avarassa
tammilaudoituksella sievistetyssä huoneessa.
Siellä tyttö nopein sormin tunnusteli laudoituksen reunaa ja liikkui
yhä vikkelämmin, kun linnassa alkoi kajahdella kiiruhtavien askelten
ääniä.
»Mikä on viassa?» kysyi Norman of Torn, huomattuaan hänen yhä pahenevan
hämminkinsä.
»_Mon Dieu_!» tuskaili Joan. »Olenko voinut erehtyä? Varmasti
tämä on sama huone. Voi, hyvä ystävä, että minun oikullani ja
turhamaisuudellani pitikin saattaa teidät kaikkeen tähän! Ja nyt, kun
ehkä voisin pelastaa teidät, hämmentyy pääni, enkä muista tietä.»
»Älkää olko huolissanne minun tähteni!» lohdutti Tornin paholainen
nauraen. »Minusta tuntui, että juuri minä koetin pelastaa teitä, ja
suokoon taivas minulle muussa tapauksessa anteeksi, sillä totisesti
ainoastaan se voi puolustaa sitä tekoani, että pakenin kourallista
miekkamiehiä. En voinut panna mitään alttiiksi, kun sinä olit
kysymyksessä, Joan», lisäsi hän vakavammin.
Takaa-ajon hälinä kuului nyt ihan likeltä, ja lepattavien soihtujen
kajastusta jo näkyikin läheisestä huoneista.
Vihdoin tyttö huudahti hiljaa: »Tomppeli!» tarttui de Condén käteen ja
kiidätti hänet huoneen vastaiseen päähän.
»Täällä se on», kuiskutti hän riemuisesti, »täällä se on ollut koko
ajan». Hypisteltyään sormillaan pitkin laudoituksen reunaa, kunnes
löysi pienen, kätketyn pontimen, hän painoi sitä, ja osa laudoituksesta
kääntyi hitaasti sisäänpäin, jättäen näkyviin sen takana avautuvan
pimeän onkalon ammottavan suun.
Tyttö astui kerkeästi aukosta sisälle, vetäen de Condén perässään, ja
kun laudoitus oli hiljaa kiertynyt paikoilleen, astui Buckinghamin
kreivi huoneeseen muassaan toistakymmentä sotilasta.
»Piru heidät vieköön!» kiukkuili de Fulm. »Mihin he ovat saattaneet
mennä? Varmastihan olimme heidän jäljillään.»
»Tämä tuntuu kummalliselta, mylord», vastasi eräs sotilaista.
»Tarkastetaan yläkertaa ja torneja, sillä varmasti he eivät ole tulleet
tänne.» Ja seurue palasi samaa tietä, jättäen huoneen tyhjäksi.
Laudoituksen takana tyttö seisoi painautuneena kiinni de Condéseen käsi
vielä miehen kädessä.
»Mihin nyt?» tiedusti Roger. »Vai pysymmekö täällä piilossa
pelästyneiden kanojen tavoin, kunnes sota päättyy ja parooni palaa
päästämään meidät tästä ummehtuneesta onkalosta?»
»Maltahan», pyysi tyttö, »kunnes hermoni hiukan rauhoittuvat. Olen ihan
voimaton.» Henkipatto tunsi tytön vartalon vapisevan painautuessaan
häntä vasten.
Norman of Tornissa oli suojelemisvaisto voimakas. Ja ihmekö sitten,
että hänen kätensä kiertyi Joanin hartioiden ympärille ikäänkuin hän
olisi halunnut sanoa: »Älä pelkää! Minä olen rohkea ja voimakas. Mikään
ei pysty tekemään sinulle pahaa, niin kauan kuin minä olen tässä.»
Äkkiä tyttö kohotti kätensä Rogerin kasvoille uskaltaen tehdä sen
pimeyden suojassa.
»Roger», kuiskasi hän kielensä takertuessa tuttuun nimeen. »Luulin
heidän tappaneen sinut — ja vain minun tähteni, typerän itsepäisyyteni
tähden! Voitko antaa minulle anteeksi?»
»Antaa anteeksi?» kertasi mies hymyillen itsekseen. »Antaa anteeksi,
että olen saanut tilaisuuden taistella? Ei ole mitään anteeksi
annettavaa, Joan, jollei minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen
puolustanut sinua niin kehnosti.»
»Älä puhu sellaista!» kielsi tyttö. »Ei milloinkaan ennen ole koko
maailmassa nähty sellaista uljuutta ja sellaista miekankäyttelyä eikä
sellaista miestä.»
Norman ei vastannut. Hänen mielessään myllersi sekavia, ristiriitaisia
ajatuksia. Tytön käsien kosketus, kun ne hetkisen olivat olleet hänen
poskillaan, epävarmasti hyväillen, ja häntä vastaan nojaavan vartalon
tuntu panivat veren kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Hän oli
ymmällä, sillä hän ei ollut uneksinutkaan, että ystävyys oli niin
suloista. Sen, ettei tyttö vetäytynyt irti ympärilleen kietoutuneesta
käsivarresta, olisi pitänyt ilmaista hänelle paljon, mutta Norman
of Torn oli hidas oivaltamaan, että nainen saattoi katsoa häneen
rakastavan silmillä. Eikä hän itse tuntenut Joania kohtaan mitään muuta
kuin ystävän ja suojelijan tunteita.
Ja sitten hän mielessään näki toiset kauniit kasvot — Bertrade de
Montfortin — ja Norman of Torn joutui yhä pahemmin ymmälle, sillä
hän oli sydämestään puhdas, ja uskollisuuden rakkaus oli hänessä
voimakas. Naisen rakkaus oli hänelle uutta, ja kun hän oli koko
yksinäisen elämänsä ajan saanut olla vailla rakkautta ja ystävällistä
kumppanuutta, sekä miesten että naisten, ei voida kummastella, että
häneen helposti vaikutti ja hänessä herätti vastakaikua se tunne, jonka
hänen voimakas persoonallisuutensa oli virittänyt kahden Englannin
kauneimpiin tyttäriin kuuluvan naisen sydämessä.
Mutta noiden toisten kasvojen näkeminen sai hänet himmeästi tajuamaan,
että kenties se voima, joka pani tytön taipuisan, lämpimän vartalon
niin tiukasti painautumaan häntä vasten, olikin väkevämpi kuin ystävyys
tai pelko. Hänen päähänsä ei ollut hetkeksikään pälkähtänyt, ettei
hän ollut vastuussa siitä ratkaisevasta vaiheesta, johon heidän nuori
ystävyytensä oli niin pian joutunut. Hänestä oli koko syy hänen; ja
kenties juuri tämä ritarillinen ominaisuus oli hänen jalon luonteensa
monista ylevistä piirteistä hienoin. Niinpä hänen seuraavat sanansa
olivat häntä kuvaavia; ja rakastipa Joan de Tany häntä tai oli
rakastamatta, sinä yönä tyttö oppi häntä kunnioittamaan ja häneen
luottamaan niin kuin hän kunnioitti vain harvoja tuntemiaan miehiä.
»Mylady», virkkoi Norman of Torn, »olemme kokeneet paljon ja
muistutamme pieniä lapsia ylisillä, ja jos olen niin ollen ollut liian
tuttavallinen» — hän hellitti käsivartensa tytön hartioiden ympäriltä
— »pyydän sitä anteeksi, sillä heikkoudesta ja päähäni osuneen iskun
aiheuttamasta kivusta tuskin tiedän, mitä teen».
Joan de Tany vetääntyi hitaasti hänestä loitommalle, tarttui mitään
vastaamatta hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä pimeässä,
kylmässä käytävässä.
»Nyt meidän täytyy kävellä varovasti», huomautti hän vihdoin, »sillä
läheisyydessä on portaat».
Norman puristi hänen kättänsä tiukasti, kenties tiukemmin kuin
olosuhteet vaativat, ja tyttö antoi kätensä olla ohjatessaan miestä
hyvin hitaasti karkeatekoisia kiviportaita myöten alaspäin.
Norman of Torn aprikoi, oliko tyttö häneen suuttunut, ja ollen
kokematon rakkausasioissa hän sitten virkkoi kömpelösti:
»Joan de Tany.»
»Niin, Roger de Condé, mitä haluat?»
»Olet äänetön, ja pelkään sinun olevan minulle vihaisen. Sano antavasi
anteeksi menettelyni, jos se sinua loukkasi! Minulla on niin vähä
ystäviä», lisäsi hän surullisesta »ettei minun kannata menettää sinun
kaltaistasi».
»Et milloinkaan menetä Joan de Tanyn ystävyyttä», vakuutti neito. »Olet
voittanut hänen kunnioituksensa ja — ja —» Mutta hän ei saanut sitä
suustansa ja lopetti sen vuoksi heikosti — »ikuisen kiitollisuutensa».
Mutta Norman of Torn arvasi, minkä sanan Joan olisi lausunut, jos hän,
Norman, olisi uskaltanut sallia hänen lausua sen. Hän ei uskaltanut,
sillä hänen silmissään väikkyi aina Bertrade de Montfortin kuva; ja
nyt hän näki toisen näyn, joka varmasti olisi sulkenut hänen huulensa,
jollei edellinen olisi sitä tehnyt — hän näki Tornin henkipaton
riippumassa hirsipuussa.
Aikaisemmin hän oli ainoastaan pelännyt Joan de Tanyn rakastavan häntä;
nyt hän sen tiesi, ja samalla kun hän ihmetteli, että niin ihana olento
saattoi tuntea rakkautta häntä kohtaan, hän taaskin moitti itseään
ja oli pahoillaan heidän kummankin tähden, sillä hän ei puolestaan
rakastanut tyttöä eikä voinut kuvitella niin voimakasta rakkautta, joka
olisi kestänyt sitä tietoa, että se kohdistui Tornin paholaiseen.
Pian he saapuivat portaiden alapäähän, ja Joan de Tany talutti häntä
hapuillen, kuten heidän kajahtelevista askelistaan päättäen tuntui,
avarassa huoneessa. Ilma oli kylmä, kostea ja homeentuoksuinen,
ainoatakaan valonsädettä ei tunkeutunut tähän maanalaiseen holviin eikä
hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni.
»Tämä on linnan hautaholvi», supatti Joan, »ja täällä kerrotaan
tapahtuvan outoja seikkoja yön hiljaisina hetkinä; linnan nukkuessa
kuuluvat sen vainajat nousevan arkuistaan ja kalistelevan kuivia
luitansa.
»St! Mikä se oli?» hätäili hän, kun ihan heidän oikealta kupeeltaan
kuului kahinaa; sitten he selvästi erottivat vinkumista, ja Joan de
Tany pakeni Norman of Tornin voimakkaiden käsivarsien suojaan.
»Ei ole mitään pelkäämistä, Joan», rauhoitti häntä Norman of Torn.
»Kuolleet eivät heiluttele miekkoja, eivät liiku eivätkä vingu. Tuuli
ja rotat ovat luultavasti ainoana seuranamme täällä.»
»Minua peloittaa», supatti neito. »Jos saat tulta, niin varmasti löydät
täältä vanhan lampun, eikä sitten tunnu niin kaamealta. Lapsena kävin
usein tässä linnassa, ja seikkailuja etsiessämme liikuimme usein näissä
käytävissä, mutta aina päiväsaikaan ja valoa muassamme.»
Norman of Torn noudatti hänen pyyntöään ja löydettyään lampun sytytti
sen. Kammio oli ihan tyhjä lukuunottamatta komeroissaan olevia arkkuja
ja joitakuita määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan seinään
kiinnitettyjä marmoritauluja.
»Eipä niin kovin kammottava paikka sittenkään», huomautti Norman,
hiukan naurahtaen.
»Mikään paikka ei nyt näyttäisi kammottavalta», vastasi toinen
koruttomasti, »kunhan vain on valoa näyttämässä, että vierelläni ovat
Roger de Condén uljaat kasvot».
»Hiljaa, lapsi!» varoitti henkipatto. »Et tiedä, mitä puhut. Kun opit
tuntemaan minut paremmin, harmittelet sanojasi, sillä Roger de Condé
ei ole se, joksi häntä luulet. Älä senvuoksi enää hiiskahda ainoaakaan
kehuvaa sanaa, ennenkuin pääsemme pois tästä onkalosta ja sinä olet
turvassa isäsi saleissa.»
Pimeän huoneen äänien aiheuttama pelko oli vain ollut omiaan tuomaan
tytön kasvot taaskin likelle hänen kasvojaan, joten hän tunsi Joanin
kuuman, hivelevän hengityksen poskillaan, ja niin sukeutui uusi rengas
häntä neitoon kiinnittävään ketjuun.
Lampun valossa he etenivät ripeämmin ja saapuivat muutamien minuuttien
kuluttua holvikäytävän päässä olevalle matalalle ovelle.
»Tästä ovesta päästään linnan alapuolella olevaan rotkoon. Olemme
tulleet muurien ja vallikaivannon alitse. Mitä teemme nyt, Roger, ilman
ratsuja?»
»Laittaudutaan pois täältä ja niin kauaksi kuin suinkin pimeän
turvissa, ja epäilemättä keksin jonkun keinon viedäkseni sinut isäsi
linnaan», vastasi Norman of Torn.
Sammutettuaan valon, jotta se ei herättäisi linnan muureilla astelevien
vahtien huomiota, Norman of Torn työnsi auki pikku oven ja astui
raikkaaseen yö-ilmaan.
Rotko oli niin täynnä sekaisin kasvavia viiniköynnöksiä ja villejä
pensaita, että jos siellä oli joskus ollutkin polku, se oli nyt
tyyten hävinnyt; ja vain vaivoin mies raivasi itselleen tietä
jalkoihin takertuvien köynnöskasvien ja kärhien seassa. Tyttö kompuroi
hänen jäljessään ja kaatui kahdesti, ennenkuin he olivat edenneet
pariakymmentä askelta.
»Pelkään, etteivät voimani riitä», valitti hän vihdoin. »Tie on
vaivaloisempi kuin luulinkaan.»
Niinpä Norman of Torn nosti hänet väkevään syliinsä ja hoippui pimeässä
pensaikossa rotkon keskustaa kohti. Kului lähes tunti, ennenkuin hän
pääsi vähän matkan päässä olevalle maantielle; ja koko sen ajan tytön
pää nojasi hänen olkaansa, ja hiukset hipoivat hänen poskeaan. Kerran,
kun Joan nosti päätänsä puhuakseen hänelle, kumartui hän tytön puoleen,
ja pimeässä hänen huulensa sattumalta pyyhkäisivät tytön huulia. Hän
tunsi neidon hennon vartalon vavahtavan käsivarsillaan ja hiljaisen
huokauksen lähtevän hänen huuliltaan.
Nyt he olivat maantiellä, mutta hän ei laskenut taakkaansa maahan.
Hänen silmiensä edessä väikkyi utua, ja hän olisi saattanut pusertaa
neitoa rintaansa vasten ja peittää hänen lämpöiset huulensa
suudelmillaan. Hitaasti hänen kasvonsa kallistuivat tytön puoleen,
yhä tiukemmaksi kävi hänen rautaisten lihaksiensa puristus, mutta
sitten hän ihan selvästi näki Tornin henkipaton ruumiin roikkumassa
hirsipuun poikkipienassa, ja sen juurella oli polvillaan upeaan,
kullalla ja runsailla jalokivillä koristettuun asuun puettu nainen.
Hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, ja hänen kätensä olivat
ojennetut riippuvaa hahmoa kohti, joka heilui ja pyöri kolkossa,
ohuessa poikkipuussa. Hänen vartaloaan puistattivat kauhuisen murheen
pusertamat, tukahdutetut nyyhkytykset. Äkkiä hän hoippuroi pystyyn ja
kääntyi poistumaan, peittäen kasvonsa käsillään; mutta silloin Norman
näki hänen kasvonsa hetkisen — se nainen, joka peittelemättä ja yksin
suri Tornin henkipaton kuolemaa, oli Bertrade de Montfort.
Hitaasti hänen käsivartensa höltisivät, ja hellävaroen ja
kunnioittavasti hän laski Joan de Tanyn maahan. Sillä hetkellä Norman
of Torn oli oppinut tuntemaan ystävyyden ja rakkauden sekä rakkauden ja
intohimon välisen eron.
Kuu valaisi heitä kirkkaasti, ja tyttö kääntyi silmät levällään ja
kummastuneena saattajaansa päin. Hän oli tuntenut rakkauden rajun
kutsun eikä jaksanut nyt käsittää miehen näennäistä kylmyyttä, sillä
hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin onnellisen elämän noiden
voimakkaiden käsivarsien syleilyssä.
»Joan», virkkoi Norman, »mieleni teki ihan äskenkin tehdä sinulle
vääryyttä. Suo minulle anteeksi. Unohda, mitä on välillämme tapahtunut,
kunnes voin tulla luoksesi, käyttäen omia värejäni, jolloin meitä ei
enää kiehdo kuutamon ja seikkailun lumous, ja sitten» — hän pysähtyi
— »ja sitten ilmaisen sinulle, kuka olen, ja sinä saat sanoa, vieläkö
haluat nimittää minua ystäväksesi — enempää en pyydäkään.»
Hänellä ei ollut sydäntä kertoa tytölle rakastavansa ainoastaan
Bertrade de Montfortia, mutta olisi ollut tuhat kertaa parempi, jos hän
olisi sen tehnyt.
Joan oli vastaamaisillaan, kun heitä ympäröivistä varjoista syöksähti
esille kymmenkunta miestä, jotka vaativat heitä antautumaan. Suoraan
johtajaan osuva kuutamo valaisi kookasta, jättiläismäistä miestä, jolla
oli suunnattomat, törröttävät viikset — hän oli Shandy.
Norman of Torn antoi kohotetun miekkansa painua.
»Minä tässä olen, Shandy», sanoi hän. »Pidä kielesi hiljaa suussasi,
kunnes puhelen kanssasi kahden kesken! Odota tässä, mylady Joan! Nämä
ovat ystäviä.»
Vietyään Shandyn syrjään hän sai tietää tämän uskollisen miehen käyneen
levottomaksi päällikkönsä pitkän poissaolon tähden ja lähteneen
etsimään häntä muassaan pieni sotilasosasto. He olivat tavanneet
ratsastajattoman sir Mortimerin syömässä ruohoa maantien ohessa ja
vähän matkan päässä huomanneet taistelun merkkejä teiden risteyksessä.
Sieltä he olivat löytäneet Norman of Tornin kypärin, joka oli
vahvistanut heidän pahimpia aavistuksiaan. Läheisessä majassa asuva
talonpoika oli kertonut heille kahakasta ja opastanut heidät sille
tielle, jota myöten kreivi vankeineen oli lähtenyt.
»Ja nyt olemme tässä, mylord», lopetti roteva soturi.
»Kuinka monta teitä on?» tiedusti henkipatto.
»Yhteensä viisikymmentä, ne mukaanluettuina, jotka ovat väijyksissä
kauempana pensaikossa.»
»Anna meille ratsut ja käske kahden miehen ratsastaa jäljessämme!»
komensi päällikkö. »Ja, Shandy, lady ei saa tietää tänä iltana
ratsastavana Tornin henkipaton seurassa.»
»Hyvä, mylord.»
Pian he olivat ratsailla ja laskettivat maantietä myöten takaisin
Richard de Tanyn linnaa kohti.
Äänettömästi ihmetellen Joan de Tany silmäili näitä tuimia sotilaita,
jotka riensivät yön pimennosta näkyviin täyttämään Roger de Condén,
ranskalaisen herrasmiehen, käskyjä.
Punapää-Shandyn kookkaassa ruhossa oli jotakin tuttua; missä hän oli
aikaisemmin nähnyt tuon valtavan vartalon? Ja nyt hän katseli tarkasti
Roger de Condén olemusta. Niin; jossakin muualla hän oli nähnyt nämä
kaksi miestä yhdessä; mutta missä ja milloin?
Ja sitten hänen mieleensä johtui vielä yksi kummallinen seikka. Roger
de Condé ei osannut englanninkieltä, mutta kuitenkin hän oli selvästi
erottanut tämän miehen huulilta lähtevän englanninkielisiä sanoja hänen
puhutellessaan punapäistä jättiläistä.
Norman of Torn oli saanut takaisin kypärinsä siltä sotilaaltaan,
joka oli ottanut sen maanteiden risteyksestä, ja nyt hän ratsasti
äänettömänä kypärinsilmikko suljettuna, kuten hänen tapansa oli.
Nyt hänen ulkonäössään oli jotakin uhkaavaa, ja kun kuutamo valaisi
hänen takanaan ratsastavien, tuimien, äänettömien miesten julmia
kasvoja, puistatti Joan de Tanya vähäinen väristys.
Vähää ennen päivänkoittoa he saapuivat Richard de Tanyn linnalle, ja
vahdilta pääsi äänekäs luikkaus, kun Norman of Torn huusi:
»Avatkaa! Avatkaa mylady Joanille!»
He ratsastivat yhdessä linnanpihalle, jossa vallitsi kiihkeä hyörinä.
Kymmenet äänet syytivät kymmeniä kysymyksiä ja huutelivat uusia
odottamatta vastauksia.
Richard de Tany, hänen perheensä ja Mary de Stutevill olivat vielä
täysissä pukimissa, sillä he eivät olleet nukkuneet koko yönä. He
suorastaan kävivät käsiksi Joaniin ja Roger de Condéhen lausuessaan
huojentuneina ja riemastuneina heidät tervetulleiksi.
»Kas niin, kas niin!» hoki parooni. »Mennään sisälle. Teidän on
varmaankin hirveä nälkä, ja kaipaatte kunnollisia ruokaa ja juomaa.»
»Minä lähden ratsastamaan, mylord», torjui Norman of Torn. »Minulla
on pieni asia selvitettävänä ystäväni Buckinghamin kreivin kanssa, ja
pelkään, että se on kiireellinen.»
Joan de Tany katseli äänettömänä sivusta. Eikä hän kehoittanut
saattajaansa jäämään, kun tämä vei hänen kätensä huulilleen
jäähyväisiksi. Sitten Norman of Torn poistui ratsunsa selässä pihalta;
ja kun hänen sotilaansa lähtivät hänen jälkeensä sarastavan päivän
hämärässä valossa, tarkkaili de Tanyn tytär heitä portin lävitse, ja
silloin vaikeni hänelle salaisuus, sillä hän näki saman näyn, jonka
hän oli nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli kääntynyt
satulassaan katselemaan Tornin hirtehisten loittonevia hahmoja heidän
lähdettyään jatkamaan matkaansa hänen isänsä seurueen pysäyttämisen
jälkeen.