Vedettyään miekkansa lady Maudin sydämestä de Vac hätkähti, sillä
vaikka hän olikin säälimätön, kammotti häntä tämä julma teko. Mutta
hän oli mennyt liian pitkälle enää peräytyäkseen, ja jos hän olisi
jättänyt lady Maudin henkiin, olisivat koko palatsin vahtimiehistö ja
koko Lontoon kaupungin väestö olleet hänen kinterillään kymmenessä
minuutissa; hänen pelastumisensa olisi ollut mahdoton.
Pieni prinssi oli nyt niin kauhuissaan, ettei hän osannut muuta kuin
vapista ja vikistä pelosta. Hän pelkäsi niin kovasti hirvittävää de
Vacia, että kuoleman uhkaus helposti vaimensi hänen kielensä, ja niin
tuikea vanhus vei hänet veneelle, joka oli kätketty syvälle sankkaan
pensaikkoon.
De Vac ei uskaltanut viipyä pakopaikassaan pimeään saakka, kuten hän
oli aluksi aikonut.
Sensijaan hän veti teljon alle piilottamastaan mytystä likaisen,
risaisen puvun ja sillä naamioi itsensä vanhaksi naiseksi, vetäen
puuvillahuivin syvälle otsalleen salatakseen lyhyet hiuksensa.
Kätkettyään lapsen muiden vaatekappaleiden alle hän työnsi veneen irti
rannasta ja kiiruhti, lähellä vedenrajaa soutaen, Thamesia pitkin
vanhalle telakalle, jossa hänen aluksensa oli edellisenä iltana ollut
piilossa. Hän saapui määräpaikkaansa kenenkään huomaamatta, sousi
laiturisillan alle ja työnsi veneen syvälle luolamaisen turvapaikkansa
pimeään onkaloon.
Siellä hän päätti piileskellä pimeän tuloon asti, sillä hän arvasi,
että kadonnutta pikku prinssiä saatettaisiin alkaa etsiä millä hetkellä
tahansa ja ettei kukaan voisi liikkua Lontoon kaduilla joutumatta mitä
tiukimman tarkastuksen alaiseksi.
Käyttäen hyväkseen pakollista odotusaikaa de Vac riisui prinssin ja
puki hänen yllensä toiset vaatteet, jotka olivat olleet kiedottuina
teljon alle piilotettuun kääröön, pienen, punaisen puuvillapuseron
ja sen mukaiset housut, mustan ihokkaan ja pienoisen nahkatakin sekä
nahkaisen lakin.
Prinssin entiset vaatteet hän kääri ison, laiturin rapautuvasta
muurauksesta kiskotun kiven ympärille ja upotti käärön äänettömään
jokeen.
Nyt oli prinssi saanut takaisin jonkun verran entistä varmuuttaan,
ja huomattuaan, ettei de Vac näyttänyt aikovan tehdä hänelle pahaa,
alkoi pikku mies kysellä tuimalta kumppaniltaan, sillä tämän
kummallisen seikkailun herättämä lapsellinen ihmettely sai voiton hänen
aikaisemmasta pelostaan.
»Mitä me täällä teemme, sir Jules?» tiedusti hän. »Viekää minut
takaisin kuninkaan, isäni, palatsiin! En pidä tästä pimeästä onkalosta
enkä tästä oudosta asusta, jonka olette pukenut ylleni.»
»Hiljaa, poika!» komensi vanhus. »Sir Jules on kuollut, etkä sinä
ole kuninkaanpoika. Muista nämä kaksi seikkaa ja varo, etten enää
milloinkaan kuule sinun mainitsevan sir Julesin nimeä tai nimittävän
itseäsi prinssiksi!»
Poika oli ääneti, hänen ryöstäjänsä ankara sävy pani hänet taaskin
pelkäämään. Pian hän alkoi itkeä, sillä hän oli väsynyt, nälkäinen ja
peloissaan — pelkkä pieni lapsiparka, avuton ja toivoton tämän julman
vihamiehen käsissä, koko kuninkaallinen arvo tyhjiin rauenneena, kaikki
menneenä Thamesin paksussa pohjamudassa viruvien silkkihepenien muassa
— ja ennen pitkää hän vaipui ruuhen pohjalla katkonaiseen uneen.
Pimeän tultua de Vac työnsi ruuhen laiturisillan ulkolaidalle, otti
nukkuvan lapsen syliinsä ja kuunteli valmiina nousemaan kujalle, joka
vei Til-muorin asunnolle.
Hänen siten seisoessaan kantautui hänen valppaisiin korviinsa aseiden
kalinan hiljaista ääntä; se kävi yhä kovemmaksi, kunnes oli ihan
epäilemätöntä, että häntä lähestyi joukko miehiä.
Vikkelästi de Vac sijoittui paikalleen ruuheen ja työnsi sen jälleen
syvälle laiturisillan alle. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, ennenkuin
seurue aseistettuja ritareita ja sotilaita kalisten marssi hänen
yläpuolellaan oleville palkeille pimeän kujan suusta. He pysähtyivät
siellä ikäänkuin neuvottelemaan, ja alhaalla kyyröttävä kuuntelija
erotti selvästi jokaisen sanan heidän keskustelustaan.
»De Montfort», virkkoi joku, »mitä sinä arvelet? Saattaisiko kuningatar
olla oikeassa ja Rikhard virua vainajana tämän mustan veden pohjalla?»
»Ei, de Clare», vastasi syvä ääni, jonka de Vac tunsi Leicesterin
kreivin omaksi. »Sen käden, joka pystyi ryöstämään prinssin itse hänen
isänsä puutarhasta lady Maudin ja hänen kumppaninsa tietämättä, olisi
ollut vielä helpompi ja turvallisempi surmata hänet puutarhassa, jos
se olisi ollut tämän kummallisen hyökkäyksen tarkoitus. Luultavasti,
mylord, saamme pian kuulla jostakin rohkeasta seikkailijasta, joka
pitää pikku prinssiä vankinaan kiristääkseen lunnaita. Suokoon Jumala,
että asianlaita on siten, sillä kaikista milloinkaan näkemistäni
miellyttävistä ja sydämellisistä pikku miekkosista — oma, rakas
poikanikin mukaanluettuna — oli pieni Rikhard rakkain. Kunpa pääsisin
käsiksi siihen riettaaseen pahukseen, joka on tehnyt tämän katalan
tihutyön!»
Siltapalkkien alla, tuskin metrin päässä Leicesteristä, makasi hänen
etsimänsä pienokainen. Aseiden kalina, kannuksellisten jalkojen raskaat
askeleet ja ylhäältä kuuluvat äänet olivat herättäneet pienen prinssin,
ja säikähdyksestä parahtaen hän nousi istumaan ruuhen pohjalle. Heti
de Vaoin raudanluja käsi painui pienelle suulle, mutta sitä ennen ehti
yksinäinen, hiljainen valitushuuto kantautua ylhäällä seisovien miesten
korviin.
»Kuulkaas! Mikä se oli, mylord?» huudahti muuan sotilaista.
Jännittyneen äänettöminä he kuuntelivat, odottaen äänen toistumista, ja
sitten de Montfort luikkasi.
»Hoi! Kuka siellä? Kuka on sillan alla? Vastatkaa kuninkaan nimessä!»
Richard tunsi lempienonsa äänen ja koetti kiskoutua irti, mutta
de Vacin säälimätön käsi lamautti puserruksellaan lapsen heikot
ponnistukset, ja kaikki oli haudanhiljaista ylhäällä seisovien miesten
kuunnellessa, varroten äänen uudistumista.
»Satamarottia», päätteli de Clare, ja ikäänkuin paholainen olisi
omaansa suojellakseen niitä ohjannut, juoksi sitten kaksi isoa rottaa
näkyviin höltyneiden lankkujen raosta, kadoten pimeään kujaan ja
vinkuen mennessään.
»Olet oikeassa», myönsi de Montfort, »mutta olisin saattanut vannoa,
että se oli lapsen heikko valitus, jollen olisi omin silmin nähnyt
noita kahta saastaista jyrsijää. Lähdetään; mennään seuraavalle
viheliäiselle kujalle! Täällä emme saavuttaneet menestystä, vaikka se
vanha noita-akka, joka nimitti itseään Tiliksi, tuntui kovin kiihkeältä
hieromaan kauppaa niistä lisätiedoista, joita hän toivoi voivansa
meille antaa.»
Heidän loitotessaan kantautuivat heidän äänensä yhä hiljaisempina
alhaalla piileksivien kuuntelijain korviin ja häipyivät pian
etäisyyteen.
»Sepä oli täpärällä», mietti de Vac ottaessaan lapsen taaskin syliinsä
ja valmistautuessaan nousemaan sillalle. Enää ei mikään melu häntä
pelästyttänyt, ja hän oli pian Tilin talon ovella, pisti avaimen
lukkoon ja hiipi hiljaa ylishuoneeseen, jonka hän oli vuokrannut
rumalta emännältään.
Yläkerrasta ylisille ei ollut portaita, vaan sinne noustiin puisia
tikapuita myöten, jotka de Vac veti ylös jälkeensä, sulkien ja teljeten
raskaalla, vankoilla salvoilla varustetulla luukulla aukon, josta hän
oli taakkoineen kavunnut.
Huone, johon he nyt joutuivat, ulottui koko rakennuksen itäpään ylitse,
ja siinä oli ikkunat kolmella puolella. Niiden edessä oli paksut
verhot. Huonetta valaisi pieni lyhty, joka riippui laipiossa lähellä
huoneen keskustaa.
Seinät olivat valkaisemattomat ja laipio laudoittamaton; koko huone oli
perin latomainen ja kolkon näköinen.
Nurkassa oli iso vuode ja huoneen toisella seinämällä pienempi
lapsenvuode. Vielä oli kalustossa kaappi, pöytä ja kaksi penkkiä.
Nämä tavarat oli de Vac ostanut tähän huoneeseen sen ajan varalta,
jolloin hän asuisi siinä pienen vankinsa kanssa.
Pöydällä oli musta leipä, hunajaa sisältävä savivati, maitoruukku ja
kaksi juomasarvea. Näille de Vac heti omisti huomionsa, käskien lapsen
nauttia, mitä halusi.
Hetkiseksi voitti nälkä pienen prinssin pelon, ja hän kävi ahnaasti
käsiksi outoon, karkeaan ruokaan, jonka kömpelötekoinen pöytäkalusto
ja hänen palatsihuoneistonsa kuninkaallisesta apeudesta niin räikeästi
eroava, alaston ympäristö tekivät kaksin kerroin karkeammaksi.
Lapsen syödessä de Vac kiiruhti rakennuksen alakertaan etsimään
Tiliä, jota hän nyt perin pahasti epäili ja pelkäsi. Hänen telakalla
kuulemansa de Montfortin sanat herättivät hänessä sen varmuuden, että
tässä oli hänen kostonsa täyttämisen tiellä taaskin este, joka täytyi
poistaa samoin kuin hänen oli täytynyt poistaa lady Maud; mutta tässä
tapauksessa ei ollut nuoruutta eikä kauneutta puhumassa aiotun uhrin
puolesta eikä aiheuttamassa katumusta tuiman teloittajan mielessä.
Kun hän tapasi eukon, oli tämä jo pukeutunut lähteäkseen kadulle, ja
hän estikin sen aikeen ihan rakennuksen ovella. Kun hän vielä oli
puettu vanhan naisen vaippaan ja huiviin, ei Til aluksi tuntenut häntä,
ja kun hän alkoi puhua, purskahti ämmä hermostuneesti, kaakottavasti
nauramaan sellaisen henkilön tapaan, joka on yllätetty epäilyttävässä
puuhassa, eikä hänen esiintymisensä välttänyt kavalan miekkailu
mestarin tarkkaa huomiota.
»Minne menossa, vanha noita?» kysäisi de Vac.
»Käymään Mag Tunkin luona kujan päässä, joen partaalla, mylord»,
vastasi nainen, osoittaen ranskalaista kohtaan tavallista suurempaa
kunnioitusta.
»Sitten saatan sinua vähän matkaa, ystäväiseni, ja kenties sinä voit
auttaa minua tuomaan tänne tavaroita, jotka jätin sinne kiinnittämääni
ruuheen.»
Ja niinpä he yhdessä menivät pimeätä kujaa myöten huojuvan, osittain
puretun telakan laidalle; toinen ajatteli, kuinka suunnattoman palkkion
kuningas antaisi siitä tiedosta, jonka hän yksin, siitä hän oli
varma, pystyisi ilmaisemaan; toinen tunnusteli vaippansa alla sinne
kiinnitetyn pitkän tikarin kahvaa.
Heidän saapuessaan veden partaalle käveli de Vac oikea olkapäänsä
kumppaninsa vasemman olan takana, hänen kätensä puristi terävää asetta,
ja kun nainen seisahtui sillalle, upposi hänen vasemman lapaluunsa
alareunan kohdalla väikkynyt kärki äänettömästi hänen sydämeensä,
samalla kun de Vacin vasen käsi heilahti ylöspäin ja kouraisi hänen
kurkkunsa teräsotteeseen.
Ei kuulunut ääntäkään; vain vanhat, suonenvedon tapaisesti jäykistyvät
lihakset nytkähtelivät, ja de Vacin sysäämänä ruumis sitten suistui
Thamesiin, ja kumea loiskaus ilmaisi sen viimeisenkin toivon
sammumista, että prinssi Rikhard voitaisiin pelastaa kostajan kynsistä.