Westminster-palatsin eteläpuolella on puutarha, ja kolmantena päivänä
sen jälkeen, kun kuningas oli loukannut de Vacia, nähtiin siellä
mustatukkainen nainen, jonka sinipunaisessa viitassa oli upeita
kultakirjailuja kaula-aukon ympärillä ja väljäsuisten, melkein viitan
alaliepeen samalla tavalla koristettuun reunukseen ulottuvien hihojen
alaosissa. Komeatekoinen, jalokivillä somistettu nahkavyö, jota piti
paikallaan iso, kaiverruksilla kaunistettu, kultainen solki, kiinnitti
viitan hänen uumentensa ympärille, niin että sen yläosa ulkoili
puseron tavoin vyön ylitse. Vyössä oli pitkä, kaunistekoinen tikari.
Hänen jalassaan oli sievät jalkineet, ja sinipunainen, kultaripsujen
reunustama silkkihuntu verhosi hauskasti hänen päätänsä ja hartioitaan.
Hänen vierellään asteli kaunis, noin kolmen vuoden ikäinen poika, joka
oli puettu samoin kuin kumppaninsakin hilpeäväriseen asuun. Hänen
pienessä, tulipunaisesta sametista valmistetussa päällysnutussaan
oli runsaasti korukirjailuja, ja sen alla oli ruumiinmukainen,
valkeasilkkinen takki. Hänen ihokkaansa oli tulipunainen, ja hänen
pitkät, valkeat housunsa olivat ristikkäin käyvillä, tulipunaisilla
nauhoilla sidotut tiukalle pienistä kengistä polviin saakka. Hänen
ruskeakiharaisen päänsä takaraivolla oli leveälierinen, pyöreäkupuinen
hattu, jossa yksi ainoa valkea sulka heilui ja nuokkui uljaasti pienen,
ylvään pään jokaisesta liikkeestä.
Lapsen piirteet olivat hyvin muodostuneet, ja hänen avoimet,
kirkkaat silmänsä antoivat poikamaisen hyväsydämisyyden ilmeen hänen
kasvoilleen, jotka muutoin olisivat olleet liian röyhkeät ja kopeat
niin nuoren lapsen kasvoiksi. Kun hän puheli kumppaninsa kanssa, saivat
vähäiset käskevän arvokkuuden välähdykset, jotka tekivät omituisen
vaikutuksen niin pienessä pojassa, nuoren naisen silloin tällöin
kääntämään päänsä toisaalle, jotta poika ei olisi nähnyt hymyilyä, jota
hän tuskin jaksoi pidättää.
Äkkiä poika otti pallon takkinsa povelta, osoitti heidän lähellään
kasvavaa pientä pensasta ja käski: »Seisokaa te tuolla, lady Maud, luon
pensaan luona! Tahtoisin heitellä palloa.»
Nuori nainen totteli, ja hänen sijoituttuaan paikalleen ja käännyttyään
poikaan päin viskasi viimemainittu pallon hänelle. Niin he leikkivät
asesalin ikkunoiden alla; poika juoksi aina vilkkaasti noutamassa
pallon, milloin ei saanut sitä ilmassa käsiinsä, ja nauroi ja huuteli
hilpeän rattoisesti saatuaan pallon siepatuksi erikoisen hyvin.
Eräässä asesalin puistonpuolisessa ikkunassa seisoi tuikea,
harmaapäinen, vanha mies, nojaten ristissä oleviin käsivarsiinsa,
kulmakarvat tiukattuina pahanilkiseen rypistykseen, suupielet
jäykistyneinä tuimaksi, kylmäksi juovaksi. Hän katsoi puutarhaan,
siellä leikkivään lapseen ja viehkeään naiseen päin, mutta hänen
silmänsä eivät nähneet, sillä de Vac mietti suurta tehtävää, koko
elämänsä suurinta.
Kolme päivää oli tämä iäkäs mies hautonut harmiaan, koettaen keksiä
jotakin keinoa kostaakseen Henrik-kuninkaalle hänen osakseen tulleen
loukkauksen. Hänen älykkäissä, ovelissa aivoissaan oli syntynyt useita
suunnitelmia, mutta tähän saakka oli ne kaikki hylätty, koska ne eivät
luvanneet sitä hirveätä tyydytystä, jota hänen loukattu ylpeytensä
vaati.
Hänen ajatuksensa olivat enimmäkseen pyörineet Henrikin hallituskauden
epävakaisissa poliittisissa oloissa, sillä niiden nojalla hän
tunsi ehkä saavansa tilaisuuden, jota hän saattaisi käyttää omiin
mieskohtaisiin tarkoituksiinsa ja kuninkaan vahingoksi, mahdollisesti
tuhoksi.
Palatsin monivuotisena asukkaana, joka oli usein ollut kuuntelemassa
asesalissa kuninkaan harjoitellessa miekkailua ystäviensä ja
suosikkiensa kanssa, de Vac oli kuullut paljon Henrik kolmannen ja
hänen läheistensä kesken lausuttuja sanoja, jotka taitava ja keinokas
vihamies varsin hyvin saattaisi kääntää kuninkaan vahingoksi.
Hän samoin kuin koko Englanti tiesi, kuinka äärimmäisen halveksivasti
Henrik käsitteli Magna Chartan määräyksiä, joita hän sangen usein
rikkoi siitä huolimatta, että hän oli kuninkaanvalallaan sitoutunut
niitä noudattamaan. Mutta asesalissa sattuneiden keskustelujen
sirpaleista oli de Vac saanut vihiä sellaisesta, mitä koko Englanti
ei tietänyt, nimittäin siitä, että Henrik parhaillaankin neuvotteli
ulkomaalaisten palkkasoturipäälliköiden ja Ranskan kuninkaan Ludvig
yhdeksännen kanssa, aikoen pestata palvelukseensa kyllin suuren
joukon ritareita ja sotilaita aloittaakseen hellittämättömän sodan
omia suurylimyksiään vastaan ja siten tehokkaasti estääkseen heidät
tulevaisuudessa sekaantumasta rajoittamaan Plantagenet-suvun
kuninkaallista etuoikeutta hallita huonosti Englantia.
Kunpa hän vain saisi tietoonsa tämän suunnitelman yksityiskohdat,
mietti de Vac, sen sataman, jossa ulkomaiset joukot aiottiin laskea
maihin, niiden lukumäärän, ja sen, mihin ensimmäinen hyökkäys
kohdistettaisiin. Oi, kuinka suloinen kosto se olisikaan, jos hänen
onnistuisi tehdä tyhjäksi tämä yritys, joka oli niin likellä kuninkaan
sydäntä!
Kun hän vain lausuisi sanan de Clarelle tai de Montfortille,
rientäisivät suurylimykset nelikymmentuhantisena armeijana nujertamaan
kuninkaan sotajoukot.
Ja hän saattaisi kuninkaan tietoon, ketä ja mitä hän saisi kiittää
tappiostaan ja masennuksestaan. Mahdollisesti ylimykset syöksisivät
Henrikin pois valtaistuimelta, ja silloin de Vac pilkkoisi
Plantagenetia vasten kasvoja. Totisesti suloinen, mieluinen,
riemullinen kosto! Ja vanhus lipaisi kielellään ohuita huuliaan
ikäänkuin vielä viimeisen kerran muistaakseen jonkun herkullisen
makupalan hivelevää jälkeä.
Ja silloin sattuma kiidätti pienen, nahkaisen pallon sen ikkunan
alle, jonka ääressä vanhus seisoi; ja kun lapsi nauraen juoksi
sitä noutamaan, osui de Vacin katse poikaan, ja hänen äskeinen
kostonsuunnitelmansa häipyi, kuten sumu haihtuu keskipäiväisen
auringon hajoittamalla; ja sen sijaan hänen mieleensä välähti koko
hirvittävän koston kauhea suunnitelma yhtä selvästi kuin se olisi,
ollut kirjoitettu hänen eteensä aukaistun ison kirjan lehdille. Eikä
hän seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, mikäli hän itse pystyisi
määräämään, rahtuakaan muuttanut silloin elävästi käsittämänsä
hornamaisen mestarillisen juonen yksityiskohtia.
Pikku poika, joka niin viattomasti leikki kuninkaallisen isänsä
puutarhassa, oli prinssi Rikhard, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen
kolmivuotias poika. Ainoassakaan julkaistussa historiallisessa
teoksessa ei tätä pientä, kadonnutta prinssiä mainita; ainoastaan
Englannin kuninkaiden salaiset arkistot kertovat tarinan hänen
kummallisesta seikkailuelämästään. Hänen nimensä on pyyhitty pois
ihmisten aikakirjoista, ja de Vacin kosto on häipynyt maailman
näkyvistä; mutta hänen aikanaan se oli todellinen, englantilaisten
sydäntä kauhistuttava asia.