Lähes kuukauden päivät vanhus liikuskeli palatsissa ja tarkkaili
puutarhassa pikku prinssiä, kunnes hän tunsi pojan hoitajattarien ja
opettajattarien parissa vietetyn suppean elämän jokapäiväisen juoksun.
Hän näki, että kun lady Maud oli prinssin seurassa, heidän oli tapana
loitota palatsialueen äärimmäisille liepeille ja että neito siellä
päästi pienestä syrjäportista sisälle erään kaartinupseerin, jolta
kuningatar oli kieltänyt etuoikeuden päästä hoviin.
Siellä, syrjäisessä lehtimajassa, rakastuneet kuiskivat toiveitaan ja
suunnitelmiaan muistamatta kuninkaallista holhottia, joka kenenkään
hoivaamatta leikki puutarhan kukkien ja pensaiden seassa.
Heinäkuun keskivaiheilla oli de Vac kypsyttänyt aikeensa hyvin. Hänen
oli onnistunut houkutella Brus-vanhus, puutarhuri, luovuttamaan
hänelle pienen takaportin avain selittämällä, että hän mieli antautua
keskiöiseen seikkailuun, ja leveästi viittailemalla kaunottareen, jonka
piti olla siinä toisena sekä, — mikä parhaiten tehosi Brusiin — samalla
kertaa sujauttamalla pari kultasekiiniä puutarhurin kämmenelle.
Brus samoin kuin muutkin palatsin palvelijat piti de Vacia
Plantagenet-suvun vilpittömänä kannattajana. Mitä muita kepposia de
Vacin mielessä saattoikaan olla, siitä Brus oli ihan varma, että
kuninkaaseen nähden takaportin avain oli de Vacin käsissä yhtä varmassa
tallessa kuin se olisi ollut Henrikillä itsellään.
Vanhus ihmetteli hieman sitä, että iäkäs, jörö miekkailunopettaja
antautui niin vanhana kevytmielisiin seikkailuihin, jotka paremmin
sopivat ylimystön nuoremmille vesoille, mutta mitäpä se häneen kuului?
Eikö hänellä ollut kylliksi ajattelemista pitäessään puutarhaa
sellaisessa kunnossa, että hänen kuninkaallinen isäntänsä ja emäntänsä
nauttisivat varjoisista teistä, hyvin hoidetusta nurmikosta, upeista
lehvistä ja kukkapenkeistä, joita hän niin ihmeen täsmällisesti
laitteli säännöllisesti järjestettyyn puutarhaan.
Lisäksi ei kahta kultasekiiniä usein saatu näin helposti; ja jos rakas
Herra Jeesus katsoi äärettömässä viisaudessaan sopivaksi käyttää
tällaista keinoa palkitakseen palvelija-poloistaan, niin huonosti
olisi sellaisen madon kuin hänen sopinut vieroksua tätä jumalallista
suosionosoitusta. Niinpä Brus otti kultasekiinit, de Vac otti avaimen,
pikku prinssi leikki onnellisena kuninkaallisen isänsä puutarhan
kukkien keskellä, ja kaikki olivat tyytyväisiä, mikä oli niinkuin
pitikin.
Samana iltana de Vac vei avaimen Lontoon kaukaisella laidalla asuvalle
lukkosepälle, sellaiselle, joka ei mitenkään voinut tuntea häntä eikä
tietää avaimen olevan palatsin avaimia.
Tällä sepällä hän teetti toisen samanlaisen avaimen, varroten
kärsimättömästi ukon muovatessa sitä sen ajan alkeellisilla
työvälineillä.
Tästä pienestä pajasta lähdettyään de Vac asteli muinaisen Lontoon
lokaisilla kaduilla ja kujilla, joita siellä täällä, pitkien
välimatkojen päässä toisistaan palavat, savuavat lyhdyt valaisivat,
ja saapui vihdoin vain vähän matkan päässä palatsista sijaitsevalle,
likaiselle hökkelille.
Rakennuksen ohitse vievä kapea kuja päättyi äkkiä Thamesin rannassa
lahoavaan, puiseen telakkaan, jonka alla joen nokimustat laineet
nousivat ja laskivat, loiskuen rapistuvia vaajoja vasten ja kohisten
syvällä laiturisillan alla etäisille, linnoituksille, isojen, hurjien
satamarottien ja vielä hurjempien, rottamaisten ihmisten tyyssijoille
saakka.
Useita kertoja de Vac asteli päästä päähän edestakaisin tällä
sysipimeällä kujalla etsiessään sen talon pientä ovea, johon hän
pyrki. Vihdoin hän osui sen kohdalle, ja hänen monesti kolkutettuani!
miekkansa nupilla sen avasi vanha, siivoton ämmänkuvatus.
»Mitä haluatte säädylliseltä naiselta näin jumalattomaan aikaan?» ärisi
hän. »Ahaa, tekö se olettekin, armollinen herra?» ehätti hän lisäämään,
kun hänen kädessään olevan kynttilän lepattava liekki valaisi de Vacin
kasvoja. »Olkaa tervetullut, armollinen herra, kolminkertaisesti
tervetullut! Paholaisen tytär lausuu tervetulleeksi veljensä.»
»Ole hiljaa, vanha noita!» kivahti de Vac. »Eikö se riitä, että kiskot
minulta kelpo kolikoita kylliksi paljon voidaksesi koko loppuikäsi
käyttää pehmeitä vaippoja ja mässätä, syöden sämpylöitä ja juoden
malvasiaviiniä, vai pitääkö sinun vielä vaivata minua katalan kielesi
tuskastuttavalla jaarittelulla?
»Onko sinulla vaatteet valmiina mytyssä ja myöskin avain tähän
kadotuksen porttiin? Entä huone, oletko sijoittanut paikalleen tänne
lähettämäni huonekalut ja lakaissut lattialta ja laipiopalkeista
vuosisatojen aikana kasaantuneen lian ja lukinverkot? Niin, ilmassakin
oli niiden roomalais-vainajien löyhkä, jotka rakensivat Lontoon
kaksitoista vuosisataa siten. Hajusta päättäen arvelenkin, että tässä
pahnassa on täytynyt asua roomalaisia sikopaimenia laumoineen, ja
uskallanpa väittää, ettet sinä, vanha imisä, ole kajonnutkaan luudalla
tähän paikkaan, peläten sotkevasi sukulaistesi ikivanhoja jätteitä.»
»Heretkää lörpöttämästä, herra saatana!» tiuskaisi akka. »Kuuntelen
rahojenne puhetta mieluummin kuin teidän omaanne, sillä vaikka ne
tulevat kirottuina ja tahrattuina veijarinkädestänne, puhuvat ne
kuitenkin yhtä suloisella ja käskevällä äänellä kuin jos ne olisivat
ihan äsken lähteneet pyhän kirkon aarrearkuista.
»Mytty on valmis», jatkoi hän sulkien oven nyt sisälle astuneen
de Vacin jälkeen, »ja tässä on avain; mutta ensin maksu! En tiedä,
millaista rumaa puuhaa suunnittelette, mutta ruma se on, siitä olen
varma, koska vaaditte minua pitämään sen niin salassa, ja varmasti joku
maksaisi minulle paljon, jos saisi tietää, missä ovat vanha nainen ja
lapsi — sisareksenne ja hänen pojakseen te heitä väitätte — jotka niin
kiihkeästi haluatte piilottaa Til-muorin ylisille. Sentähden on teidän
parasta, hyvä herra, maksaa Til-vanhukselle hyvästi ja lisätä muutamia
kultakolikkoja siitä, että hänen kielensä pysyy hiljaa, jos haluatte
vankienne saavan rauhaa Til-vanhuksen talossa.»
»Nouda käärö, akka!» vastasi de Vac. »Kultaa saat, kun asia
lopullisesti järjestetään; ja saat jopa enemmänkin kuin sovimme, jos
kaikki käy hyvin ja sinä pidät kurissa riivatun kielesi.»
Mutta vanhan naisen uhkaukset olivat jo herättäneet de Vacissa
levottomuuden tunteen, joka olisi monin kerroin väkevämpänä heijastunut
ämmään, jos hän olisi tiennyt, minkä päätöksen hänen sanansa olivat
synnyttäneet iäkkään miekkailumestarin mielessä.
De Vacin yritys oli niin vakava, ja sen ilmitulon seuraukset olisivat
olleet niin vaaralliset, ettei hänen kannattanut jättää mitään
petollisen juonittelukumppanin varaan. Tosin hän ei ollut edes
vihjannut, kuinka suunnattomaan salahankkeeseen hän aikoi tämän vanhan
naisen sekoittaa, mutta hänen tiukat, asian salassapitämistä koskevat
määräyksensä olivat riittäneet herättämään toisessa epäluuloja ja
samalla lietsomaan hänen uteliaisuuttaan ja ahneuttaan. Senvuoksi
olisi risakenkäisen Til-mummon hyvinkin sopinut valittaa, jos hänellä
olisi ollut edes hämärää aavistusta de Vacin mielessä liikkuvista
ajatuksista; mutta ne ylimääräiset kultakolikot, jotka miekkailumestari
tipautti hänen kuihtuneeseen käteensä hänen luovutettuaan vaatekäärön,
tehosivat hyvin ja taivuttivat hänet olemaan uskollinen ja hillitsemään
kieltänsä toistaiseksi.
Sujautettuaan avaimen takkinsa taskuun ja piilotettuaan käärön pitkän
vaippansa povelle de Vac astui pimeälle kujalle ja lähti telakalle.
Laituripalkkien alta hän löysi sinne aikaisemmin samana iltana
kätkemänsä ruuhen, ja sen tuhdon alle hän pisti myttynsä. Sitten hän
irroitti ruuhen laiturista ja sousi hitaasti Thamesia ylöspäin, kunnes
saapui palatsin muurien kohdalle. Siellä hän laski rantaan lähellä
pientä takaporttia, josta päästiin puutarhan alapäähän.
Piilotettuaan ruuhen parhaansa mukaan lähellä vedenrajaa kasvaviin,
sekaviin pensaisiin, jotka kuninkaan määräyksestä oli istutettu
lisäämään jokipuolen maiseman kauneutta, de Vac hiipi varovasti
takaportille, pääsi kenenkään huomaamatta sisälle ja meni omaan
huoneistoonsa palatsiin.
Seuraavana päivänä hän antoi alkuperäisen avaimen takaisin kertoen
Brusille, ettei hän ollutkaan sitä käyttänyt, koska hän tarkoin
harkittuaan oli oivaltanut, kuinka mieletön hänen aikomansa seikkailu
oli, erittäinkin sellaiselle miehelle, jonka nuoruus oli mennyt ja
jonka niveliin saattaisi reumatismi päästä pesiytymään Thamesin yöusvan
vaikutuksesta.
»Hah, hah, hah, herra Jules», nauroi iäkäs puutarhuri. »Hyve ja synti
ovat kaksoissisaruksia, jotka juoksujalkaa rientävät tottelemaan saman
isän, halun, käskyjä. Jollei olisi halua, ei olisi hyvettäkään, ja
koska toinen haluaa sellaista, mitä toinen ei halua, niin kukapa voi
väittää, onko hänen halunsa lapsi syntiä vaiko hyvettä. Tai toisaalta:
jos ystäväni haluaa omaa vaimoaan ja jos se on hyvettä, niin eikö sekin
ole hyvettä, jos myöskin minä haluan hänen vaimoaan, koska haluamme
samaa? Mutta jos meidän tyydyttääksemme haluamme olisi välttämätöntä
panna nivelemme alttiiksi Thamesin sumulle, silloin olisi kotiin
jääminen hyveellistä.»
»Puheenne kuulostaa oikealta, vanha myyrä», virkkoi de Vac hymyillen.
»Toivoisinpa oppivani järkeilemään teidän ihmeteltävän logiikkanne
mukaisesti; se taitaisi olla minulle hyväksi, ennenkuin tulen paljoa
vanhemmaksi.»
»Koko kristikunnan paras miekan käyttäjä ei kaipaa muuta logiikkaa kuin
miekkaa, luulisin minä», vastasi Brus, palaten työhönsä.
* * * * *
Samana iltapäivänä de Vac seisoi asesalin ikkunan ääressä, katsellen
kauniiseen puutarhaan, joka levisi hänen edessään lähes kahdensadan
metrin päässä olevaan joenpuoliseen muuriin saakka. Etualalla
oli puksipuiden reunustamia teitä, tasaisia, sileitä nurmikkoja
ja säännöllisiä, upeita kukkapenkkejä; siellä täällä välkkyi
metsänneitojen ja satyyrien marmorisia patsaita, jotka kimaltelivat
kirkkaassa auringonpaisteessa tai olivat puolittain pimennossa
yläpuolelleen kaartuneiden pensaiden suojassa, samalla kun valon ja
varjon vallaton leikki teki ne elävän näköisiksi niitä kattavien
lehvien heiluessa sinne tänne lievässä tuulessa. Kauempana kohoava
joenpuolinen muuri oli sankemman pensaikon piilottama, ja etualan
muodollisen, geometrisen täsmällisyyden sijasta oli takalistolla
viiniköynnösten peittämiä lehtimajoja ja runsaasti pieniä puita sekä
kukkivia pensaita, jotka oli sijoitettu harkittuun epäjärjestykseen.
Tässä viidakolta näyttävässä osassa pujotteli mutkikkaita polkuja,
ja puutarhan avoimen osan hakkauksin koristetut kivi-istuimet olivat
antaneet tilaa yksinkertaisille penkeille ja hedelmäpuiden oksiin
ripustetuille keinuille.
Tätä lumoavaa paikkaa kohti olivat lady Maud ja hänen pieni suojattinsa
prinssi Rikhard verkkaisesti kävelemässä lainkaan aavistamatta, että
heidän takanaan seisoi ikkunassa pahansuopa tähyilijä.
Komea riikinkukko asteli ylpeästi tien poikki heidän editseen, ja kun
Rikhard lapsen tavoin lähti juoksemaan sen jäljessä, kiiruhti lady
Maud pienelle takaportille ja avasi sen nopeasti, päästäen sisälle
ulkopuolella odottaneen rakastajansa. Lukittuaan portin jälleen
rakastuneet menivät käsikkäin pieneen lehtimajaan, joka oli heidän
kohtauspaikkansa.
Rakastuneiden puhellessa kokonaan syventyneinä omiin asioihinsa leikki
pikku prinssi hilpeästi puiden ja kukkien keskellä, eikä kukaan
huomannut tuimia, päättäväisiä kasvoja, jotka pälyilivät lehvistön
lävitse vähän matkan päässä leikkivästä pojasta.
Rikhard oli keskittänyt kuninkaallisen tarmonsa ajaakseen takaa
vikkeläliikkeistä perhosta, jota kohtalo ohjasi yhä lähemmäksi
pensaikossa väijyvää kylmää, kovaa tarkkailijaa. Pikku prinssi joutui
yhä likemmäksi, ja pian hän tunkeutui kukkivien pensaiden lomitse ja
jäi seisomaan, silmäillen leppymätöntä miekkailunopettajaa.
»Teidän korkeutenne», lausui de Vac, kumartaen syvään pienelle
miekkoselle, »sallikaa vanhan de Vacin auttaa teitä pyydystäessänne
tuota somaa hyönteistä».
Rikhard oli usein nähnyt de Vacin eikä senvuoksi pelännyt häntä,
ja yhdessä he lähtivät ajamaan takaa perhosta, joka nyt oli
ennättänyt pois näkyvistä. De Vac suuntasi heidän askeleensa pienelle
takaportille, mutta kun hän aikoi poistua puutarhasta muassaan pikku
prinssi, pani viimemainittu vastaan.
»Tulkaa, herra prinssi!» kehoitti de Vac. »Minusta näytti perhonen
laskeutuvan ihan muurin taakse; hetkisessä olemme sen saaneet ja
palanneet puutarhaan.»
»Käy itse se noutamassa!» tokaisi prinssi. »Kuningas, isäni, on
kieltänyt minua astumasta pois palatsin alueelta.»
»Tulkaa!» komensi de Vac tuimemmin. »Teille ei voi tapahtua mitään
vahinkoa.»
Mutta lapsi pani vastaan eikä tahtonut lähteä hänen mukaansa, joten de
Vacin oli pakko tarttua tylysti hänen käsivarteensa. Kuninkaalliselta
lapselta pääsi harmin ja levottomuuden kiljaisu.
»Päästäkää minut irti, junkkari!» kirkui poika. »Kuinka uskallatte
käydä käsiksi Englannin prinssiin?»
De Vac painoi kätensä lapsen suulle vaimentaakseen sen huudot, mutta se
oli liian myöhäistä; lady Maud ja hänen rakastajansa olivat kuulleet,
ja seuraavalla hetkellä he riensivät takaportille upseerin juostessaan
vetäessä miekkaansa esille.
Heidän saapuessaan muurin kupeelle oli de Vac ehtinyt kiskoa prinssin
ulkopuolelle, ja ranskalainen oli sulkenut portin ja koetti lukita
sitä. Mutta rimpuilevan pojan estämänä hän ei ennättänyt kiertää
avainta, ennenkuin upseeri heittäytyi portinlankkuja vasten ja
syöksähti miekkailumestarin eteen lady Maud ihan kinterillään.
De Vac pudotti avaimen maahan, tempasi miekkansa, vasemmalla kädellään
yhä pidellen nyt hyvin pahasti pelästynyttä prinssiä, ja sijoittui
asentoon upseeria vastaan.
Sanaakaan ei hiiskuttu, sanat olivat ihan tarpeettomia; de Vacin aikeet
olivat liian selvät kaivatakseen selvittelyjä, ja niinpä miehet kävivät
toistensa kimppuun tuiman vimmaisesti uljaan upseerin ahdistaessa
parasta Ranskassa milloinkaan syntynyttä miekkailijaa turhaan
yrittäessään pelastaa kuninkaansa nuorta poikaa.
Hetkisessä oli de Vac lyönyt aseen hänen kädestään, mutta rikkoen
ritarillisuuden lakeja hän ei laskenut säilänsä kärkeä painumaan,
ennenkuin se oli lävistänyt hänen rohkean vastustajansa sydämen.
Yhdellä hyppäyksellä hän sitten ponnahti lady Maudin ja portin väliin,
jotta neito ei päässyt palaamaan puutarhaan ja hälyttämään.
Yhä pitäen vapisevaa lasta rautaisessa otteessaan hän seisoi selkä
porttiin päin, silmäillen hovinaista.
»_Mon Dieu_, sir Jules», parkaisi neito, »olette tullut hulluksi?»
»En, mylady», vastasi mies, »mutta en ollut ajatellut tehdä sitä, mikä
minun nyt on tehtävä. Minkä tähden et hillinnyt kieltäsi ja antanut
tämän ruhtinaspoikasen suojeluspyhimyksen huolehtia hänen onnestaan?
Ajattelemattomuutesi on saattanut sinut ilkeään pinteeseen, sillä
jommankumman meistä täytyy kuolla, enkä minä voi ruveta vainajaksi.
Rukoile rukouksesi ja valmistaudu kuolemaan!»
* * * * *
Henrik kolmas, Englannin kuningas, istui neuvottelusalissaan
ympärillään seurueeseensa kuuluvat mahtavat herrat ja ylimykset.
Hän odotti Simon de Montfortia, Leicesterin kreiviä, jonka hän oli
kutsunut voidakseen syytää hänelle lisää solvauksia, alentaakseen ja
nöyryyttääkseen häntä siinä määrin, että hän poistuisi Englannista
iäksi. Kuningas pelkäsi tätä mahtavaa sukulaistaan, koska tämä niin
rohkeasti neuvoi häntä karttamaan typeriä hullutuksia, jotka saattoivat
hänen kuningaskuntansa vallankumouksen partaalle.
Millainen tämän kohtauksen lopputulos olisi ollut, sitä on mahdoton
arvata, sillä heti kun Leicester oli astunut sisälle ja tervehtinyt
hallitsijaansa, sattui keskeytys, joka hukutti kuninkaan ja hovimiehen
vähäiset kiistat yhteiseen, kaikkien sydäntä koskettavaan suruun.
Salin yhdeltä laidalta kuului melua, oviverho työnnettiin sivuun, ja
Eleanor, Englannin kuningatar, hoippui valtaistuinta kohti kyynelten
valuessa hänen kalpeilla kasvoillaan.
»Voi, herrani ja kuninkaan!», valitti hän, »Rikhard, poikamme, on
murhattu ja heitetty Thamesiin!»
Silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut sekavaksi myllerrykseksi, ja
vain perin vaivaloisesti sai kuningas vihdoin yhtenäisen selostuksen
kuningattarelta.
Kävi ilmi, että kun lady Maud ei ollut tuonut prinssi Rikhardia
takaisin palatsiin määräaikana, oli siitä ilmoitettu kuningattarelle ja
aloitettu heti etsintä — etsintä, joka päättyi vasta yli kahdenkymmenen
vuoden kuluttua; mutta sen ensimmäiset tulokset olivat jähmetyttäneet
hovilaisten sydämen kiveksi, sillä avonaisen takaportin vierellä olivat
viruneet lady Maudin ja erään kaartinupseerin hengettömät ruumiit,
mutta prinssi Rikhardista, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen
toisesta pojasta ja siihen aikaan valtakunnan nuorimmasta prinssistä,
ei missään näkynyt merkkiäkään.
Vasta kahden päivän kuluttua huomattiin de Vacin poissaolo, ja silloin
eräs kuninkaan seurassa oleva ylimys muistutti hänen majesteetilleen
miekkailuharjoituksissa sattuneesta kohtauksesta, ja kuninkaan pikku
pojan ryöstämisen syy selvisi.
Julkaistiin määräys, että Englannin kaikki lapset piti tarkastaa,
sillä pienen prinssin rinnan vasemmalla puolella oli hyvin läheisesti
liljaa muistuttava syntymämerkki, ja kun vuoden kuluessa ei löydetty
ainoatakaan lasta, jolla olisi ollut sellainen merkki, eikä de Vacin
jäljille päästy, ulotettiin etsintä Ranskaan, eikä siitä tyyten
luovuttu yli kahteen vuosikymmeneen.
Ensimmäinen olettamus, se, että lapsi oli murhattu, hylättiin pian, kun
sitä punnittiin järjen valossa, sillä ilmeisesti olisi murhamies voinut
surmata pikku prinssin samalla kertaa, kun hän tappoi lady Maudin
rakastajineen, jos hän olisi niin halunnut.
Prinssi Rikhardin etsijöistä innokkain oli Simon de Montfort,
Leicesterin kreivi, jonka kiintymys nuoreen kuninkaalliseen
sukulaiseensa oli aina ollut niin näkyvä, että hovilaiset olivat
lausuilleet siitä huomautuksia.
Siten de Montfortin ja kuninkaan välien rikkoutuminen parani joksikin
aikaa, ja vaikka tältä mahtavalta ylimykseltä riistettiin hänen
käskyvaltansa Gascognessa, ei hänen osakseen tullut paljoakaan sen
enempää vainoa hänen kuninkaallisen valtiaansa puolelta.