Kauniina keväisenä päivänä toukokuussa vuonna 1262 ratsasti Norman of
Torn yksin kapeata polkua pitkin sille sievälle huvilalle, jonka hän
oli rakennuttanut vanhan ystävänsä isä Clauden majan sijalle.
Tapansa mukaan hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, eikä hänen
varuksissaan eikä hänen hevosensa hihnoissa ollut minkäänlaisia arvon
eikä syntyperän merkkejä. Hän oli mahtavampi ja rikkaampi kuin monet
hoviylimykset, mutta hänellä ei ollut arvoasemaa eikä muuta arvonimeä
kuin henkipaton nimitys, eikä hän halunnut omaksua sellaista, mitä hän
oikeastaan piti vähäarvoisena.
Hän käytti rauta-asua, koska hänen vanha holhoojansa oli kehoittanut
häntä niin tekemään, eikä sen tähden, että hän kaipasi sen
tarjoamaa suojaa. Ja samasta syystä hän ratsastaessaan aina piti
kypärinsilmikkonsa suljettuna, vaikka hän ei mitenkään saanut vanhusta
selittämään, minkä tähden sellainen varovaisuus oli tarpeen.
»Riittää, kun sanon sinulle, poikani», oli vanhuksen tapana vakuuttaa,
»että oman etusi samoin kuin minunkin etuni vuoksi sinä et saa näyttää
kasvojasi vihollisillesi, ennenkuin minä käsken. Pian toivoakseni tulee
se aika, jolloin saat paljastaa piirteesi koko Englannille.»
Nuori mies ei ajatellut koko asiaa kovinkaan paljoa, tavallisesti
pitäen sitä vanhan, lapselliseksi muuttuneen ukon hupsuna
päähänpistona; mutta siitä huolimatta hän sitä noudatti.
Hänen sinä päivänä ratsastaessaan jyrkkää rinnettä alaspäin kohosi
hänen takanaan perin toisenlainen Torn kuin se oli ollut, jota hän
oli lähestynyt kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin hän pienenä
poikasena oli ratsastanut illan pimenevässä hämyssä ison hevosen
selässä pienen vanhan eukon takana, joka heidän saavuttuaan linnaan oli
muuttunut pieneksi, tuimaksi, harmaapäiseksi vanhaksi mieheksi.
Tänään tämä laaja, uhkaava rakennus kohosi isompana ja vaikuttavampana
kuin konsanaan entisen suuruutensa loistavimpina päivinä. Jäljellä
oli alkuperäinen runko suunnattomille, tukipatsailla varustettuine,
saksilaisine torneineen, joiden valtavia, neljän ja puolen metrin
paksuisia seiniä lävistivät portaikot ja holvatut kammiot; valoa tuli
ikkuna-aukoista, jotka muurin ulkopinnassa olivat pelkkiä rakoja,
mutta laajenivat sisäänpäin, niin että jotkut muodostivat pienien,
kolmikulmaisten huoneiden kokoisia komeroita.
Vallikaivantoa oli laajennettu ja syvennetty, ja se kaarsi linnaa
kolmelta puolelta sisemmän ja ulomman muurin välissä, joihin oli
sopivien välimatkojen päähän rakennettu pieniä, ulkonevia torneja,
sellaisilla ampuma-aukoilla varustettuja, että hyökkääjiä voitiin
sivultapäin ampua jousilla ja kaaripyssyillä sekä heitellä keihäillä.
Muurien ympäröimän alueen neljäs sivu oli korkean jyrkänteen partaalla,
ja tämä luonnollinen suoja teki tornit sillä puolella tarpeettomiksi.
Linnan pääportti oli lännen puolella, ja sieltä lähti koukerteleva,
kivinen tie vuorien välitse laaksoon. Isolta portilta avautuva näköala
oli rauhallisen, jylhän kaunis. Etualalla olevan vähäisen ylängön
ylitse, jossa kasvoi vain niukalti yksinäisiä, pahkaisia tammia,
saattoi esteettömästi nähdä laajat, viehättävät niityt, joiden halki
kiemurteli Trentin kimalteleva syrjäjoki.
Vielä kaksi muuta porttia vei vankkaan linnoitukseen, toinen
pohjoisen, toinen itäisen muurin lävitse. Kaikilla kolmella portilla
oli lujat, torneilla ja tukipatsailla varustetut etuvarustukset,
jotka täytyi vallata, ennenkuin päästiin varsinaiselle portille.
Kaikkien etuvarustusten sisäänkäytävä oli varustettu suojaristikolla,
ja kullakin sisäportilla oli samanlainen turvalaite sekä lisäksi
nostosilta, joka alas laskettuna peitti kaivannon, mutta joka
vihollisten lähestyessä voitiin nostaa pystyyn tehokkaasti estämään
heidän etenemisensä.
Uudet, Norman of Tornin ja hänen isäksi nimittämänsä tuiman
vanhuksen johdolla vanhaan runkoon lisätyt tornit ja rakennukset
olivat normannilaista tyyliä; ikkunat olivat laajemmat, kaiverrukset
huolellisemmin tehdyt, huoneet valoisammat ja tilavammat.
Muurien ympäröimälle laajalle alueelle oli syntynyt kohtalainen
kaupunki, sillä Tornin henkipatto, jolla oli tuhat soturia, tarvitsi
paljon aseenkantajia, lakeijoja, kokkeja, keittiöpoikia, aseseppiä,
hevosenkengittäjiä, tallirenkejä ja muita sellaisia huolehtimaan hänen
pienen armeijansa tarpeista.
Avaroissa talleissa oli tuhatviisisataa sotaratsua ja viisisataa
kuormajuhtaa, kun taas itäisellä pihalla vilisi lehmiä, härkiä, vuohia,
lampaita, sikoja, kaniineja ja kanoja.
Hitaiden, kuhnustelevien härkien vetämiä, isoja, puisia vankkureita
kävi joka päivä tässä uhkaavassa rakennusrykelmässä, tuoden muonaa
sekä ihmisille että eläimille ympäristön viljeltyjen seutujen köyhiltä
saksilaisilta talonpojilta, joille Norman of Torn maksoi tuotteiden
hinnan hyvässä kullassa.
Nämä raataja-poloiset olivat pahemmassa kuin orjan asemassa ylpeiden
ylimysten, heidän viljelemänsä maan omistajien, vallassa, ja
kuninkaallisella julistuksella heitä oli kielletty kuoleman uhalla
myymästä tai antamasta penninkään arvosta ruokatarpeita Tornin
henkipatolle, mutta siitä huolimatta hänen tukevat vankkurinsa kävivät
säännöllisesti ympäristöllä, aina palaten täyteen kuormitettuina, ja
vaikka talonpojat kertoivat surullisia tarinoita herroilleen Tornin
paholaisen kauheista ryöstöretkistä, joiden aikana hän anasti heidän
tavaroitaan väkisin, puhuivat he silloin hampaittensa ulkopuolelta
paholaisen kullan painaessa heidän laskujaan.
Ja ylimysten alkaessa vihata häntä yhä enemmän, talonpoikien rakkaus
häntä kohtaan niin ollen yhä lujittui. Heitä hän ei milloinkaan
vahingoittanut; heidän aitauksensa, karjansa, viljansa, vaimonsa
ja tyttärensä saivat olla rauhassa, vaikkakin heidän herrojensa
naapurilinnat saatettiin ryöstää viinikellarista korkeimman
tornin lakivarustuksiin saakka. Eikä kukaan uskaltanut esiintyä
väkivaltaisesti sillä alueella, jolla Norman of Torn liikkui.
Kymmenkunta hirtehisjoukkiota hän oli kartoittanut Derbyn kunnailta,
ja vaikkakin ylimykset olisivat paljoa mieluummin pitäneet kaikki muut
kuin hänet, palvoivat talonpojat häntä, koska hän oli vapauttanut
heidät halpasyntyisistä murhamiehistä, joiden tapana oli ollut ryöstää
heikoilta ja alhaisilta ja joiden tähden majojen ja mökkien naiset
eivät olleet milloinkaan olleet turvassa.
Harvat heistä olivat nähneet hänen kasvonsa, ja vielä harvemmat
olivat puhelleet hänen kanssansa, mutta he rakastivat hänen
nimeään ja urhoollisuuttaan ja salaa rukoilivat hänen puolestaan
muinaista jumalaansa Wodinia sekä alempia metsän-, niityn- ja
metsästyksenjumalia, sillä vaikka he olivat nimellisesti kristittyjä,
sykähteli kuitenkin monen sydämessä heikkoja maininkeja esi-isien
ikivanhasta taikauskosta; ja vaikka he rukoilivat myöskin Herraa
Jeesusta ja Mariaa, tuntui heistä kuitenkin, ettei voisi olla
vahingoksi pysytellä hyvissä suhteissa muiden jumalien kanssa siltä
varalta, että ne sattuisivatkin olemaan olemassa.
He olivat köyhää, sorrettua, poljettua, tietämätöntä, taikauskoista
väkeä, miespolvien aikana tottuneita alistumaan milloin minkin
valtaajan ja väliajoilla läänitysherrojensa — jos sellaisia oli — ja
saaliinhimoisten itsevaltiaittensa tallattaviksi.
Ihmekö sitten, että sellaiset ihmiset jumaloivat Tornin henkipattoa,
sillä sen jälkeen, kun heidän rajut saksilaiset esivanhempansa olivat
hekin valloittajina tulleet Englantiin, ei kukaan muu ollut koskaan
nostanut kättänsä turvatakseen heitä sorrolta.
Tällaisesta alemman väestön, maaorjien ja vapautettujen, kohtelusta
eivät Norman of Torn ja hänen isäkseen nimittämänsä vanhus olleet
milloinkaan päässeet yksimielisiksi. Viimemainittu tahtoi käydä
vainosotaansa kaikkia englantilaisia vastaan, mutta nuori mies ei
halunnut kuullakaan sellaisesta eikä sallinut kenenkään, joka lähti
Tornista ratsastamaan, ahdistaa rahvasta. Risainen takki oli tätä
hurjaa laumaa vastaan varmempi suoja kuin vankka keihäs ja vaakunalla
koristettu kilpi.
Kun Norman of Torn ratsasti valtavasta linnastaan vierailulle isä
Clauden luokse auringon säteiden leikkiessä hänen kalahtelevilla
varuksillaan ja heijastuessa hänen kilpensä kuparinupista, ei niin
ollen ollut kovinkaan merkillistä nähdä pientä metsästäjäryhmää
paljastetuin päin tiepuolessa polvillaan hänen mennessään ohitse.
Astuttuaan papin työhuoneeseen Norman of Torn riisui aseistuksensa ja
laskeutui alakuloisena penkille, nojaten selkänsä seinään ja ojentaen
voimakkaat, joustavat jalkansa eteenpäin.
»Mikä sinua vaivaa, poikaseni», tiedusti pappi, »kun näytät noin
lohduttomalta näin kauniina päivänä?»
»En tiedä, isä», vastasi Norman of Torn, »jollei syynä ole se, että
kysyn itseltäni: 'Mitä varten kaikki tämä?' Minkä tähden isäni
opetti minut aina ryöstämään lähimmäisiltäni? Pidän taistelusta,
mutta taistella saa yllin kyllin laillisestikin, ja mitä hyötyä
minulla on kaikista ryöstetyistä varoistani, jollen saa mennä
ihmisten asumasijoille niitä kuluttamaan? Jos pistäisin pääni Lontoon
kaupunkiin, jäisi se epäilemättä sinne hamppuisen kaulanauhan
pidättämällä.
»Mitäpä kaunaa minulla on kuninkaalle tai aatelisille? Heillä tosin on
kylliksi syytä vihata minua, mutta siitä huolimatta en käsitä, minkä
tähden minun piti vihata heitä niin kiihkeästi, ennenkuin olin kyllin
vanha tietämään, kuinka kunnottomia he todella ovat. Senvuoksi minusta
tuntuu, että olen vain vanhuksen häijyyden välikappale tietämättä edes,
minkä loukkauksen kostamiseen toinen ihminen on pyhittänyt elämäni.
»Ja vanhemmaksi tultuani, isä Claude, olen joskus suuresti epäillyt,
onko Tornin nimetön vanhus lainkaan isäni, niin vähän minä muistutan
häntä, enkä koko elämäni aikana ole kuullut ainoatakaan isällisen
hellää sanaa enkä tuntenut hyväilyä, en edes pikku lapsena. Mitä siitä
arvelet, isä Claude?»
»Olen miettinyt sitä paljon, poikaseni», vastasi pappi. »Se on aina
ollut vaivaavana pulmana mielessäni, ja minulla on omat epäluuloni,
joita olen hautonut vuosikausia, mutta joiden ajatteleminenkin
peloittaa minua niin, että minua puistattaa kuvitellessani, mitä
seurauksia niiden lausumisesta koituisi. Norman of Torn, jollet ole
isäksi nimittämäsi vanhuksen poika, varjelkoon Jumala Englantia
milloinkaan aavistamasta, ketkä oikeat vanhempasi ovat! Enempää en
rohkene sanoa muuta kuin sen, että jos pidät arvossa mielenrauhaasi ja
henkeäsi, pidä kypärinsilmikkosi suljettuna äläkä antaudu vihollistesi
kynsiin.»
»Tiedätkö siis, minkä tähden minun tulee pitää kypärinsilmikkoni
suljettuna?»
»Voin vain arvata, Norman of Torn, koska olen nähnyt erään toisen
henkilön, jota sinä muistutat.»
Keskustelun keskeytti ulkoa kuuluva häly, hevosten kavioiden kapse,
miesten huudot ja aseiden kalske. Heti kiiruhtivat molemmat miehet
pienelle, lasittomalle ikkunalle. Heidän kohdallaan maantiellä
taisteli nyt viisi panssariasuista ritaria kymmentä tai kahtatoista
teräspukuista soturia vastaan, ja hieman syrjässä kamppailijoista istui
nuori nainen henkeään pidätellen ratsunsa selässä.
Pian eräs ritareista erkani taistelun tehneestä, ratsasti hänen
luoksensa ja lausui joitakuita käskeviä sanoja, samalla karkeasti
tarttuen hänen ratsunsa suitsiin. Tyttö kohotti ratsuraippaansa
ja sivalsi useita kertoja, mutta turhaan ahdistajansa rautaista
päähinettä, samalla kun viimemainittu pyöräytti hevosensa ympäri ja
lasketti nopeata neliä pois näkyvistä, kiskoen tytön ratsua jäljessään.
Norman of Torn juoksi ovelle ja siitä huolimatta, ettei hänen yllänsä
ollut rauta-asua, ponnahti sir Mortimerin selkään ja lähti vinhaa
vauhtia siihen suuntaan, johon tyttö ja hänen ryöstäjänsä olivat
menneet.
Kookas musta oli nopea, ja kun sitä ei nyt painanut ratsastajansa
tavallinen, raskas asu, sai se pian pakenijat näkyviin. Tuskin
puoltatoista kilometriä oli ratsastettu, ennenkuin ritari kääntyessään
taaksepäin vilkaisemaan, ajettiinko häntä takaa, näki Norman of Tornin
kasvot vajaan kymmenen askeleen päässä itsestään.
Kasvoillaan sekava hämmästyksen, harmin ja epäilyksen ilme ritari
seisautti ratsunsa, samalla huudahtaen: »_Mon Dieu_, Edward!»
»Paljasta miekkasi ja puolustaudu!» kiljaisi Norman of Torn.
»Mutta, teidän korkeutenne», änkytti ritari.
»Puolustaudu! Muutoin pistän sinut kuoliaaksi samoin kuin olen tappanut
satoja englantilaissikoja», karjui Norman of Torn.
Nelistävä ori oli melkein saavuttanut ritarin, ja hän odotti
ratsastajan pysäyttävän sen, mutta mustan vasaman tavoin sir Mortimer
tömähti suoraan toisen hevosen lapaan, ja sekä mies että ratsu
kierähtivät maantien tomuun.
Ritari nousi pystyyn vahingoittumattomana, ja Norman of Torn hypähti
maahan aloittaakseen rehellisen, tasapuolisen ottelun. Vaikka ritaria
haittasi varuksien paino, oli hänelle myöskin niiden suojan suoma
etu, joten he kamppailivat vimmatusti useita minuutteja kummankaan
pääsemättä voitolle.
Tyttö istui liikkumattomana ja silmät levällään maantien ohessa,
tarkkaillen ottelijain jokaista liikettä. Hän ei yrittänytkään pakoon;
hänen edessään riehuvan taistelun rajuus ja mahdollisesti hänen
avukseen rientäneen jättiläisen kiehtova ulkomuoto pitivät häntä
ikäänkuin paikalleen naulattuna. Katsellessaan puolustajaansa hän näki
joustavan, lihaksikkaan, ruskeatukkaisen nuorukaisen, jonka kirkkaista
silmistä ja moitteettomasta vartalosta, koska niitä ei piilottanut
kypäri eikä rautapaita, kuvastui harjaantuneen taistelijan puhdas
urheiluelämä.
Hänen kasvoillaan väikkyi kopean ylpeyden vähäinen kylmä hymy, kun
hänen oikea kätensä jokaisella liikkeellään paljasti valtavan voimansa
ja taitonsa leikkiessään hiestyneellä, huohottavalla rauta-asuisella
vastustajalla, joka saumattomasti huitoi ja hosui miekallaan.
Kalahtelevien säilien ja varuksien kovasta melusta huolimatta ei
kumpikaan ottelija ollut saanut paljoakaan vahingoitetuksi toista,
sillä ritari ei pystynyt voimalla eikä taidolla survaisemaan miekkansa
kärkeä varuksettoman vastustajansa erehtymättömästi väistävän säilän
ohitse, kun taas viimemainitun oli vaikea pistää toisen rautaisen asun
lävitse.
Vihdoin Norman of Torn valtavalla voimallaan työnsi säilänsä kärjen
vastustajan rautapaidan renkaiden lävitse, ja tuskasta parahtaen mies
vaipui hervottomana maahan.
»Nopeasti, herra ritari!» huudahti tyttö. »Nouskaa ratsaille ja
paetkaa! Tuolla tulevat hänen kumppaninsa.»
Ja kun Norman of Torn kääntyi siihen suuntaan, josta hän oli äsken
tullut, kiiruhti sieltä tosiaankin häntä kohti täyttä laukkaa kolme
teräsasuista miestä valtavien ratsujen selässä.
»Ratsastakaa, madame!» kehoitti Norman of Torn. »Minä en pakene enkä
ilman varuksia ja jalkaisin voi toivoa kykeneväni viivyttämään noita
kolmea miestä muuta kuin hetkisen, mutta sillä aikaa pitäisi teidän
helposti päästä pakoon, sillä heidän raskastaakkaiset hevosensa eivät
mitenkään jaksa saavuttaa nopeata ratsuanne.»
Vasta puhuessaan hän tarkasti nuorta naista. Että hän oli ylhäinen
nainen, sitä eivät osoittaneet ainoastaan hänen ratsastusasunsa ja
hevosensa hihnoituksen upeus, vaan myöskin hänen ylimyksellinen ja
kopea esiintymisensä ja kauniiden kasvojensa ylpeä ilme.
Vaikka Norman of Tornin pää oli tähän aikaan nähnyt melkein
kahdenkymmenen vuoden menevän ohitseen, ei hänellä ollut tietoja
eikä kokemuksia naisten tavoista, eikä hän ollut kertaakaan puhellut
ainoankaan aatelisen eikä arvoasemassa olevan naisen kanssa. Tornin
linnaa ei kaunistanut ainoakaan nainen, eikä poika, mikäli muisti,
ollut koskaan nähnyt äitiään.
Hän käyttäytyi sen vuoksi naisia kohtaan hyvin samaan tapaan kuin
miehiäkin kohtaan lukuunottamatta sitä, että hän oli vannonut aina
suojelevansa heitä. Kenties hän tavallaan kunnioitti naisia, jos Norman
of Tornin voitiin sanoa kunnioittavan mitään, Jumalaa, ihmisiä tai
paholaista. Hänen tapansa oli pikemminkin halveksia kaikkia olentoja,
jotka hän lainkaan vaivautui panemaan merkille.
Katseensa ollessa kiintynyt tähän nuoreen naiseen, jonka kohtalo oli
määrännyt muuttamaan koko hänen elämänsä juoksun, Norman of Torn näki,
että hän oli kaunis ja kuului siihen luokkaan, jota hän oli vuosikausia
saalistanut lainsuojattomille hirtehisjoukkueineen. Sitten hän taaskin
kääntyi uhmailemaan tytön vihollisia, osoittaen sitä kummallista
epäjohdonmukaisuutta, joka oli aina ollut hänen menettelytapojensa
omituinen piirre.
Seuraavana päivänä hän saattaisi hyökätä neidon isän linnan
varustuksille, mutta nyt hän oli ilomielin valmis uhraamaan henkensä
hänen puolestaan — jos tyttö olisi ollut hiilenpolttajan tytär,
olisi nuorukainen tehnyt samoin — se riitti, että hän oli nainen ja
suojeluksen tarpeessa.
Ritarit olivat nyt melkein hänen kimpussaan ja komeasti välittämättä
rehellisen taistelun vaatimuksista syöksyivät keihäät tanassa
varustuksetonta jalkamiestä kohti. Mutta kun ensimmäinen ritari ehti
kyllin likelle erottaakseen hänen kasvonsa, huudahti hän ällistyneenä
ja tyrmistyneenä:
»_Mon Dieu, le Prince!_» Samalla hän pyöräytti nelistävän ratsunsa
syrjään. Kuultuaan hänen huudahduksensa noudattivat hänen kumppaninsa
esimerkkiä, ja kaikki kolme kiitivät edelleen maantietä pitkin,
ilmeisesti nyt yhtä kiihkeästi pyrkien pakoon kuin äsken hyökkäämään.
»Saattaisi luulla heidän kohdanneen paholaisen», mutisi Norman of Torn,
silmäillen heidän jälkeensä teeskentelemättömän hämmästyneenä.
»Mitä tämä merkitsee, lady?» kysyi hän, kääntyen neidon puoleen, joka
ei ollut liikahtanutkaan paetakseen.
»Se merkitsee, että kasvonne hyvin tunnetaan isänne valtakunnassa,
teidän korkeutenne», vastasi tyttö. »Eikä kuninkaan puoluelaisilla ole
vähääkään halua taistella teitä vastaan, vaikka he eivät käsittäne sen
paremmin kuin minäkään, minkä tähden te haluatte puolustaa Simon de
Montfortin tytärtä.»
»Pidetäänkö minua siis Englannin prinssinä Edwardina?» kummasteli
nuorukainen.
»Kenä muuna pitäisi teitä sitten pitää, mylord?»
»Minä en ole prinssi», sanoi Norman of Torn. »Edwardin kerrotaan olevan
Ranskassa.»
»Olette oikeassa, sir», huudahti tyttö. »Mutta olette niin hänen
näköisensä, että hyvin voisitte harhauttaa itse kuningattarenkin. Ja
te olette kyllin uljas sopiaksenne kuninkaanpojaksi. Kuka te sitten
olette, herra ritari, joka olette paljastanut säilänne ja uhmaillut
kuolemaa Bertraden, Simon de Montfortin, Leicesterin kreivin, tyttären
puolesta?»
»Oletteko te de Montfortin, kuningas Henrikin langon tytär?» tiedusti
Norman of Torn silmiensä souketessa kapeiksi raoiksi ja kasvojensa
kovettuessa.
»Olen kyllä», vastasi tyttö. »Ja kasvoistanne päätän, että te ette
kovinkaan paljon rakasta de Montfortia», lisäsi hän hymyillen.
»Entä minne olette matkalla, lady Bertrade de Montfort? Vaikkapa
olisitte paholaisen tytär tai sisarentytär, olette kuitenkin nainen,
enkä minä sodi naisia vastaan. Minne hyvänsä haluatte, sinne saatan
teidät turvaan.»
»Olin äsken isäni viiden palvelijan saattamana Maryn, Derbyn herran
John de Stutevillen tyttären, luokse.»
»Tiedän hyvin sen linnan», virkkoi Norman of Torn, ja tuiman hymyn
häive väreili hänen huulillaan, sillä tuskin kahta kuukautta oli
kulunut siitä, kun hän oli vallannut tämän linnoituksen ja ottanut
pakkoveroa mahtavalta ylimykseltä. »Tulkaa, teillä ei ole enää pitkä
matka, ja jos kiiruhdamme, ehditte syömään ystävättärenne kanssa
illallista ennen pimeän tuloa.»
Niin sanottuaan hän nousi ratsaille ja kääntyi palatakseen maantielle,
mutta samassa hän huomasi vainajan, joka virui siinä, mihin oli
kaatunut.
»Ratsastakaa te edelleen!» kehoitti hän Bertrade de Montfortia. »Tulen
perässänne heti.»
Laskeuduttuaan jälleen satulasta hän meni äskeisen vastustajansa
luokse, aukaisi kuolleelleen ritarin kypärinsilmikon ja piirsi vainajan
otsaan tikarinsa kärjellä kirjaimet NT.
Tyttö kääntyi katsomaan, mikä häntä viivytti, mutta hänen selkänsä oli
sinnepäin hänen ollessaan polvillaan kaatuneen vastustajansa vieressä,
eikä neito nähnyt hänen tekoaan. Vaikka hän olikin uljaan isän uljas
tytär, olisi hänen sydämensä sykertynyt kokoon, jos hän olisi nähnyt,
mitä mies teki, ja hän olisi kauhuissaan paennut tämän Englantia
vaivaavan vitsauksen luota, jonka merkin hän oli nähnyt isänsä
kymmenkunnan kuolleen palvelijan ja sukulaisen otsassa.
Heidän tiensä Stutevilliin vei isä Clauden asunnon ohitse, ja Norman
of Torn pysähtyi siellä pukeutumassa sota-asuunsa. Nyt hän taaskin
ratsasti kypärinsilmikko suljettuna ja äänettömänä, hieman jäljempänä
Bertrade de Montfortia voidakseen tarkastella neidon kasvoja, jotka
äkkiä olivat alkaneet herättää hänen mielenkiintoaan.
Koskaan ennen hän ei ollut muistiaikanaan ollut niin likellä
nuorta ja kaunista naista niin kauan yhtä mittaa, vaikka hän oli
usein nähnyt naisia linnoissa, jotka hän oli vallannut rajuilla
ja hirveillä hyökkäyksillään. Joskin kerrottiin tarinoita siitä,
kuinka halpamaisesti hän kohteli naisvankejaan, ei niissä ollut
ensinkään perää. Niitä vain levittelivät hänen vihamiehensä
kiihoittaakseen kansaa häntä vastaan. Milloinkaan ei Norman of
Torn ollut tehnyt väkivaltaa naiselle, ja hänen hirtehisjoukkonsa
oli vannonut kunnioittavansa ja suojelevansa heikompaa sukupuolta
kuolemanrangaistuksen uhalla.
Kun hän syrjäviistosta katseli edessään olevia viehkeitä kasvoja,
liikahti hänen sydämessään tunne, joka oli pyrkinyt purkautumaan
jo vuosikausia. Se ei ollut rakkautta eikä rakkauden tapaistakaan
tunnetta, vaan syvää niiden henkilöiden kaipausta, joihin tyttö kuului
ja joita hän edusti. Norman of Torn ei olisi osannut tulkita tätä
tunnetta sanoilla, sillä hän ei tiennyt, niitä se oli; mutta se oli
etäinen, heikko samanlaista verta ikävöivän veren huuto, ja siihen oli
sekoittunut shakaalien parissa olevan leijonan muihin leijoniin ja
kenties myöskin omaan naarasleijonaansa kohdistuvaa kaipausta.
Heidän ratsastettuaan useita kilometrejä äänettöminä neito äkkiä
kääntyi häneen päin ja lausui:
»Kylläpä te, herra ritari, tarvitsette aikaa, vastataksenne
kysymykseeni. Kuka olette?»
»Olen Nor—» Mutta sitten hän katkaisi sanansa. Aikaisemmin hän oli
aina vastannut siihen kysymykseen uhkamielisen ylpeästi. Miksi piti
hänen epäröidä, mietti hän. Pelkäsikö hän sitä kammoa, jota se nimi
herättäisi tämän hänen halveksimansa ylimystön tyttären rinnassa?
Peloittiko Norman of Tornia katsella halveksimisen ja inhon ilmettä,
jonka hän varmasti arvasi kuvastuvan noissa viehättävissä kasvoissa?
»Olen Normandiasta», jatkoi hän tyynesti. »Ranskalainen herrasmies.»
»Entä nimenne?» tiukkasi tyttö käskevästi. »Häpeättekö nimeänne?»
»Teidän sopii nimittää minua Rogeriksi», vastasi Norman, »Roger de
Condéksi».
»Avatkaa kypärinsilmikkonne, Roger de Condé!» komensi neito. »Minusta
ei ole hupaista ratsastaa rauta-asun seurassa; haluaisin nähdä, että
sen sisällä on mies.»
Norman of Torn hymyili noudattaessaan käskyä, ja kun hän hymyili siten,
mikä tapahtui harvoin, oli hän hauskan näköinen.
»Se on ensimmäinen komennus, jota olen totellut sen jälkeen, kun täytin
kuusitoista vuotta, Bertrade de Montfort», virkkoi hän.
Tyttö oli yhdeksäntoistavuotias, uhkui nuoruuden ja terveyden
reippaatta ja hilpeyttä, ja niinpä he samosivat, puhellen ja
naureskellen, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystävyksiä.
Neito kertoi, minkä tähden hänen kimppuunsa oli aikaisemmin sinä
päivänä hyökätty, pitäen sitä erään ylimyksen, Peter of Colfaxin,
yrityksenä ryöstää hänet, koska hänen isänsä oli jyrkästi ja tylysti
hylännyt miehen kosinnan.
Simon de Montfortin tapana ei ollut seuloa sanojaan, ja epäilemättä
hänen tyttärensä kättä pyytänyt vanha vintiö oli kuullut joitakuita
kirpeitä totuuksia tältä mieheltä, joka oli kahdesti loukannut
Englannin ylimystöä karkeilla ja sievistelemättömillä, vaikka
todenmukaisilla ja vilpittömillä, kuninkaalle osoitetuilla puheillaan.
»Tästä Peter of Colfaxista pidetään huoli», murahti Norman of Torn. »Ja
koska olette hylännyt hänen sydämensä ja kätensä, saatte hänen päänsä,
jos sitä pyydätte. Teidän tarvitsee vain käskeä, Bertrade de Montfort.»
»Sepä hyvä», kiitti tyttö naurusuin, arvellen sitä vain
joutavanpäiseksi kerskumiseksi, jota niihin aikoihin ahkerasti
harrastettiin. »Teidän sopii tuoda minulle hänen päänsä kultaisella
vadilla, Roger de Condé.»
»Entä millaisen palkkion se ritari ansaitsee, joka tuo valtiattarensa
jalkojen juureen hänen vihamiehensä pään?»
»Mitä suosionosoitusta ritari vaalii?»
»Sitä, että kuinka paljon pahaa teille ritaristanne kerrottaneenkaan
ja millaisia parjauksia hänen niskaansa syydettäneenkään, olette aina
hänen ystävänsä ja luotatte hänen kunniantuntoonsa ja vilpittömään
uskollisuuteensa.»
Tyttö nauroi iloisesti vastatessaan, vaikka jokin tuntui ilmaisevan
hänelle, että tämä oli enemmän kuin leikkiä.
»Olkoon niinkuin sanoitte, herra ritari!» lupasi hän. »Ja kerran
annettu lupaus pidetään aina.»
Nopeana tekemään päätöksensä ja yhtä nopeana toimimaan Norman of Torn
päätteli pitävänsä tästä tytöstä ja toivovansa hänen ystävyyttään
enemmän kuin mitään muuta, mistä hän tiesi mitään. Ja koska hän
sitä toivoi, päätti hän voittaa sen kaikilla keinoilla, jotka
olivat sopusoinnussa hänen kunniankäsitteittensä kanssa; ja hänen
kunniankäsitteensä olivat monissa suhteissa ylevämmät kuin senaikaisen
aateliston.
He saapuivat de Stutevillin linnaan myöhään iltapäivällä. Siellä
lausuttiin Norman of Torn herttaisesti tervetulleeksi, ja häntä
vaadittiin noudattamaan paroonin vieraanvaraista kehoitusta ja jäämään
yöksi.
Tilanteen karmea huumori oli henkipatosta liian houkutteleva, ja
kun se tuli lisäksi hänen uuteen toivomukseensa saada olla Bertrade
de Montfortin seurassa, ei hän yrittänytkään vastustaa, vaan ehätti
hyväksymään ystävällisen tarjouksen.
Pitkän pöydän ääressä, jolle illallinen oli katettu, istuivat kaikki
paroonin talouden jäsenet, ja siellä täällä oli miehillä merkkejä
haavoista, jotka olivat parhaiksi ehtineet parantua, kun taas isäntä
itse vieläkin kantoi oikeata kättänsä siteessä.
»Kestettävänämme on ollut karvaita aikoja», selitti sir John
huomattuaan vieraansa silmäilevän kahakan monia merkkejä. »Se
lemmonsikiö, Norman paholainen, piiritti saastaisine laumoineen meitä
kymmenen päivää ja valtasi sitten linnan rynnäköllä sekä ryösti sen.
Elämä ei enää ole turvallista Englannissa, kun kuningas tuhlaa aikansa
ja rahansa ulkomaalaisten suosikkien seurassa ja pestaa ulkomaista
sotaväkeä taistelemaan oman maan ylimyksiä vastaan eikä turvaa kodin
rauhaa ja suojaa, joka on jokaisen englantilaisen oikeus.
»Mutta», jatkoi hän, »tämä henkipattoinen pahus joutuu hirttonuoran
jatkoksi, kun sisällinen riitamme loppuu, sillä ylimykset ovat itse
päättäneet lähteä sotaretkelle häntä vastaan, jollei kuningas halua
häntä masentaa».
»Ja hän saattaa lähettää ylimykset alastomina kotiin, kuten hän lähetti
kuninkaan sotilaat», tokaisi Bertrade de Montfort nauraen. »Haluaisin
nähdä sen miehen; miltä hän näyttänee — teidän omasta, sir John, ja
monien sotilaitten ne ulkonäöstä päättäen lienee täällä useitakin
sellaisia, jotka ovat hänet kohdanneet.»
»Hän ei kertaakaan avannut kypärinsilmikkoaan ollessaan meidän
keskellämme», vastasi parooni, »mutta jotkut väittävät nähneensä
hänestä lyhyen vilahduksen ja vakuuttavat, että hänellä on kammottavat
kasvot, tuuhea, keltainen parta, toinen silmä poissa ja iso, punainen
arpi otsasta leukaan saakka».
»Hirveä näky», jupisi Norman of Torn. »Eipä ihmekään, että hän pitää
kypärinsilmikkonsa suljettuna.»
»Mutta millainen miekankäyttelijä!» sekaantui puheeseen muuan de
Stutevillin pojista. »Ei ikinä ole koko maailmassa nähty sellaista
miekkailua kuin sinä päivänä näin linnan pihalla.»
»Myöskin minä olen nähnyt ihmetyttävää miekankäyttöä», virkkoi Bertrade
de Montfort, »nimittäin tänään. Hei vain!» huudahti hän, nauraen
veitikkamaisesti. »Totisesti olenkin taitanut vangita hurjan Norman
de Tornin, sillä juuri tämä ritari, joka nimittää itseään Roger de
Condéksi, miekkailee paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään
miekkailevan, ja hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, kunnes
nuhtelin häntä siitä.»
Norman de Torn oli ensimmäisenä senjälkeen alkaneessa naurussa, ja koko
seurueesta hän nautti pilasta eniten.
»Tästä paholaisesta puhuttaessa», pitkitti parooni, »mille
puolelle arvelette hänen taipuvan, jos kuningas lopulta pakottaa
läänitysaateliston sotaan? Kun hänellä on tuhat riiviötä
komennuksessaan, saattaa Englannin kohtalo hyvinkin olla hänen verisen
kätensä kämmenellä.»
»Hän ei pidä kuninkaasta eikä ylimyksistä», puhkesi Mary de Stutevill
puhumaan, »ja minä olen pikemminkin taipuvainen luulemaan, ettei hän
auta kumpaakaan puolta, vaan mieluummin ryöstää sekä kapinallisten että
kuninkaan puoluelaisten linnoja niiden isäntien ollessa sodassa».
»Hänestä lienee mieluisempaa tulla isännän ollessa kotona lausumassa
hänet tervetulleeksi», virkkoi de Stutevill surkuttelevasti. »Mutta
sittenkin olen aina levoton vaimoni ja tyttärieni turvallisuuden
vuoksi, kun vain olen jonkin aikaa poissa Derbystä. Oi, jospa laupias
Jumala pian vapauttaisi Englannin Tornin paholaisesta!»
»Minusta ei sinun tarvitse olla vähääkään huolissasi siihen nähden»,
huomautti Mary, »sillä Tornin Norman ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa
ainoallekaan naiselle Stutevillin muurien sisällä, ja kun eräs hänen
miehistään tarttui minuun kovakouraisesti, iski itse mahtava henkipatto
miestä rautakintaisella kädellään niin lujasti, että raakalaisen kypäri
halkesi, samalla lausuen: 'Etkö tiedä, vintiö, ettei Norman of Torn
sodi naisia vastaan?'»
Pian keskustelu kääntyi muihin aiheisiin, eikä Norman of Torn enää
kuullut mitään itsestään sinä iltana.
Hänen oleskelunsa Stutevillin linnassa venyi kolmipäiväiseksi, ja kun
hän sitten kolmantena päivänä istui Bertrade de Montfortin seurassa
vanhan linnan eteläisen tornin ikkunakomerossa, puhui hän taaskin
siitä, että hänen täytyi lähteä, ja taaskin neito kehoitti häntä
jäämään.
»Saadakseni olla teidän seurassanne, Bertrade de Montfort», vastasi
hän rohkeasti, »olisin valmis kieltäytymään mistä muusta nautinnosta
tahansa, kestämään millaisia puutteita hyvänsä ja uhmailemaan
kaikkia mahdollisia vaaroja, mutta on muita, jotka odottavat minulta
ohjeita, ja velvollisuuteni vaatii minua lähtemään luotanne. Te
näette minut uudelleen, ja se tapahtuu isänne, Simon de Monfortin,
linnassa Leicesterissä — nimittäin», lisäsi hän, »jos pidätte minua
tervetulleena sinne».
»Olette aina tervetullut luokseni, missä tahansa lienenkin, Roger de
Condé», vakuutti tyttö.
»Muistakaa se lupaus!» kehoitti nuorukainen nauraen. »Joskus kenties
mielellänne olisitte sitä tunnustamatta.»
»En milloinkaan», intti tyttö, ja hänen silmissään tuikkiva väike hänen
niin sanoessaan olisi merkinnyt paljon sellaiselle miehelle, joka olisi
ollut paremmin perehtynyt naisten tapoihin kuin Norman of Torn oli.
»Toivottavasti ette», virkkoi Norman vakavasti. »Kun olen vain kehnosti
harjaantunut esiintymään kohteliaasti, en osaa lausua, mitä haluaisin
teille puhua, jotta tietäisitte, kuinka paljon ystävyytenne merkitsee
minulle. Hyvästi, Bertrade de Montfort.» Ja hän notkisti toisen
polvensa viedessään tytön sormet huulilleen.
Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin ratsasti nostosillan ylitse
ja sitten edelleen maantietä pitkin takaisin Torniin päin, kääntyi
hän luomaan vielä viimeisen katseen linnaan, ja eteläisen tornin
ikkunakomerossa seisoi nuori nainen, joka kohotti kättänsä, heilutti
sitä ja sitten ikäänkuin äkillisen mielijohteen kannustamana heitti
lentosuukon poistuvan ritarin jälkeen, heti sen jälkeen kadoten aukosta.
Kun Norman of Torn ratsasti takaisin Derbyn kunnailla sijaitsevaan
kolkkoon linnaansa, oli hänellä matkalla paljon ajateltavaa. Sitä
ennen hän ei ollut koskaan tajunnut, mitä toisenlainen elämä saattaisi
tarjota, ja hän tunsi äkkiä vihlovaa katkeruutta isäksi nimittämäänsä
kovaa vanhusta kohtaan, koska tämän opetukset hänen varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka olivat opastaneet hänet sille tielle, joka oli
täydelleen erottanut hänet muiden ihmisten seurasta lukuunottamatta
sitä henkipattojen, roistojen ja seikkailijani hurjaa laumaa, joka
ratsasti Tornin nuoren päällikön kauhistuttavan lipun jäljessä.
Vain epäselvästi ja himmeästi hän tunsi, että juuri hänen elämäänsä nyt
sekaantunut tyttö se oli saanut hänet ensi kerran häpeämään entisiä
tekojaan. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus oli, eikä senvuoksi aavistanut
rakastavansa Bertrade de Montfortia.
Ja toinen seikka, joka nyt askarrutti hänen ajatuksiaan, oli hänen ja
Englannin kruununprinssin omituinen yhdennäköisyys. Se ynnä isä Clauden
sanat antoivat hänelle paljon päänvaivaa. Mitä se saattoi merkitä?
Oliko kauhea rikos sattumalta olla kuninkaanpojan näköinen?
Mutta vasta nyt, kun hän tunsi saaneensa selville syyn, minkä tähden
hän aina ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, halusi hän itse
kiihkeästi piilottaa kasvonsa muiden ihmisten näkyvistä — ei pelosta,
sillä pelkoa hän ei tuntenut, vaan jonkin sisäisen mielijohteen
pakotuksesta, jota hän ei koettanutkaan käsittää.