Senjälkeen kun Norman of Torn oli kohdannut Bertrade de Montfortin
ja ollut vieraana John de Stutevillen linnassa, kulutti hän hurjine
laumoineen kolme viikkoa piirittäessään John de Greyn linnaa
ja ryöstäessään sen. Tämä kuningasmielinen ylimys oli ottanut
vangiksi ja hirtättänyt kaksi henkipaton soturia. Mutta kohdattuaan
läänitysherrojen päällikön tyttären ei Norman of Torn enää kertaakaan
kohottanut kättänsä kapinallisia eikä heidän ystäviään vastaan.
Kohta hänen palattuaan Torniin onnistuneelta retkeltään ilmoitti
tornissa tähystelevä vahti, että linnaa lähestyi kymmenkunta sotisopaan
puettua miestä. Norman lähetti Punapää-Shandyn ulkomuurille ottamaan
selkoa seurueen asiasta, sillä tähän lujasti varustettuun ja kolkkoon
linnoitukseen saapui vieraita harvoin, ja hän tiesi hyvin, ettei
kymmenmiehinen soturiseurue uskaltaisi vihamielisessä tarkoituksessa
tulla hänen suuren lurjusjoukkonsa kynsien ulottuville.
Roteva, punapäinen jättiläinen palasi pian ilmoittamaan, että portilla
oli Henry de Montfort, Leicesterin kreivin vanhin poika, joka oli
saapunut rauhanlipun suojassa ja halusi puhutella Tornin isäntää.
»Päästä heidät sisälle, Shandy!» komensi Norman of Torn. »Keskustelen
heidän kanssansa täällä.»
Kun seurue muutamien minuuttien kuluttua opastettiin sisälle, näkivät
tulijat edessään rauta-asuisen miehen, jonka kypärinsilmikko oli
suljettu.
Henry de Montfort eteni ylpeän arvokkaasti henkipaton eteen.
»Tekö olette Norman of Torn?» tiedusti hän. Ja jos hän koetti salata
tuntemaansa vihaa ja inhoa, onnistui se huonosti.
»Niin minua nimitetään», vastasi umpikypärinen mies. »Entä mikä on
tuonut de Montfortin niin monien vuosien jälkeen vanhan naapurinsa
vieraaksi?»
»Tiedätte hyvin, mikä minut on tuonut, Norman of Torn», lausui nuori
mies. »On hyödytöntä tuhlata sanoja, emmekä me voi turvautua aseisiin,
sillä olemme täydelleen vallassanne. Mainitkaa hintanne! Se maksetaan.
Ilmaiskaa se vain nopeasti ja päästäkää minut ja sisareni täältä!»
»Mitä hullua puhetta tämä on, Henry de Montfort? Sisarenne! Mitä
tarkoitatte?»
»Niin, sisareni Bertrade, jonka ryöstitte maantieltä kaksi päivää
takaperin, sittenkun olitte murhanneet John de Stutevillin palvelijat,
jotka olivat saattamassa häntä kotiin vierailulta paroonin tyttären
luota. Tiedämme sen olevan teidän työtänne, koska vainajien otsassa oli
teidän paholaisenmerkkinne.»
»Shandy!» karjaisi Norman of Torn. »_Mitä tämä merkitsee?_ Kuka on
ollut maantiellä hätyyttämässä naisia minun poissa ollessani? Sinä olit
täällä päällikkönä minun vieraillessani loordi de Greyn luona. Jos
pidät nahastasi, Shandy, puhu totta!»
»Siitä alkaen, kun nujersitte minut kunnon papin majassa, olen
palvellut teitä hyvin, Norman of Torn; teidän pitäisi nyt tietää, että
olen uskollinen ja etten ole kertaakaan valehdellut teille. Ainoakaan
teidän sotilaanne ei ole tehnyt tätä, eikä tämä ole ensimmäinen kerta,
jolloin halpamaiset roistot ovat piirtäneet merkkinsä tappamiensa
henkilöiden otsaan siten itse välttääkseen epäluulot.»
»Henry de Montfort», virkkoi Norman of Torn, kääntyen vieraansa
puoleen, »meillä tornilaisilla ei ole hyvä maine, sen tiedän perin
hyvin, mutta ei kenenkään sovi väittää meidän paljastavan miekkaamme
naisia vastaan. Sisarenne ei ole täällä. Sen takeeksi annan teille
Norman of Tornin kunniasanan. Eikö se riitä?»
»Kerrotaan, ettette koskaan valehtele», vastasi de Montfort. »Kunpa
Jumala soisi minun tietää, kuka tämän tihutyön on tehnyt ja mistä päin
osaisin etsiä sisartani!»
Äänettömästi de Montfort kääntyi ja poistui. Tuskin oli hänen
seurueensa ehtinyt nostosillan ylitse, ennenkuin Tornin linnassa kuhisi
kiiruhtavia miehiä ja siellä vallitsi meluinen hyörinä äkillisen
hälytyksen johdosta.
Noin kolmen kymmen minuutin kuluttua kantoi viisisataa rautalevyjen
suojaamaa hevosta teräsasuiset ratsastajansa synkän linnoituksen
porttiholvin alitse, ja joukon etunenässä ratsastava Norman-paholainen
suuntasi matkan vinhaa vauhtia Peter of Colfaxin linnalle päin.
Kiemurrellessaan Tornin varustetulta portilta alaspäin pitkin
kivikkoista tietä tarjosi tämä lukuisa joukko hurjan ja barbaarisen
loistavan näyn.
Miesten varukset olivat kaiken tyylisiä ja kaikista metalleista
valmistettuja, saksilaisten muinaisista rengaspaidoista runsaasti
koristettuihin, milanolaisiin levyvaruksiin saakka. Kulta- ja
hopeakorut, töyhtöisiin kypäreihin, rintasuojuksiin ja kilpiin, jopa
hevosten teräspiikkisiin otsalevyihinkin upotetut jalokivet osoittivat,
kuinka runsas saalis oli joutunut Norman of Tornin huimien rosvojen
osaksi.
Viidensadan keihään kärjessä lepattivat värisevät viirit, ja joukon
yläpuolella hulmusi viisi Tornin harmaata, mustalla haukansiivellä
koristettua lippua, yksi kunkin komppanian kohdalla. Sotilaiden laajat,
lehmuspuiset kilvet olivat harmaalla nahalla päällystetyt, ja kunkin
oikeassa ylänurkassa oli musta haukansiipi. Ratsastajien päällystakit
olivat myöskin samanlaiset; ne olivat tumman harmaata villakangasta
ja mustalla sudennahalla reunustetut, joten rauta-asujen ja valjaiden
upeudesta huolimatta nämä hurjat komppaniat tekivät tuiman, harmaan,
sotaisen vaikutuksen, joka sopi hyvin niiden maineeseen.
Kun Tornin suuri joukkio oli koottu yhteiskunnan kaikista kerroksista
ja Euroopan kaikista sivistysmaista, oli sen kymmenessä komppaniassa
sekä orjia että aatelisia, brittejä, saksilaisia, normanneja,
tanskalaisia, saksalaisia, italialaisia, ranskalaisia, skotlantilaisia,
piktejä ja irlantilaisia.
Täällä ei tehty erotusta syntyperän nojalla; karannut orja, jonka
kaulassa vielä näkyivät pronssisen kaularenkaan hiertämät merkit,
ratsasti kylki kyljessä ylimyssuvun lainsuojattoman vesan kanssa.
Ainoat pääsyehdot, jotka joukkoon pyrkivältä vaadittiin, olivat halu ja
kyky taistella ja valallinen sitoumus totella Norman of Tornin säätämiä
lakeja.
Tämä pieni armeija oli jaettu kymmeneen satamiehiseen komppaniaan,
ja niitä kutakin komensi taistelija, joka oli osoittanut arvonsa ja
kuntonsa.
Vanhat ystävämme Punapää-Shandy sekä John ja James Flory johtivat
kolmea ensimmäistä komppaniaa, ja jäljelläolevat olivat muiden
tuhansissa otteluissa karaistujen veteranien komennossa.
Aikaisemman ammattinsa nojalla oli Silmäpuoli-Kanty saanut asevaraston
ylihoitajan aina tärkeän paikan, kun taas Erakko-Peteristä, viimeisestä
niistä viidestä hirtehisestä, jotka Norman of Torn oli kuusi vuotta
sitten voittanut isä Clauden majassa, oli tullut Tornin suuren linnan
ylihoitaja, johon perin tärkeään toimeen kuuluivat myöskin majoitus- ja
muonitusmestarin tehtävät.
Tornin vanhus huolehti sekä orjien että aatelismiesten
sotilaskoulutuksesta, sillä aina täytyi täyttää komppanioihin
syntyneitä aukkoja, koska alituisesti kahakoitiin maanteillä ja
taisteltiin läänitysylimysten linnoja vallattaessa; eivätkä he aina
selviytyneet näistä otteluista vaurioitta, vaikka tavallisesti
voittoisina.
Heidän tänään samotessaan laakson poikki länttä kohti ratsasti Norman
of Torn ratsujoukon etunenässä, joka tuli pitkänä jonona hänen
jäljessään. Hänen harmaan teräsasunsa yläpuolella kohosi haukansiipi
hänen kypäristään. Se merkki näytti aina taistelussa hänen miehilleen,
missä hän oli. Missä se heilui, sieltä löysi aina ottelua ja kunniaa ja
sen ympärille heidän oli tapa kokoontua.
Norman of Tornin vierellä ratsasti tuima, harmaapäinen vanhus
hiljaisena ja vaiteliaana, hautoen syvää vihaansa pahanilkisissä
aivoissaan.
Kukin oman komppaniansa etunenässä ratsastivat sitten kapteenit:
Punapää-Shandy, John Flory, Orja-Edwild, italialainen kreivi Emilio de
Gropello ja ranskalainen sieur Ralph de la Campanie.
Kylistä ja taloista, jotka he sivuuttivat aamupuolella ja iltapäivän
alussa, tuli miehiä, naisia ja lapsia osoittamaan heille suosiotaan
ja käsiään heiluttamalla toivottamaan heille onnea; mutta ehdittyään
Tornin läheisyydestä loitommalle, missä musta haukansiipi oli paremmin
tunnettu hurjan maineensa nojalla kuin suuren henkipaton naapuristonsa
alhaisolle tekemien hyvien töiden vuoksi, he näkivät ainoastaan
suljettuja ja teljettyjä ovia sekä siellä täällä pienestä ikkunasta
tirkistävät, pelokkaat kasvot.
Sydänyö oli käsissä, ennenkuin he saivat näkyviinsä Colfaxin mustat,
tähtistä taivasta vastaan kuvastuvat tornit. Sijoitettuaan sotilaansa
metsän pimentoon noin kolmen neljänneskilometrin päähän linnasta
Norman of Torn ratsasti mukanaan Shandy ja viitisenkymmentä miestä
niin lähelle linnaa kuin he saattoivat päästä huomaamattomina. Siellä
he laskeutuivat satulasta, ja Norman of Torn hiipi yksin varovasti
eteenpäin.
Käyttäen hyväkseen kaikkia suojaavia esineitä hän eteni ilmi tulematta
ihan pääportin varjoon. Linnan suuren salin ikkunoista loisti himmeätä
valoa, mutta mitään muita elonmerkkejä ei näkynyt. Norman of Torn
hämmästyi kovasti havaitessaan, että nostosilta oli alhaalla eikä
portilla eikä muureilla ollut merkkiäkään vahdeista.
Koska hän oli ryöstänyt tämän linnan noin kaksi vuotta sitten, tunsi
hän sen huoneiden sisäisen järjestelyn ja tiesi pääsevänsä keittiöstä
sen päällä olevaan pieneen etuhuoneeseen, josta ovi vei suoraan suureen
saliin.
Ja niinpä kävi, että kun Peter of Colfax pyörähti pienen huoneen ovea
kohti, seisahtui hän äkkiä kauhuissaan, sillä hänen edessään seisoi
outo, rautapukuinen soturi kypärinsilmikko suljettuna ja miekka
kädessä. Myöskin tyttö näki vieraan, ja hänen kasvoilleen levisi toivon
ja elpyvän rohkeuden ilme.
»Miekka käteen!» komensi matala ääni englanninkielellä, »jollette
mieluummin halua rukoilla, sillä pian kuolette».
»Kuka te olette, lurjus?» kiljaisi parooni. »Hoi, John! Hoi, Guy!
Avuksi, nopeasti!» kirkui hän, samalla kun hän vetäisi miekkansa
tupesta ja yritti vikkelästi peräytyä salin pääovelle; mutta
rauta-asuinen mies oli hänen kimpussaan ja pakotti hänet ottelemaan,
ennenkuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta.
Peter of Colfaxin maallinen vaellus olisi sinä iltana pikaisesti
päättynyt, jolleivät John, Guy ja eräs kolmas hänen palvelijoistaan
olisi syöksyneet sisälle miekat paljaina.
»Varokaa, herra ritari!» huudahti tyttö nähdessään tämän kolmikon
rientävän isäntänsä avuksi.
Ritarin oli kääntyessään torjumaan heidän hyökkäystään pakko jättää
kauhun valtaama parooni hetkiseksi rauhaan, ja taaskin viimemainittu
pyrki ovelle, ajatellen ainoastaan pakoa; multa tyttö oli aavistanut
hänen aikeensa, juoksi vikkelästi ovelle, kiersi vanhan lukon avainta
ja viskasi sen voimainsa takaa salin kaukaiseen soppeen. Heti hän
katui tekoaan, oivaltaen, että hän olisi voinut vähentää pelastajansa
vastustajia ainakin yhdellä, mutta olikin nyt pakottanut raukkamaisen
paroonin jäämään, eikä sen hurjempaa tappelijaa ole kuin umpikujaan
ahdistettu rotta.
Ritari piti loistavasti puoliaan kaikkia kolmea käskyläisiä vastaan, ja
hetkisen Bertrade de Montfort seisoi paikallaan, lumoutuneena katsellen
tätä miekkailutaidon näytäntöä.
Hätyyttäen vastustajiaan milloin kutakin vuorotellen, milloin kahta
yhtä aikaa, milloin taas kaikkia kolmea samalla haavaa pakotti
äänetön ritari, vaikka häntä rasittikin raskas rauta-asu, heitä
jatkuvasti perääntymään; hänen välähtelevä säilänsä näytti kutovan
teräsverkon heidän ympärilleen. Äkkiä hänen miekkansa pysähtyi vain
silmänräpäykseksi; se oli lävistänyt yhden ahdistajan sydämen,
ja miehen vaipuessa lattialle se taaskin välkkyi likellä kahden
jäljelläolevan sotilaan rintaa.
Toinen sortui lattialle vähemmän kuin kaksi sekuntia myöhemmin,
ja sitten tytön huomio kiintyi kauhistuneen paroonin kasvoihin;
Peter of Colfax siirtyi — hän hiipi hitaasti ja varovasti takaapäin
umpikypäristä ritaria kohti ja hänen kohotetussa kädessään välkkyi
ohut, terävä tikari.
Hetkisen tyttö seisoi jähmettyneenä kauhusta kykenemättä liikauttamaan
edes sormeaan tai huutamaan, mutta vain hetkisen; sitten hänen
lihaksensa taaskin tottelivat häntä, hän kumartui nopeasti, tempasi
raskaan jalkajakkaran ja sinkosi sen suoraan Peter of Colfaxia kohti.
Se osui mieheen polvien alapuolelle ja kaasi hänet lattialle, samalla
kun ritarin miekka lävisti viimeisen vastustajan kurkun.
Kaatuessaan parooni sysäsi raskaasti pöytää, joka kannatti salin
ainoata sytytettyä lamppua. Silmänräpäyksessä jäi kaikki pilkkopimeään.
Kuului nopeata, kahisevaa liikettä, joka muistutti rottien juoksua, ja
sitten vallitsi avarassa salissa haudan hiljaisuus.
»Oletteko turvassa ja vahingoittumaton, mylady Bertrade?» tiedusti
vakava ääni englanninkielellä pimeydestä.
»Kyllä, herra ritari», vastasi tyttö. »Entä te?»
»En ole saanut naarmuakaan. Mutta missä on hyvä ystävämme parooni?»
»Hän virui tässä lattialla vain tuokio sitten, ja hänen kädessään
oli ohut, pitkä tikari. Olkaa varuillanne, herra ritari; hän saattaa
parhaillaan hiipiä kimppuumme.»
Ritari ei vastannut, mutta neito kuuli hänen liikkuvan rohkeasti
huoneessa, Pian hän oli löytänyt toisen lampun ja saanut valoa. Kun sen
himmeät säteet hitaasti hajoittivat sysimustan pimeyden, näki tyttö
kolmen sotilaan ruumiit, kaatuneen pöydän ja lampun sekä umpikypärisen
ritarin; mutta Peter of Colfax oli poissa.
Ritari huomasi paroonin poissaolon samalla kertaa, mutta hänellä vain
pääsi hiljainen, tuima naurahdus.
»Hän ei pääse pitkälle, mylady Bertrade», vakuutti hän.
»Miten tiedätte nimeni?» kysyi tyttö. »Kuka olette? En tunne
varuksianne, eikä rintalevyssänne ole vaakunaa?»
Mies ei vastannut heti, ja Bertraden rinnassa sykähti sydän
voimakkaammin, kun häntä elähytti se toivo, että hänen uljas
pelastajansa saattaisi olla sama Roger de Condé, joka vain muutamia
lyhyitä viikkoja takaperin oli pelastanut hänet Peter of Colfaxin
palkkalaisten käsistä. Vartalo oli varmasti yhtä suora ja voimakas,
ja miekkailutaito myöskin yhtä ihmeteltävä. Hänen täytyi olla
Roger de Condé, mutta eihän viimemainittu ollut puhunut lainkaan
englanninkieltä, kun taas tämä mies puhui sitä hyvin, vaikka tosin
hieman ranskalaisvoittoisesti.
»Mylady Bertrade, olen Norman of Torn», virkkoi umpikypärinen soturi
tyynen arvokkaasti.
Tytön rohkeus lamaantui, ja hänet valtasi hyytävä pelko. Vuosikausia
oli se nimi merkinnyt raakaa julmuutta ja vimmaista vihaa hänen
kaltaisiaan kohtaan. Pieniä lapsia peloiteltiin tottelemaan hämärästi
viittailemalla, että Tornin paholainen saisi heidät, ja täysikasvuiset
ihmiset olivat johtuneet lausumaan sen nimen kuiskaamalla, huulet
tuimasti puristettuina.
»Norman of Torn!» supatti hän. »Jumala armahtakoon sieluani!»
Kypärin suljetun silmikon takana valahti henkipaton kasvoille
tuskainen ja murheellinen ilme, ja vähäinen väristys, ikäänkuin kolkon
toivottomuuden aiheuttama, puistatti hänen jättiläisvartaloaan.
»Teidän ei tarvitse pelätä, mylady», lohdutti hän surullisesta
»Olette isänne linnassa Leicesterissä, ennenkuin aurinko on ehtinyt
keskitaivaalle. Ja olette paremmassa turvassa vihatun Tornin paholaisen
suojeluksessa kuin olisitte mahtavan isänne tai kuninkaallisen enonne
seurassa.»
»Kerrotaan, että te ette milloinkaan valehtele, Norman of Torn», lausui
tyttö, »ja minä uskon teitä. Mutta sanokaahan, minkä tähden olette niin
ystävällinen de Montfortille.»
»Se ei johdu rakkaudesta isäänne eikä veljiänne eikä vihasta Peter of
Colfaxia kohtaan eikä myöskään minkäänlaisen palkkion toivosta. Minua
huvittaa tehdä niinkuin teen, siinä kaikki. Tulkaa!»
Hän saattoi tytön äänettömästi pihalle ja alhaalla olevan nostosillan
ylitse edelleen, kunnes he pian erottivat ratsumiesryhmän, ja Shandyn
hiljaa luikattua Norman of Torn ilmoitti, kuka hän oli.
»Ota mukaasi kymmenkunta miestä, ja tarkastakaa tuo hornanloukko! Tuo
luokseni Peter of Colfax elävänä, myladyn vaippa ja ratsu — ja, Shandy,
kun kaikki se on tehty, polttakaa koko pesä, Shandy, mutta ryöstää ei
saa, Shandy!»
Shandy katsahti hämmästyneenä johtajaansa, sillä tulisoihtu ei ollut
koskaan ollut Norman of Tornin ase, kun taas saalistaminen oli
ollut hyvin tärkeä puoli, jos kohta ei aina tärkein tarkoitus hänen
lukuisilla retkillään.
Henkipatto pani merkille alapäällikkönsä kummastuksen ja empimisen,
viittasi häntä kuuntelemaan ja puhui:
»Punapää-Shandy, Norman of Torn on taistellut, ryöstänyt ja.
saalistanut, koska hän on siitä pitänyt ja noudattanut periaatetta,
joka on korkeintaan ollut epämääräistä yleistämistä. Tänä yönä olemme
kostamassa mylady Bertrade de Montfortille tehtyä vääryyttä, ja se,
Shandy, on toinen asia. Tuleen, Shandy, tornin huipusta keittiöön
saakka, mutta myladyn palveluksessa ei saalistamista!»
»Kyllä, mylord», vastasi Shandy ja poistui pienen osastonsa etunenässä.
Puolen tunnin kuluttua hän palasi muassaan toistakymmentä vankia, mutta
Peter of Colfaxia ei näkynyt.
»Hän on paennut, mylord», ilmoitti kookas kapteeni, ja niin asia
olikin. Peter of Colfax oli rientänyt linnansa kellariholveihin ja
päässyt sieltä pitkää, maanalaista käytävää myöten joidenkuiden pappien
majapaikkaan Norman of Tornin saarron ulkopuolelle. Tähän aikaan hän
oli useiden kilometrien päässä matkalla rannikolle ja Ranskaan, sillä
hän oli miekankäyttelystä tuntenut henkipaton eikä halunnut jäädä
Englantiin uhmailemaan sekä Norman of Tornin että Simon de Montfortin
vihaa.
»Hän palaa», oli henkipaton ainoa huomautus, kun hän oli saanut täyden
varmuuden paroonin pakoonpääsystä.
He katselivat, kunnes linnasta alkoivat liekit roihuta ainakin
kymmenestä kohdasta vankien seisoessa sykertyneinä yhteen kasaan pelon
ja pahojen aavistusten vallassa, varmasti odottaen tilintekoa ja
hirvittävää kuolemaa.
Varmistuttuaan siitä, ettei ihmisvoima mitenkään kyennyt enää
pelastamaan tuhoon tuomittua rakennusta, antoi Norman of Torn
lähtömääräyksen, ja soturit poistuivat pitkin maantietä, ratsastaen
jonossa johtajansa ja Bertrade de Monfortin jäljessä, jätettyään
äskeiset vankinsa perin ällistyneiksi, mutta vahingoittumattomiksi ja
vapaiksi.
Katsoessaan taaksepäin he näkivät taivaan punertavan valtavista
liekeistä, jotka leimusivat paljon korkeiden tornien yläpuolelle.
Suunnattomia, sakeita savupilviä vieri etelään päin, peittäen
taivaanrannan. Silloin tällöin savu hälveni, jättäen tuokioksi näkyviin
palavan linnan tummat muurit, joiden satoja ikkuna-aukkoja valaisi
sisällä raivoavan tulen punainen hehku. Se oli kaunis, vaikuttava
näky, mutta niin tavallinen noina hurjina, villeinä aikoina, ettei se
kenestäkään ansainnut enempää kuin nopean vilkaisun taaksepäin.
Monenlaisia tunteita liikkui useiden lokaisella, livettävällä tiellä
hitaasti loittonevien ratsastajien rinnassa. Norman of Torn oli sekä
ylpeä että surullinen, ylpeän riemastunut siitä, että oli ehtinyt
ajoissa pelastamaan tämän tytön, joka oli herättänyt hänen rinnassaan
niin kummallisia tunteita, surullinen sentähden, että hän tytön
silmissä oli kammottava olento. Mutta sillä hetkellä riitti hänelle
se, että Bertraden läheisyys tuotti hänelle puhdasta onnea; mitäpä
hyödytti ajatella huomista! Tornin pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus
kantoi kiukkuaan, jota hän ei uskaltanut avoimesti purkaa, ja kiroili
sattumaa, joka oli lähettänyt Henry de Montfortin Torniin etsimään
sisartaan, kun taas henkipaton seuralaiset hiljaa sadattelivat
omituista oikkua, joka oli kiidättänyt heidät tälle pitkälle,
taisteluttomalle ja saaliittomalle ratsastusretkelle.
Bertrade de Montfort oli vain ihmeissään siitä, että hänen piti
kiittää hengestään ja kunniastaan tätä hurjaa hirtehistä, joka oli
vannonut erikoisesti vihaavansa hänen sukuaan, koska se oli sukua
Plantagenet-suvulle. Hän ei jaksanut sitä käsittää, mutta hänen
pelastajansa tuntui puhuvan hyvin niin karkeaksi mieheksi. Tyttö
aprikoi, minkälaiset saattoivat tuon suljetun kypärinsilmikon takana
piilevät kasvot olla.
Kerran henkipatto irroitti vaippansa satulansa takakappaleesta ja
kietoi sen tytön hartioiden ympärille, sillä yö-ilma oli kolea, ja
toisen kerran hän laskeutui maahan ja talutti Bertraden ratsua tiessä
olevan pahan kohdan ohitse, jotta hevonen ei liukastuisi ja kaatuisi.
Tyttö kiitti häntä kohteliaaseen tapaansa näistä palveluksista, mutta
muutoin he eivät lausuneet toisilleen sanaakaan. Äänettöminä he
puolipäivän tienoilla saapuivat Simon de Montfortin linnan näkyviin.
Tornissa oleva vahti tyrmistyi nähdessään niin lukuisan aseellisen
seurueen saapuvan, joten komean linnoituksen muurit heidän
ennättäessään äänenkantaman päähän niistä olivat täynnä sotilaita.
Shandy ratsasti muiden edelle rauhanlipun suojassa, ja hänen
saavuttuaan linnan muurin juurelle huusi Simon de Montfort:
»Keitä olette ja mikä on asianne? Sota vaiko rauha?»
»Päällikkömme on Norman of Torn; hän on tullut rauhallisissa aikeissa
auttaessaan erästä de Montfortia», vastasi Shandy. »Hän haluaisi tulla
linnaan mukanaan yksi seuralainen, herra kreivi.»
»Uskaltaako Norman of Torn astua Simon de Montfortin linnaan —
arveleeko hän minun pitävän rosvojen majapaikkaa?» kiljaisi raju
soturivanhus.
»Norman of Torn uskaltaa ratsastaa, mihin hän itse haluaa, koko
Englannissa», kerskasi punatukkainen jättiläinen. »Haluatteko tavata
häntä rauhallisesti, mylord?»
»Tulkoon hän sisälle!» myöntyi de Montfort. »Mutta ei minkäänlaisia
koirankureja! Meitä on täällä tuhat miestä, hyvin aseistettuja ja
taistelukuntoisia.»
Shandy palasi isäntänsä luokse ja vei sen vastauksen, minkä jälkeen
Norman of Torn ja Bertrade de Montfort yhdessä ratsastivat nostosillan
ylitse ja porttiholvin alitse Leicesterin kreivin, Englannin kuninkaan
Henrik kolmannen langon, linnaan.
Tyttö oli yhäti kiedottuna suojelijansa laajaan viittaan, sillä oli
satanut, joten hän ratsasti isänsä väen silmien editse kenenkään häntä
tuntematta. Linnan pihalla heitä vastassa olivat Simon de Montfort ja
hänen poikansa Henry ja Simon.
Tyttö heittäytyi kiihkeästi ratsailta, viskasi henkipaton vaipan
syrjään ja syöksyi hämmästynyttä isäänsä kohti.
»Mitä tämä merkitsee?» huudahti de Montfort. »Onko tuo vintiö kohdellut
sinua loukkaavasti tai arvottomasti?»
»Sinä pelkurimainen valehtelija!» kiljaisi Henry de Montfort. »Vasta
eilen vannoit kunniasanallasi, ettei sisareni ole vankinasi, ja minä
hupsu, uskoin.» Ja sen sanottuaan nuori mies karkasi miekka paljaana
Norman of Tornin kimppuun.
Umpikypäräisen soturin miekka lennähti tupostaan niin nopeasti, että
silmä ei sitä erottanut, ja yhdellä ainoalla salamamaisella liikkeellä
sinkautti nuoren de Montfortin säilän pihan kiveykselle. Ja ennenkuin
sitten kumpikaan ehti astua askeltakaan, oli Bertrade de Montfort
juossut heidän väliinsä, laski kätensä henkipaton rintalevylle ja
ojensi toisen kätensä kämmenen ulospäin sukulaisensa päin ikäänkuin
suojellakseen Norman of Tornia enemmältä ahdistelulta.
»Olkoonpa hän henkipatto tai paholainen», huusi hän, »hän on
uljas ja kohtelias ritari ja ansaitsee de Montforteilta parasta
vieraanvaraisuutta, mitä he voivat tarjota, eikä kylmää terästä ja
loukkauksia». Sitten hän lyhyesti selosti kummastuneelle isälleen ja
veljilleen muutamien viime päivien tapahtumat.
Ominaiseen, hienon ritarilliseen tapaansa oli Henry de Montfort
ensimmäinen astumaan esille käsi ojossa kiittääkseen Norman of Tornia
ja pyytääkseen anteeksi karkeita sanojaan ja vihamielistä tekoaan.
Henkipatto vain kohotti avointa kämmentään, sanoen:
»De Montfortien on paras ajatella tarkoin, ennenkuin he tarttuvat
Norman of Tornin käteen. Minä en purista kättä muutoin kuin
ystävyydessä enkä ohimenevää hetkeä, vaan koko elämää varten. Annan
kyllä arvon nykyisille kiitollisuuden tunteillenne, mutta älkää salliko
niiden pimittää teiltä sitä, että olen edelleenkin Norman of Torn ja
että olette nähneet merkkini vainajienne otsassa. Ilomielin ottaisin
vastaan ystävyytenne, mutta haluaisin, että sen saisi mies, Norman of
Torn, kaikkine niine vikoineen ja hyveineen, joita kenties arvelette
hänellä olevan.»
»Olette oikeassa, sir», virkkoi kreivi. »Olemme teille kiitollisia ja
kiitämme teitä siitä palveluksesta, jonka olette tehnyt Montfortin
suvulle, ja niin kauan kuin elämme olemme valmiit tekemään teille
vastapalveluksia. Ihailen uljuuttanne ja rehellistä suoruuttanne, mutta
niin kauan kuin pysytte Tornin henkipattona, ei teidän sovi murtaa
leipää de Montfortin pöydässä, mihin ystävällä olisi oikeus.»
»Sananne ovat viisaan ja varovaisen miehen puhetta», lausui Norman of
Torn rauhallisesti. »Minä poistun, mutta muistakaa, että tästä päivästä
alkaen minulla ei ole kaunaa Simon de Montfortin sukua vastaan ja että,
jos tarvitsette aseellista apuani, on tuhatmiehinen joukkoni valmis
palvelukseenne. Hyvästi!» Mutta kun hän kääntyi lähtemään, oli Bertrade
de Montfort käsi ojossa hänen edessään.
»Teidän täytyy puristaa minun kättäni ystävyydessä», käski hän, »sillä
kuolinpäivääni saakka minun tulee aina siunata Norman of Tornin nimeä,
koska hän pelasti minut kauheasta kohtalosta».
Henkipatto otti hänen hennon sormensa rautakintaiseen käteensä,
laskeutui toiselle polvelleen ja vei ne huulilleen.
»Norman of Torn ei ole taivuttanut polveaan kenenkään muun edessä — ei
naisen, miehen, kuninkaan, Jumalan eikä paholaisen. Jos milloinkaan
tarvitsette häntä, mylady Bertrade, niin muistakaa, että hän on valmis
palvelemaan teitä, kun vain pyydätte!»
Sitten hän kääntyi, keikahti satulaan ja ratsasti hiljaisuuden
vallitessa Leicesterin linnan pihalta. Vilkaisemattakaan taaksepäin
Norman of Torn katosi viidensadan sotilaansa etunenässä maantien
käänteen taakse.
»Omituinen mies», virkkoi Simon de Montfort, »sekä hyvä että paha,
mutta tästä päivästä alkaen uskon hänestä aina enemmän hyvää kuin
pahaa. Toivoisin, että hän olisi toisenlainen, sillä hänen käsivartensa
heiluttaisi raskasta miekkaa Englannin vihollisia vastaan, jos hänet
saataisiin taivutetuksi puolellemme.»
»Kukapa tietää», huomautti Henry de Montfort, »eikö ystävyyden
tarjous olisi saattanut taivuttaa häntä parempaan elämään. Hänen
puheessaan tuntui olevan kaihoisa sointu. Toivoisin, isä, että olisimme
puristaneet hänen kättänsä.»