Useita päiviä sen jälkeen, kun Norman of Torn oli käynyt Leicesterin
linnassa, ilmestyi kreivin portin edustalle nuori ritari, joka pyrki
sisälle ja Simon de Montfortin puheille. Kreivi otti hänet vastaan,
ja kun nuori mies astui hänen luoksensa, ponnahti Simon de Montfort
kummastuneena pystyyn.
»Mylord prinssi!» huudahti hän. »Miten olette täällä ja yksin?»
Nuori mies hymyili.
»Minä en ole prinssi, mylord», vastasi hän, »vaikka jotkut ovat
väittäneet minua kuninkaan pojan näköiseksi. Olen Roger de Condé, josta
armollinen tyttärenne lienee suvainnut mainita. Olen tullut osoittamaan
kunnioitustani Bertrade de Montfortille.»
»Ahaa!» äänsi de Montfort, nousten tervehtimään nuorta ritaria
sydämellisesti. »Jos olette se Roger de Condé, joka pelasti tyttäreni
Peter of Colfaxin käskyläisten kynsistä, on de Montfortien syli teille
avoinna.
»Nimenne on ollut Bertrade de Montfortin kielellä useita kertoja
hänen paluunsa jälkeen. Hän on tosiaankin iloinen nähdessään teidät,
kuten hänen isänsäkin on. Hän on kertonut, kuinka miehuullisesti
häntä puolustitte, ja hänen veljensä ja äitinsä odottavat tilaisuutta
kiittääkseen teitä, Roger de Condé.
»Hän kertoi myöskin, kuinka kummallisen paljon muistutatte prinssi
Edwardia, mutta ennenkuin teidät näin, en saattanut uskoa, että kaksi
miestä, joilla on eri äidit, voisivat olla niin samannäköiset. Tulkaa!
Lähdetään etsimään tytärtäni ja hänen äitiään.»
De Montfort opasti nuoren miehen pieneen huoneeseen, jossa heitä
tervehtivät hänen puolisonsa kreivitär Eleanor ja Bertrade de Montfort.
Tyttö oli vilpittömästi hyvillään nähdessään hänet jälleen ja nauraen
kiusoitteli häntä, koska hän oli sallinut toisen vallata hänen
etuoikeutensa ja pelastaa hänet Peter of Colfaxin käsistä.
»Ja ajatella», huudahti hän, »että juuri Norman of Tornin piti täyttää
teidän tehtävänne puolestanne! Mutta hän ei saanut sir Peterin päätä,
joten se on vielä jäljellä ja te voitte tuoda sen minulle kultaisella
vadilla.»
»En ole sitä unohtanut, lady Bertrade», vakuutti Roger de Condé. »Peter
of Colfax palaa.»
Tyttö vilkaisi häneen nopeasti.
»Ihan Tornin henkipaton sanat», huomautti hän. »Kuinka monta miestä
teissä on, Roger de Condé? Kypärinsilmikko avattuna voisitte kuninkaan
hovissa käydä kuninkaan pojasta; ja esiintymisenne, vartalonne ja
miekkailutaitonne puolesta voisitte kypärinsilmikko suljettuna helposti
joutua hirteen Norman of Tornina.»
»Entä kumman haluaisitte mieluummin minun olevan?» kysyi toinen nauraen.
»En kummankaan», vastasi tyttö. »Olen tyytyväinen ystävääni Roger de
Condéhen.»
»Ettekö siis pidä Tornin paholaisesta?» tiedusti Roger.
»Hän teki minulle suuren palveluksen, ja minä olen suunnattomassa
kiitollisuuden velassa hänelle, mutta hän on siitä huolimatta Tornin
henkipatto, ja minä olen kreivin tytär ja kuninkaan sisarentytär.»
»Totisesti ylipääsemätön kuilu», virkkoi Roger de Condé kuivasti. »Ei
edes kiitollisuus voisi taivuttaa kuninkaan sisarentytärtä pitämään
Norman of Tornia vertaisenaan.»
»Hänellä on jo ystävyyteni», torjui tyttö, »mutta epäilen, onko Norman
of Torn sellainen mies, joka panee siihen arvoa.»
»On mahdoton arvata», huomautti Roger de Condé, »millainen hupakko mies
saattaa olla. Kun miehen mielessä väikkyvät kauniit kasvot, mitäpä
sijaa olisi järjellä?»
»Olet pian hovimies, jos kauan tällä tavoin latelet siroja
kohteliaisuuksia», tokaisi tyttö kylmästi, »enkä minä pidä hovimiehistä
enkä heidän tyhjästä, ulkokultaisesta lavertelustaan».
Mies nauroi.
»Jos lausuin kohteliaisuuden, tein sen tietämättäni», puolustihe
hän. »Puhun, mitä ajattelen. Sanani saattavat olla tai olla olematta
hovimiehen tapaisia. En tiedä hoveista mitään ja välitän niistä
vielä vähemmän, mutta puhunpa miehelle tai naiselle, sanon, mitä
mielessäni liikkuu, tai en hiisku mitään. En kehunut teitä kauniiksi,
mutta siitä huolimatta se on ajatukseni, eikä teidän sovi pahastua
silmä-poloisiini, jos ne pettävät minut luulemaan, ettei Englannin
ilmaa hengitä ainoakaan teitä ihanampi nainen. Eikä teidän sovi
nuhdella syntisiä aivojani siitä, että ne ilomielin uskovat, mitä
silmäni niille kertovat. Niin; teidän ei sovi olla vihainen, niin kauan
kuin en ilmaise teille kaikkea tätä.»
Bertrade de Montfort ei osannut vastata mitään niin naurettavaan
viisasteluun; ja totta puhuaksemme hänestä oli mieluista kuulla Roger
de Condén huulilta tällaista, vaikka se ikävystytti häntä muiden
miesten kieleltä lähteneenä.
De Condé oli Leicesterin kreivin vieraana useita päiviä, ja ennen
vierailunsa päättymistä oli tämä nuori mies voittanut perheen jäsenten
suosion siinä määrin, että he olivat pahoillaan hänen lähdöstään.
Vaikka hänen ei ollut eläissään suotu nauttia tällaisten ihmisten
seurasta, tuntui hän kuitenkin sopeutuvan heidän tapoihinsa yhtä
luonnollisesti kuin olisi aina ollut heidän parissaan. Hänen kaipaava
sielunsa hapuili tyhjän entisyyden pimennossa, ikävöi ystävyyden suomia
juhlia ja valoa ja kehoitti häntä kääntämään selkänsä vanhalle elämälle
sekä jäämään iäksi näiden ihmisten seuraan, sillä Simon de Montfort oli
tarjonnut nuorelle miehelle kunniakasta luottamuspaikkaa seurueessaan.
»Minkä tähen ette ottanut vastaan isäni tarjousta?» sanoi Bertrade
hänelle hänen tultuaan jättämään jäähyväisiä. »Simon de Montfort on
Englannissa yhtä mahtava mies kuin itse kuningas, ja tulevaisuutenne
olisi varma, jos liittyisitte häneen. Mutta mitäpä puhun? Jollei Roger
de Condé olisi halunnut muualle, olisi hän sen hyväksynyt, ja koska
hän ei sitä hyväksynyt, on se sitova todistus siitä, ettei hän halua
oleskella de Montfortin joukossa.»
»Olisin valmis antamaan sieluni paholaiselle», vakuutti Norman of
Torn, »jos sillä saisin lunastetuksi oikeuden aina olla Bertrade de
Montfortin jalkojen juuressa».
Hän nosti tytön käden huulilleen alkaessaan puhua, mutta jokin — oliko
se neidon hentojen sormien melkein huomaamaton puserrus vai hänen
hengityksensä vilkastuminen vaiko hänen vartalonsa kallistuminen
häneen, Rogeriin, päin? — sai nuoren miehen pysähtymään ja kohottamaan
katseensa tytön silmiin.
Hetkisen he seisoivat siten miehen katseen upotessa syvälle neidon
silmiin, ja sitten viimemainitun silmät sulkeutuivat, häneltä pääsi
pieni huokaisu, puolittain ähkäisy, hän horjahti mieheen päin, ja
Tornin paholainen sulki kuninkaan sisarentyttären voimakkaaseen
syleilyynsä, ja hänen huulensa painoivat suuren rakkauden sinetin häntä
kohti kohotetuille huulille.
Noiden puhtaiden huulien kosketus palautti miehen järkiinsä.
»Oi, Bertrade, oma Bertradeni», valitti hän, »mitä olenkaan tehnyt! Suo
anteeksi ja salli sinua kohtaan tuntemani rakkauden voimakkuuden ja
puhtauden olla tekoni lievennyksenä!»
Tyttö katsahti hänen kasvoihinsa hämmästyneenä, laski sitten
voimakkaat, valkeat kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:
»Katso, Roger, minä en ole vihainen. Eihän ole väärin, että rakastamme
toisiamme; sano ettei ole, Roger!»
»Et saa sanoa rakastavasi minua. Bertrade. Olen raukka, arkamainen
raukka; mutta, hyvä Jumala, kuinka sinua rakastankaan!»
»Mutta», intti tyttö, »minähän rakastan —»
»Seis!» esti mies. »Ei vielä, ei vielä. Älä sano sitä, ennenkuin tulen
takaisin! Et tiedä minusta mitään, et edes sitä, kuka ja mikä olen,
mutta lupaan, että kun tulen ensi kerran, saat tietää minusta yhtä
paljon kuin itsekin tiedän, ja sitten Bertrade, rakas Bertradeni, jos
sitten voit sanoa: 'Rakastan sinua', ei mikään voima maan päällä eikä
ylhäällä taivaassa eikä alhaalla helvetissä voi estää sinua olemasta
minun!»
»Minä odotan, Roger, sillä uskon sinua ja luotan sinuun. En ymmärrä,
mutta tiedän, että sinulla täytyy olla joku hyvä syy, vaikka tämä
kaikki tuntuu minusta kovin omituiselta. Jos minä, de Montfort, olen
valmis tunnustamaan rakastavani jotakuta miestä, ei voi olla mitään
syytä, jonka tähden minun ei pitäisi tehdä niin, jollei» — häntä
hätkähdytti tämä äkkiä herännyt ajatus — »jollei ole olemassa toista
naista — vaimoa».
»Ei ole olemassa toista naista, Bertrade», rauhoitti häntä Norman
of Torn. »Minulla ei ole vaimoa; eivätkä huuleni, mikäli muistan,
ole ennen koskettaneet kenenkään muun huulia, sillä en muista edes
äitiänikään.»
Tytöltä pääsi iloinen, pieni huojennuksen huokaus, ja kevyesti
naurahtaen hän virkkoi:
»Sinä olet kiskonut mielikuvituksesi pimeistä sopukoista vanhojen
mummojen pöpöjä, joilla peloittelet itseäsi. Minä en pelkää, sillä olen
varma, että sinun täytyy olla läpikotaisin hyvä. Kasvoissasi ei ole
ainoatakaan paheen eikä kavaluuden piirrettä, ja sinä olet hyvin urhea.
Niin uljaalla ja jalolla miehellä, Roger, on sydän puhdasta kultaa.»
»Älä puhu sellaista!» kielsi toinen katkerasti. »En jaksa sitä kestää.
Odota, kunnes tulen jälleen, ja jos sitten, oi, sinä Englannin kukka,
sydämesi käskee sinua puhumaan, kuten puhut nyt, on onneni aurinko
ylimmillään. Sitten, mutta vasta sitten puhun kreiville, isällesi.
Hyvästi, Bertrade, muutamien päivien kuluttua palaan.»
»Jos mielitte puhua kreiville sellaisesta asiasta, te hävytön, nuori
nulikka, voitte säästää vaivojanne», jyrähti suuttunut ääni, ja Simon
de Montfort astui otsa rypyssä huoneeseen.
Tyttö kalpeni, mutta ei isänsä herättämästä pelosta, sillä de
Montfortien taisteluveri virtasi yhtä voimakkaana hänen kuin hänen
isänsäkin suonissa. Hän seisoi tulijan edessä yhtä rohkean ja
päättäväisen näköisenä kuin nuori mies, joka kääntyi hitaasti ja
suuntasi de Montfortiin levollisen katseen.
»Kävellessäni tästä ohitse käytävässä», jatkoi viimemainittu, »kuulin
kyllin paljon sanojanne helposti arvatakseni, mitä aikaisemmin oli
puhuttu. Tätäkö varten te siis olette luikerrellut kotiini? Ja
arvelitteko Simon de Montfortin viskaavan tyttärensä kenen tahansa
ohimenevän veijarin syliin? Kuka te olette? Pelkkä nimetön vintiö.
Mikäli me tiedämme, voitte olla halpasyntyinen lakeija. Laittautukaa
tiehenne ja olkaa hyvillänne siitä, etten auta teitä saappaani
kärjellä, vaikka se tekisikin perin hyvää!»
»Seis!» kivahti tyttö. »Seis, isä! Oletko unohtanut, että ilman Roger
de Condéta olisit tähän mennessä saattanut nähdä tyttäresi ruumiina
tai, mikä olisi vieläkin pahempaa, tahrattuna ja häväistynä?»
»En ole sitä unohtanut», vastasi kreivi, »ja juuri sentähden, että sen
muistan, pysyy miekkani tupessaan. De Montfortin ystävyys on ollut
tälle miekkoselle runsas palkkio, mutta tämä vilpillinen teko on
kuitannut velkamme. Jos haluatte poistua rauhassa, herraseni, menkää
nopeasti, ennenkuin menetän malttini!»
»Teidän puolellanne on hiukan väärinkäsitystä, mylord», puhkesi Norman
of Torn vihdoin puhumaan ilman näkyvää suuttumusta tai kiihtymystä.
»Tyttärenne ei ole sanonut minulle rakastavansa minua, enkä minä
aikonut pyytää teiltä hänen kättänsä. Kun tulen seuraavan kerran,
kohtaan ensin hänet, ja jos hän tahtoo ottaa minut, tulen teidän
luoksenne, mylord, ilmoittamaan meneväni avioliittoon hänen kanssansa.
Norm — Roger de Condé ei kysy keneltäkään ihmiseltä lupaa saada tehdä,
mitä hän haluaa tehdä.»
Simon de Montfortin raivo oli purkautumaisillaan valloilleen, mutta
hänen onnistui hillitä itseään lausuakseen:
»Tyttäreni menee avioliittoon minun valitsemani puolison kanssa, ja
juuri nyt olen melkein päättänyt neuvottelut hänen ja prinssi Filipin,
Ranskan kuninkaan Ludvigin veljenpojan, kihlauksesta. Ja mitä teihin
tulee, sir, näkisin hänet yhtä mielelläni Tornin henkipaton vaimona.
Hänellä on ainakin varoja ja valtaa ja nimi, joka tunnetaan hänen oman
sotisopansa ulkopuolella. Mutta tämä riittäköön; laittautukaa tiehenne
älkääkä enää näyttäkö minulle kasvojanne Leicesterin linnan muurien
sisäpuolella!»
»Olette oikeassa, mylord; meidän olisi narrimaista ja hyödytöntä
riidellä sanoilla», virkkoi henkipatto. »Hyvästi, mylady! Palaan, kuten
lapasin, ja teidän sananne on laki.» Ja kumarrettuaan de Montfortille
syvään Norman of Torn poistui huoneesta ja ratsasti muutamien
minuuttien kuluttua linnan pihalla pääporttia kohti.
Hänen sivuuttaessaan erään linnan muurissa olevan ikkunan huusi
hänelle ääni ylhäältä, ja hän seisautti ratsunsa ja katsoi Bertrade de
Montfortin silmiin.
»Ota tämä, Roger de Condé», kuiskutti tyttö, pudottaen hänelle vähäisen
käärön, »ja pidä sitä aina minun tähteni! Kenties emme enää kohtaa
toisiamme, sillä kreivi, isäni, on mahtava mies, jota ei ole helppo
saada peruuttamaan päätöksiään; sentähden sanon sinulle, Roger de
Condé, sen, mitä kielsit minua sanomasta: minä rakastan sinua, ja olepa
prinssi tai keittiöpalvelija, saat minut omaksesi, jos keksit keinon
ottaaksesi minut.»
»Odota, valtiattareni, kunnes palaan! Sitten ratkaiset, ja jos olet
samaa mieltä kuin nyt, niin usko pelkäämättä, että otan sinut. Vielä
kerran: voi hyvin!» Ja kasvoillaan rohkea hymy, jonka takana piili
surullinen sydän, Norman of Torn poistui linnan pihalta.
Avattuaan Bertraden hänelle viskaaman käärön hän näki sen sisältävän
kaunistekoisen sormuksen, johon oli upotettu yksi ainoa opaali.
Tornin henkipatto vei pienen renkaan huulilleen ja pujotti sen sitten
vasemman kätensä nimettömään sormeen.