Norman of Torn ei palannut Leicesterin linnaan »muutamien päivien
kuluttua» eikä moniin kuukausiinkaan, sillä hän sai tietää, että
Bertrade de Montfort oli lähetetty Ranskaan äitinsä valvonnan alaisena.
Tästä alkaen Tornin sotavoimia käytettiin uudistettuihin hyökkäyksiin
kuningasmielisiä parooneja vastaan, ja retkeilyt ulotettiin yhä
kauemmaksi etelään, kunnes jopa myöskin Berkshire, Surrey ja Sussex
tunsivat henkipaton rautaisen käden painon.
Oli kulunut lähes vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli pitänyt
kaunista Bertrade de Montfortia syleilyssään, eikä hän koko sinä aikana
ollut saanut neidolta mitään tietoja.
Hän olisi seurannut Bertradea Ranskaan, jollei hän, sitten kun
he olivat eronneet toisistaan ja hänen aivonsa tytön läheisyyden
aiheuttaman huumauksen haihduttua selvisivät pystyäkseen ajattelemaan
järkevästi, olisi oivaltanut, kuinka turhat hänen toiveensa olivat,
ja käsittänyt, että hänen kosintansa jatkaminen saattaisi merkitä
ainoastaan kärsimyksiä ja nöyryytystä sille naiselle, jota hän rakasti.
Asiaa paremmin harkittuaan hän päätteli, että kun tyttö vapautuisi
rakastetun läheisyyden ja ensimmäisen rakkauden uutuuden synnyttämästä
voimakkaasta lumouksesta, hän puolestaan epäilemättä olisi hyvillään
saadessaan unohtaa jumalallisen intohimon kiihkossa lausutut sanat.
Siispä Norman of Torn odottaisi, kunnes kohtalo heittäisi heidät
yhteen, ja jos se vielä tapahtuisi neidon ollessa vapaana, ilmoittaisi
hän Bertradelle, että Roger de Condé ja Tornin henkipatto olivat sama
henkilö.
Jos hän sitten tahtoo minut omakseen, tuumi hän — mutta hän ei tahdo,
se on mahdotonta. Hänen on parempi mennä avioliittoon ranskalaisen
prinssinsä kanssa kuin elää tavallisen rosvon kunniattomana vaimona,
sillä vaikka hän aluksi rakastaisikin puolisoaan, muuttaisi hänen
elämänsä katkeruus ja yksinäisyys hänen rakkautensa vihaksi.
Henkipaton eräänä päivänä istuessa isä Clauden pienessä huvilassa
kajosi pappi taaskin asiaan, josta he usein ennenkin olivat
keskustelleet, valtakunnan epävakaisiin poliittisiin oloihin ja siihen,
minkä kannan Norman of Torn omaksuisi, kun julistettaisiin avoin
sotatila kuninkaan ja läänitysylimysten välillä.
»Tuntuu melkein siltä», haasteli pappi, »että Henrik yhtämittaisesti
rikkomalla Oxfordin sääntöjen sekä henkeä että kirjainta vastaan ihan
pakottaa paroonit turvautumaan aseisiin; ja se seikka, että hän viime
syksynä suorastaan pakotti prinssi Edwardin ryhtymään taisteluun
Humphrey de Bohunia vastaan ja ulottamaan sodan tuhon kaikkiin Walesin
rajamaakuntiin, saa minut uskomaan, että hän nyt on hyvin varustautunut
vastustamaan de Montfortia ja tämän liittolaisia».
»Jos asianlaita on siten», virkkoi Norman of Torn, »saamme sotaa ja
taistelua oikein todenteolla, ennenkuin monta kuukautta on kulunut».
»Ja minkä lipun alla ajattelee mylord Norman taistella?» tiedusti isä
Claude.
»Mustan haukansiiven alla», vastasi tornilainen nauraen.
»Oletpa totisesti varovasanainen mies, poikani», huomautti pappi
hymyillen. »Se ominaisuus auttaa ihmistä kehittymään suureksi
valtiomieheksi. Kun sinulla lisäksi on sotilaskykysi, rakas poika, on
sinulla suuri tulevaisuus rehellisten ihmisten keskuudessa. Muistatko
menneitä puheitamme?»
»Kyllä, isä, hyvin; ja usein olen ajatellut sitä. Minun on suoritettava
vielä yksi tehtävä täällä Englannissa, ja sitten ehkä noudatan
ehdotustasi, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.»
»Mikä se on, poikani?»
»Se, että minne tahansa menen, sinne sinunkin täytyy lähteä. Sinä
olet paras ystäväni, oikeastaan isäni; muuta isää en ole milloinkaan
tuntenut, sillä vaikkakin olisin Tornin pienen vanhuksen lihallinen
poika, mitä pahasti epäilen, ei hän ole mikään isä minulle.»
Pappi istui useita minuutteja, silmäillen nuorta miestä, ennenkuin
puhkesi puhumaan.
Huvilan ulkopuolella piileksi tumma hahmo ikkunan alla, kuunnellen
korviinsa kantautuvia keskustelun sirpaleita. Se oli Spizo,
espanjalainen. Hän kyyrötti täydelleen tuuhean syreenipensaan peitossa,
joka useita kertoja aikaisemminkin oli kätkenyt hänen petollisen
olemuksensa.
Vihdoin pappi puhui.
»Norman of Torn», alkoi hän, »niin kauan kuin olet Englannissa,
taistellen suurine sotajoukkoinesi kuningasta ja hänen valtakuntansa
aatelisia ja läänitysylimyksiä vastaan, toimit sinä vain toisen
välikappaleena. Olet itse satoja kertoja maininnut, ettet tiedä, minkä
tähden heitä vihaat. Olet liian voimakas mies tuhlataksesi elämäsi
hyödyttömästi toisen ihmisen kiukun tyydyttämiseen.
»On asia, josta en vielä uskalla sinulle puhua, ja siitä, mitä
ajattelen, voin ainoastaan arvailla ja haaveilla, enkä tiedä, kumpaa
toivon enemmän, sitäkö, että se olisi totta, vai sitäkö, ettei se
olisi, mutta nyt jos koskaan, on tullut aika, jolloin se kysymys täytyy
ratkaista. Sinä et ole hiiskunut minulle siitä mitään, mutta olen vanha
mies ja perehtynyt lukemaan rivien välistä, joten tiedän, että rakastat
Bertrade de Montfortia. Niin; älä väitäkään vastaan! Ja nyt haluaisin
sanoa sinulle seuraavaa. Koko Englannissa ei ole kunnianarvoisempaa
miestä kuin Simon de Montfort on eikä ketään, joka pystyisi paremmin
ratkaisemaan kysymyksen tulevaisuudestasi ja entisyydestäsi. Et
käsittäne, mihin vihjaan, mutta tiedät voivasi luottaa minuun, Norman
of Torn.»
»Kyllä, uskon sinun haltuusi vaikka henkeni ja kunniani, isä», vastasi
henkipatto.
»Lupaa siis minulle, että kun pyydän sinua, tulet tänne kahden
kesken Tornin vanhuksen kanssa kohtaamaan Simon de Montfortia ja
noudatat hänen ratkaisuaan, jos sinua koskevat olettamukseni ovat
paikkansapitävät. Hän on tässä asiassa paras tuomari Englannissa paitsi
kahta, jotka täytyy nyt jättää nimeämättä.»
»Kyllä tulen, isä, mutta sen täytyy tapahtua pian, sillä neljäntenä
päivänä lähdemme ratsastamaan etelään.»
»Se tapahtuu kolmantena päivänä tai ei ensinkään», vastasi isä Claude,
ja noustessaan poistumaan Norman of Torn kummasteli sitä, että ikkunan
kohdalla kasvavan syreenipensaan lehvät liikkuivat, vaikka ulkona oli
aivan tyyni.
Espanjalais-Spizo saapui Torniin useita minuutteja ennemmin kuin
henkipattoinen päällikkö ja oli silloin jo valanut tarinansa pienen,
tuikean, harmaapäisen vanhuksen korviin.
Kuullessaan yksityiskohtaisen selostuksen papin sanoista, kalpeni
Tornin vanhus kiukusta.
»Se pappi-hupsu tuhoaa koko työn, johon olen uhrannut lähes
kaksikymmentä vuotta», mutisi hän, »jollen keksi keinoa vaimentaakseni
hänen höperöä kieltänsä. Pappi ja hienohelma ovat nyt murskaamaisillaan
sen. No niin, sitä pikemmin täytyy minun siis toimia, ja mikäli
tiedän, on aika nyt yhtä sopiva kuin milloinkaan. Jos tällä etelään
päin tehtävällä retkellä joudumme kyllin likelle kuninkaan väkeä,
saa hirsipuu omansa, ja plantagenetilainen koira saa maistaa oman
hirmuvaltansa hedelmiä.» Sitten vanhus katsahti eteensä, oivalsi
Espanjalais-Spizon kuunnelleen ja kiljaisi otsa rypyssä:
»Mitä sanoin, herraseni? Mitä kuulit?»
»En mitään, mylord; jupisit vain katkonaisesti», valehteli
espanjalainen.
Vanhus tähysti häntä tutkivasti.
»Ja jos puhuin selvästi, Spizo, et sinä kuullut muuta kuin mutinaa,
muista se!»
»Kyllä, mylord.»
Tunnin kuluttua Tornin vanhus laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon
edustalla ja astui sisälle.
»Mikä suo minulle tämän kunnian», virkkoi pappi, nousten seisomaan.
»Pappi», huusi vanhus, käyden käsiksi asiaan. »Norman of Torn kertoi
minulle sinun haluavan hänen, minun ja Leicesterin kohtaavan toisemme
täällä. En tiedä, mikä on tarkoituksesi, mutta pojan tähden älä vielä
toteuta aiettasi. En voi ilmaista sinulle vaikuttimiani, mutta parasta
on, että tämä kohtaus tapahtuu vasta meidän palattuamme etelästä.»
Vanhus ei ollut kertaakaan ennen puhunut isä Claudelle niin suoraan, ja
niinpä viimemainittu pettyi täydelleen ja lupasi jättää asian silleen
toistaiseksi.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin, kesällä vuonna 1263, Norman of Torn lähti
ratsastamaan henkipattoarmeijansa etunenässä Essexin kreivikunnan halki
Lontoon kaupunkia kohti. Hänen joukossaan oli tuhat sotilasta ynnä
lisäksi aseenkantajia ja muita palvelijoita sekä viisisataa kuorma
juhtaa kuljettamassa heidän telttojaan ja muuta kuormastoa ja viemässä
kotiin saalista.
Vain pieni joukko sairaita sotilaita ja palvelijoita oli jätetty
vahtimaan Tornin linnaa Erakko-Peterin pätevän komennuksen alaisina.
Jonon etunenässä ratsastivat Norman of Torn ja pieni, tuikea,
harmaapäinen vanhus; heidän jäljessään tuli yhdeksän komppaniaa
sotureita sekä heittokoneosasto; sitten tulivat kuormajuhdat.
Tanskalais-Horsan komppanioineen oli jälkijoukkona. Kolmesataa metriä
jonon edellä ratsasti kymmenen miestä suojelemassa joukkoa yllätyksiltä
ja väijytyksiltä.
Viirit, liput, torvet, miekkojen, keihäiden ja varuksien kalina sekä
rautakenkäisten kavioiden kapse toivat sekä silmän että korvan kautta
mieleen sen varman tiedon, ettei tämä suuri joukko rautapukuisia
ratsastajia liikkunut rauhallisissa tehtävissä.
Tänään olivat kaikki Norman of Tornin alapäälliköt mukana. Ennestään
jo tuntemiemme lisäksi olivat siellä espanjalainen don Piedro
Castro y Pensilo, saksalainen parooni Cobarth ja englantilainen
sir John Mandecote. Kuten heidän johtajansa oli myöskin kaikkien
näiden huimien soturien päästä luvattu suuri palkkio, ja jokaisen
elämäntarina riittäisi aineistoksi paksuun kirjaan, jossa kerrottaisiin
romanttisista seikkailuista, sodasta, vehkeistä, kavalluksista,
uljuudesta ja kuolemasta.
Eräänä päivänä keskipäivällä he kohtasivat keskellä kaunista laaksoa
Essexissä nuorta naista saattavan kymmenhenkisen soturiseurueen.
Kohtaus sattui tien käänteessä, joten seurueet olivat vastakkain,
ennenkuin nuo kymmenen soturia saivat tilaisuuden lähteä pakoon
kauniille suojatteineen.
»Mitä lempoa tämä on?» huudahti eräs sotureista, kun henkipattoarmeijan
pääjoukko tuli näkyviin. »Kuninkaan armeija vaiko joku hänen
ulkomaalainen legionansa?»
»Se on Norman of Torn sotureineen», vastasi henkipatto.
Ritarien kasvot kalpenivat, sillä heitä oli vain kymmenen tuhatta
vastaan, ja heidän seurassaan oli kaksi naista.
»Olen Richard de Tany Essexistä», virkkoi vanhin ritari, joka oli
äskenkin puhunut, »ja tässä ovat tyttäreni ja hänen ystävättärensä
Mary de Stutevill. Olemme matkalla Lontoosta linnaani. Mitä meiltä
vaaditte? Mainitkaa hintanne? Jos se voidaan maksaa kunniallisesti,
niin se maksetaan, kunhan vain sallitte meidän mennä rauhassa. Emme
voi toivoakaan jaksavamme vastustaa Tornin paholaista, sillä meitä on
ainoastaan kymmenen miestä. Jos teidän täytyy saada verta, sallikaa
ainakin naisten poistua häiritsemättä!»
»Mylady Mary on vanha tuttava», sanoi henkipatto. »Kävin hänen isänsä
talossa vain vähän toista vuotta sitten. Olemme naapuruksia, ja hän voi
kertoa teille, että naiset ovat Norman of Tornin käsissä paremmassa
turvassa kuin he olisivat kuninkaan palatsissa.»
»Hän on oikeassa», puhkesi lady Mary puhumaan. »Norman of Torn osoitti
äidilleni, sisarelleni ja minulle äärimmäistä kunnioitusta, vaikka
samaa en voi sanoa hänen puoleltaan isäni osaksi tulleesta kohtelusta»,
lisäsi hän, puolittain hymyillen.
»Minulla ei ole mitään vihan syytä teitä vastaan, Richard de Tany»,
lausui Norman of Torn. »Ratsastakaa edelleen!»
Seuraavana päivänä luikkasi Richard de Tanyn linnan muurilla seisovalle
vahdille nuori mies, joka käski hänen viedä Joan de Tanylle sanan,
että portin edustalla oli Roger de Condé, hänen vieraansa lady Mary de
Stutevillin ystävä.
Muutamien minuuttien kuluttua painui vankka nostosilta hitaasti
paikoilleen, ja Norman of Torn ratsasti linnan pihalle.
Hänet ohjattiin huoneeseen, jossa Mary de Stutevill ja Joan de
Tany olivat häntä odottamassa. Mary de Stutevill tervehti häntä
vanhana ystävänä, ja yhtä sydämellisesti de Tanyn tytär lausui
ystävättärensä ystävän tervetulleeksi nauttimaan hänen isänsä linnan
vieraanvaraisuutta.
»Ovatko kaikki vanhat ystäväsi ja naapurisi tulleet perässäsi
Essexiin?» huudahti Joan de Tany naurusuin Marylle. »Tänään Roger de
Condé, eilen Tornin henkipatto. Minusta tuntuu, että Derby jää pian
asumattomaksi, jollet sinä vikkelästi palaa kotiisi.»
»Minä pikemminkin luulen meidän saavan kiittää tästä Roger de Condén
vierailusta sitä, että hän ikävöi tietoja eräästä toisesta», virkkoi
Mary hymyillen. »Olen nimittäin kuullut puheita ja näen tämän
herrasmiehen sormessa komean sormuksen, jonka olen nähnyt ennenkin.»
Norman of Torn ei yrittänytkään salata käyntinsä syytä, vaan tiedusti
suoraan, oliko neito kuullut mitään Bertrade de Montfortista.
»Kolmasti olen vuoden kuluessa saanut häneltä sanomia», vastasi Mary.
»Kahdessa ensimmäisessä kirjeessään hän puhui ainoastaan Roger de
Condésta, ihmetellen, minkä tähden viimemainittu ei tullut hänen
jäljessään Ranskaan; mutta viimeisessä kirjeessään hän ei maininnut
Roger de Condén nimeä, vaan puhui hänen ja prinssi Filipin lähestyvästä
avioliitosta.»
Molemmat tytöt katselivat Roger de Condén piirteitä tarkasti, mutta
hänen kasvoistaan ei näkynyt merkkiäkään siitä surusta, joka täytti
hänen sydämensä.
»Niin kai on parempi», sanoi hän rauhallisesti. »De Montfortin tytär
voisi tuskin olla onnellinen nimettömän seikkailijan kanssa», lisäsi
hän hieman katkerasti.
»Te teette hänelle vääryyttä», puolusti Mary de Stutevill. »Hän
rakasti teitä, ja jollen erehdy uskoessani tuntevani lapsuudenystäväni
yhtä hyvin kuin itseni, rakastaa hän teitä vieläkin. Mutta Bertrade
de Montfort on ylpeä nainen, ja mitä voitte odottaa, kun hän ei
kokonaiseen vuoteen saa teiltä minkäänlaista tietoa. Oletteko arvellut,
että hän etsisi teidät käsiinsä ja rukoilisi teitä pelastamaan hänet
siitä liitosta, jonka hänen isänsä on solminut hänen puolestaan?»
»Te ette tiedä», vastasi Roger, »enkä minä saa teille puhua. Mutta
pyydän teitä uskomaan minua, kun sanon, että juuri hänen mielenrauhansa
ja onnensa vuoksi en seurannut häntä Ranskaan. Mutta keskustellaan
muista asioista. Suru on minun, enkä tahdo tyrkyttää sitä muille.
Halusin vain tietää, että hän voi hyvin ja toivoakseni on onnellinen.
Minun ei ole koskaan suotu tehdä onnelliseksi häntä tai ketään
muutakaan naista. Toivoisin, etten olisi lainkaan sotkeutunut hänen
elämäänsä, mutta en tiennyt, mitä tein. Ja hänen kauneutensa ja
hyvyytensä himousvoima kiehtoi minua voimakkaasti, joten olin heikko
enkä jaksanut vastustaa sitä tunnetta, jota en ollut koskaan ennen
eläissäni tuntenut — rakkautta.»
»Teitä ei hevin sovi moittia», myönsi Joan de Tany hyväntahtoisesti.
»Bertrade de Montfort on sellainen kuin mainitsitte, vieläpä
enemmänkin; jo se, että on hänet tuntenut, on siunaus.»
Hänen puhuessaan Norman of Torn ensi kerran katsoi häntä arvostelevasti
ja näki, että Joan de Tany oli kaunis ja että hänen puhuessaan hänen
kasvoillaan välähteli satoja pieniä älykkyyden ja hyvän luonteen
vaihtuvia ilmeitä, jotka tekivät hänet perin kiehtovaksi. Niin, Joan
de Tanya oli hauska katsella, ja Norman of Tornilla oli rinnassaan
haavoittunut sydän, joka kaipasi kärsimysten lievitystä — parantavaa
balsamia vammoilleen ja mustelmilleen.
Ja niinpä kävi, että Tornin henkipatto oli kauan aikaa jokapäiväinen
vieras Richard de Tanyn linnassa ja että miehen ja molempien naisten
tuttavuus kehittyi syväksi ystävyydeksi, uhaten heistä yhteen nähden
muuttua vieläkin enemmäksi.
Kun Norman of Torn ei tuntenut naisten tapoja, näki hän Joan de Tanyn
pienissä teoissa ainoastaan ystävyyttä.. Hänen elämänsä oli ollut
kova ja yksinäinen. Ainoa siihen milloinkaan tunkeutunut kirkas ja
lämmittävä päivänsäde oli ollut hänen ja Bertrade de Montfortin välinen
keskinäinen rakkaus.
Ajatuksissaan hän oli ehdottoman uskollinen sille naiselle, joka, kuten
hän tiesi, ei ollut häntä varten, mutta hän ikävöi kaltaistensa seuraa,
ja niinpä sellaisten kuin Joan de Tanyn ja tämän kauniin vieraan
ystävyys oli hänestä tervetullut. Hän ei uneksinutkaan kummankaan
tuntevan häntä kohtaan mitään lämpimämpää tunnetta kuin herttaista
ystävyyttä, joka oli hänestä yhtä uutta kuin rakkaus — miten hän
olisi osannut erottaa rajan tai aavistaa tietämättömyytensä hirveitä
seurauksia!
Mary de Stutevill näki ja piti miestä vain huikentelevana ja kevyenä
sydämen asioissa — sellaisia, sen hän tiesi, oli paljon. Hän olisi
saattanut varoittaa Rogeria, jos olisi tiennyt, miten asianlaita oikein
oli, mutta nyt hän sensijaan salli kaiken mennä omaa menoaan, vain
yhden ainoan kerran lausuttuaan varoittavan viittauksen Joan de Tanylle.
»Pidä vaari sydämestäsi, Joan», kehoitti hän, »jotta se ei luisu
sinulta sellaisen miehen haltuun, joka näyttää olevan yhtä kerkeä
rakastumaan kuin unohtamaankin!»
De Tanyn tytär punehtui.
»Osaan täysin hyvin suojella omaa sydäntäni, Mary de Stutevill»,
vakuutti hän lämpimästi. »Jos sinä itse haluat tätä miestä omaksesi,
niin sano toki — älä sen nojalla, että sinun sydämesi hehkuu hänen
läheisyydessään, luule minun sydäntäni yhtä herkäksi!»
Nyt oli Maryn vuoro punastua, ja hänen kielellään pyöri pureva
vastaus, mutta äkkiä hän oivalsi, kuinka naurettava sellainen hyödytön
sanakiista olisi. Sensijaan hän kietoi käsivartensa Joanin ympärille ja
suuteli häntä.
»Minä en häntä rakasta», virkkoi hän, »ja olen hyvilläni siitä, ettet
sinäkään rakasta, sillä tiedän Bertraden rakastavan häntä ja hänen
vain lyhyt vuosi sitten vannoneen kuolematonta rakkautta Bertradelle.
Unohdetaan, että olemme kajonneet tähän asiaan.»
Juuri näihin aikoihin kuninkaan sotilaat hävittelivät kapinallisten
ylimyksien maa-alueita ja kiskoivat raskaita veroja aikaisemmin samana
vuonna Rochesterin luona kärsimänsä kirvelevän tappionsa kostoksi,
joten pienten seurueiden oli tuskin turvallista uskaltautua maanteille,
jolleivät ne mielineet joutua Henrik kolmannen palkkasoturien käsiin.
Eivät edes läänitysaatelisten vaimot ja tyttäret saaneet rauhaa
kuninkaan puoluelaisten hyökkäyksiltä; eikä ollut lainkaan tavatonta,
että he joutuivat kärsimään vankeutta ja joskus pahempaakin kuninkaan
kannattajani puolelta.
Ja näin levottomana aikana pisti Joan de Tanyn oikulliseen päähän
lähteä ratsastamaan Lontooseen käymään kauppamiesten myymälöissä.
Vaikka itse Lontoo olikin vankasti paroonien puolella kuningasta
vastaan, väijyi Richard de Tanyn linnan ja Lontoon välisellä tiellä
paljon vaaroja.
»Mutta», huudahti tytön äiti tuskaisesti, »rosvojen, kuningasmielisten
ja Tornin henkipaton joukkojen keskellä et olisi turvassa, jos sinua
saattamassa olisi armeija».
»Mutta koska minulla ei ole armeijaa», tokaisi tyttö nauraen, »olen
siis sinun oman järkeilysi mukaan ihan varmassa turvassa».
Ja kun Roger de Condé koetti suostutella häntä luopumaan päätöksestään,
pilkkasi hän ritaria, väittäen hänen pelkäävän kohtaavansa Tornin
paholaisen, ja kehoitti häntä jäämään kotiin ja sulkeutumaan turvaan
hänen äitinsä ruokasäiliöön.
Koska Joan de Tany oli hemmoteltu lapsi, lähtivät he niin ollen
taivaltamaan Lontooseen, molemmat tytöt ja kymmenkunta palvelijaa ja
soturia; Roger de Condé oli mukana seurueessa.
Samaan aikaan lähetti tuikea, harmaapäinen vanhus sanansaattajan
henkipaton leiristä, tummaihoisen, papiksi naamioidun miehen, jonka
oli määrä mennä Lontooseen ja nähtyään Joan de Tanyn ja Roger de
Condén seurueen ratsastavan kaupunkiin luovuttaa viemänsä kirje portin
vahtipäällikölle.
Kirjeessä oli seuraava lyhyt tiedonanto:
»Kookas, harmaa-asuinen ritari, jolla on suljettu kypäri, on Norman of
Torn.» Eikä siinä ollut allekirjoitusta.
Kaikki sujui hyvin, ja Joan nauroi hilpeästi niiden henkilöiden
pelolle, jotka olivat estelleet häntä, kun he erään poikkitien
kohdalla näkivät kaksi joukkoa aseistettuja miehiä lähestyvän heitä
vastakkaisilta suunnilta. Lähemmän joukon johtaja kannusti ratsuaan,
ehättäen katkaisemaan pienen seurueen tien, pysähtyi heidän eteensä ja
huusi töykeästi:
»Keitä olette?»
»Olemme rauhallisissa aikeissa matkalla Lontoon myymälöihin», vastasi
Norman of Torn.
»En tiedustanut asiaanne», kiljui mies, »vaan sitä, keitä olette.
Vastatkaa ja vastatkaakin nopeasti!»
»Olen Roger de Condé, ranskalainen herrasmies, ja nämä ovat sisareni
ja palvelijoitani», valehteli henkipatto, »ja jollei seurassani
olisi naisia, saisitte vastauksen teräksessä, kuten tomppelimaisen
hävyttömyytenne tähden ansaitsisitte».
»Siihen on yllin kyllin tilaa ja aikaa nytkin, pelkurimainen,
ranskalainen koira», kivahti upseeri, laskien puhuessaan keihäänsä
tanaan.
Joan de Tany istui ratsunsa selässä niin, että hän erotti Roger de
Condén kasvot, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja rohkeudesta, kun
hän näki ja ymmärsi sen tyydytyksen hymyn häiveen, joka levisi Rogerin
huulille hänen kuullessaan miehen taisteluhaasteen ja laskiessaan oman
keihäänsä tanaan.
Pyöräytettyään ratsunsa toisiinsa päin hyökkäsivät noin kolmenkymmenen
metrin päässä toisistaan olleet taistelijat täyttä laukkaa vastakkain.
Heidän törmätessään yhteen oli täräys niin ankara, että molemmat
hevoset olivat vähällä kellahtaa kumoon ja molemmat vankat sotakeihäät
pirstoutuivat sadoiksi sirpaleiksi osuttuaan kumpikin suoraan keskelle
vastustajan kilpeä. Käännettyään sitten ratsunsa ympäri ja viskattuaan
syrjään nyt hyödyttömät keihääntyngät de Condé ja upseeri kävivät
ahdistamaan toisiaan miekoilla.
Mies hyökkäsi toistamiseen perin rajusti de Condéta vastaan, yrittäen
hurjalla sysäyksellä ratsastaa hänet kumoon, mutta hänen pistonsa
luiskahti vahinkoa tekemättä henkipaton säilästä, ja kun upseeri pyörsi
ympäri uudistamaan kamppailua, aloittivat he tuiman ottelun hevostensa
kääntelehtiessä ja pyörähdellessä lapa lapaa vasten.
Tytöt istuivat jäykkinä satulassa, katsellen ottelua, ja Joan de Tanyn
silmissä hehkui taistelun tuli hänen tarkkaillessaan Roger de Condén
ihmeteltävän miekkailun jokaista liikettä.
Henkipatto ei ollut välittänyt olla edes kyllin varovainen sulkeakseen
kypärinsilmikkoaan, ja hänen huulillaan väikkyvä tuikea ja ylpeä hymy
ilmaisi selvemmin kuin sanat, kuinka perinpohjaisesti hän halveksi
vastustajansa säilää. Ja katsellessaan Joan de Tany näki hymyn äkkiä
tiukkenevan kylmäksi, kovaksi juovaksi ja miehen silmien soukkenevan
pelkiksi raoiksi, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti kuninkaan
upseerin kuolemantuomion, ennenkuin henkipaton miekka upposi hänen
sydämeensä.
Molempien kuningasmielisten soturijoukkioiden muut jäsenet olivat
istuneet kuin lumottuina katsellessaan kamppailua, mutta kun heidän
johtajansa ruumis nyt retkahti pois satulasta, syöksyivät he
vimmaisesti de Condén ja hänen pienen seurueensa kimppuun.
Paroonin palvelijat taistelivat uljaasti, mutta ylivoima oli rusentava,
ja vaikka Norman of Tornin jäntevä käsi oli heidän puolellaan, oli
lopputulos alunperin selvä.
Henkipaton ympärillä välkkyi viisi miekkaa, mutta hänen säilänsä oli
tehtävänsä tasalla, ja yksi toisensa jälkeen herpaantuivat hänen
vastustajansa satulassaan, kun hänen sujahtelevan aseensa kärki painui
heidän sisälmyksiinsä.
Melkein kaikki paroonin miehet olivat kaatuneet, kun eräs heistä, vanha
palvelija, kannusti ratsunsa Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin
luokse.
»Tulkaa, hyvät naiset», huusi hän, »nopeasti! Pääsette ehkä pakoon.
Heillä on niin paljon puuhaa taistelussa, etteivät he huomaa.»
»Vie lady Mary, John!» käski Joan. »Minä saatoin Roger de Condén tähän
pinteeseeen vastoin kaikkia neuvoja ja minä jään hänen luoksensa
loppuun saakka.»
»Mutta, mylady —» alkoi John.
»Mutta ei mitään, herraseni!» keskeytti tyttö terävästi. »Tee niinkuin
käsketään! Seuraa mylady Marya ja pidä huolta siitä, että hän saapuu
kommelluksitta isäni linnaan!» Ja kohottaen ratsuraippaansa hän sivalsi
Maryn hevosta lautasille, niin että eläin oli vähällä heittää kauniin
kannettavansa selästään ponnahtaessaan rajusti sivulle, lähtien sitten
huimaa vauhtia nelistämään takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet.
»Perässä, John!» komensi Joan tiukasti. »Äläkä palaa, ennenkuin hän on
turvassa linnan muurien sisällä! Sitten voit tuoda apua.»
Vanhus oli tottunut tottelemaan käskevää pientä lady Joania tämän
varhaisimmasta lapsuudesta saakka, ja se tottumus oli juurtunut häneen
niin voimakkaasti, että hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti täyttä
laukkaa ratsastamaan lady Mary de Stutevillin kiitävän ratsun jälkeen.
Kun Joan de Tany uudelleen kääntyi katselemaan taistelua, ympäröi Roger
de Condéta hyvinkin kaksikymmentä miestä, ja vaikka hän pitelikin
pahoin edessään olevia, ei hän voinut torjua takaapäin ahdistavia
hyökkääjiä. Katseleva tyttö näki sotakirveen tärähtävän hänen
kypäriinsä ja miekan heittävän hänen hervottomista sormistaan, samalla
kun hänen eloton ruumiinsa vierähti sir Mortimerin selästä taistelun
temmellyksessä poljetulle maantielle.
Tyttö liukui vikkelästi ratsunsa selästä ja juoksi pelkäämättä maahan
sortuneen soturin luokse välittämättä ympärillään sekavana rykelmänä
korskuvista ja hyppivistä, terässuojuksisista hevosista ja sinne
tänne liikkuvista sotureista. Ja Norman of Tornille oli onneksi, että
tämä rohkea tyttö oli silloin saapuvilla, sillä juuri kun hän saapui,
kaatuneen vierelle, oli eräs sotilaista tähdännyt miekkansa kärjen
hänen kurkkuunsa survaistakseen loppupiston.
Parahtaen Joan de Tany heittäytyi henkipaton ruumiin päälle parhaansa
mukaan suojellakseen häntä uhkaavalta miekalta.
Äänekkäästi kiroten sotilas tarttui kovakouraisesti hänen käsivarteensa
kiskoakseen hänet pois uhrinsa luota, mutta samassa ratsasti paikalle
upea-asuinen ritari, joka seisahtui seurueen vierelle.
Tulija oli viisiviidettä- tai viisikymmenvuotias, kookas, komea,
mustaviiksinen ja ylpeän röyhkeä, kuten hyvin usein ovat sellaiset
henkilöt, jotka ansaitsematon suosio on korottanut mahtavaan ja
vaikutusvaltaiseen asemaan.
Hän oli John de Fulm, Buckinghamin herttua, syntyperältään
ulkomaalainen; hän oli vuosikausia kuulunut kuninkaan suosikkeihin ja
oli de Montfortin ja paroonien katkerimpia vihollisia.
»Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä täällä on tekeillä?»
Sotilaat perääntyivät, ja eräs heistä vastasi:
»Joukko kuninkaan vihollisia karkasi kimppuumme, herra kreivi, mutta me
ajoimme heidät pakoon ja otimme nämä kaksi vankia.»
»Kuka olette?» kysyi kreivi, kääntyen de Condén vierellä polvillaan
olevan Joanin puoleen, ja kun tyttö käänsi kasvonsa ylöspäin, huudahti
hän: »Jumaliste! De Tanyn tytär! Kelpo saalis totisesti, sotilaat. Entä
kuka ritari on?»
»Katsokaa itse, herra kreivi!» kehoitti tyttö, ottaen kaatuneen päästä
kypärin, jonka siteitä hän oli irroittanut.
»Edward!» äänsi mies. »Mutta ei, se on mahdotonta, sillä vasta eilen
erosin Edwardista Doverissa.»
»En tiedä hänestä muuta kuin sen», vastasi Joan de Tany, »että hän on
ihmeteltävin miekankäyttäjä ja uljain mies, mitä minun on milloinkaan
suotu nähdä. Hän nimitti itseään Roger de Condéksi, mutta en tiedä
hänestä mitään paitsi sitä, että — hän näyttää prinssiltä ja taistelee
kuin paholainen. Luultavasti hän on ihan puolueeton, mylord, ja koska
te varmastikaan ette käy sotaa naisia vastaan, sallinette meidän
niin ollen jatkaa rauhassa matkaamme, jonka sotilaanne aiheettomalla
hyökkäyksellään keskeyttivät.»
»De Tanyn suvun jäsen, madam, olisi tärkeä ja arvokas vanki näinä
levottomina aikoina», lausui kreivi, »ja se yksin riittäisi pakottamaan
minut pidättämään teidät; mutta kaunis de Tany on vieläkin arvokkaampi,
ja senvuoksi suon teille ainakin yhden suosionosoituksen: en vie teitä
kuninkaan luokse, vaan saatte olla vankina minun linnassani, sillä olen
yksin ja kaipaan kauniin ja rakastavan naisen ilahduttavaa seuraa.»
Tytön pää keikahti pystyyn, samalla kun hän katsoi kreiviä suoraan
silmiin.
»Arveletteko, John de Fulm, Buckinghamin kreivi, haastelevanne
jollekulle sievälle keittiöpalvelijattarelle? Unohdatteko, että sukuni
on vanha ja kunnioitettu Englannissa, vaikka se ei olekaan kuninkaan
suosiossa kuten jotkut ulkomaalaiset, ja että te olette velvollinen
osoittamaan kunnioitusta de Tanyn tyttärelle?»
»Kaikki on sodassa oikeutettua, hyvä kaunotar», vastasi kreivi.
»Totisesti», jatkoi hän, »taitaisipa helvetissäkin olla hyvä, jos
siellä kaikki olisivat teidän näköisiänne. En ole nähnyt teitä
joihinkuihin vuosiin enkä tiennyt sen vanhan ketun, Richard de Tanyn,
säilyttävän sellaista aarretta likaisessa, iänikuisessa linnassaan.»
»Ettekö siis suostu päästämään meitä vapaiksi?» tiedusti Joan de Tany.
»Ei käytetä niin tylyjä sanoja», väitteli kreivi. »Sanokaamme
mieluummin, että päivä on kulunut niin pitkälle ja tiellä vilisee niin
paljon vaaroja, ettei Buckinghamin kreivi voi suostua jättämään vanhan
ystävänsä kaunista tytärtä maantien vaaroille alttiiksi, vaan —»
»Lopetetaan moiset typerät jaaritukset!» kivahti tyttö. »Minun ei
olisi sopinutkaan odottaa parempaa sinun kaltaiseltasi vaippaansa
kääntäneeltä, ulkomaalaiselta vintiöltä, joka kerran istui mukana
de Montfortin neuvottelupöydässä, mutta sitten kavalsi ystävänsä
suikertautuakseen kuninkaan suosioon.»
Kreivi kalpeni kiukusta ja kallistui eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen
tyttöä, mutta malttoi mielensä ja kääntyi erään sotilaan puoleen,
käskien:
»Tuokaa vanki muassanne! Jos mies on hengissä, tuokaa hänetkin!
Haluaisin tarkempia tietoja tästä miekkosesta, jolla on naamionaan
kruununprinssin kasvot.»
Ja käännettyään ratsunsa ympäri hän poistui läheisyydessä olevaa,
kapinallisille kuulunutta linnaa kohti, jonka kuningasmieliset olivat
valloittaneet ja jota de Fulm nyt käytti päämajanaan.