Tämä tarina on ollut salassa seitsemänsataa vuotta. Aluksi sen esti
pääsemästä julkisuuteen eräs Englannin plantagenetilainen kuningas.
Sitten se unohdettiin. Minä osuin kaivamaan sen käsiini sattumalta.
Sattuma oli se, että vaimoni serkku on sukua erään hyvin vanhan
eurooppalaisen luostarin esimiehelle.
Viimemainittu salli minun penkoa homehtuneita ja ummehtuneita
käsikirjoituksia, ja käsiini osui tämä. Se on hyvin kiinnostava —
osittain sentähden, että se on kappale tähän saakka julkaisematonta
historiaa, mutta etupäässä sen vuoksi, että siinä kerrotaan tarina
perin merkillisestä kostosta ja sen viattoman uhrin — Rikhardin,
kadonneen englantilaisen kuninkaanpojan — seikkailuelämästä.
Sitä kertoessani olen jättänyt pois enimmät historialliset seikat.
Minun mieltäni kiinnitti se ainutlaatuinen henkilö, jonka ympärille
tarina on punoutunut — se ratsastaja, joka piti kypärinsilmikkonsa
ummessa ja joka — mutta malttakaamme, kunnes ehdimme häneen saakka.
Se kaikki tapahtui kolmannellatoista vuosisadalla, ja aikanaan se
järkytti Englantia pohjoisesta etelään, idästä länteen saakka; ja
ulottuipa järkytyksen vaikutus Kanaalinkin ylitse, häiriten Ranskaa. Se
sai suoranaisen alkunsa Henrik kolmannen palatsissa Lontoossa ja oli
seuraus kuninkaan ja hänen mahtavan lankonsa, Leicesterin kreivin Simon
de Montfortin, välisestä riidasta.
Riita jääköön silleen, se on historiallinen piirre, ja tarkan
selostuksen siitä voi kukin lukea sopivana aikana. Mutta tänä kesäkuun
päivänä Herramme vuonna 1243 Henrik unohti itsensä siinä määrin, että
tuiki aiheettomasti syytti de Montfortia valtiopetoksesta useiden
kuninkaan hoviin kuuluvien herrasmiesten kuullen.
De Montfort kalpeni. Hän oli kookas, komea mies, ja kun hän oikaisi
vartalonsa täyteen mittaansa ja käänsi harmaat silmänsä suuttumuksensa
esineeseen, kuten hän teki sinä päivänä, teki hän sangen valtavan
vaikutuksen. Hän oli Englannissa valtatekijä, joka jäi jäljelle
ainoastaan kuninkaasta, rohkea kuin leijona, ja vastasi kuninkaalle
niin, ettei ainoakaan muu ihminen koko Englannissa olisi uskaltanut
sillä tavoin vastata.
»Herrani ja kuninkaani», huudahti hän, »ainoastaan se, että olet
herrani ja kuninkaani, estää Simon de Montfortia vaatimasta
hyvitystä niin karkeasta loukkauksesta. Se, että käytät hyväksesi
kuninkaanasemaasi sanoaksesi sellaista, mitä et ikinä uskaltaisi sanoa,
jollet olisi kuningas, ei leimaa minua kavaltajaksi, vaikka se kyllä
leimaa sinut raukaksi.»
Pieni ylimys- ja hovimiesseurue joutui jännittyneen hiljaisuuden
valtaan, kun nämä hallitsijalle osoitetut, kauheat sanat kirposivat
alamaisen huulilta. Kuulijat kauhistuivat, sillä de Montfortin rohkea
uhmailu hipoi heidän mielestään pyhyyden häväistystä.
Henrik punehtui nöyryytyksestä ja kiukusta, nousi pystyyn ja astahti de
Montfortia kohti, mutta muisti äkkiä, mitä valtaa hän edusti, ajatteli
tarkemmin aiettaan, mikä se lieneekään ollut, naurahti ylpeästi ja
kääntyi hovilaistensa puoleen.
»Tulkaa, hyvät herrat», virkkoi hän, »meidänhän kai piti harjoitella
miekkailua tänä aamuna. Alkaa jo käydä myöhäiseksi. Tulkaa, de
Fulm! Tulkaa, Leybourn!» Ja kuningas poistui huoneesta jäljessään
herrasmiehet, jotka kaikki olivat loitonneet kauemmaksi Leicesterin
kreivistä, kun kävi selville, että kuninkaan epäsuosio oli voimakkaasti
kohdistunut häneen. Kun oviverho sulkeutui poistuneen kuninkaan
jälkeen, kohautti de Montfort leveitä hartioitaan, pyörähti ympäri ja
lähti huoneesta toisen oven kautta.
Kun kuningas ylimyksineen saapui asesaliin, vihloi hänen mieltänsä
vieläkin de Montfortin moitteiden aiheuttama nöyryytys, ja kun hän
laski syrjään päällysnuttunsa ja töyhtöhattunsa ryhtyäkseen mittelemään
miekkoja de Fulmin kanssa, osui hänen katseensa miekkailunopettajaan,
sir Jules de Vaciin, joka lähestyi tuoden kuninkaan säilää ja
harjoituskypäriä. Henrikiä ei lainkaan nyt haluttanut miekkailla
de Fulmin kanssa, joka samoin kuin kaikki hallitsijaa ympäröivät
liehittelijät aina salli kuninkaan helposti voittaa jokaisessa
ottelussa.
Hän tiesi, että de Vac oli liian arka miekkailumaineestaan salliakseen
minkään muun kuin vastustajan etevämmyyden voittaa itsensä, ja tänään
tunsi Henrik pystyvänsä voittamaan itse paholaisenkin.
Asesali oli tilava huone palatsin pohjakerroksessa vahtihuoneen
vieressä. Se oli sijoitettu linnan pieneen siipirakennukseen, joten se
sai valoa kolmelta suunnalta. Sen hoitajana oli lailla, harmaantunut,
pergamentti-ihoinen sir Jules de Vac, ja juuri hänet Henrik komensi
kanssansa miekkasille, sillä kuningas tahtoi ankarasti löylyttää
jotakuta purkaukseen hillittyä raivoaan.
Niinpä hän antoi de Vacin sielunsa silmissä omaksua vihatun de
Montfortin hahmon, ja seurauksena oli, että kuninkaan äkillinen ja
taitava hyökkäys oli vähällä yllättää de Vacin ja hänelle nopeasti
tuottaa nöyryyttävän tappion.
Henrik kolmatta oli aina pidetty hyvänä miekkailijana, mutta tänään
hän osoittautui vieläkin etevämmäksi kuin tavallisesti ja kuvitteli
mielessään survaisevansa miekan vale Montfortin sydämeen katsojien
huimasti ilmaistessa suosiotaan. Tässä verenhimoisessa tarkoituksessa
hän oli pakottanut hämmästyneen de Vacin perääntymään kahdesti salin
ympäri, mutta sitten miekkailumestari teki ovelan valehyökkäyksen,
astahti askelen taaksepäin, sai kuninkaan haluamaansa asentoon, kiersi
salamannopeasti hiukan säiläänsä ja sinkautti Henrikin aseen kalisten
yli asesalin lattian.
Hetkisen kuningas seisoi jäykkänä ja kalpeana, ikäänkuin kuoleman koura
olisi tarttunut hänen sydämeensä jäisillä sormillaan. Tämä välikohtaus
merkitsi hänelle enemmän kuin sitä, että hänet oli voittanut
Englannin paras miekkailija — sillä se ei totisesti ollut mikään
häpeä — Henrikistä se tuntui ennustavan tulevan taistelun lopullista
tulosta, kun hän olisi vastakkain oikean de Montfortin kanssa; ja
sitten Henrik oivalsi, että de Vac oli ainoastaan olento, jota hän
mielikuvituksessaan oli pitänyt mahtavana lankonaan, ja teki de Vacille
tempun, jonka hän mielellään olisi tehnyt oikealle Leicesterille. Hän
kiskaisi miekkailukintaan kädestään ja meni ihan likelle de Vacia.
»Koira!» sähähti hän, sivalsi kirpeän iskun miekkailumestarin kasvoihin
ja sylki hänen päällensä. Sitten hän pyörähti ympäri korollaan ja
marssi pois asesalista.
De Vac oli vanhentunut Englannin kuninkaiden palveluksessa, mutta hän
vihasi kaikkea englantilaista ja kaikkia englantilaisia. Edellistä
kuningasta, Juhana-vainajaa, jota kaikki muut olivat vihanneet, hän
oli kuitenkin rakastanut, mutta samalla kun kuningasvainajan luut oli
myöskin de Vaoin uskollisuus sitä sukua kohtaan, jota hän palveli,
haudattu Worcesterin tuomiokirkkoon.
Niinä vuosina, joina hän oli ollut miekkailunopettajana Englannin
hovissa, olivat kuningassuvun pojat oppineet pistämään, väistämään ja
iskemään niin kuin ainoastaan de Vac osasi opettaa; ja hän oli yhtä
omantunnontarkasti täyttänyt velvollisuutensa kuin järkähtämättömästi
vihannut ja halveksinut oppilaitaan.
Ja nyt Englannin kuningas oli loukannut häntä niin pahasti, että se
voitiin sovittaa ainoastaan verellä.
Iskun saatuaan jäntevä ranskalainen kalautti kantapäänsä yhteen,
viskasi säilänsä lattialle ja seisoi isäntänsä edessä suorana ja
jäykkänä kuin marmoripatsas. Hänen pingoittuneet, vääntyneet kasvonsa
olivat valkean ja sinertävän kirjavat, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Hän olisi saattanut lyödä kuningasta, mutta silloin hänellä ei enää
olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolema omasta kädestä, sillä
kuninkaan ei sovi taistella alemman kuolevaisen kanssa, eikä sellainen,
joka lyö kuningasta, saa elää — kuninkaan kunniantunto täytyy tyydyttää.
Jos de Vacia olisi sivaltanut Ranskan kuningas, olisi hän saattanut
iskeä takaisin ja ylpeillä kohtalostaan, joka salli hänen kuolla
Ranskan kunnian tähden. Mutta Englannin kuningas — pyh! — koira,
ja kukapa mielellään kuolisi koiran vuoksi! Ei, de Vac keksisi
toisenlaisia keinoja tyydyttääkseen loukattua ylpeyttään; hän ihan
hekumoisi kostaessaan tälle miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut
uskollisuutta. Jos se olisi mahdollista, vahingoittaisi hän koko
Englantia, mutta hän odottaisi aikaansa. Hänen kannattaisi odottaa
sopivaa tilaisuutta, jos hän odottamalla saisi kostonsa hirveämmäksi.
De Vac oli syntynyt Pariisissa ja oli Ranskan parhaana miekankäyttäjänä
pidetyn ranskalaisen upseerin poika. Poika oli edistynyt ihan isänsä
kinterillä ja saattoi isänsä kuoltua helposti vaatia itselleen isän
kunnianimeä. Se, miten hän oli poistunut Ranskasta ja astunut Englannin
kuninkaan Juhanan palvelukseen, ei kuulu tähän kertomukseen. Koko
Jules de Vacin elämälle antaa tähän kertomukseen nähden merkityksen
ainoastaan kaksi hänen useista ominaisuuksistaan — hänen ihmeteltävä
miekkailutaitonsa ja hänen peloittava vihansa toista isänmaatansa
kohtaan.