Kolmen vuoden aikana prinssi Rikhardin katoamisen jälkeen eli Lontoon
sydämessä, kivenheiton päässä kuninkaan palatsista kumarainen, vanha
nainen. Hän asui pienessä takahuoneessa, korkealla vanhan rakennuksen
ullakkokerroksessa, ja hänen luonansa oli pieni poika, joka ei
koskaan käynyt ulkosalla yksin eikä päiväsaikaan. Ja pojan rinnan
vasemmalla kupeella oli omituinen, liljaa muistuttava merkki. Kun
vanha, kumarainen nainen oli turvassa ullakkohuoneessaan, teljetty
ovi takanaan, oli hänen tapansa oikaista vartalonsa, riisua yltänsä
likainen vaippa ja pukea sen sijalle mukavampi, sopivampi ihokas ja
housut.
Kolme vuotta hän teki uutterasti työtä, kasvattaen pikku poikaa. Hänen
opinto-ohjelmassaan oli kolme ainetta: ranskankieli, miekkailu ja
kaiken englantilaisen, erittäinkin Englannin hallitsijasuvun vihaaminen.
Mummo oli teettänyt pienoisen säilän ja alkanut opettaa miekkailua
pikku pojalle tämän ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen.
»Sinä olet maailman paras miekkailija tultuasi kaksikymmenvuotiaaksi,
poikani», oli naisen tapana vakuuttaa. »Ja sitten sinun tulee lähteä
liikkeelle ja surmata paljon englantilaisia. Nimesi pitää olla vihattu
ja kirottu kautta koko Englannin, ja kun vihdoin seisot hirttosilmukka
kaulassasi — ha, ha, sitten minä puhun. Sitten he saavat tietää.»
Pikku poika ei ymmärtänyt sitä kaikkea; hän tiesi vain sen, että hänen
oli mukava olla, että hänellä oli lämpöiset vaatteet, että hän sai
syödä kyllikseen ja että hänestä tulisi mahtava mies, kun hän oppisi
taistelemaan oikealla miekalla ja kasvaisi kyllin isoksi käytelläkseen
sellaista. Senkin hän tiesi, että hän vihasi englantilaisia, mutta sen
syytä hän ei tiennyt.
Hänen pienen, lapsellisen päänsä äärimmäisissä sopukoissa tuntui
väikkyvän muisto sellaisesta ajasta, jolloin hänen elämänsä ja
ympäristönsä olivat olleet tuiki toisenlaiset, jolloin tämän vanhan
mummon sijasta hänen ympärillään oli ollut paljon ihmisiä ja jolloin
armaskasvoinen nainen oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä,
ennenkuin hänet iltaisin vietiin vuoteeseen. Mutta kaikesta siitä hän
ei ollut varma; kenties hän muistikin vain unta, sillä hän näki paljon
omituisia ja ihmeellisiä unia.
Pikku pojan ollessa noin kuusivuotias tuli heidän ullakkokotiinsa outo
mies tapaamaan kumaraista, vanhaa naista. Oli iltahämärä, mutta vanha
nainen ei sytyttänyt lamppua, ja sitäpaitsi hän kuiskaamalla käski
pikku pojan pysytellä alastoman huoneen kaukaisen sopen pimennossa.
Vieras oli vanha ja kumarainen, ja hänellä oli tuuhea parta, joka
piilotti melkein koko hänen kasvonsa paitsi kahta terävää silmää, isoa
nenää ja osaa ryppyisestä otsasta. Puhuessaan hän säesti sanojaan usein
kohauttelemalla kapeita hartioitaan, huitomalla käsiään ja tekemällä
muita outoja ja huvittavia liikkeitä. Lapsi oli ihastunut. Tämä oli
hänen lyhyen, yksitoikkoisen elämänsä ensimmäinen huvitus. Hän kuunteli
tarkka avusti ranskankielistä keskustelua.
»Minulla on juuri sellainen kuin madame haluaa», vakuutti vieras.
»Se on komea aateliskartano kaukana valtatiestä. Sen rakensi muinoin
Harold Saksilainen, mutta viime aikoina ovat kuolemantapaukset,
köyhyys ja kuninkaan epäsuosio riistäneet sen hänen jälkeläisiltään.
Muutamia vuosia sitten Henrik lahjoitti sen tuolle tuhlaavaiselle
suosikilleen Henri de Macylle, joka panttasi sen minulle eikä ole
jaksanut maksaa velkaansa. Nyt se on minun omaisuuttani, ja kun se on
kaukana Pariisista, saatte te sen mainitsemastani pilkkahinnasta. Se on
ihastuttava kauppa, madame.»
»Ja kun minä sinne ehdin, saan nähdä ostaneeni rapautuvan röykkiön
raunioitunutta muurausta, joka on kelvoton kettupesueen asumasijaksi»,
tokaisi vanha nainen nyrpeästi.
»Yksi torni on sortunut, ja yhden siiven katto on puolelta pituudelta
pettänyt ja romahtanut sisään», selitti iäkäs ranskalainen. »Mutta
kolme alempaa kerrosta ovat ehyet ja täysin asuttavassa kunnossa. Se
on nytkin paljoa muhkeampi kuin Englannin useiden ylimysten linnat, ja
hinta, madame — niin, hinta on niin naurettavan pieni.»
Vieläkin vanha nainen empi.
»Kuulkaahan!» virkkoi ranskalainen. »Nyt tiedän. Pannaan rahat
Iisakin, juutalaisen, haltuun — tunnetko hänet? Hän pitää niitä sekä
kauppakirjaa neljäkymmentä päivää, joten saat yllin kyllin aikaa
matkustaaksesi Derbyyn tarkastamaan ostamaasi linnaa. Jollet sitten
ole täysin tyytyväinen, niin Iisakki, juutalainen, palauttaa rahasi
sinulle ja kauppakirjan minulle; mutta jollet ole neljänkymmenen päivän
kuluttua vaatinut rahojasi, niin Iisakki lähettää kauppakirjan sinulle
ja rahat minulle. Eikö tämä ole helppo ja rehellinen keino, jolla
selviydymme pulmasta?»
Pieni, vanha nainen punnitsi hetkisen ja vihdoin myönsi, että se tuntui
olevan täysin rehellinen tapa järjestää asia. Ja niin tehtiin.
Useita päiviä myöhemmin pieni, vanha nainen kutsui lapsen luoksensa.
»Lähdemme tänä iltana pitkälle matkalle uuteen kotiimme. Kasvojesi
ympärille kääritään paljon riepuja, sillä sinua vaivaa perin
tuskallinen hammassärky. Ymmärrätkö?»
»Mutta eihän hampaitani särje. Hampaani eivät kiusaa minua lainkaan
Minä —» torjui lapsi.
»Hiljaa, hiljaa!» keskeytti pieni, vanha nainen. »Sinua _vaivaa_
hammassärky, ja sentähden täytyy kasvojesi ympärille kietoa paljon
riepuja. Ja kuule! Jos joku kysyy sinulta, minkä tähden kasvosi on
siten kiedottu, pitää sinun _sanoa_, että hampaitasi pakottaa. Jollet
tee, kuten käsken, ottavat kuninkaan miehet meidät kiinni, ja meidät
hirtetään, sillä kuningas vihaa meitä. Jos vihaat Englannin kuningasta
ja rakastat henkeäsi, niin tee, kuten käsken!»
»Minä vihaan kuningasta», vakuutti pikku poika. »Sentähden tottelen
käskyäsi.»
Niinpä he sinä iltana lähtivät pitkälle matkalleen pohjoiseen päin,
Derbyn kunnaita kohti. He taivalsivat useita päiviä, ratsastaen
kahdella pienellä aasilla. Outoja näkyjä vilisi päivisin pikku pojan
silmien edessä, joka ei muistanut mitään muuta kuin alastoman,
lontoolaisen ullakkokotinsa ja Lontoon lokaiset kujat, joilla hän oli
liikkunut ainoastaan öisin.
He samosivat kauniiden, puistomaisten niittyjen ja synkkien,
peloittavien metsien halki, silloin tällöin sivuuttaen vähäisiä
kyliä, joissa oli olkikattoisia majoja. Joskus he näkivät maantiellä
aseistettuja ritareja joko yksin tai pieninä seurueina, mutta lapsen
kumppanin onnistui aina pujahtaa suojaan tiepuoleen siksi aikaa, kunnes
tuimat ratsastajat olivat menneet ohitse.
Kun he kerran olivat piilossa tiheässä metsässä pienen aukeaman
laidassa, jonka halki maantie koukerteli, näki poika kahden ritarin
saapuvan aukeamalle, toisen toiselta, toisen toiselta taholta.
Hetkiseksi he seisauttivat ratsunsa ja silmäilivät toisiaan
äänettöminä; ja sitten toinen, kookas, mustaan rauta-asuun puettu,
mustalla oriilla ratsastava ritari huusi toiselle jotakin, mitä poika
ei erottanut. Toinen ritari ei vastannut mitään, nojasi vain keihäänsä
reittänsä vasten ja ratsasti kärki alhaalla mustaa vastustajaansa
kohti. Kymmenkunta askelta heidän isot sotaorhinsa ravasivat
verkkaisesti toisiaan kohti, mutta äkkiä ritarit kannustivat ne täyteen
laukkaan, ja kun nämä kaksi rautapukuista miestä, joiden ratsuillakin
oli rautaiset suojukset, ennättivät aukeaman keskelle, törmäsivät he
vinhaa vauhtia ratsastaen vastakkain hirvittävän rajusti.
Mustan ritarin keihäs tärähti suoraan vihollisen niinipuiseen
kilpeen, valtavan, mustan oriin järkyttävä paino syöksähti harmaata
ratsua vastaan, joka kellahti ratsastajineen maantien tomuun.
Kaksintaistelusta oli ilmeisesti tullut hirveä loppu jo ensi
rynnistyksessä. Mustan vauhti kiidätti sitä viisikymmentä askelta
kaatuneen ratsastajan ohitse, ennenkuin voittaja sai sen pysäytetyksi;
sitten musta ritari kääntyi tarkastamaan, millaista tuhoa hän oli
tehnyt. Harmaa hevonen parhaillaan kompuroi pökertyneenä pystyyn, mutta
sen rauta-asuinen ratsastaja virui hiljaa ja liikkumatta paikallaan.
Kypärinsilmikko avattuna musta ritari ratsasti takaisin voitetun
vihamiehensä kupeelle. Hänen huulillaan väikkyi julma hymy, kun hän
kumartui pitkänään viruvan hahmon puoleen. Hän puheli ilkkuvasti,
mutta vastausta ei kuulunut; sitten hän survaisi kaatunutta keihäänsä
kärjellä. Sekään ei saanut toista liikahtamaan. Kohautettuaan
rautasuojuksisia olkapäitään musta ritari pyörsi ympäri ja lähti
ratsastamaan maantietä pitkin, kadoten näkyvistä ympäröivän metsän
synkkiin varjoihin.
Pikku poika oli lumouksen vallassa. Mitään sellaista hän ei ollut
eläissään nähnyt eikä sellaisesta uneksinut.
»Kerran lähdet sinäkin liikkeelle ja teet samalla tavoin», sanoi pieni,
vanha nainen.
»Onko minunkin ylläni rauta-asu ja ratsastanko isolla, mustalla
oriilla?» tiedusti poika.
»Kyllä, ja sinä ratsastat Englannin teillä, käytellen tukevaa
keihästäsi ja valtavaa miekkaasi ja jälkeesi tielle jätät verta ja
kuolemaa, sillä joka mies on sinun vihollisesi. Mutta lähdetään! Meidän
täytyy ehättää taipaleelle.»
He ratsastivat edelleen jättäen kuolleen ritarin virumaan siihen, mihin
hän oli kaatunut, mutta lapsen muistissa säilyi aina se, mitä hän oli
nähnyt, ja hän ikävöi sitä aikaa, jolloin hän olisi yhtä kookas ja
väkevä kuin hirvittävä musta ritari.
Heidän eräänä toisena päivänä ollessaan piilossa autiossa hökkelissä
välttääkseen tavaroineen ylämaahan päin matkaavan kauppakaravanin
huomiota he näkivät joukon rosvoja syöksyvän esiin suojaisten pensaiden
takaa maantien vastaiselta laidalta ja karkaavan yllätettyjen,
puolustuskyvyttömien kauppamiesten kimppuun.
He olivat ryysyisiä, parrakkaita, eriskummaisen näköisiä roikaleita;
useimmilla heistä oli aseina nuijia ja tikareja; joillakuilla oli
kaaripyssy. Säälimättä he ahdistivat sekä vanhoja että nuoria,
iskien heidät kylmäverisesti kuoliaiksi, vaikka he eivät olisi
vastustaneetkaan. Ne karavanin jäsenet, jotka pääsivät pakoon,
pakenivat; muut jäivät kuolleina tai kuolevina maantielle rosvojen
rientäessä tiehensä saaliineen.
Aluksi lapsi oli kauhun tyrmistämä, mutta kun hän kääntyi pienen,
vanhan naisen puoleen, toivoen myötätuntoa, näki hän vanhuksen huulilla
tuiman hymyn. Viimemainittu huomasi lapsen kauhuisen ilmeen.
»Ei se ole mitään, poikani. Vain englantilaisia koiria hätyyttämässä
englantilaisia sikoja. Kerran sinä hätyytät niitä molempia — ne
soveltuvat ainoastaan tapettaviksi.»
Poika ei vastannut mitään; mutta hän ajatteli aika paljon näkemänsä
johdosta. Ritarit olivat julmia toisilleen — köyhät olivat julmia
rikkaille — ja heidän vaelluksensa jokainen päivä oli teroittanut
hänen lapsenmieleensä, että jokaisen täytyy olla hyvin julma ja
kova köyhille. Hän oli nähnyt heitä heidän kaikissa murheissaan,
surkeudessaan ja puutteissaan — pitkänä, hajanaisena jonona, joka
ulottui koko matkan Lontoon kaupungista saakka. Heidän köyristyneet
selkänsä, heidän surkeat, laihat vartalonsa ja heidän toivottomat,
surulliset kasvonsa todistivat, kuinka väsyttävän kurja heidän
olemassaolonsa oli.
»Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan onnellista ihmistä?» pamautti hän
kerran vanhalle naiselle.
»Vain se mies, joka heiluttaa valtavinta miekkaa», vastasi vanha
nainen. »Olet nähnyt, poikani, että kaikki englantilaiset ovat petoja.
He karkaavat toistensa kimppuun ja surmaavat toisiaan mitättömistä
aiheista ja ihan aiheettomastikin. Vanhemmaksi tultuasi lähdet
liikkeelle ja surmaat heitä kaikkia, sillä jollet sinä tapa heitä,
tappavat he sinut.»
Oltuaan päiväkausia väsyttävällä matkalla he vihdoin saapuivat
vähäiseen, kukkuloiden välissä sijaitsevaan kylään. Siellä myytiin
aasit ja ostettiin roteva hevonen, jolla he molemmat ratsastivat
epätasaiseen, peloittavaan seutuun, kauas valtateiltä, kunnes he eräänä
iltana lähestyivät rappeutunutta linnaa.
Uhkaavat muurit kohosivat korkeina kuutamoista taivasta vasten, ja
siinä kohdassa, jossa osa kattoa oli sortunut, teki kylmä, kapeiden,
lasittomien ikkunoiden lävitse paistava kuu valtavan rakennuksen
sen näköiseksi kuin se olisi ollut suunnaton, monisilmäinen, aution
maailman pinnalla kyyröttävä hirviö, sillä missään muualla ei näkynyt
muita asutuksen merkkejä.
Tämän synkän rykelmän edustalla matkalaisemme laskeutuivat ratsailta.
Pikku poikaa kammotti, ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa temmelsi
hurjasti heidän jalkaisin lähestyessään rapistuvaa varustusta,
taluttaen hevosta jäljessään. Ulkomuurin pimeästä varjosta he
siirtyivät kuutamoiselle sisäpihalle. Sen toisesta päästä vanha nainen
löysi entiset tallit, ja sinne hän salpasi hevosen yöksi lahonneilla
lankuilla, kaataen sille mitan kauroja lattialle sen selässä
roikkuneesta säkistä.
Sitten hän meni edellä linnan synkkään pimentoon, valaisten tietä
lepattavalla männynoksakimpulla. Kauan käyttämättä olleet, vanhat
lattiapalkit kitisivät ja narisivat heidän askelistaan. Äkkiä kuului
kynnekkäiden käpälien juoksuääntä heidän etupuoleltaan, ja heidän
ohitseen sujahti punainen kettu, pyrkien vimmaisen pelokkaana öisen
ulko-ilman vapauteen.
Pian he saapuivat suureen saliin. Vanha nainen työnsi auki vankan,
kirskuvilla saranoilla kääntyvän oven ja valaisi himmeästi valtavaa,
avaraa huonetta kehnon soihtunsa heikoilla säteillä. Heidän varovasti
astuessaan sisälle nousi hienoa tomua pieninä tuprahduksina kauan
mädäntyneistä, heidän jalkojensa alla murenevista pehuista. Tavattoman
iso lepakko kaarteli huimasti ilmassa siipiensä äänekkäästi
lepattaessa, ilmeisesti paheksuen tätä karkeata tunkeutumista. Outoja
yöeläviä juosta piipersi tai kiemurteli seinillä ja lattialla.
Mutta lapsi ei pelännyt. Pelko ei ollut kuulunut vanhan naisen
oppisuunnitelmaan. Poika ei tuntenut sen sanan merkitystä, eikä hän
myöhemminkään koko elämänsä aikana kertaakaan kokenut sitä tunnetta.
Lapsellisen innokkaasti hän seurasi kumppaniaan tämän tarkastaessa
huoneen sisustaa. Se teki vieläkin valtavan vaikutuksen. Poika taputti
käsiään riemusta katsellessaan kauniisti kaiverrettuja ja laudoitettuja
seiniä ja tammilankkuista laipiota; sen olivat savustaneet melkein
mustaksi soihdut ja öljylamput, jotka olivat valaisseet salia menneinä
päivinä, ja niitä olivat epäilemättä auttaneet ne halkoroihut, jotka
olivat palaneet salin kahdessa suunnattomassa takassa pitkän pöydän
ääressä usein aamutunneille asti istuneiden ylimyskemuilijain hilpeän
joukon hauskuudeksi.
Tänne he majoittuivat. Mutta kumaraharteinen, vanha nainen ei enää
ollut vanha nainen — hän oli muuttunut suoraryhtiseksi, jänteväksi,
vilkasliikkeiseksi vanhaksi mieheksi.
Pikku pojan kasvatus jatkui — ranskankieltä, miekkailua ja
englantilaisvihaa — samaa vuodesta vuoteen ja lisäksi ratsastustaitoa
hänen täytettyään kymmenen vuotta. Tähän aikaan alkoi vanhus opettaa
häntä puhumaan englanninkieltä, mutta tahallisesti ja hyvin selvästi
ranskanvoittoisesti. Koko elämänsä aikana ei poika nyt muistanut
puhelleensa kenenkään muun kuin holhoojansa kanssa, jota hänet oli
neuvottu nimittämään isäksi. Eikä pojalla ollut minkäänlaista nimeä —
hän oli vain »poikani».
Hänen elämänsä Derbyn vuoristossa täyttivät niin tarkoin hänen
kasvatuksensa ankarat, rasittavat velvollisuudet, ettei hänellä ollut
paljoakaan aikaa ajatella olemassaolonsa outoa yksinäisyyttä; eikä
hän todennäköisesti kaivannut omien ikäkumppaniensa seuraa, josta
hänellä ei ollut kokemuksia ja jota hänen senvuoksi tuskin voi otaksua
kaihonneen tai ikävöineen.
Viisitoistavuotiaana nuorukainen oli suurenmoinen miekkailija ja
ratsastaja ja halveksi perinpohjaisesti kipua ja vaaroja — mikä oli
pienen vanhuksen häntä harjoittaessaan omaksumien sankarillisten
menettelytapojen tulos. Usein he harjoittelivat partaveitsenterävillä
miekoilla ilman varuksia ja minkäänlaisia suojalaitteita.
»Vain siten», oli vanhuksen tapana sanoa, »voi sinusta tulla säiläsi
ehdoton ohjaaja. Sinun täytyy oppia käsittelemään asettasi niin
hienosti, että osaat hipaista vastustajaasi mielesi mukaan ja niin
kevyesti, jos niin haluat, että säiläsi kärki, joka on täydelleen
mestarinkäden määräysvallassa, saattaa pysähtyä ennen kuin se raapaisee
naarmuakaan.»
Mutta harjoituksissa sattui useita tapaturmia, ja sitten heistä
toinen tai molemmat aina hoitelivat haavojaan muutamia päiviä.
Siten verta kyllä usein vuoti kummaltakin, mutta harjoitus kehitti
pojasta pelottoman miekkailijan, joka hallitsi säiläänsä niin hyvin,
että hän kykeni keskeyttämään piston sentimetrin murto-osan päässä
tavoittamastaan kohdasta.
Viisitoistavuotiaana hän oli hyvin väkevä, suoraryhtinen ja komea
nuorukainen, ulkoilmaelämän ahavoittama ja karkaisema, harvasanainen,
sillä hänellä ei ollut muita puhekumppaneita kuin vaitelias vanhus;
hän vihasi englantilaisia, sillä se viha oli hänelle opetettu yhtä
perinpohjaisesti kuin miekkailutaito, puhui ranskaa sujuvasti ja
englantia kehnosti — ja odotti maltittomasti sitä päivää, jona vanhus
lähettäisi hänet maailmalle varustettuna kalahtelevalla sotisovalla,
keihäällä ja kilvellä taistelemaan Englannin ritarien kanssa.
Näihin aikoihin sattui hänen yksitoikkoisessa elämässään ensimmäinen
tärkeä keskeytys. Kaukana alhaalla sillä kivikkopolulla, joka
toi laaksosta Derbyn kunnaiden välitse raunioituneeseen linnaan,
hoputti kolme aseistettua ritaria myöhään eräänä koleana, syksyisenä
iltapäivänä väsyneitä ratsujaan eteenpäin. Syrjässä valtatieltä ja
etäällä kaikista asumuksista he olivat havainneet linnan tornit
kunnaiden välisen aukeaman lävitse ja kannustivat nyt hevosiaan sitä
kohti saadakseen ruokaa ja suojaa.
Mutkitteleva tie toi heitä yhä ylemmäksi kunnaille, ja äkkiä he
ilmestyivät linnan muurien juurella avautuvalle ylängölle. Siellä
kohtasi heidän katseitaan näky, joka sai heidät seisauttamaan ratsunsa
ja katselemaan ihailevina. Ylängöllä heidän edessään kamppaili poika
syöksähtelevän, pystyyn kavahtelevan, hornamaisen rajun, mustan hevosen
kanssa. Vimmaisen raivokkaasti potkien ja purren se yhäti koetti
pudistaa itsestään irti tai vahingoittaa joustavaa hahmoa, joka oli
takertunut sen lapoihin tiukasti kuin iilimato.
Poika oli maassa. Hänen vasen kätensä puristi tuuheata harjaa; oikea
käsivarsi oli painettu eläimen sään kohdalle, ja oikea käsi veti yhä
tiukemmalle nuoraa, jonka hän oli kiinnittänyt surmansilmukalla hevosen
turvan ympärille. Nyt musta ratsu kavahti takajaloilleen ja pyörähti,
pieksäen etukavioillaan ja tavoittaen purra, suoraan nuorukaiseen
päin, mutta vikkelä hahmo pyörähti sen mukana — aina parhaiksi
jättiläiskokoisen lavan takana — ja tiukkasi kaarevaa kaulaa yhä
kauemmaksi oikealle.
Syöksähdellessään voimakkailla ponnahduksilla sinne tänne eläin
raahasi poikaa muassaan, mutta sen kaikki valtavat ponnistukset
eivät jaksaneet irroittaa pojan otetta harjasta ja säästä. Äkkiä se
kavahti pystysuoraan ilmaan, temmaten nuorukaisen mukaansa, ja jalat
kiukkuisesti harallaan heittäytyi sitten selälleen maahan.
»Se kuoli!» kiljaisi muuan ritareista. »Se surmaa vielä pojankin,
Beauchamp.»
»Ei!» huudahti puhuteltu. »Katsohan! Se on taaskin pystyssä, ja poika
on edelleenkin takertunut siihen yhtä tiukasti kuin sen oma musta
talja.»
»Se on totta», myönsi toinen, »mutta hän on menettänyt koko voittonsa,
nuora on jälleen höllällä — hänen täytyy suorittaa koko kamppailu
uudelleen alusta alkaen».
Ja niin jatkui kamppailu taaskin samalla tavoin kuin aikaisemmin; poika
kiskoi jälleen jäntevää kaulaa hitaasti oikealle, eläin rimpuili ja
hirnui ikäänkuin olisi ollut tuhannen paholaisen riivaama. Hevosen
pään taivuttua yhä kauemmaksi poikaa kohti hän kymmenkunta kertaa
hellitti otteensa harjasta ja kumartui vikkelästi tavoittamaan vasemman
jalan vuohista. Kymmenkunta kertaa hevonen ravisti irti uuden otteen,
mutta vihdoin poikaa onnisti, polvi taipui, ja kavio kiskottiin
kyynärtaipeeseen.
Nyt oli musta taistellessaan epäedullisessa asemassa, sillä se
seisoi vain kolmella jalalla, ja sen kaula oli kiskottu vaikeaan ja
luonnottomaan asentoon. Sen ponnistukset kävivät yhä heikommiksi.
Poika puheli sille taukoamatta rauhallisesti, ja hänen huulillaan
väreili hymyn häive. Nyt hän nojasi raskaasti mustan säkään, vetäen
hevosta itseensä päin. Hitaasti eläin vaipui taivutetulle polvelleen
— vetäytyen taaksepäin, niin että sen oikea etujalka ojentui suoraan
eteenpäin. Viimeisellä nykäisyllä nuorukainen sitten kiskaisi sen
kyljelleen ja sen kaatuessa solahti itse pitkäkseen sen viereen. Hänen
toinen jäntevä kätensä sujahti kiinni nuoraan ihan mustan leuan alta,
toinen tarttui kapeaan, suippoon korvaan.
Muutamia minuutteja hevonen rimpuili ja potki vapautuakseen, mutta pää
maahan painettuna se oli yhtä voimaton pojan käsissä kuin pikku lapsi
olisi ollut. Sitten se äänettömän alistumisen merkiksi vaipui maahan
huohottavana ja lopen uupuneena.
»Hyvin tehty!» kehaisi muuan ritareista. »Ei itse Simon de Montfortkaan
ole koskaan taltuttanut hevosta säännönmukaisemmin, poika. Kuka olet?»
Silmänräpäyksessä oli poika pystyssä, etsien katseellaan puhujaa.
Vapaaksi päästyään hevonenkin ponnahti pystyyn, ja molemmat — kaunis
poika ja komea musta — seisoivat paikallaan, katsellen hämmästyneinä
kuin villit eläimet vastassaan olevaa vierasta tunkeutujaa.
»Tule, sir Mortimer!» huudahti poika, kääntyi ympäri ja lähti
taluttamaan teiskaroivaa, mutta masennettua hevosta linnaa kohti,
kadoten rappeutuneesta portista pihalle.
»Hoi, poika!» luikkasi Paul of Merely. »Me emme tee sinulle pahaa — — —
kuulehan, tiedustamme vain tietä de Stutevillin linnaan.»
Ritarit kuuntelivat, mutta vastausta ei tullut.
»Lähdetään, hyvät herrat», ehdotti Paul of Merely, »ratsastetaan
sisälle ottamaan selkoa, millaisia tolvanoita tässä vanhassa
harakanpesässä asuu».
Heidän tullessaan laajalle linnanpihalle, joka oli suurenmoinen jopa
rappeutuneessa komeudessaankin, oli heitä vastassa pieni, tuikea
vanhus, jonka sävy ei ollut suinkaan ystävällinen hänen kysyessään,
mitä vieraat heiltä halusivat.
»Eksyimme tieltämme näillä pirullisilla Derbyn kunnailla, vanhus»,
vastasi Paul of Merely. »Etsimme sir John de Stutevillin linnaa.»
»Ratsasta suoraan tuonne jokitielle, kääntyen ensimmäistä polkua myöten
oikealle, ja sinne ehdittyäsi käänny uudelleen oikealle ja ratsasta
pohjoiseen pitkin joenvartta — et voi eksyä tieltä — se on yhtä
selvä kuin nenä kasvojesi edessä.» Ja sen sanottuaan vanhus kääntyi
mennäkseen sisälle linnaan.
»Odotahan, vanhus!» huusi ritarien puhemies. »Aurinko on nyt ihan
laskemaisillaan, eikä meitä haluta maata ulkosalla enää tätä yötä,
kuten viime yön makasimme. Viivymme senvuoksi luonasi huomisaamuun
saakka voidaksemme sitten lähteä virkistyneinä jatkamaan matkaamme
levänneillä ratsuilla.»
Vanhus nurisi ja vei perin vastahakoisesti heidät sisälle antaakseen
heille ruokaa ja yösijan. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut, sillä
vieraat olisivat nauttineet hänen vieraanvaraisuuttaan väkisin, jollei
hän olisi sitä vapaaehtoisesti luvannut.
Vierailtaan vanhus ja poika saivat jonkun verran tietoja Derbyn
kunnaiden ulkopuolella vallitsevista oloista. Vanhus ilmaisi
vähemmän mielenkiintoa kuin tunsi, mutta vaikka pojan kuulemat nimet
olivat hänestä ihan merkityksettömiä, tuntuivat hänestä kertomukset
kreivien ja paroonien, piispojen ja kuninkaan ihmeellisistä puuhista
merkilliseltä tarulta.
»Jollei kuningas paranna tapojaan», virkkoi eräs ritareista, ajamme
koko hänen kirotun laumansa ulkomaalaisia verenimijöitä mereen.
»De Montfort on sanonut sen hänelle kymmenkunta kertaa, ja kun
me kaikki, sekä normannilaiset että saksilaiset ylimykset, olemme
nyt olleet koolla ja tehneet keskinäisen suojelusopimuksen, täytyy
kuninkaan totisesti oivaltaa, että verukkeiden aika on mennyt ja että,
jollei hän tahdo kansalaissotaa, hänen täytyy pitää ne lupaukset, joita
hän niin liukkaasti antaa, rikkomatta niitä heti, kun de Montfort
kääntää hänelle selkänsä.»
»Hän pelkää lankoaan», keskeytti toinen ritari, »vieläkin pahemmin
kuin piru pelkää vihkivettä. Olin hänen majesteettinsa saattueessa,
kun hän joitakuita viikkoja sitten liikkui Thamesilla kuninkaallisessa
huvipurressa. Meidät yllätti niin raju ukkosilma kuin olen ikänäni
nähnyt, ja kuningas oli sen tähden niin lopen peloissaan, että käski
laskea maihin Durhamin piispan palatsin rantaan, jonka kohdalla
silloin olimme. De Montfort, joka majaili siellä, tuli Henrikiä
vastaan, osoittaen kaikkea asianmukaista kunnioitusta, ja huomautti:
'Mitä pelkäätte enää, sire, kun myrsky on mennyt ohitse?' Ja mitä
arvelet sen vanhan 'vahasydämen' vastanneen? Niin, yhäti vapisten hän
sanoi: ’todellakin pelkään jyrinää ja salamaa pahasti, mutta kautta
Jumalan käden, sinä saat minut pahemmin vapisemaan kuin kaiken taivaan
ukkonen!'»
»Otaksuttavasti», pisti tuikea vanhus väliin, »on de Montfort jollakin
tavoin saanut kuninkaan valtaansa. Näyttääkö hän mielestänne yhtä
korkealta kuin itse hallitsijakin?»
»Ei suinkaan», kivahti vanhin ritari. »Simon de Montfort työskentelee
ainoastaan Englannin hyväksi — ja luulen, ei, tiedän, että hän olisi
ensimmäisenä valmis tarttumaan aseisiin pelastaakseen valtaistuimen
Henrikille. Hän vain taistelee kuninkaan kehnoja ja ahnaita
neuvonantajia vastaan, ja jos hänen täytyykin näennäisesti uhitella
kuningastakin, tekee hän sen ainoastaan pelastaakseen Henrikin horjuvan
valtaistuimen lopullisesti romahtamasta. Mutta tulimmainen, kuinka
kuningas häntä vihaa! Yhteen aikaan näytti siltä kuin saattaisi syntyä
pysyvä sovinto, kun de Montfort vuosikausia pienen prinssi Rikhardin
katoamisen jälkeen uhrasi paljon aikaansa ja omia varojaan, etsiessään
kaikkialta maailmasta pikku miekkosta, josta hän piti ylettömästi.
Tämä hänen osoittamansa uhrautuva harrastus sai useiksi vuosiksi
kuninkaan ja kuningattaren hänelle suopeiksi, mutta viime aikoina
hänen hellittämätön vastustuksensa, kun he jatkuvasti ja ylettömästi
tuhlaavat kansallisomaisuutta, on taaskin kovettanut heidät häntä
kohtaan.»
Vanhus kävi levottomaksi, kun keskustelu uhkasi kääntyä sellaiselle
tolalle, lähetti nuorukaisen jollakin tekosyyllä pois huoneesta ja
poistui itsekin valmistamaan illallista.
Heidän istuessaan ilta-aterialla silmäili muuan ylimyksistä poikaa
tarkkaavasti, sillä viimemainittu oli tosiaankin hauskan näköinen;
hänellä oli valoisat, kauniit kasvot, kirkkaat, älykkäät, harmaat
silmät, neliskulmainen, voimakas leuka, ja kaikkea sitä reunusti
tuuhea, ruskea, aaltoileva tukka, joka oli otsalta leikattu tasaiseksi
ja valui korville, joiden luota lähtien se taaskin oli sen ajan tavan
mukaan leikattu tasaiseksi pitkin pään sivuja ja niskaa.
Hänen yläruumiinsa oli verhottu karkeaan, villaiseen, punaiseksi
värjättyyn ihokkaaseen, jonka päällä oli lyhyt, nahkainen nuttu,
ja myöskin hänen takkinsa oli nahkainen, pehmeä, hienon ruskea,
parkitsemattomasta hirvennahasta valmistettu. Hänen pitkät housunsa,
jotka sopivat hänen kaunismuotoisiin jalkoihinsa yhtä tiukasti
kuin toinen ihokerros, olivat samaa, punaista villakangasta kuin
ihokaskin, ja hänen vahvat, nahkaiset jalkineensa olivat kiinnitetyt
kapeilla, ristikkäin käyvillä, säärien puoliväliin saakka käärityillä
nahkasuikaleilla.
Hänen uumenillaan oleva nahkavyö kannatti miekkaa ja tikaria, ja
pyöreä, samasta aineesta tehty patalakki, johon oli kiinnitetty haukan
siipi, teki hänen runollisen, hyvin sopivan asunsa täydelliseksi.
»Poikanneko?» tiedusti ylimys, kääntyen vanhuksen puoleen.
»Niin», kuului murahdus vastaukseksi.
»Hän muistuttaa sinua sangen vähän, vanhus, paitsi kirotussa
ranskalaisvoittoisessa ääntämistavassaan.»
»Kautta Kristuksen veren, Beauchamp», jatkoi hän, kääntyen toisen
kumppaninsa puoleen, »jos hänet vietäisiin hoviin, niin uskaltaisinpa
lyödä vetoa, että armollisen kuningattaremme olisi vaikea erottaa häntä
nuoresta prinssi Edwardista. Oletko milloinkaan nähnyt niin omituisen
yhdennäköisiä henkilöitä?»
»Kun siitä mainitsitte, mylord, näen sen nyt selvästi. Se on tosiaankin
ihmeellistä», vahvisti Beauchamp.
Jos he olisivat tämän keskustelun aikana katsahtaneet vanhukseen,
olisivat he nähneet kalvenneet, sisäisen pelon ja raivon vääristämät
kasvot.
Pian ritarikolmikon vanhin jäsen puhkesi puhumaan vakavasti ja tyynesti.
»Entä kuinkahan vanha olet, poika?» kysyi hän nuorukaiselta.
»En tiedä.»
»Entä nimesi?»
»En ymmärrä tarkoitustanne. Minulla ei ole nimeä. Isä nimittää minua
pojakseen, eikä minua koskaan ole kukaan muu puhutellut.»
Tällöin vanhus nousi pöydästä ja poistui huoneesta, selittäen menevänsä
noutamaan lisää ruokaa keittiöstä, mutta oven takana hän heti kääntyi
ja jäi sen ulkopuolelle kuuntelemaan.
»Poika näyttää noin viisitoistavuotiaalta», huomautti Paul of Merely,
hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, »ja sen ikäinen on myöskin pienenä
kadonnut prinssi Rikhard, jos hän elää. Tämä nuorukainen ei tiedä
nimeään eikä ikäänsä, mutta hän on kylliksi prinssi Edwardin näköinen
ollakseen hänen kaksoisveljensä.»
»Kuulehan, poika», jatkoi hän ääneen, »avaa ihokkaasi ja näytä meille
rintasi vasenta puolta! Siitä näemme oikean vastauksen.»
»Oletteko englantilaisia?» tiedusti poika hievahtamatta noudattamaan
kehoitusta.
»Kyllä olemme, hyvä poika», myönsi Beauchamp.
»Sitten mieluummin kuolen kuin tottelen teitä, sillä kaikki
englantilaiset ovat sikoja, ja minä inhoan heitä, kuten ranskalaisen
herrasmiehen tulee. Minä en paljasta ruumistani sikojen katseltavaksi.»
Aluksi tämä odottamaton purkaus tyrmistytti ritareja, mutta vihdoin he
purskahtivat raikuvaan nauruun.
»Ne sanat», huudahti Paul of Merely, »olivat totisesti kuin kuninkaan
ulkomaalaisten suosikkien suusta lähteneet, jos he koskaan puhuvat
vilpittömän rehellisesti. Mutta kuulehan, poika, me emme tee sinulle
pahaa — tee, kuten käsken!»
»Ei ainoakaan ihminen saa tehdä minulle pahaa, niin kauan kuin
kupeellani riippuu miekka», vastasi poika, »ja mitä tulee käskynne
noudattamiseen, en tottele kenenkään muun määräyksiä kuin isäni».
Beauchamp ja Greystoke nauroivat ääneen Paul of Merelyn hämmingille,
mutta viimemainitun kasvot kovettuivat suuttumuksesta, ja virkkamatta
enää mitään hän astui käsi ojossa eteenpäin kiskaistakseen auki pojan
nahkanutun, mutta häntä vastassa oli miekan välkkyvä kärki, ja samassa
kajahti pojan huulilta nopean terävästi: »_En garde!_»
Paul of Merelyn ei auttanut muu kuin vetäistä miekkansa puolustaakseen
itseään, sillä pojan miekan terävä kärki sujahti hänen suojaamatonta
rintaansa kohti, hipaisten tuskallisia pikku naarmuja, ja pojan kieli
syyti jupisten matalaäänisiä herjauksia ja loukkauksia, kehoittaen
häntä paljastamaan aseensa ja puolustautumaan, jollei hän mielinyt
kuolla pistettynä »kuin englantilainen sika ainakin».
Paul of Merely oli uljas mies, ja hänestä oli vastenmielistä vetää
miekkaansa tätä nuorukaista vastaan, mutta hän arveli voivansa nopeasti
sivaltaa aseen pois ahdistajansa kädestä vahingoittamatta poikaa eikä
hän totisesti halunnut saada osakseen enempää nöyryytystä kumppaniensa
näkyvissä.
Mutta kun hän oli vetäissyt miekkansa ja käynyt nuorekkaan
vastustajansa kimppuun, huomasi hän, ettei hän suinkaan pystyisi
tekemään toista aseettomaksi, vaan että hän sai lemmon lailla
ponnistella säilyttääkseen henkensä.
Kaikkina niinä vuosina, joina hän oli miekkaillut, ei hän ollut
kohdannut niin nopeata ja taitavaa vastustajaa, ja heidän siirtyessään
sinne tänne avarassa salissa kihosi Paul of Merelyn otsalle isoja
hikikarpaloita, sillä hän oivalsi taistelevansa henkensä edestä
etevämpää miekkailijaa vastaan.
Beauchampin ja Greystoken äänekäs nauru hyytyi pian tuimaksi hymyksi,
ja pian he katselivat kasvoillaan hämmästyksen ilme, josta selvästi
kuvastui pelkoa ja pahoja aavistuksia.
Poika miekkaili samoin kuin kissa leikkii hiirellä. Hänessä ei näkynyt
ponnistelun merkkiäkään, ja hänen ylpeä, itsevarma hymynsä kertoi
selvemmin kuin sanat, ettei hän suinkaan pinnistänyt koko taitoaan.
He kiersivät useita kertoja huoneen ympäri pojan aina hyökätessä ja
Paul of Merelyn aina perääntyessä. Heidän miekkojensa kalahtelu ja
vanhemman miehen raskas huohotus olivat ainoat äänet paitsi silloin,
kun he hipaisivat penkkiä tai pöytää.
Paul of Merely oli rohkea mies, mutta häntä puistatti ajatus kuolla
hyödyttömästi pelkän pojan kaatamana. Hän ei tahtonut kutsua ystäviään
avuksi, mutta äkkiä Beuachamp hänen huojennuksekseen juoksi miekka
kädessä heidän väliinsä, huutaen: »Riittää, hyvät herra, jo riittää!
Teillä ei ole mitään riidan syytä. Pistäkää miekkanne tuppeen!»
Mutta pojan ainoa vastaus oli: »_En garde, cochon_!» ja Beauchamp
huomasi ystävänsä sijasta itse joutuneensa näyttämön keskukseen.
Eikä poika jättänyt rauhaan myöskään Paul of Merelyä, vaan ahdisti
heitä molempia, miekkaillen niin, että Greystoken silmät pullistuivat
kuopistaan.
Hänen heiluva miekkansa liikkui niin vinhasti, että se puolet ajasta
näytti välkkyvältä valolevyltä, nyt hän tähtäsi pistonsa oikein
todenteolla, ja hänen huuliensa hymy oli jäykistynyt tuimaksi ja
kovaksi.
Paul of Merely ja Beauchamp olivat saaneet kymmenkunta haavaa, kun
Greystoke syöksähti heidän avukseen. Ja samassa ponnahti keittiön
ovesta joustavasti pieni, jäntevä, harmaapäinen mies, sijoittuen miekka
kädessä pojan vierelle. Nyt oli kaksi kolmea vastaan, ja nämä kolme
lienevät arvanneet, vaikka eivät tietäneetkään, joutuneensa vastakkain
maailman kahden parhaan miekkailijan kanssa.
»Kuoliaaksi», kiljaisi pieni, harmaa mies, »_à mort, mon fils!_» Tuskin
olivat ne sanat kirvonneet hänen huuliltaan, ennenkuin pojan miekka,
ikäänkuin se olisi vain odottanut lupaa, sujahti Paul of Merelyn
sydämeen, ja taaskin yksi saksilainen herrasmies pääsi isäinsä luokse.
Vanhus ahdisti nyt Greystokea, ja poika kiinnitti jakamattoman
huomionsa Beauchampiin. Molempia näitä miehiä pidettiin erinomaisina
miekankäyttäjinä, mutta kun Beauchamp taaskin kuuli pienen harmaapään
sanat: »_À mort, mon fils!_» puistatti häntä, hänen niskakarvansa
nousivat pystyyn, ja hänen selkäänsä värisytti, sillä hän tiesi
kuulleensa kuolemantuomionsa; sellaista kuolevaista ei ollut vielä
elänyt, joka olisi pystynyt voittamaan hänen vastassaan olevan
miekkailijan.
Beauchampin tupertuessa eteenpäin penkille pakotti pieni vanhus
Greystoken odottavan pojan luokse.
»He ovat sinun vihollisiasi, poikani, ja sinun tulee saada kostamisen
nautinto; _à mort, mon fils!_»
Greystoke oli päättänyt myydä henkensä kalliista hinnasta ja karkasi
pojan kimppuun, kuten iso härkä syöksyy ärhentelevän koiran päälle,
mutta poika ei perääntynyt hiukkaakaan, ja kun Greystoke seisahtui,
ulkoni hänen selästään neljännesmetrin pituinen kappale kylmää terästä.
Yhdessä he hautasivat ritarit kuivuneen vallihaudan pohjalle
raunioituneen linnan takapuolelle. Ensin he olivat riisuneet vainajat,
ja tarkastaessaan taistelusaalista he huomasivat saaneensa kolme
täydessä asussa olevaa hevosta, paljon kulta- ja hopeakolikoita,
koruja ja jalokiviä sekä äskeisten vieraittensa keihäät, miekat ja
rengaskudoksiset rauta-asut.
Mutta suurin voitto, tuumi vanhus itsekseen, oli se, että hän oli
saanut tiedon suojattinsa ja Englannin Edward-prinssin merkillisestä
yhdennäköisyydestä siksi ajoissa, että hän saattoi torjua elämäntyönsä
tuhoutumisen.
Vaikka poika olikin nuori, oli hän kookas ja harteva, eikä vanhuksen
niin ollen ollut kovinkaan vaikea sovittaa yksi saaliiksi saatu
rauta-asu hänen yllensä poistettuaan siitä vaakunamerkit, ettei kukaan
arvaisi, kenen se oli ollut. Sen hän teki, eikä poika senjälkeen
milloinkaan lähtenyt ratsastamaan muutoin kuin rauta-asussa, ja kun hän
kohtasi maantiellä vastaantulijoita, oli hänen kypärinsilmikkonsa aina
suljettu, jotta kukaan ei näkisi hänen kasvojaan.
Kolmen ritarin kohtauksen jälkeisenä päivänä vanhus kutsui pojan
luoksensa ja lausui:
»Sinun on aika, poikani, oppia vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin
ne olivat, jotka Henrikin siat sinulle esittivät eilen illalla. Olet
viisitoistavuotias, nimesi on Norman, ja koska tämä on vanha Tornin
linna, sopii sinun vastata niille, joiden haluat sen tietävät, olevasi
Norman of Torn, ranskalainen aatelismies, jonka isä osti Tornin ja toi
sinut tänne Ranskasta äitisi kuoltua sinun ollessasi kuusivuotias.
»Mutta muista, Norman of Torn, että paras vastaus englantilaiselle on
miekka; mikään muu ei tehoa hänen hitaaseen järkeensä!»
Ja siten syntyi se Norman of Torn, jonka nimi muutamien lyhyiden
vuosien aikana herätti kauhua englantilaisten sydämessä ja jonka valta
Tornin ympäristössä oli suurempi kuin kuninkaan ja hänen ylimystönsä.