Bertrade de Montfortin vierailu ystävättärensä Mary de Stutevillin
luona alkoi lähestyä loppuaan. Kolme viikkoa oli vierinyt siitä, kun
Roger de Condé oli ratsastanut ulos Stutevillin portista, ja useita
kertoja oli komean nuoren miehen nimi ollut hänen kauniin emäntänsä ja
tämän vielä kauniimman ystävättären huulilla.
Tänään tytöt kävelivät verkkaisesti laajan pihan puutarhassa käsi
toistensa vyötäisillä, kuiskien viimeisiä luottamustietoja toistensa
korviin, sillä seuraavana päivänä oli Bertrade päättänyt palata
Leicesteriin.
»Minusta olet todellakin kovin ajattelematon, hyvä Bertrade», moitti
Mary. »Jos isäni olisi täällä, ei hän varmastikaan sallisi sinun lähteä
saattueenasi ainoastaan se pieni joukko miehiä, jotka voimme antaa
mukaasi.»
»Älä pelkää, Mary!» lohdutti Bertrade. »Viisi isäsi soturia on kyllin
varma turvajoukko niin lyhyelle matkalle. Iltaan mennessä olen
perillä. Ja koska se ainoa henkilö, jota näillä tienoin pelkään, sai
äskettäin niin terveellisen kurituksen Roger de Condélta, en usko hänen
rohkenevan uudelleen häiritä minua.»
»Entä Tornin paholainen, Bertrade?» intti Mary. »Vasta eilen illallahan
saapui nilkuttaen luoksemme eräs loordi de Greyn sotilas, kertoen
kauheasta verilöylystä, jonka se katala pahus oli toimeen pannut hänen
isäntänsä väen keskuudessa. Hän on liikkeellä, Bertrade, enkä osaa
ajatella mitään hirveämpää kuin hänen käsiinsä joutuminen on.»
»Mutta, Mary, ihan äskettäinhän juuri sinä itse vakuutit Norman of
Tornin olleen perin kohteliaan sinulle ryöstäessään tätä isäsi linnaa.
Miten olet niin nopeasti muuttanut mieltäsi?»
»Niin, Bertrade, hän esiintyi tosiaankin kunnioittavasti silloin,
mutta kuka tietää, millaisia hirveitä oikkuja hänen päähänsä saattaa
pälkähtää, ja varmasti vakuutetaan, että hän on verrattoman julma.
Äläkä unohda olevasi Leicesterin tytär ja Henrikin sisarentytär, joita
molempia Tornin henkipatto avoimesti vannoo vihaavansa ja vainoavansa.
Oi, Bertrade, odota ainoastaan päivä tai pari! Varmastikin isäni siksi
palaa, ja saat saattajiksesi viisikymmentä soturia viiden asemesta.»
»Mitä mahtaisi viisikymmentä soturia Norman of Tornia vastaan,
Mary? Järkeilyllesi on käynyt samoin kuin pelollesi, molemmat ovat
harhaantuneet kauas maalista.
»Jos tämä hurja vintiö osuisi tielleni, olisi parempi, että
uhrattaisiin viisi kuin viisikymmentä miestä, sillä kumpikin lukumäärä
olisi ihan mitätön tuota hirttämättömien murhamiesten kammottavaa
laumaa vastaan. Niin, Mary; minä lähden huomenna, ja teidän kelpo
soturinne palaavat seuraavana päivänä, tuoden minulta mitä parhaat
terveiset.»
»Jos sinä tahdot, niin tahdot», kivahti Mary nenäkkäästi. »Ihan kouraan
jo tuntuu, että olet de Montfort-sukua, jonka peritty urhoollisuus jää
jälkeen ainoastaan sen peritystä itsepäisyydestä.»
Bertrade de Montfort nauroi ja suuteli ystävätärtään poskelle.
»Kentiespä kohtaan maantiellä taaskin uljaan Roger de Condén ja saan
hänet suojelijakseni. Silloin lähetän kun lähetänkin takaisin viisi
soturianne, sillä totisesti vastaa hänen säilänsä enemmän kuin kymmenen
miestä kaikista niistä, joiden olen ennen nähnyt taistelevan.»
»Jos kohtaisit», tokaisi Mary vieläkin nyreissään ystävättärensä
päätöksestä lähteä seuraavana päivänä, »miehuullisen sir Rogerin ihan
aseettomana, taitaisit sittenkin lähettää takaisin isäni soturit».
Bertrade punehtui ja puri sitten huultansa tuntiessaan lämpimän veren
leviävän poskiinsa.
»Olet hupakko, Mary», virkkoi hän.
Mary purskahti hilpeään, kiusoittelevaan nauruun, suunnattomasti
nauttien kielevän punan osoittaman myöntymyksen aiheuttamasta
hämmingistä.
»Ahaa! Tähän saakka vain arvasin, missä sydämesi ja ajatuksesi ovat,
Bertrade; mutta nyt näen aavistaneeni ihan liiankin oikein. Hän on
tosiaankin komean näköinen, mutta mitä sinä tiedät hänestä?»
»Ole vaiti, Mary!» komensi Bertrade. »Et tiedä, mitä puhut. En pyyhkisi
häneen edes jalkojani, en välitä hänestä rahtuakaan, ja — onhan
kuhmut kolme viikkoa siitä, kun hän lähti Stutevillistä, eikä hän ole
lähettänyt minkäänlaista tietoa.»
»Vai niin!» huudahti pieni kiusanhenki. »Vai sieltäkö tuuli
puhaltaakin? Mylady ei pyyhkisi häneen jalkojaankaan, mutta on pahasti
närkästynyt, kun hän ei ole lähettänyt mitään sanomia. _Mon Dieu_, onpa
sinulla kummalliset käsitykset, Bertrade!»
»En puhele enää kanssasi, Mary!» Liuskasi Bertrade, polkien jalkaansa,
keikautti sievää päätänsä ja kääntyi jyrkästi linnaan päin.
* * * * *
Pienessä huoneessa Golfaxin linnassa istui kaksi miestä vastakkain
pikku pöydän ääressä. Toinen, Peter of Colfax, oli lyhyt ja hyvin
pyylevä. Hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, tihruiset silmänsä ja
perunamainen nenänsä kertoivat hänen elintavoistaan, samalla kun hänen
paksut huulensa, joista alempi riippui isona ja velttona taaksepäin
painuneen leuan ylitse, viittasivat niihin alhaisiin intohimoihin,
joille hänen elämänsä oli omistettu. Hänen kumppaninsa oli pieni,
tuima, harmaa mies, mutta hänen rauta-asunsa ja suljettu kypärinsä
eivät antaneet isännälle vihjaustakaan siitä, kuka hänen vieraansa
saattoi olla. Parhaillaan puhui pieni, rauta-asuinen mies.
»Eikö riitä se, että tarjoudun auttamaan teitä, sir Peter», kysyi hän,
»koska teidän täytyy saada tietää, minkä tähden sen teen? Uskokaa, että
vihani Leicesteriä kohtaan on minua kannustava intohimo. Yrityksesi
ryöstää tyttö meni myttyyn; jos annat mukaani kymmenen sotilasta, tuon
hänet sinulle.»
»Mistä tiedät hänen huomenna lähtevän ratsastamaan isänsä linnaan?»
tiedusti Peter of Colfax.
»Sekään ei kuulu sinuun, ystäväiseni, mutta minä tiedän sen; ja jos
haluat saada hänet, niin päätä nopeasti, sillä meidän pitäisi lähteä
liikkeelle tänä iltana ehtiäksemme hyvissä ajoin huomenna sijoittua
asemiimme maantien oheen.»
Vieläkin Peter of Colfax empi; hän pelkäsi tämän mahdollisesti olevan
Leicesterin juonen, jolla hänet mielittiin houkutella satimeen. Hän
ei tuntenut vierastaan — miekkonen saattoi haluta tyttöä itselleen ja
käyttää tätä keinoa hankkiakseen tarpeellisen avun hänen anastustaan
varten.
»No?» äänsi pieni, rauta-asuinen mies ärtyneesti. »En voi odottaa
täällä iäti. Tee päätöksesi! Minulle se ei merkitse muuta kuin koston
tyydyttämistä, ja jollet sinä suostu, pestään tarvittavat roistot, etkä
sinäkään sitten enää näe Bertrade de Montfortia.»
Tämä viimeinen uhkaus tehosi parooniin.
»Asia on sovittu», sanoi hän. »Miehet lähtevät mukaasi puolen tunnin
kuluttua. Odota alhaalla linnan pihalla!»
Pienen miehen poistuttua huoneesta Peter of Colfax kutsui
aseenkantajansa, jonka hän käski heti lähettää luoksensa erään
uskollisista kätyreistään.
»Guy», alkoi Peter of Colfax miehen saavuttua, »te sotkitte aika
tavalla erään puuhan joitakuita viikkoja sitten. Arvaatteko, mistä
puhun?»
»Kyllä, mylord.»
»Sattui niin, että huomenna saatte tilaisuuden korjata hairahduksenne.
Ottakaa mukaanne kymmenen miestä ja ratsastakaa sinne, mihin alhaalla
pihalla odottava mies teidät opastaa, älkääkä palatko ilman sitä, minkä
viime kerralla menetitte kouralliselle miehiä! Ymmärrättekö?»
»Kyllä, mylord.»
»Ja, Guy, puolittain epäilen tätä miekkosta, joka on tarjoutunut meitä
avustamaan. Huomattuanne ensimmäisen merkin kavalluksesta, karatkaa
kaikki yhdessä hänen kimppuunsa ja surmatkaa hänet! Ilmoittakaa muille
määräykseni!»
»Kyllä, mylord. Milloin lähdemme?»
»Heti. Saatte mennä.»
* * * * *
Se aamu, jona Bertrade de Montfort oli päättänyt lähteä takaisin
isänsä linnaan, sarasti harmaana ja uhkaavana. Turhaan koetti Mary
de Stutevill taivuttaa ystävätärtään luopumaan lähtöajatuksesta, kun
päivä oli niin synkeä eikä ollut riittävästi saattoväkeä; Bertrade de
Montfort pysyi lujana.
»Nyt jo olen ollut kolme päivää yli ajastani, enkä edes minä, tytär,
saa noin vain olla tottelematta Simon de Montfortia. Näinkin on minulla
kylliksi vastattavaa. Älä vaadi minua enää lisäämään päivääkään
anteeksi pyydettäväkseni! Ja sitäpaitsi saattavat äitini ja isäni olla
hyvin levottomia jatkuvan poissaoloni tähden. Ei, Mary; minun täytyy
lähteä tänään.» Ja sen hän teki saattajinaan viisi miestä, jotka linnan
puolustusväestä voitiin luovuttaa.
Tuskin puoli tuntia myöhemmin alkoi vihmoa kylmää sadetta, joten
he olivat todella surullinen seurue tarpeessaan lokaisella tiellä
vaippoihin ja päällystakkeihin kietoutuneina. Heidän jatkaessaan matkaa
sade ja tuuli äityivät, kunnes sade pieksi heidän kasvojaan niin
sokaisevina kuuroina, että heidän täytyi pitää silmänsä ummessa ja
luottaa ratsujensa vaistoon.
Vähemmän kuin puolet matkasta oli taivallettu. He ratsastivat
parhaillaan pienessä notkossa sakean metsän peittämää matalaa
harjannetta kohti, jonka synkkiin varjoihin tie kiemurteli. Kastuneiden
lehvien lomitse välkähti rauta-asu, mutta ratsastajien sateensokaisemat
silmät eivät sitä huomanneet. He samosivat edelleen kärsivällisten
hevostensa hitaasti ponnistellessa eteenpäin upottavalla tiellä ja
viuhuvassa myrskyssä.
Nyt he olivat harjanteen rinteen puolivälissä. Synkän metsän tummissa
pimennoissa syntyi liikettä, ja ilman varoituksen huutoa syöksyi
sitten esille joukko teräspukuisia ratsastajia, keihäät tanassa.
Laskettaen täyttä laukkaa Bertraden seurueen kimppuun he kaasivat
tytön saattomiehistä kolme, ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan
iskua hänen puolustuksekseen. Hänen molemmat jäljelläolevat
seuralaisensa kääntyivät torjumaan toista hyökkäystä, ja uljaasti
he kunnostautuivatkin, sillä kaikki heitä ahdistavat yksitoista
miestä saivat yrittää, ennenkuin nämä kaksi saatiin nujerretuiksi ja
surmatuiksi.
Temmellyksessä ei kukaan ollut huomannut tyttöä, mutta pian eräs
hätyyttämistä, pieni, tuikea, harmaa mies havaitsi hänen kannustaneen
ratsuaan ja kiitäneen pakoon. Huudettuaan kumppaneilleen hän lähti
ripeätä vauhtia ajamaan takaa.
Livettävästä tiestä ja sokaisevasta sateesta huolimatta Bertrade de
Montfort hoputti hevosensa hurjaan juoksuun, sillä hän oli tuntenut
useiden hyökkääjien kilvissä Peter of Colfaxin vaakunan.
Uljaasti kaunis arabialainen hevonen totteli hänen hoputustaan.
Jos hänen ahdistajainsa isot ratsut, Normandiassa ja Flanderissa
kasvatetut, olisivat olleet kiinni pilttuissaan, olisi niillä ollut
yhtä hyvät mahdollisuudet saavuttaa kiitävä, valkea ratsu, joka ihan
halkoi harmaata sadetta, kuten salama puhkoo pilviä.
Ilman pienen, tuikean, harmaan miehen pirullisen ovelaa
kaukonäköisyyttä Bertrade de Montfort olisi päässyt pakoon sinä
päivänä. Mutta nyt oli hänen nopea heponsa kiidättänyt häntä ainoastaan
parisataa metriä, kun se keskellä pimeätä metsää juoksi suoraan
maantien poikki kahden puun väliin pingotettuun nuoraan.
Kun hevonen hirvittävästi tärähtäen kaatui takerruttuaan vankkaan
nuoraan, sinkoutui Bertrade de Montfort kauas eteenpäin ja jäi virumaan
maantien lokaan pienenä, hervottomana, ryvettyneenä hahmona.
Sieltä hänet löydettiin. Pieni, tuikea, harmaa mies ei edes laskeutunut
ratsailta; niin vähän hän välitti tytön kohtalosta oliko hän kuollut
vai joutuiko hän Peter of Colfaxin käsiin, se oli ihan samantekevää
hänestä. Kummassakin tapauksessa olisi hän saavuttanut tarkoituksensa,
eikä Betrade de Montfort enää houkuttelisi Norman of Tornia pois siltä
tieltä, jonka vanhus oli häntä varten viitoittanut.
Että sellainen mahdollisuus oli uhkaamassa, sen hän oli saanut tietää
muutamalta Spizo-nimiseltä espanjalaiselta, joka oli ainoa Norman of
Tornin palveluksessa oleva petturi ja jonka pieni, tuikea, harmaapäinen
vanhus oli useita kuukausia sitten ostanut katalaksi kätyrikseen
vakoilemaan suuren henkipaton liikkeitä.
Peter of Colfaxin miehet nostivat Bertrade de Montfortin elottoman
ruumiin tieltä ja sijoittivat sen satulaan erään heikäläisen eteen.
»Lähdetään!» komensi Guyksi nimitetty mies. »Jos hänessä on vielä
henkeä, täytyy meidän rientää sir Peterin luokse, ennenkuin se sammuu.»
»Minä eroan teistä nyt», ilmoitti pieni vanhus. »Olen suorittanut osani
puuhassa.»
Ja niinpä hän istui, katsellen heidän jälkeensä, kunnes he katosivat
metsään Colfaxin linnan suunnalle.
Sitten hän ratsasti Lakaisin taistelunäyttämölle, jossa sir John de
Stutevillin viisi sotilasta viruivat. Kolme heistä oli jo kuollut,
muut kaksi makasivat tien ohessa vaikeasti, mutta eivät kuolettavasti
haavoitettuina ja valittivat.
Tultuaan heidän kohdalleen pieni, tuima, harmaa mies laskeutui
satulasta ja tappoi pitkällä miekallaan äänettömästi molemmat
haavoittuneet. Sitten hän vetäisi tikarinsa ja piirsi jokaisen viiden
vainajan otsaan merkin, nousi ratsaille ja lähti nopeasti ratsastamaan
Tornia kohti.
»Ja jollei yksi seikka riitä», jupisi hän, »niin se kaatuneiden otsassa
oleva merkki kyllä tehoaa estämään kaiken vastaisen yhteyden Tornin ja
Leicesterin sukujen kesken».
Henry de Montfort, Simonin poika, ratsasti vinhasti ja vimmaisesta
isänsä kahdentoista palvelijan etunenässä Stutevilliin vievällä tiellä.
Bertrade de Montfort oli viipynyt niin kauan yli määräajan, että kreivi
ja kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, olivat vakavasti levottomina
lähettäneet vanhimman poikansa John de Stutevillin linnaan noutamaan
häntä kotiin.
Tuulen ja sateen tullessa selkäpuolelta pieni seurue ratsasti nopeasti
mutaisella tiellä, ja myöhään iltapäivällä he tapasivat valkean ratsun,
joka seistä kyyrötti tuuhean tammen juurella kaareva selkä viuhuvaan
myrskyyn päin.
»Jumaliste», huudahti de Montfort, »se on sisareni ratsu. Nyt on
varmasti jotakin hullusti.» Mutta vaikka he ripeästi tarkastivat
ympäristöä ja luikkailivat äänekkäästi, eivät he saaneet sen enempää
selvyyttä tytön olinpaikasta, minkä vuoksi he lähtivät kiiruhtamaan
edelleen Stutevillia kohti.
Noin kolmen kilometrin päässä siitä paikasta, jossa valkea ratsu oli
kohdattu, he näkivät niiden viiden palvelijan ruumiit, jotka olivat
olleet saattamassa Bertradea Stutevillista.
Hypähdettyään maahan Henry de Montfort tarkasti kaatuneita. Kilvissä
ja kypäröissä olevat vaakunat vahvistivat sitä hänessä heti herännyttä
pelkoa, että nämä olivat Bertraden turvaksi Stutevillista lähetettyjä
miehiä.
Kun hän kumartui vainajain puoleen nähdäkseen, tunsiko hän heistä
ketään, heloitti miesten otsasta häntä vastaan tikarinkärjellä
piirretty pelätty merkki NT.
»Jumalan kirous kohdatkoon häntä!» kiljaisi de Montfort. »Se on Tornin
paholaisen työtä, hyvät herrat», lausui hän seuralaisilleen. »Tulkaa!
Emme tarvitse enempää opastusta päämääräämme.» Ja noustuaan jälleen
satulaan pieni seurue kannusti ratsujaan takaisin Tornia kohti.
* * * * *
Tullessaan jälleen tajuihinsa Bertrade de Montfort makasi vuoteessa
oudossa huoneessa, ja hänen puoleensa oli kumartunut vanha nainen,
inhoittava, hampaaton akka, jonka hymy oli ihan kuin torahampaattoman
pedon virnistys.
»Kas vain!» kaakotti hän. »Morsian herää. Vakuutinkin mylordille, että
de Montfortia tappamaan tarvitaan enemmän kuin kellahdus mutaan. Kas
niin, kas niin! Nouse nyt ja pukeudu, sillä komea sulhasesi jaksaa
töintuskin hillitä kiihkeätä haluaan sulkea sinut syliinsä. Alhaalla
juhlasalissa hän kävelee edestakaisin kauniit kasvonsa punaisina.»
»Kuka olette?» huudahti Bertrade de Montfort pää yhäti sekavana
putoamisen vaikutuksesta. »Missä olen?» Sitten: »Oi, _mon Dieu_!» kun
hän muisti iltapäiväiset tapahtumat ja Colfaxin vaakunan kimppuunsa
hyökänneen seurueen kiivissä. Heti hän oivalsi, kuinka kauheassa
pinteessä hän oli, kuinka äärimmäisen toivottomassa.
Vaikka Peter of Colfax olikin eläimellinen raakimus, oli hän kumminkin
läheinen kuninkaan suosikki; ja se seikka, että Bertrade oli kuninkaan
sisarentytär, olisi tuskin hänen asialleen eduksi, sillä sille oli
enemmän kuin riittävänä vastapainona se, että hän oli Simon de
Montfortin, Henrikin pelkäämään ja vihaaman miehen, tytär.
Hän kuuli käytävästä raskaita, läheneviä askelia, ja pian huusi
miehenääni oven takaa:
»Oletko siellä, Coll? Onko tyttö vironnut pyörtymyksestään?»
»Kyllä, sir Peter», vastasi vanha nainen. »Olin juuri kehoittamassa
häntä nousemaan ja pukeutumaan, ilmoittaen teidän odottavan
alakerrassa.»
»Joudu siis, mylady Bertrade!» käski mies. »Sinulle ei tehdä mitään
pahaa, jos osoittaudut järkeväksi, kuten uskon sinun tekevän. Vartoan
sinua juhlasalissa tai, jos niin haluat, tulen sinne luoksesi.»
Tyttö kalpeni pikemmin inhosta ja halveksumisesta kuin pelosta, mutta
hänen vastauksensa sävy oli tyyni ja rauhallinen.
»Tulen kohtaamaan sinua alakertaan, sir Peter, ihan kohta.» Ja hän
nousi ja ehätti pukeutumaan samalla kun paroonin loittonevat askeleet
häipyivät portaille, jotka veivät hänen vankilakseen valitusta
tornihuoneesta.
Vanha nainen koetti saada hänet keskustelemaan kanssansa, mutta tyttö
ei halunnut puhella. Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskitetyt
kaikkien mahdollisten pelastuskeinojen punnitsemiseen.
Puolen tunnin kuluttua hän astui Peter of Colfaxin linnan
juhlasaliin. Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut tehty paljoakaan
muutoksia Ethelwolfin päivien jälkeen. Hänen silmäillessään ympäri
salia, etsien vanginvartijaansa, hänen katseensa viipyi kapeissa,
lasittomissa ikkunoissa, joiden takana oli vapaus. Saisiko hän enää
milloinkaan hengittää Jumalan puhdasta ilmaa näiden tukehduttavien
muurien ulkopuolella? Näiden likaisten, inhoittavien muurien! Ne
olivat mustat samoin kuin nokiset laipiopalkit ja laudoitus paitsi
siellä täällä olevia, hieman vähemmän tahraantuneita läikkiä, joiden
kohdalla oli tehty korjauksia. Kun hänen katseensa osui sodassa ja
metsästyksessä saatuihin voitonmerkkeihin, kaareutuivat hänen huulensa
ylenkatseellisesti, sillä hän tiesi Colfaxin nykyisen isännän saaneen
ne perintönä eikä oman mieskohtaisen kuntonsa avulla.
Huonetta valaisi yksi ainoa lamppu, joka ynnä toisessa avarassa takassa
palavan pienen halkoroihun lepattava valo tuntuivat pikemminkin
korostavan salin himmeitä varjoja.
Bertrade meni lattian poikki ja nojasi tukevaan tammipöytään, jonka ikä
ja ahkera käyttö olivat mustuttaneet laipiopalkkien väriseksi ja johon
oli jäänyt jälkiä suunnattomista juomasarvista ja raskaista miekoista,
kun hurjat ja iloiset räyhääjät olivat innostuneet osoittamaan
suosiotaan jollekulle vaeltavalle laulajalle tai vastanneet mahtavien,
uskollisuudenvalaa vaativien päällikköjensä vakavampiin kehoituksiin.
Hänen harhaileva katseensa pani merkille kymmenkunta penkkiä ja
muutamia karkeatekoisia, raskaita tuoleja, jotka täydensivät tämän
epäsiistin huoneen epäsiistin kaluston, ja häntä puistatti. Hänen pieni
jalkansa naputti ärtyisesti siivotonta lattiaa, jossa oli sekaisin
kaikenlaisia pehkuja sekä koirien hyljeksimiä tai niiltä huomaamatta
jääneitä luita ja ruuantähteitä.
Mutta kaikkeen tähän ympäristöön kiinnitti Bertrade de Montfort
huomiota vain ohimennen; hän tähyili etsimäänsä miestä, jotta
kohtaus olisi pian ohitse ja hän saisi tietää, mikä kohtalo häntä
tulevaisuudessa odottaisi.
Hänen vilkas katseensa oli osoittanut hänelle, että huone oli ihan
tyhjä ja että sen alapäässä olevan pääoven lisäksi, josta hän oli
tullut, sieltä vei ainoastaan yksi toinen ovi. Se oli sivuseinällä, ja
kun se oli raollaan, näki hän sen vievän pieneen huoneeseen, nähtävästi
makuukammioon.
Hänen seisoessaan kasvot pääoveen päin avautui seinälaudoitus
meluttomasti hänen takanaan, aivan sen paikan kohdalla, jossa
valtaistuimet olivat olleet menneinä aikoina. Aukon tummasta suusta
astui esiin Peter of Colfax. Hän sulki laudoituksen hiljaa jälkeensä ja
eteni tyttöä kohti äänettömin askelin. Korokkeen reunalle saavuttuaan
hän seisahtui, kalisuttaen miekkaansa herättääkseen Bertraden huomiota.
Jos hänen tarkoituksensa oli herpaista tytön rohkeutta äkillisellä ja
salaperäisellä ilmestymisellään, raukesi hänen aikeensa ihan tyhjiin,
sillä toinen ei edes kääntänyt päätänsä lausuessaan:
»Mitä on sinulla, sir Peter, sanottavaa tämän naapurisi tytärtä
ja hallitsijasi sisarentytärtä kohdanneen halpamaisen petollisen
menettelysi selitykseksi?»
»Kun julma isä tekee tyhjäksi rakastuneiden sydämien suunnitelmat»,
vastasi paksumahainen, vanha törkimys pehmeän mairittelevasti, »täytyy
rakkauden sittenkin etsiä tiensä; ja niinpä on uljas rakastajasi
rohjennut uhmailla mahtavan isäsi ja majesteettisen enosi vihaa ja
laskee sydämensä jalkojesi juureen, oi kaunis Bertrade, varsin hyvin
tietäen sinun sydämesi sitä ikävöineen siitä alkaen, kun ensi kerran
tunnustimme rakkautemme sinun kovasydämiselle isällesi. Katso! Minä
lankean polvilleni eteesi, kyyhkyläiseni.» Ja niveltensä natistessa
lihava parooni lysähti paksuille polvilleen.
Bertrade kääntyi, ja kun hän näki miehen, laukesivat hänen kopeat
piirteensä ivalliseen hymyyn.
»Sinä olet hupakko, sir Peter», virkkoi hän, »ja lisäksi
pahimmanlaatuinen hupakko — vanha hupakko. Sinun on hyödytöntä
pitkittää kosintaasi, sillä minä en sinua huoli. Päästä minut täältä,
jos olet herrasmies! Silloin ei huuliltani ikinä lähde sanaakaan siitä,
mitä on tapahtunut. Mutta päästä minut! Mitään muuta en pyydä, ja sinun
on hyödytöntä pidättää minua, sillä en voi antaa sinulle sitä, mitä
haluaisit. Minä en rakasta sinua enkä ikinä voi sinua rakastaa.»
Hänen ensimmäiset sanansa olivat saaneet nöyryytyksen punan
täplittämään paroonin ennestäänkin punertavat kasvot purppuran
tapaisiksi, ja kun mies nyt yritti nousta pystyyn, valtasi hänet
yhä pahempi hämminki sen tähden, että hänen suunnattoman vatsansa
pakotuksesta täytyi käydä kontilleen, ennenkuin hän jaksoi nousta,
joten hän kömpi pystyyn hyvin samalla tavoin kuin lehmä, kohottaen
takapuolensa perin naurettavasti korkealle ilmaan. Seisoalleen
päästyään hän näki tytön kääntävän kasvonsa toisaalle salatakseen
nauruaan.
»Palaa huoneeseesi!» jyräytti hän. »Annan sinulle huomiseen saakka
aikaa päättääksesi, tahdotko hyväksyä Peter of Colfaxin puolisoksesi
vai joudutko hänen talossaan toiseen asemaan, joka iäksi erottaa sinut
vertaistesi seurasta.»
Tyttö kääntyi häneen päin naurun yhäti väreillessä huulillaan.
»Minusta ei tule narrin, kömpelön, vanhan ilveilijän, rappeutuneen
mässääjän ja irstailijan, miehen irvikuvan vaimoa. Ja mitä tulee
toiseen ajattelemattomaan uhkaukseesi, ei sinulla ole sisua muuttaa
toiveitasi teoiksi, sinä pelkurimainen raukka, sillä tiedät hyvin, että
Simon de Montfort sivaltaisi omin käsin saastaisen sydämen rinnastasi,
jos hän vain epäilisikään sinun rohjenneen puhua sellaista minulle,
hänen tyttärelleen.» Ja Bertrade de Montfort poistui tämän vanhan
saksilaisen Colfaxin linnan salista ja nousi tornikamariinsa.
Vanha nainen oli vahtimassa häntä yöllä ja myöhään seuraavaan
iltapäivään saakka, jolloin Peter of Colfax uudelleen kutsui vankinsa
puheilleen. Niin pahasti oli vanha noita peloitellut tyttöä, että tämä
uskoi ihan varmasti paroonin varsin hyvin pystyvän täyttämään hirveän
uhkauksensa, ja sentähden hän oli taaskin koettanut keksiä jotakin
pelastus- tai viivytyskeinoa.
Se huone, jossa häntä säilytettiin, oli linnan läntisessä tornissa,
hyvinkin kolmekymmentä metriä ainoasta ikkuna-aukosta näkyvän
vallihaudan yläpuolella. Niin ollen oli pakeneminen sille suunnalle
mahdoton. Ainoa ovi oli varustettu valtavilla tammisalvoilla, ja
se itse oli koottu paksuista, samaa puuta olevista lankuista sekä
vahvistettu rautaisilla poikkikiskoilla.
Jos hän vain saisi vanhan naisen pois huoneesta, aprikoi Bertrade,
voisi hän huonekaluilla teljetä oven sisältäpäin ja siten ainakin
viivyttää uhkaavaa kohtaloaan siinä toivossa, että apua joltakin
taholta tulisi. Mutta hänen ovelimmatkin juonensa osoittautuivat
tehottomiksi pystymättä edes hetkeksikään vapauttamaan häntä
harpyijamaisesta vanginvartijastaan; ja kun lopullinen kutsu oli
tullut, oli hän suunniltaan, koska hänellä ei ollut mitään keinoa
tehdäkseen tyhjiksi ryöstäjänsä aikeet.
Hänen tikarinsa oli häneltä viety, mutta vanhan naisen uumenilla
riippui sellainen ase, ja sen Bertrade päätti anastaa.
Teeskennellen, että hänen vyönsä solki juonitteli, hän kutsui vanhaa
naista avukseen, ja kun akka taivutti päänsä likelle tytön vyötäisiä
nähdäkseen, mikä vika soljessa oli, ojensi Bertrade vikkelästi kätensä
hänen kupeelleen ja sieppasi tikarin tupesta. Ketterästi hän sitten
ponnahti loitommaksi vanhuksesta, joka kirkaisi suuttumuksesta ja
levottomuudesta, syöksyen häntä kohti.
»Takaisin!» kiljaisi tyttö. »Pysy etäällä, vanha noita, tai saat
tuntea, kuinka pitkä oman tikarisi terä on!»
Nainen epäröi ja alkoi sitten kiroilla ja sättiä perin hirvittävästi,
samalla huutaen apua.
Bertrade peräytyi ovelle, komentaen vanhaa naista kuoleman uhalla
pysymään paikallaan, ja laski vikkelästi vankat teljet paikalleen.
Tuskin oli viimeinen salpa ehtinyt kolahtaa kohdalleen, kun Peter of
Colfax muassaan kymmenkunta palvelijaa ja sotilasta jo kolkutti kovasti
oveen.
»Mikä siellä sisällä on vikana, Coll?» huusi parooni.
»Tyttö-letukka sieppasi tikarini ja aikoo murhata minut», kirkui akka.
»Ja sen varmasti teenkin, Peter of Colfax», vakuutti Bertrade, »jollet
heti lähetä noutamaan ystäviäni saattamaan minua pois linnastasi,
sillä en astu askeltakaan tästä huoneesta, ennenkuin tiedän, että sen
ulkopuolella on omaa väkeäni».
Peter of Colfax rukoili ja uhkaili, komensi ja houkutteli, mutta
kaikki turhaan. Niin kului iltapäivä, ja kun pimeys kattoi linnan,
lakkasi parooni yrittämästä, aikoen nälällä pakottaa vankinsa tulemaan
huoneesta.
Pienessä huoneessa Bertrade de Montfort istui penkillä, pitäen silmällä
vankiaan uskaltamatta kääntää katsettaan pois hänestä sekunniksikaan.
Koko sen pitkän yön hän istui siten, ja aamun sarastaessa hän oli
samassa asennossa, väsyneet silmät yhäti tähdättyinä noita-akkaan.
Varhain aamulla Peter of Colfax alkoi uudelleen taivutella häntä
tulemaan ulos; ja hän jopa myönsi kärsineensä tappion ja lupasi saattaa
tytön turvassa isänsä linnaan, mutta Bertrade de Montfort ei antanut
hänen valehtelevan kielensä pettää itseään.
»Sitten pakotan nälällä sinut tulemaan», tiuskaisi mies vihdoin.
»Ilomielin näännyn nälkään ennenkuin joudun sinun riettaisiin käsiisi»,
vastasi tyttö. »Mutta ensin nääntyy tämä vanha palvelijasi, sillä hän
on hyvin iäkäs eikä niin vahva kuin minä. Mitä hyötyä sinulla niin
ollen on kahden ihmisen tappamisesta, kun kuitenkin menetät saaliisi?»
Peter of Colfax ei vähääkään epäillyt, että hänen kaunis vankinsa
toteuttaisi uhkauksensa, ja pani sentähden palvelijansa rikkomaan
tukevaa ovea taltoilla, kirveillä ja sahoilla.
He työskentelivät tuntikausia tämän valtavan puolustuslaitteen kimpussa
ja saivat vasta myöhään illalla tehdyksi siihen pienen aukon, parhaiksi
niin ison, että siitä mahtui käsi sisälle; mutta ensimmäinen käsi,
joka työntyi aukosta nostamaan salpoja, kiskaistiin nopeasti takaisin,
samalla kun sen omistaja ulvahti kivusta. Siten tytön kädessä oleva
terävä tikari lopetti kaikki ne toiveet, että huoneeseen päästäisiin
särkemättä ovea täydelleen.
Tähän työhön kävivät ulkopuolella olevat miehet sitten uutterasti
käsiksi, samalla kun Peter of Colfax alkoi uudelleen pyydellä heidän
tekemästään pienestä aukosta. Bertrade vastasi ainoastaan kerran.
»Näetkö tämän tikarin?» kysyi hän. »Kun tuo ovi romahtaa, uppoaa
tämän terä sydämeeni. Tuon oven takana sinun seurassasi ei ole mitään
sellaista, mitä mieluummin en valitsisi kuolemaa tässä pienessä
huoneessa.»
Puhuessaan hän kääntyi mieheen päin, jolle hänen sanansa olivat
tarkoitetut, ensimmäisen kerran näiden väsyttävien, kamalien tuntien
aikana, siirtäen katseensa pois vanhasta noidasta. Se riitti. Hiljaa,
mutta vikkelästi kuin tiikeri syöksähti vanha nainen hänen niskaansa
toisen, petolinnun jalkaa muistuttavan käden tarttuessa hänen tikaria
pitävän kätensä ranteeseen.
»Nopeasti, mylord!» kiljaisi akka. »Salvat ylös, nopeasti!»
Heti Peter of Colfax työnsi kätensä oven pienestä aukosta, ja sekunnin
kuluttua riensi neljä hänen miestänsä vanhan naisen avuksi.
Helposti he kiersivät tikarin Bertraden sormista, ja paroonin käskystä
he raahasivat hänet alakerran avaraan saliin.
Kun Peter of Colfaxin seuralaiset olivat hänen komennuksestaan
poistuneet, asteli parooni edestakaisin lattiata peittävillä pahnoilla.
Vihdoin hän pysähtyi keskellä huonetta jäykkänä seisovan tytön eteen.
»Oletko jo tullut järkiisi, Bertrade de Montfort?» kysäisi hän
äkäisesti. »Olen tarjonnut sinulle valinnan, saat joko olla
Peter of Colfaxin kunnioitettu vaimo tai joudut väkisin hänen
rakastajattarekseen. Pappi odottaa ulkosalla; mikä on nyt vastauksesi?»
»Sama, joka se on ollut näiden kahden viimeksi kuluneen päivän aikana»,
vastasi tyttö ylpeän ylenkatseellisesti. »Ja samana se pysyy aina.
Minusta ei tule raukan, kammottavan, inhoittavan, sikamaisen miehen
vaimoa eikä rakastajatarta. Minusta tuntuu, että kuolisin, jos tuntisin
sinun kätesi kosketuksen ruumiissani. Sinä et uskalla kajota minuun,
pelkuri. Minä, kreivin tytär, kuninkaan sisarentytär, naimisissa
syyläisen sammakon, Peter of Colfaxin kanssa!»
»Suu kiinni, penikka!» karjaisi parooni lyijynharmaana raivosta. »Olet
mennyt liian pitkälle. Tämä riittää! Jollet nyt rakasta minua, opetan
sinut rakastamaan, ennenkuin aurinko nousee.» Ja rumasti kiroten hän
tarttui karkeasti tytön käteen ja kiskoi häntä huoneen sivuseinässä
olevaa pientä ovea kohti.