NELJÄS LUKU

Vedettyään miekkansa lady Maudin sydämestä de Vac hätkähti, sillä

vaikka hän olikin säälimätön, kammotti häntä tämä julma teko. Mutta

hän oli mennyt liian pitkälle enää peräytyäkseen, ja jos hän olisi

jättänyt lady Maudin henkiin, olisivat koko palatsin vahtimiehistö ja

koko Lontoon kaupungin väestö olleet hänen kinterillään kymmenessä

minuutissa; hänen pelastumisensa olisi ollut mahdoton.

Pieni prinssi oli nyt niin kauhuissaan, ettei hän osannut muuta kuin

vapista ja vikistä pelosta. Hän pelkäsi niin kovasti hirvittävää de

Vacia, että kuoleman uhkaus helposti vaimensi hänen kielensä, ja niin

tuikea vanhus vei hänet veneelle, joka oli kätketty syvälle sankkaan

pensaikkoon.

De Vac ei uskaltanut viipyä pakopaikassaan pimeään saakka, kuten hän

oli aluksi aikonut.

Sensijaan hän veti teljon alle piilottamastaan mytystä likaisen,

risaisen puvun ja sillä naamioi itsensä vanhaksi naiseksi, vetäen

puuvillahuivin syvälle otsalleen salatakseen lyhyet hiuksensa.

Kätkettyään lapsen muiden vaatekappaleiden alle hän työnsi veneen irti

rannasta ja kiiruhti, lähellä vedenrajaa soutaen, Thamesia pitkin

vanhalle telakalle, jossa hänen aluksensa oli edellisenä iltana ollut

piilossa. Hän saapui määräpaikkaansa kenenkään huomaamatta, sousi

laiturisillan alle ja työnsi veneen syvälle luolamaisen turvapaikkansa

pimeään onkaloon.

Siellä hän päätti piileskellä pimeän tuloon asti, sillä hän arvasi,

että kadonnutta pikku prinssiä saatettaisiin alkaa etsiä millä hetkellä

tahansa ja ettei kukaan voisi liikkua Lontoon kaduilla joutumatta mitä

tiukimman tarkastuksen alaiseksi.

Käyttäen hyväkseen pakollista odotusaikaa de Vac riisui prinssin ja

puki hänen yllensä toiset vaatteet, jotka olivat olleet kiedottuina

teljon alle piilotettuun kääröön, pienen, punaisen puuvillapuseron

ja sen mukaiset housut, mustan ihokkaan ja pienoisen nahkatakin sekä

nahkaisen lakin.

Prinssin entiset vaatteet hän kääri ison, laiturin rapautuvasta

muurauksesta kiskotun kiven ympärille ja upotti käärön äänettömään

jokeen.

Nyt oli prinssi saanut takaisin jonkun verran entistä varmuuttaan,

ja huomattuaan, ettei de Vac näyttänyt aikovan tehdä hänelle pahaa,

alkoi pikku mies kysellä tuimalta kumppaniltaan, sillä tämän

kummallisen seikkailun herättämä lapsellinen ihmettely sai voiton hänen

aikaisemmasta pelostaan.

»Mitä me täällä teemme, sir Jules?» tiedusti hän. »Viekää minut

takaisin kuninkaan, isäni, palatsiin! En pidä tästä pimeästä onkalosta

enkä tästä oudosta asusta, jonka olette pukenut ylleni.»

»Hiljaa, poika!» komensi vanhus. »Sir Jules on kuollut, etkä sinä

ole kuninkaanpoika. Muista nämä kaksi seikkaa ja varo, etten enää

milloinkaan kuule sinun mainitsevan sir Julesin nimeä tai nimittävän

itseäsi prinssiksi!»

Poika oli ääneti, hänen ryöstäjänsä ankara sävy pani hänet taaskin

pelkäämään. Pian hän alkoi itkeä, sillä hän oli väsynyt, nälkäinen ja

peloissaan — pelkkä pieni lapsiparka, avuton ja toivoton tämän julman

vihamiehen käsissä, koko kuninkaallinen arvo tyhjiin rauenneena, kaikki

menneenä Thamesin paksussa pohjamudassa viruvien silkkihepenien muassa

— ja ennen pitkää hän vaipui ruuhen pohjalla katkonaiseen uneen.

Pimeän tultua de Vac työnsi ruuhen laiturisillan ulkolaidalle, otti

nukkuvan lapsen syliinsä ja kuunteli valmiina nousemaan kujalle, joka

vei Til-muorin asunnolle.

Hänen siten seisoessaan kantautui hänen valppaisiin korviinsa aseiden

kalinan hiljaista ääntä; se kävi yhä kovemmaksi, kunnes oli ihan

epäilemätöntä, että häntä lähestyi joukko miehiä.

Vikkelästi de Vac sijoittui paikalleen ruuheen ja työnsi sen jälleen

syvälle laiturisillan alle. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, ennenkuin

seurue aseistettuja ritareita ja sotilaita kalisten marssi hänen

yläpuolellaan oleville palkeille pimeän kujan suusta. He pysähtyivät

siellä ikäänkuin neuvottelemaan, ja alhaalla kyyröttävä kuuntelija

erotti selvästi jokaisen sanan heidän keskustelustaan.

»De Montfort», virkkoi joku, »mitä sinä arvelet? Saattaisiko kuningatar

olla oikeassa ja Rikhard virua vainajana tämän mustan veden pohjalla?»

»Ei, de Clare», vastasi syvä ääni, jonka de Vac tunsi Leicesterin

kreivin omaksi. »Sen käden, joka pystyi ryöstämään prinssin itse hänen

isänsä puutarhasta lady Maudin ja hänen kumppaninsa tietämättä, olisi

ollut vielä helpompi ja turvallisempi surmata hänet puutarhassa, jos

se olisi ollut tämän kummallisen hyökkäyksen tarkoitus. Luultavasti,

mylord, saamme pian kuulla jostakin rohkeasta seikkailijasta, joka

pitää pikku prinssiä vankinaan kiristääkseen lunnaita. Suokoon Jumala,

että asianlaita on siten, sillä kaikista milloinkaan näkemistäni

miellyttävistä ja sydämellisistä pikku miekkosista — oma, rakas

poikanikin mukaanluettuna — oli pieni Rikhard rakkain. Kunpa pääsisin

käsiksi siihen riettaaseen pahukseen, joka on tehnyt tämän katalan

tihutyön!»

Siltapalkkien alla, tuskin metrin päässä Leicesteristä, makasi hänen

etsimänsä pienokainen. Aseiden kalina, kannuksellisten jalkojen raskaat

askeleet ja ylhäältä kuuluvat äänet olivat herättäneet pienen prinssin,

ja säikähdyksestä parahtaen hän nousi istumaan ruuhen pohjalle. Heti

de Vaoin raudanluja käsi painui pienelle suulle, mutta sitä ennen ehti

yksinäinen, hiljainen valitushuuto kantautua ylhäällä seisovien miesten

korviin.

»Kuulkaas! Mikä se oli, mylord?» huudahti muuan sotilaista.

Jännittyneen äänettöminä he kuuntelivat, odottaen äänen toistumista, ja

sitten de Montfort luikkasi.

»Hoi! Kuka siellä? Kuka on sillan alla? Vastatkaa kuninkaan nimessä!»

Richard tunsi lempienonsa äänen ja koetti kiskoutua irti, mutta

de Vacin säälimätön käsi lamautti puserruksellaan lapsen heikot

ponnistukset, ja kaikki oli haudanhiljaista ylhäällä seisovien miesten

kuunnellessa, varroten äänen uudistumista.

»Satamarottia», päätteli de Clare, ja ikäänkuin paholainen olisi

omaansa suojellakseen niitä ohjannut, juoksi sitten kaksi isoa rottaa

näkyviin höltyneiden lankkujen raosta, kadoten pimeään kujaan ja

vinkuen mennessään.

»Olet oikeassa», myönsi de Montfort, »mutta olisin saattanut vannoa,

että se oli lapsen heikko valitus, jollen olisi omin silmin nähnyt

noita kahta saastaista jyrsijää. Lähdetään; mennään seuraavalle

viheliäiselle kujalle! Täällä emme saavuttaneet menestystä, vaikka se

vanha noita-akka, joka nimitti itseään Tiliksi, tuntui kovin kiihkeältä

hieromaan kauppaa niistä lisätiedoista, joita hän toivoi voivansa

meille antaa.»

Heidän loitotessaan kantautuivat heidän äänensä yhä hiljaisempina

alhaalla piileksivien kuuntelijain korviin ja häipyivät pian

etäisyyteen.

»Sepä oli täpärällä», mietti de Vac ottaessaan lapsen taaskin syliinsä

ja valmistautuessaan nousemaan sillalle. Enää ei mikään melu häntä

pelästyttänyt, ja hän oli pian Tilin talon ovella, pisti avaimen

lukkoon ja hiipi hiljaa ylishuoneeseen, jonka hän oli vuokrannut

rumalta emännältään.

Yläkerrasta ylisille ei ollut portaita, vaan sinne noustiin puisia

tikapuita myöten, jotka de Vac veti ylös jälkeensä, sulkien ja teljeten

raskaalla, vankoilla salvoilla varustetulla luukulla aukon, josta hän

oli taakkoineen kavunnut.

Huone, johon he nyt joutuivat, ulottui koko rakennuksen itäpään ylitse,

ja siinä oli ikkunat kolmella puolella. Niiden edessä oli paksut

verhot. Huonetta valaisi pieni lyhty, joka riippui laipiossa lähellä

huoneen keskustaa.

Seinät olivat valkaisemattomat ja laipio laudoittamaton; koko huone oli

perin latomainen ja kolkon näköinen.

Nurkassa oli iso vuode ja huoneen toisella seinämällä pienempi

lapsenvuode. Vielä oli kalustossa kaappi, pöytä ja kaksi penkkiä.

Nämä tavarat oli de Vac ostanut tähän huoneeseen sen ajan varalta,

jolloin hän asuisi siinä pienen vankinsa kanssa.

Pöydällä oli musta leipä, hunajaa sisältävä savivati, maitoruukku ja

kaksi juomasarvea. Näille de Vac heti omisti huomionsa, käskien lapsen

nauttia, mitä halusi.

Hetkiseksi voitti nälkä pienen prinssin pelon, ja hän kävi ahnaasti

käsiksi outoon, karkeaan ruokaan, jonka kömpelötekoinen pöytäkalusto

ja hänen palatsihuoneistonsa kuninkaallisesta apeudesta niin räikeästi

eroava, alaston ympäristö tekivät kaksin kerroin karkeammaksi.

Lapsen syödessä de Vac kiiruhti rakennuksen alakertaan etsimään

Tiliä, jota hän nyt perin pahasti epäili ja pelkäsi. Hänen telakalla

kuulemansa de Montfortin sanat herättivät hänessä sen varmuuden, että

tässä oli hänen kostonsa täyttämisen tiellä taaskin este, joka täytyi

poistaa samoin kuin hänen oli täytynyt poistaa lady Maud; mutta tässä

tapauksessa ei ollut nuoruutta eikä kauneutta puhumassa aiotun uhrin

puolesta eikä aiheuttamassa katumusta tuiman teloittajan mielessä.

Kun hän tapasi eukon, oli tämä jo pukeutunut lähteäkseen kadulle, ja

hän estikin sen aikeen ihan rakennuksen ovella. Kun hän vielä oli

puettu vanhan naisen vaippaan ja huiviin, ei Til aluksi tuntenut häntä,

ja kun hän alkoi puhua, purskahti ämmä hermostuneesti, kaakottavasti

nauramaan sellaisen henkilön tapaan, joka on yllätetty epäilyttävässä

puuhassa, eikä hänen esiintymisensä välttänyt kavalan miekkailu

mestarin tarkkaa huomiota.

»Minne menossa, vanha noita?» kysäisi de Vac.

»Käymään Mag Tunkin luona kujan päässä, joen partaalla, mylord»,

vastasi nainen, osoittaen ranskalaista kohtaan tavallista suurempaa

kunnioitusta.

»Sitten saatan sinua vähän matkaa, ystäväiseni, ja kenties sinä voit

auttaa minua tuomaan tänne tavaroita, jotka jätin sinne kiinnittämääni

ruuheen.»

Ja niinpä he yhdessä menivät pimeätä kujaa myöten huojuvan, osittain

puretun telakan laidalle; toinen ajatteli, kuinka suunnattoman palkkion

kuningas antaisi siitä tiedosta, jonka hän yksin, siitä hän oli

varma, pystyisi ilmaisemaan; toinen tunnusteli vaippansa alla sinne

kiinnitetyn pitkän tikarin kahvaa.

Heidän saapuessaan veden partaalle käveli de Vac oikea olkapäänsä

kumppaninsa vasemman olan takana, hänen kätensä puristi terävää asetta,

ja kun nainen seisahtui sillalle, upposi hänen vasemman lapaluunsa

alareunan kohdalla väikkynyt kärki äänettömästi hänen sydämeensä,

samalla kun de Vacin vasen käsi heilahti ylöspäin ja kouraisi hänen

kurkkunsa teräsotteeseen.

Ei kuulunut ääntäkään; vain vanhat, suonenvedon tapaisesti jäykistyvät

lihakset nytkähtelivät, ja de Vacin sysäämänä ruumis sitten suistui

Thamesiin, ja kumea loiskaus ilmaisi sen viimeisenkin toivon

sammumista, että prinssi Rikhard voitaisiin pelastaa kostajan kynsistä.

Kadonnut prinssi · 第 9 / 24 题