Kun Norman of Torn lähti ratsastamaan de Stutevillin linnasta
laskeutui isä Claude sileäkarvaisen aasinsa selästä Tornin
ulkopihalla. Kammottavasta ulkonäöstään ja pahasta maineestaan
huolimatta tämä uhkaava varustus aina tarjosi lämpimän vastaanoton
tälle hyväntahtoiselle, rattoisalle papille; eikä sen syynä ollut
ainoastaan syvä ystävyys, jota Tornin isäntä tunsi kelpo isää kohtaan,
vaan myöskin pyhän miehen oma miellyttävä ja herttainen luonne, joka
lämmitti yhtä hyvin pyhimystä kuin synnintekijääkin.
Epäilemättä juuri siitä, että hän hellittämättä koetti kehittää hyvään
suuntaan nuorta Normania siihen aikaan, jolloin pojan luonne oli herkin
voimakkaille vaikutuksille, johtui se, että tämän mahtavan henkipaton
toimintaperiaatteet olivat monessa suhteessa puhtaat ja ylevät. Mutta
juuri tämä sama vaikutus hankki isä Claudelle myöskin hänen ainoan
vihamiehensä Tornissa, pienen, tuiman, harmaapäisen vanhuksen, sillä
tämän ainoana elämänpyrkimyksenä näytti olleen tukahduttaa kaikki
jalommat ritarillisuuden ja miehekkyyden vaistot pojassa, jonka
kasvattamiseen hän oli omistanut elämänsä viimeiset yhdeksäntoista
vuotta.
Isä Clauden kavutessa aasinsa selästä — lihavat ihmiset eivät keikahda
pois satulasta — juoksi puolikymmentä nuorta aseenkantajaa auttamaan
häntä ja taluttamaan eläintä talliin.
Kelpo pappi puhutteli kutakin kerkeätä auttajaansa nimeltä, kysyen
jotakin yhdeltä, laskien hilpeätä pilaa toiselle kevyesti ja
tuttavallisesti, mikä oli molemminpuolisen kiintymyksen ja vanhan
tuttavuuden merkki.
Hänen astellessaan sisälle isosta portista sinkauttelivat sotilaat
hänelle nauraen, mutta kunnioittavasti tervehdyksiä, ja laajalla,
tasaisen nurmikon, upeiden kasvipenkkien, suihkukaivojen, kuvapatsaiden
ja pienien pensaiden kaunistamalla pihalla hän kohtasi punatukkaisen
Shandy-jättiläisen, joka nyt oli Norman of Tornin korkein alapäällikkö.
»Hyvää huomenta, pyhä Claude!» huusi vankka tappelija. »Oletko tullut
pelastamaan sieluamme vaiko kiroamaan meitä? Minkä pyhänhäväistyksen
olemme nyt tehneet vai olemmeko ansainneet pyhän kirkon siunauksen?
Tuletko nuhtelemaan vaiko kiittämään?»
»En kumpaakaan, sinä uudestisyntymätön vintiö», vastasi pappi nauraen,
»vaikka minusta tuntuu, että ansaitset moitteita, koska viime viikolla
kohtelit mahtavaa Norwichin piispaa niin loukkaavan epäkohteliaasti».
»So, so, isä», puolustihe Punapää-Shandy. »Mehän vain autoimme häntä
tiukemmin noudattamaan Hänen ohjeitaan ja käskyjään, jonka palvelija
ja opetuslapsi hän väittää olevansa. Eikö Hänen kirkkonsa arkkipiispan
olisi parempi liikkua halpana ja nöyränä Hänen kansansa keskuudessa
kuin nähdä aina ympärillään kiusauksia, hienoja vaatteita, jalokiviä
ja paljon kultaa puhumattakaan kahdesta viininassakoilla raskaasti
kuormitetusta juhdasta?»
»Uskallanpa väittää, että hänen kiusauksistaan oli vähentynyt ainakin
niin monta viininassakkaa kuin kaksi kuormajuhtaa jaksaa kantaa, kun
sinä, punapäinen rosvo, päästit hänet käsistäsi», huudahti isä Claude.
»Kyllä, isä», myönsi roteva veitikka nauraen. »Pyhän kirkon vuoksi
otin kun otinkin sen kiusauksen kokonaan takavarikkoon, ja jos sinun
täytyy saada todistuksia voidaksesi antaa minulle synninpäästön, niin
tule mukaani; saat näytteen siitä erinomaisesta arvostelukyvystä, jota
Norwichin piispa osoittaa valitessaan kiusauksiaan.»
»Minulle on kerrottu teidän anastaneen tältä suurmieheltä kaikki
hienoudet, Punapää-Shandy», jatkoi isä Claude, pannen kätensä
henkipaton kainaloon ja lähtien astelemaan linnaa kohti.
»Norman of Torn myönsi hänelle ainoastaan yhden vaatekappaleen,
ja koska aurinko paahtoi kuumasti, valitsi hän siksi ainoaksi
pukukappaleeksi piispalle kypärin suojellakseen hänen paljaaksi
ajeltua päälakeaan vanhan auringon säteiltä. Ja kun hän sitten pelkäsi
joidenkuiden maantieraakalaisten mahdollisesti ryöstävän sen piispalta,
käski hän Silmäpuoli-Kantyn niitata sen kiinni kaulasuojuksen kahden
puolen, jotta sitä eivät voisi muut kuin seppä irroittaa; ja siten
hän lähetti Norwichin mahtavan piispan sidottuna aasin selkään
kasvot häntään päin mennä ratisuttamaan pitkin pölyistä maantietä
pää ainakin suojattuna sattumalta mahdollisesti hänet kohtaavien
uteliaiden katseilta. Neljäkymmentä raipaniskua hän annatti piispan
seurueen kullekin jäsenelle, koska he olivat olleet liikkeellä
huonossa seurassa. Mutta tulehan, täältä saat viiniä kertomukseni
todenperäisyyden takeeksi.»
Heidän istuessaan maistelemassa piispan oivallista kanariviiniä astui
sisälle Tornin pieni vanhus. Hän puhutteli isä Claudea happamesti,
tiedustaen, tiesikö hän, missä päin Norman of Torn oli.
»Emme ole nähneet hänestä merkkiäkään, sittenkun hän kolme päivää
sitten lähti ratsastamaan teidän asunnollenne päin», lopetti hän.
»Niinpä kyllä», virkkoi pappi, »näin hänet sinä päivänä. Hänellä
oli seikkailu useiden Peter of Colfaxin linnan ritarien kanssa, ja
hän pelasti heidän käsistään erään neidon, jonka ratsun koristeiden
nojalla epäilin kuuluvan Montfortin sukuun. Yhdessä he lähtivät
ratsastamaan pohjoista kohti, mutta poikani ei maininnut, mihin hän
aikoi ja missä tarkoituksessa. Hänen ainoa huomautuksensa, kun hän puki
ylleen sota-asunsa, oli se, että nyt saisin nähdä haukan hoivaamassa
kyyhkystä. Eikö hän ole palannut?»
»Ei», vastasi vanhus, »ja epäilemättä hänen seikkailunsa on
luonteeltaan sopusoinnussa sinun poikamaisten ja naisellisten
opetustesi kanssa. Jos hän olisi noudattanut minun kasvatustani ilman
sinun kirottua papillista sekaantumistasi, olisi hän valmistanut
Tornissa rautasalpaisen pesän kirotun englantilaisen ylimystösi useille
kyyhkysille. Jollet sinä jätä häntä rauhaan, pyrkii hän pian kuninkaan
palvelukseen.»
»Ja siellä hän kenties olisi paremmin kotonaan kuin täällä», virkkoi
pappi tyynesti.
»Miksi niin?» ärähti pieni vanhus, silmäillen isä Claudea tiukasti.
»No», vastasi pappi nauraen, »siksi, että sellainen mies, jonka
valta ja eleet ovat vieläkin kuninkaallisemmat kuin kuninkaan, olisi
todellakin kuninkaallisen palatsin kaunistus». Mutta häneltä ei ollut
jäänyt huomaamatta hänen sanojensa aiheuttama hämminki, eikä hänen
kerkeä vastauksensa täydelleen pettänyt vanhusta.
Samassa astui sisälle aseenkantaja ilmoittamaan, että Shandya
tarvittiin portilla, ja luotuaan murheellisen ja pahoittelevan katseen
tyhjentämättömään pulloon tämä arvonmies poistui huoneesta.
Muutamia minuutteja molemmat miehet istuivat miettiväisinä ja
äänettöminä. Äkkiä Tornin vanhus lopetti hiljaisuuden.
»Pappi», alkoi hän, »sinun pojalleni antamasi ohjaus ei miellytä minua,
kuten tiedät. Hänen on ollut tarpeetonta tuhlata niin paljon kallista
aikaa, riistäen sen miekankäytöltä, oppiakseen hyödytöntä lukuja
kirjoitustaitoa. Mitä hyötyä on latinankielen taidosta sellaiselle
miehelle, jonka tuomio väikkyy selvänä hänen edessään. Siihen saattaa
kulua vuosia, ja se saattaa myöskin tapahtua kuukausien kuluttua, mutta
niin totta kuin piru on helvetissä, Norman of Torn roikkuu kuninkaan
hirsipuussa. Ja sinä tiedät sen, ja hän myöskin yhtä hyvin kuin
minäkin. Kaikki se, mitä sinä olet hänelle opettanut, käy yli hänen
asemansa, ja niiden virittämät toiveet ja kunnianhimoiset pyrkimykset
tekevät lopun vain hänestä karvaammaksi. Viime aikoina olen huomannut
hänen olevan entistä haluttomamman lähtemään saalistusretkille, mutta
hän on mennyt liian pitkälle kääntyäkseen enää koskaan takaisin; eikä
hänellä ole paikkaa, mihin mennä. Mikä muu hän on milloinkaan ollut
kuin hylkiö ja henkipatto? Mitä sen suurempia toiveita olisi hänen
rinnassaan voinut lietsoa kuin se on, että hänen verivihollisensa häntä
vihaisivat ja pelkäisivät?»
»En tiedä, vanhus», vastasi pappi, »minkä tähden olet omistanut elämäsi
hänen elämänsä tuhoamiseen, enkä arvailultani uskalla lausua ääneen;
mutta ymmärtäkäämme toisiamme kerta kaikkiaan. Niin paljon kuin teetkin
ja olet tehnyt saastuttaaksesi ja turmellaksesi hänen luontonsa
ylevyyttä, olen minä tehnyt ja edelleenkin teen kaiken voitavani sen
torjumiseksi. Kuten sinä olet ollut hänen paha enkelinsä, niin koetan
minä olla hänen hyvä enkelinsä, ja kun Norman of Torn loppujen lopuksi
roikkuu kuninkaan hirsipuussa, kuten liiankin pahasti pelkään hänelle
käyvän, on enemmän syytä murehtia hänen perikatoaan kuin kirota häntä.
»Hänen ystävänsä ovat alhaison riveistä, mutta niin olivat myöskin
rakkaan Herramme Jeesuksen ystävät ja seuralaiset, joten se on enemmän
hänen kunniakseen kuin se olisi ollut, jos hän olisi ryöstänyt jo
ennestäänkin kovaosaisilta.
»Naisille hän ei ole koskaan tehnyt väkivaltaa; siitäkin puhutaan
hänen kunniakseen, kun hän on poissa, ja se, että hän on ollut julma
miehille, unohdetaan sen suuremman kunnian tähden, että hän on ollut
sääliväinen heikkoja kohtaan.
»Mikä tarkoituksesi lienee, johtuuko se koston himosta vaiko julman ja
turmeltuneen mielen luonnollisesta taipumuksesta, sitä en tiedä; mutta
jos Tornin henkipaton tähden ketään kirotaan, kohtaa kirous sinua —
olin vähällä sanoa, luonnotonta isää; mutta en usko, että pisaraakaan
pilautunutta vertasi virtaa pojaksesi nimittämäsi nuorukaisen suonissa.»
Tornin tuikea vanhus oli istunut liikkumattomana koko tämän
syytöspuheen ajan; hänen kasvonsa olivat hieman kalvenneet ja
pingoittuneet, saaden pahansuovan vihan ja raivon ilmeen, multa hän oli
sallinut isä Clauden keskeytymättä jatkaa loppuun asti.
»Olet täydelleen selvittänyt minulle, millainen olet ja millaiset ovat
mielipiteesi», virkkoi hän katkerasti, »mutta olen hyvilläni siitä,
että tunnen kantasi. Tähän saakka on välillämme vallinnut rauha, vaikka
ei rakkaus; nyt tietäkäämme molemmat, että välillämme on sota ja vaino.
Elämäntyöni on ollut selvänä edessäni. Muita henkilöitä, kuten sinäkin,
on ollut tielläni; nyt kuitenkin olen minä tässä, mutta missä ovat he?
Ymmärrätkö minua, pappi?» Ja vanhus kumartui kauas pöydän ylitse, niin
että hänen mielettömän sapekkaasti kiiluvat silmänsä hehkuivat vain
muutamien sentimetrien päässä papin silmistä.
Isä Claude kohtasi hänen katseensa tyynen rauhallisesti.
»Kyllä ymmärrän», sanoi hän, nousi ja poistui linnasta.
Kohta sen jälkeen, kun hän oli saapunut asunnolleen, kajahti kova
koputus oveen, joka heti aukaistiin odottamatta muodollista lupaa. Isä
Claude katsahti sinnepäin, näki Norman of Tornin kookkaan hahmon, ja
hänen kasvoilleen levisi iloisen tyytyväinen tervehdyshymy.
»Terveeksi, poikani», toivotti pappi.
»Samoin sinulle, isä», vastasi henkipatto. »Mitähän kuuluu Torniin?
Olen ollut poissa useita päiviä. Onko kaikki linnassa hyvin?»
»Linnassa on kaikki hyvin», vakuutti isä Claude, »jos tarkoitat sillä
sitä, ettei ketään ole vangittu eikä hirtetty murhista. Oi, poikani,
minkä tähden et tahdo luopua tästä rikollisesta elämästäsi? Tapani
ei ole milloinkaan ollut torua eikä nuhdella sinua, mutta aina on
sydäntäni kirvellyt jokainen Norman of Tornin syyksi laskettu uusi
rikos.»
»No, no, isä», torjui henkipatto. »Mitä olen tehnyt sellaista, mihin
ylimykset, kuningas ja pyhä kirkko eivät ole näyttäneet minulle
hyvää esimerkkiä. Murhia, varkauksia, ryöstöjä! Kuluuko Englannissa
ainoatakaan päivää, jona ei tehtäisi näistä jotakuta tai kaikkia
joidenkuiden näiden nimessä?
»Onko väärin, jos Norman of Torn ryöstää sudelta, mutta oikein, että
susi repii lampaita? Minusta ei. Minä otan ainoastaan niiltä, joilla on
enemmän kuin he tarvitsevat, luonnollisilta vihollisiltani, kun he taas
ryöstävät niiltä, joilla ei ole mitään.
»Kuitenkaan» — hänen sävynsä muuttui äkkiä — »en siitä pidä, isä. Sen
sinä tiedät. Toivoisin voivani siitä luopua, mutta se on mahdotonta.
»Jos kertoisin sinulle, minkä tähden sitä toivoisin, hämmästyisit
varmasti, enkä sitä itsekään ymmärrä; mutta toden totta johtuu harras
toivoni päästä eroon tällaisesta elämästä siitä, että kaipaan juuri
niiden vihollisten seuraa, joita minut on opetettu vihaamaan. Mutta se
on liian myöhäistä, isä. Minun elämälläni voi olla yksi ainoa loppupää,
ja se on hamppuisen nuoran alapää.»
»Ei, poikani; on toinenkin tapa, kunniallinen tapa», väitti kelpo isä
vastaan. »Jossakussa vieraassa maassa on runsaasti mahdollisuuksia
tarjona sellaiselle miehelle kuin sinulle. Ranska tarjoaa suurenmoisen
tulevaisuuden sellaiselle soturille kuin Norman of Torn on. Ludvigin
hovissa saisit paikan maan ylimpien miesten seassa. Olet rikas,
urhea ja komea — niin, älä nosta kättäsi — sinulla on kaikki ne
ominaisuudet ja enemmänkin, sillä olet paljon oppineempi kuin suurin
osa ylimyksistä, sinulla on hyvä sydän ja todella ritarillinen luonne.
Kun sinulla on niin ihastuttavat lahjat, ei mikään voisi sulkea sinulta
tietä vallan ja kunnian korkeimmille huipuille, kun taas sinulla täällä
ei ole mitään muuta tulevaisuutta kuin hirsipuu. Voitko epäröidä,
Norman of Torn?»
Nuori mies seisoi hetkisen ääneti ja pyyhkäisi sitten kädellään
silmiään ikäänkuin haihduttaakseen jonkun näyn.
»Eräästä syystä, isä, täytyy minun viipyä Englannissa vielä ainakin
joku aika, vaikka sinun esiin loitsunasi kuva on tosiaankin ihmeen
houkutteleva.»
Ja se syy oli Bertrade de Mortfort.