Siitä alkaen vanhus antautui harjoittamaan poikaa keihään ja
sotakirveen käytössä, mutta joka päivä omistettiin aikaa myöskin
miekkailulle, kunnes nuorukaisen tultua kuusitoistavuotiaaksi itse
vanhus oli vain alokas verrattuna oppilaansa ihmeteltävään taitoon.
Niihin aikoihin poika ratsasteli sir Mortimerilla useilla suunnilla,
kunnes hän tunsi jokaisen sivupolun aina kahdeksankymmenen kilometrin
etäisyyteen Tornista. Joskus oli vanhus hänen seurassaan, mutta
useimmiten hän ratsasti yksin.
Kerran hän osui jokseenkin likellä Tornia sijaitsevan vähäisen kylän
liepeellä olevalle majalle ja poikamaisen uteliaana päätti mennä
sisälle puhelemaan sen asukkaiden kanssa, sillä tähän aikaan alkoi
hänessä herätä luonnollinen seuran kaipaus. Koko elämänsä ajalta hän
ei muistanut muuta seuraa kuin vanhuksen, joka ei puhunut milloinkaan
muutoin kuin välttämättömyyden pakosta.
Majassa asui vanha pappi, ja kun sotisopainen poika työntyi sisälle
tavallisen kohteliaisuuden mukaan koputtamatta, katsahti vanhus häneen
harmistuneen ja paheksuvan näköisenä.
»Mitä nyt?» kummasteli hän. »Eivätkö kuninkaan käskyläiset kunnioita
hurskautta eivätkä ikää, koska tunkeutuvat pyhän miehen yksinäiseen
asuntoon edes lupaa kysymättä?»
»Minä en ole kuninkaan käskyläinen», vastasi poika levollisesti. »Olen
Norman of Torn, minulla ei ole kuningasta eikä jumalaa, enkä kysy lupaa
ainoaltakaan ihmiseltä. Mutta olen tullut rauhallisissa aikeissa, koska
haluan puhella muidenkin kuin isäni kanssa. Senvuoksi saatte te puhella
kanssani», lopetti hän ylpeän käskevästi.
»Kautta Juhanan nenän, kuninkaanpa on täytynyt alentua kunnioittamaan
minua komennuksillaan», tokaisi pappi nauraen. »Avatkaahan
kypärinsilmikkonne, mylord! Kovin mielelläni näkisin sen henkilön
kasvot, joka lausuilee kuninkaallisia komennuksia.»
Pappi oli iso mies, hänellä oli ystävällisesti säteilevät silmät ja
pyöreät, rattoiset kasvot. Hänen hyväntahtoisen vastauksensa sävy ei
ollut lainkaan pureva, ja niinpä poika hymyillen aukaisi silmikkonsa.
»Kautta Gabrielin korvan!» huudahti kunnon isä. »Lapsi
rautavarustuksissa!»
»Lapsi ikävuosiltaan kenties», vastasi poika, »mutta hyvä lapsi
sellaisen henkilön ystäväksi, jolla on miekkaa käytteleviä vihamiehiä».
»Sitten me olemme ystävyksiä, Norman of Torn, sillä vaikka minulla on
vain vähän vihamiehiä, ei kenelläkään ole liiaksi ystäviä, ja minä
pidän kasvoistanne ja eleistänne, vaikka käytöksessänne onkin paljon
toivomisen varaa. Istuutukaa syömään kanssani! Minä kyllä puhun niin
paljon kuin sydämenne ikinä halajaa, sillä jos mistään pidän enemmän
kuin syömisestä, niin juuri puhumisesta.»
Papin avulla poika riisui rauta-asunsa, sillä se oli raskas ja
epämukava, ja he istuutuivat yhdessä aterialle, joka jo osittain oli
pöydässä.
Siten alkoi ystävyys, jota kesti niin kauan kuin kelpo pappi eli.
Milloin Norman of Tornin vain sopi, kävi hän katsomassa ystäväänsä isä
Claudea. Juuri tämä se opetti pojan lukemaan ja kirjoittamaan ranskan-,
englannin- ja latinankieltä sellaisena aikana, jolloin ainoastaan
harvat ylimykset osasivat kirjoittaa oman nimensä.
Hovissa ja korkeampien yhteiskuntaluokkien keskuudessa puhuttiin
melkein yksinomaan ranskaa, ja kaikki julkiset asiakirjat kirjoitettiin
joko ranskan- tai latinankielellä, vaikka näihin aikoihin Englannin
kuningas julkaisi ensimmäisen englanninkielisen, alamaisilleen
osoitetun julistuksen.
Isä Claude opetti poikaa pitämään arvossa muiden oikeuksia,
puolustamaan köyhiä ja sorrettuja, kunnioittamaan Jumalaa ja uskomaan,
että miehen olemassaolon tärkein syy oli naisten suojeleminen. Kaikki
ne hyveet, kaiken ritarillisuuden ja todellisen miehuuden, joita pojan
vanha holhooja ei ollut välittänyt juurruttaa pojan mieleen, istutti
tämä kunnon pappi sinne, mutta hän ei saanut kitketyksi pois pojan
sydämestä syvälle juurtunutta englantilaisvihaa eikä sitä uskoa, että
miehuuden oikea merkki oli halu taistella miekka kädessä kuolemaan
saakka.
Muuan pojan ensi kertoja käydessä uuden ystävänsä luona sattunut tapaus
osoitti viimemainitulle sangen selvästi, ettei hän voisi esittää
sellaisia perusteluja, jotka pystyisivät kumoamaan sen alastoman
tosiasian, että kelpo isä sai kiittää hyvin paljosta, mahdollisesti
hengestäänkin, juuri sitä pojan uskoa ja hänen kykyään tukea sitä
teoilla.
Heidän eräänä iltapäivänä istuessaan papin majassa koputettiin rajusti
ovelle, joka heti sysättiin auki, ja sisälle astui niin kunnoton joukko
lurjuksia kuin ihmisten katseita on ikinä vaivannut. Heitä oli kuusi,
he olivat puetut likaisiin nahka-asuihin, ja heidän kupeellaan riippui
miekkoja ja tikareja.
Johtaja oli valtaisen roteva miekkonen, jolla oli tuuhea ja takkuinen,
karkea, musta tukka ja pöhistyneet, melkein kokonaan ison, mustan,
vanuneen parran peitossa olevat kasvot. Hänen takanaan tungeksi toinen
jättiläinen, jolla oli punaiset hiukset ja jäykästi törröttävät
viikset; kolmannella oli merkkinä hirvittävä, vasemman posken ja otsan
ylitse ulottuva arpi muistona iskusta, joka ilmeisesti oli riistänyt
häneltä vasemman silmän, sillä sen kuoppa oli tyhjä ja sisään painunut
luomi peitti vain osittain silmän jättämän onton kohdan tulehtuneen
punaisen värin.
»Ahaa, veikkoset», karjui johtaja, kääntyen kirjavan joukkonsa puoleen,
»täällä onkin komea saalis. Jumalan syöttösika, meidän kaltaisten
köyhien, rehellisten pahuksien hiellä lihoitettu, ja nuori teikari,
jolla näöstä päättäen täytyy olla kultakolikoita vyössään.»
»Höpiskää rukouksenne, kyyhkyläiseni», jatkoi hän, rumasti kiroten,
»sillä Musta Susi ei jätä jälkeensä todistajia sitomaan myöhemmin
kaulaansa hirttosilmukkaa, ja vähimmän puhuvat vainajat».
»Jos hän on Musta Susi», supatti isä Claude pojalle, »ei meille olisi
voinut pahemmin käydä, sillä hän ryöstää aina kirkonmiehiä ja humalassa
ollessaan, kuten hän nyt on, murhaa uhrinsa. Minä heittäydyn heidän
eteensä, ja te kiiruhdatte sillä aikaa, ratsunne luokse ja pakenette.»
Hän käytti ranskankieltä ja piti käsiään rukousasennossa, joten hän
johti täydelleen harhaan rosvot, jotka eivät lainkaan aavistaneet hänen
puhuvan pojalle.
Norman of Torn jaksoi tuskin pidättyä hymyilemästä iäkkään papin
ovelalle juonelle, otti saman asennon ja vastasi ranskaksi:
»Kelpo isä Claude ei tunne Norman of Tornia, jos luulee hänen vanhan
akan tavoin livistävän karkuun takaovesta, koska miekka välkkyy
etuovella.»
Sitten hän oikaisihe ja puhutteli roistoja.
»En tiedä, mitä kaunaa teillä on tätä hyvää ystävääni vastaan, enkä
välitäkään sitä tietää. Se riittää, että hän on Norman of Tornin
ystävä ja että Norman of Torn on täällä mieskohtaisesti tunnustamassa
ystävyyden velvoituksen. Kavahtakaa, suunnattoman lian ja valtavan
löyhkän ritarit!» Ja miekka kädessä hän ponnahti pöydän ylitse, karaten
ällistyneen johtajan kimppuun.
Pienessä huoneessa voi vain kaksi ahdistaa häntä kerrallaan, ja hänen
säilänsä heilui niin rajusti, ja hän suuntasi pistonsa niin varmasti,
että lyhyen hetkisen kuluttua Musta Susi virui kuolleena lattialla ja
Shandy, punapäinen jättiläinen, oli pahasti, vaikka ei kuolettavasti
haavoitettu. Neljä jäljelläolevaa roikaletta peräytyi nopeasti majasta,
ja varovaisempi taistelija olisi sallinut heidän mennä rauhassa
tiehensä, sillä avoimella paikalla on neljä yhtä vastaan sellainen
ylivoima, jota ei kukaan saa rankaisematta uhitella. Mutta Norman of
Tornin silmissä väikkyi punaista hänen taistellessaan, ja se houkutteli
häntä aina eteenpäin kuumimpaan kahakkaan. Ainoastaan kerran ennen hän
oli taistellut elämästä ja kuolemasta, mutta se kerta oli opettanut
hänet pitämään siitä, ja hänen kuolemaansa saakka se oli hänen
taistelutapansa ominainen piirre, joten sekä ne, jotka kammosivat,
vihasivat ja pelkäsivät häntä, että ne, jotka häntä rakastivat,
tunnustivat yksimielisesti, ettei Jumala ollut milloinkaan ennen
liittänyt samaan ihmiseen niin verrattoman etevää miekkailu taitoa ja
niin äärimmäistä pelottomuutta.
Niinpä hän ei nytkään tyytynyt voittoonsa, vaan syöksyi majasta neljän
lurjuksen jäljessä. Ulkosalle päästyään he kääntyivät hänen kimppuunsa,
mutta hän juoksi heidän keskelleen viuhuville miekkoineen, ja heistä
tuntui kuin heidän vastassaan olisi ollut neljä miestä eikä yksi ainoa;
niin vikkelästi hän väisti ja pisti jollekin suunnalle ja sivalsi
vasta-iskun toisaalle. Hetkisessä oli yksi menettänyt aseensa, toinen
kaatunut ja jäljelläolevat kaksi juoksemassa henkensä edestä maantielle
päin Norman of Torn ihan kinterillään.
Nuorena, ketteränä ja täysin terveenä hän voitti heidät juoksussa yhtä
hyvin kuin miekkailussakin, ja ennenkuin he olivat ennättäneet harpata
viittäkymmentä askelta, olivat he molemmat viskanneet pois miekkansa ja
langenneet polvilleen rukoilemaan häntä säästämään heidän henkensä.
»Tulkaa takaisin kelpo papin majaan!» komensi Norman of Torn. »Saamme
siellä kuulla, mitä hän sanoo.»
Paluumatkalla he tapasivat sen miehen, joka oli menettänyt aseensa,
kumartuneena haavoittuneen kumppaninsa puoleen. He olivat Flory-nimisiä
veljeksiä, eikä toinen tahtonut jättää toista avuttomaksi. Haavoittunut
ei ilmeisestikään ollut hengenvaarassa, minkä vuoksi Norman of Torn
käski toisten auttaa hänet majaan, jossa he tapasivat Punapää-Shandyn
istumassa seinään nojautuneena kelpo isän kaataessa pullon sisältöä
hänen janoiseen kurkkuunsa.
Roiston silmät ihan pullistuivat kuopistaan, kun hän näki neljän
kumppaninsa tulevan aseettomina vankeina takaisin pieneen huoneeseen.
»Musta Susi vainajana, Punapää-Shandy ja John Flory haavoittuneina,
James Flory, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter vankeina!» kirkaisi hän.
»Mies tai paholainen! Kautta paavin takajalan, kuka ja mikä olette?»
virkkoi hän, kääntyen Norman of Tornin puoleen.
»Olen isäntänne, ja te olette käskyläisiäni», vastasi Norman of Torn.
»Minua palvelette kunniallisemmassa työssä kuin omassa valitsemassanne,
mutta saatte taistelua yllin kyllin ja hyvän palkkion.»
Kun poika näki tämän joukon roistoja, jotka olivat liittyneet yhteen
ryöstääkseen papistolta, heräsi pojan mielessä ajatus, joka oli utuisen
hämäränä pyörinyt hänen piilotajuntansa sisimmissä sopukoissa aina
siitä alkaen, kun hän voittamalla kolme ritaria oli niin helposti
saanut niin runsaan saaliin, hevosia, aseita, varustuksia ja kultaa.
Kuten aina hänen myöhemmän elämänsä aikana merkitsi nytkin ajatus
toimimista.
»Kun Musta Susi on kuollut — ja kiskokoon piru hänen silmänsä
kuopistaan punahehkuisilla pihdeillä! — saisimme ehkä etsiä kauempaa ja
meille saattaisi käydä huonommin, kumppanit, etsiessämme päällikköä»,
puhkesi punapäinen Shandy puhumaan, silmäillen tovereitaan, »sillä
totisesti sellainen mies, vaikkapa hän lieneekin vain pojanvekara, joka
pystyy voittamaan kuusi meikäläistä, sopii komentajaksemme».
»Entä millaiset olisivat velvollisuutemme?» kysyi Erakko-Peteriksi
nimitetty mies.
»Seurata Norman of Tornia, minne hän teitä johtaa, suojella köyhiä
ja heikkoja, olla valmiit uhraamaan henkenne puolustaessanne naisia,
ryöstää rikkailta englantilaisilta ja tehdä haittaa Englannin
kuninkaalle.»
Tämän uskollisuuslupauksen kaksi viimeistä pykälää miellyttivät
lurjuksia niin kovasti, että he olisivat olleet valmiit sitoutumaan
mihin tahansa, jopa jokapäiväiseen jumalanpalvelukseen ja
peseytymiseen, jos se olisi ollut välttämätöntä, päästäkseen Norman of
Tornin palvelukseen.
»Kyllä, kyllä!» huusivat he. »Olemme totisesti teidän väkeänne.»
»Malttakaahan», hillitsi Norman of Torn heitä, »on vielä muutakin.
Teidän tulee totella jokaista komennustani heti toteutettavan
kuolemanrangaistuksen uhalla, ja puolet kaikesta saaliistanne kuuluu
minulle. Minä puolestani vaatetan ja ruokin teitä, hankin teille
ratsut, varukset, aseet ja katon, jonka alla saatte nukkua, ja
taistelen puolestanne ja rinnallanne tällä kädelläni, joka, kuten
tiedätte, ei olekaan kehno turva. Suostutteko siihen?»
»Suostumme.» »Kauan eläköön Norman of Torn» »Tässä Tornien
päällikölle!» Ne lauseet olivat vantterien hirtehisten kerkeän
suostumuksen merkkinä.
»Vannokaa siis se, suudellen miekkani kahvaa ja tätä merkkiä!» jatkoi
Norman of Torn, ottaen ristiinnaulitun kuvan papin pöydältä.
Tällaisilla menoilla perustettiin Tornin liitto, joka muutamissa
vuosissa paisui tuhatmiehiseksi, uhmasi kuninkaan armeijaa ja auttoi
Simon de Montfortia pääsemään Englannin todelliseksi hallitsijaksi.
Melkein heti alkoi sarja lähiseudun ylimyksiin ja niillä tienoin
sattumalta tavattuihin aatelisiin kohdistettuja, valtiopannan
alaisia tekoja, jotka täyttivät Norman of Tornin arkut kulta- ja
hopeakolikoilla ja joiden tähden hänen päästänsä julistettiin palkkio,
ennenkuin hän oli täyttänyt kahdeksattatoista ikävuottaan.
Ettei hän pelännyt eikä halunnut karttaa vastuunalaisuutta teoistaan,
sen hän kauheasti osoitti piirtämällä tikarinsa kärjellä oman miekkansa
kaatamien vastustajansa otsaan alkukirjaimensa NT.
Seurueensa ja varojensa kasvaessa hän rakensi uudelleen synkän Tornin
linnan ja laajensi sitä sekä laittoi taaskin padon pieneen puroon, joka
menneinä aikoina oli tuonut vettä vallihautaan.
Kautta koko sen seudun, joka oli hänen toimintansa todistajana,
köyhät, halvat ja sorretut palvoivat hänen nimeäänkin. Kuninkaan
veronkantajilta anastamansa rahat hän jakoi takaisin piirin
viheliäisille talonpojille, ja kerran, kun Henrik kolmas lähetti pienen
retkikunnan häntä vastaan, hän piiritti ja vangitsi koko sotajoukon,
riisui miehiltä vaatteet, antoi ne köyhille ja saattoi heidät
alastomina ihan Lontoon portille.
Sitten tultuaan kaksikymmenvuotiaaksi oli Norman-paholainen, joksi
kuningas itse oli hänet ristinyt, maineeltaan tunnettu yli koko
Englannin, vaikka hänen kasvojaan ei ollut nähnyt yksikään henkiin
jäänyt ihminen hänen ystäviään ja seuralaistaan lukuunottamatta.
Hänestä oli tullut mahtitekijä, joka täytyi ottaa huomioon toiselta
puolen kuningas Henrikin ja hänen ulkomaalaisten suosikkiensa ja
toiselta puolen saksilaisten ja normannilaisten ylimysten välisessä
nopeasti kärjistyvässä riidassa.
Kumpikaan puoli ei tietänyt, mille suunnalle hänen voimansa kääntyisi,
sillä Norman of Torn oli ryöstänyt melkein tasapuolisesti sekä
kuninkaan kannattajilta että kapinallisilta. Omasta puolestaan hän
oli päättänyt olla liittymättä kumpaankaan puolueeseen, vaan käyttää
hyväkseen senaikaista hämminkiä saalistaakseen puolueettomasti
kumpaisiltakin.
* * * * *
Kun Norman of Torn mukanaan viisi siivotonta, risaista hirtehistään
heidän ensimmäisen kohtauksensa päivänä lähestyi kolkkoa linnakotiaan,
seisoi Tornin vanhus toisessa pienessä porttitornissa tarkkailemassa
tätä vähälukuista seuruetta.
Pysähdyttyään tämän ulkoportin juurelle nuorukainen töräytti kupeellaan
riippuvaa torvea, jäljitellen sen ajan tapaa.
»Hoi! Kuka siellä?» luikkasi vanhus, tuimasti mukaantuen leikkiin.
»Sir Norman of Torn», vastasi Punapää-Shandy, »ja hänen komea
seurueensa jaloja ritareita, sotilaita, aseenkantajia, lakeijoja
ja kuormajuhtia. Avatkaa, sir Norman of Tornin vankan oikean käden
nimessä!»
»Mitä tämä merkitsee, poikani?» tiedusti vanhus, kun Norman of Torn
laskeutui satulasta pihalla.
Nuorukainen kertoi senaamuiset tapahtumat ja lausui lopuksi: »Nämä siis
ovat väkeäni, isä; ja yhdessä me samoilemme Englannin valtateillä ja
sivuteillä kootuksemme rikkailta englantilaisilta niitä elatusvaroja,
jotka, kuten sinä olet aina minulle opettanut, ovat meille tulevat.»
»Se on oikein, poikani, ja juuri niin haluaisin itsekin sen jäljestää;
me lähdemme yhdessä ratsastamaan, ja missä ratsastamme, siellä
osoittavat verijäljet tietämme.
»Tästä alkaen paisuu Norman of Tornin nimen maine tässä maassa, kunnes
kuningaskin sen kuullessaan vapisee ja vihaa ja kammoaa sinua, kuten
olen sinuakin opettanut vihaamaan ja kammoamaan häntä.
»Koko Englanti kiroaa sinua eikä saksilaisten ja normannien veri
koskaan pääse kuivamaan säilältäsi.»
Kun vanhus tämän purkauksen jälkeen poistui linnan pääporttia kohti,
virkkoi Shandy, kääntyen Norman of Tornin puoleen ja virnistäen
leveästi:
»Kautta paavin takajalan, teidän rakastettava isännepä pitää
englantilaisista! Suurenmoista pitäisi olla ratsastaa hänen kaltaisensa
miehen jäljessä.»
»Te ratsastatte _minun_ jäljessäni, lurjus», karjaisi Norman of Torn,
»ja jotta et uudelleen niin pian unohtaisi, kuka on isäntäsi, ota tästä
muistuttaja!» Ja hän iski punatukkaista jättiläistä nyrkillään suoraan
vasten suuta, niin että mies raskaasti kellahti maahan.
Hän oli heti jälleen pystyssä, syljeksien verta ja uhkuen raivoa. Kun
hän härän tavoin syöksyi Norman of Tornia kohti, ei viimemainittu
liikahtanutkaan paljastaakseen miekkaansa; hän vain seisoi käsivarret
ristissä, silmäillen Shandya kylmän rauhallisesti, pää pystyssä,
ylpeillä kasvoillaan röyhkeän halveksumisen hymy.
Roteva roikale epäröi ja sitten seisahtui; hitaasti levisi hänen
piirteilleen säyseä hymy, hän laskeutui toiselle polvelleen, tarttui
Norman of Tornin käteen ja suuteli sitä, kuten mahtava ja uskollinen
ritari olisi suudellut kuninkaansa kättä rakkauden ja alamaisuuden
merkiksi. Tämä teko oli tavallaan raa'an, mutta ritarillisen
suurenmoinen; eikä se ainoastaan ollut merkkinä siitä, että Shandy
siitä lähtien oli koko elinaikansa hartaasti ja uskollisesti kiintynyt
nuoreen isäntäänsä, vaan myöskin ennusti, millaisen mielialan Norman of
Torn sittemmin herätti kaikissa niissä miehissä, jotka häntä palvelivat
tuhansien astuessa pitkien vuosien kuluessa sisälle Tornin portista
pyytääkseen itselleen paikkaa hänen uhkaavan lippunsa alla.
Shandyn noustua polvistuivat John Flory, hänen veljensä James,
Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter toinen toisensa jälkeen nuoren
herransa eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Isolta pihalta oli pieni,
tuikea, harmaapäinen vanhus katsellut tätä kohtausta hymyn häive
vanhoilla, pahanilkisillä kasvoillaan.
»Tämä ylittää hartaimmatkin unelmani», jupisi hän. »Kautta
Jumalan kuoleman, hän on kuninkaallisempi kuin itse Henrikki.
Jumala jouduttakoon hänen kruunauspäiväänsä, jolloin itsensä
Plantagenet-koiran silmien edessä hänen päähänsä kruunun sijasta
painetaan musta lakki ja hänen jalkojensa alla on valtaistuimen
asemesta puisen hirsipuun lava!»