suorastaan levottomiksi; he halusivat niitä ja pelkäsivät niitä.
Christophe alkoi niitä oikein kammota, ja hänestä oli sellainenkin
häiriö, että rouva von Kerich tai joku muu istui heidän seurassaan,
parempi kuin ne. Kenenkään syrjäisen läsnäolo ei voinut estää heidän
rakastavain sydäntensä keskinäistä seurustelua; esteet tekivät sen vain
kahta vertaa kiihkeämmäksi ja suloisemmaksi. Kaikki pikku seikat saivat
silloin heidän välillään suuren arvon: jokin sana, huulten supistus,
nopea silmäys, ne kaikki riittivät nostamaan heidän sisäisen elämänsä
kimaltavan ja kalliin aarteen jokapäiväisen elämän arkisen verhon
kätköstä. He yksin voivat sen nähdä: ainakin he niin luulivat, ja he
hymyilivät toisilleen, onnellisina yhteisistä pienistä salaisuuksista.
Kukaan ei olisi heidän sanojaan kuunnellessaan huomannut niissä
mitään muuta kuin tavallisen kyläilyjuttelun jokapäiväisiä asioita;
heille ne olivat lakkaamatonta rakkaudenlaulua. He lukivat kuin
avoimesta kirjasta toistensa kasvoista pienimmätkin ajatukset; ja
he olisivat voineet ne lukea vaikka silmät ummessa; sillä heidän
ei tarvinnut muuta kuin kuunnella oman sydämensä sykintää, niin he
saivat vastaukseksi kaiun ystävänsä sydämestä. Heidän uskonsa elämään,
onneen, heihin itseensä oli ylitsekuohuva. Heidän toiveensa olivat
rajattomat. He olivat rakastettuja, onnellisia; ei ollut varjoa, ei
epäilystä, ei pelkoa tulevaisuudesta. Kevätpäivien ainoanlaatuista
kirkasta huolettomuutta! Ei pilveä taivaalla. Niin raikas luottamus,
ettei minkään luule sitä koskaan voivan lakastuttaa. Niin runsas ilo,
ettei mikään jaksa sen aarteita tyhjentää. Elävätkö he? Uneksivatko
he? Varmaan he uneksivat. Elämä ja heidän unensa eivät ole missään
suhteessa toistensa kaltaiset. Ei missään, elleivät he itse juuri tuona
lumoavana aikana ole pelkkää unta: heidän koko olemuksensa on sulanut
rakkauden henkäykseen.
Ei kulunut varsin kauan, kuin rouva von Kerich huomasi heidän pikku
vehkeensä, joita he pitivät hyvin ovelina, vaikka ne olivatkin
melkoisen kömpelöitä. Minna aavisti sen jossakin määrin, sillä hänen
äitinsä oli kerran tullut yhtäkkiä sisään, eräänä päivänä, jolloin
hän puheli Christophen kanssa seisten häntä lähempänä kuin sopi;
oven kolahtaessa olivat he kumpikin nopeasti rynnänneet taholleen,
avuttomasti, sekaannuksissaan. Rouva von Kerich ei ollut huomaavinaan
mitään. Siitä oli Minna melkein harmissaan. Hän olisi tahtonut joutua
pieneen taisteluun äitinsä kanssa; se olisi ollut romantisempaa. Äiti
varoi antamasta siihen tilaisuutta; hän oli liian älykäs huolestuakseen
tästä asiasta tai huomauttaakseen siitä. Mutta hän puhui Minnalle
aina Christophesta hiukan ivallisesti, hän laski säälimättä leikkiä
hänen naurettavista puolistaan: hän luhisti hänet parilla sanalla.
Rouva von Kerich ei menetellyt näin minkään laskelman nojalla, hän
teki sen vaistosta, käyttäen puolustaessaan omaisuuttaan kunnon naisen
luonnollista asetta. Minna voi kyllä nousta vastarintaan, mököttää
ja olla nenäkäskin, koettaa väittää itsepintaisesti näitä huomioita
vääriksi: ne olivat kuitenkin aivan oikeita, ja rouva von Kerich osasi
julman taitavasti tytärtään arimpaan kohtaan. Christophen isot kengät,
hänen ruma pukunsa, pölyinen takkinsa, hänen leveä maalaismurteensa,
hänen kömpelöt kumarruksensa, epähienot naurun-rämähdyksensä, mitään
sellaista ei unohdettu, joka saattoi loukata Minnan turhamaisuutta;
ja kaikki oli vain pikku huomautusta, annettu ohimennen; koskaan ei
se saanut minkään kuulustelun muotoa; ja kun Minna ärtyneenä kavahti
kannuksilleen, niin silloin puhui rouva von Kerich aivan viattomasti jo
jostakin muusta. Mutta nuoli jäi, ja Minnaan oli sattunut.
Hän alkoi katsella Christophea vähemmän kupein silmin. Christophe
aavisti sen hämärästi ja kysyi häneltä rauhattomana:
-- Miksikä minuun noin katsotte?
Minna vastasi:
-- En miksikään.
Mutta kun Christophe joku hetki myöhemmin oli iloinen, niin Minna
huomautti hänelle terävästi, että hän nauroi liian kovaäänisesti.
Christophe tyrmistyi; hän ei ollut koskaan ajatellut, että hänen
täytyisi olla varuillaan Minnan seurassa: koko hänen ilonsa turmeltui.
-- Tai kun Christophe jutteli hänen kanssaan aivan vapaasti, niin
Minna keskeytti hänet hajamielisen näköisenä ja huomautti hänelle
epäkohteliaalla tavalla jotakin hänen puvustaan, tai hän oikaisi
hyökkäävän saivartelevasti hänen rahvaanomaisia sananparsia.
Christophelta meni halu virkkaa enää mitään, ja joskus hän vihastuikin.
Sitten hän kuvitteli noiden kiusallisten huomautusten ainoastaan
todistavan, että Minna tahtoi pitää hänestä kauniisti huolta; ja Minna
itsekin uskoi niin. Christophe koetti nöyrästi saada niistä hyötyä.
Minna oli siitä häneen sangen vähän tyytyväinen, sillä Christophe ei
hyvällä tahdollaankaan onnistunut.
Mutta Christophella ei ollut enää aikaa, -- eikä myöskään Minnalla,
-- huomata muutosta, joka Minnassa tapahtui. Oli tullut pääsiäinen,
ja Minnan piti lähteä äitinsä kanssa matkalle, sukulaistensa luokse
Weimarin puolelle.
Viimeisenä viikkona ennen heidän eroaan palasi heidän ensimäisten
aikainsa välittömyys. Muutamia kärsimättömyyden puuskia lukuunottamatta
oli Minna Christophea kohtaan parempi kuin koskaan ennen. Lähtöpäivän
edellisenä iltana kävelivät he yhdessä kauan puistossa; Minna veti
Christophen salaperäisesti erään lehtimajan hämärään ja pani hänen
kaulaansa pienen, hajuvedeltä tuoksuvan pussin, johon hän oli leikannut
tukastaan hiuskiharan; he uudistivat ikuisen valansa, he vannoivat
kirjoittavansa toisilleen joka päivä; ja he valitsivat taivaalta
erään tähden, johon he katselisivat molemmat yhä yhtaikaa. Tuli
tuo kohtalokas päivä. Ainekin kymmenen kertaa oli Christophe öisin
yksikseen ajatellut: "Missä hän on huomenna?"; ja nyt hän sai ajatella:
"Tänään siis, tänä aamuna hän on vielä täällä; tänä iltana ei hän enää
ole." Christophe läksi Minnan luo jo ennen kello kahdeksaa. Minna
ei ollut vielä noussut ylös. Christophe koetti kävellä puutarhassa;
hän ei voinut sitä tehdä, hän tuli takaisin sisään. Eteiskäytävä oli
täynnä matkalaukkuja ja kääröjä; hän istahti erään huoneen nurkkaan
kuunnellen jännityksessä ovien ääniä ja permantopalkkien narinaa; hän
tunsi askelet, joiden tepsutuksen hän kuuli yläkerrasta. Rouva von
Kerich riensi läpi huoneen; hänen huulillaan vilahti hymy, kun hän näki
Christophen, ja hän toivotti hänelle leikillisesti ja pysähtymättä
hyvää huomenta. Minna tuli viimein. Hän oli kalpea, hänen silmänsä
olivat itkettyneet; hän ei ollut nukkunut viimeisenä yönä enempää kuin
nuorukainenkaan. Hän jakeli palvelijoille käskyjä, hätäisen näköisenä;
hän ojensi kätensä Christophelle, puhuen samallaikaa vanhan Fridan
kanssa. Hän oli jo matkapuvussa. Rouva von Kerich tuli takaisin. Naiset
väittelivät keskenään jostakin hatturasiasta. Minna ei näyttänyt
huomaavankaan Christophea, joka seisoi unohdettuna pianon vieressä.
Hän poistui äitinsä kanssa ulos, tuli takaisin; ovella hän vielä huusi
jotakin rouva von Kerichille. Hän sulki oven. He olivat kahden. Minna
juoksi Christophen luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet kanssaan
viereiseen pikkusaliin, jonka ikkunaluukut olivat jo suljetut. Sitten
hän painoi rajusti kasvonsa Christophen kasvoja vastaan, ja syleili
häntä kaikin voimin. Hän kysyi, itkien: -- Lupaathan, lupaathan
rakastaa aina minua? He nyyhkyttivät hiljaa ja suonenvetoisesti,
koettaen estää muiden kuulemasta heidän itkuaan. He erosivat
toisistaan, kun kuulivat läheneviä askeleita. Minna pyyhki silmänsä
ja tekeytyi palvelijoille puhuessaan jälleen tyynen ja arvokkaan
näköiseksi; mutta hänen äänensä vapisi.
Christophen onnistui varastaa nenäliina, jonka Minna oli pudottanut,
hänen likainen, rypistynyt, kyyneleistä kostea nenäliinansa.
Hän saattoi ystävättäriään heidän vaunuissaan asemalle saakka.
Lapsukaiset istuivat vastatusten ja uskalsivat tuskin katsahtaa
toisiinsa, he pelkäsivät purskahtavansa itkuun. Heidän kätensä etsivät
salaa toisiaan ja puristivat niin, että koski. Rouva von Kerich katseli
heitä ovelan suopeasti eikä ollut huomaavinaan mitään.
Viimein soi lähtökello. Christophe seisoi ulkona, rautatievaunun
ovella; kun juna lähti liikkeelle, alkoi hän juosta vaunun vieressä,
katsomatta eteensä, törmäten rautatievirkailijoihin, silmät luotuina
yhä Minnan silmiin, kunnes juna vilisti ohitse. Ja hän juoksi yhä
vaan, kunnes ei enää nähnyt mitään. Silloin hän pysähtyi, aivan
hengästyksissään; hän huomasi olevansa asemasillalla, keskellä vieraita
ihmisiä. Hän meni kotiinsa, josta kaikki muut olivat silloin onneksi
kaupungilla; ja koko aamun hän itki.
Ensi kertaa elämässään tunsi hän eron kauheaa tuskaa. Julma kidutus
kaikille rakastavaisille sydämille! Maailma on kuollut, kaikki on
tyhjää. Sydän rutistuu kokoon, ei voi enää hengittääkään: se on
kuoleman ahdistusta, voittamatonta vaikeutta elää. Varsinkin, kun
samoaa joka hetki polkuja, joita rakastettu kulki, kun kaikki esineet,
jotka ihmistä ympäröivät, loihtivat alinomaa esiin armaan kuvan;
kun täytyy olla siinä tutussa piirissä, jossa ennen oltiin yhdessä,
kun samaan paikkaan sidottuna tahtoo itsepäisesti elää muistoissaan
kadonneet onnenhetket. Silloin tuntuu kuin kuilu aukeaisi jalkain alla:
siihen kumartuu katselemaan, päätä alkaa pyörryttää, on kaatumaisillaan
siihen, kaatuu. Luulee näkevänsä kuoleman kasvojensa edessä. Ja
näkeekin sen: ero rakastetusta on vain yksi kuoleman naamioita. Elää
tuijottaen tuskakseen kalleimman katoamista, mitä sydämellä on: itse
elämä katoaa, jää ainoastaan syvyys, musta tyhjyys.
Christophe kierteli katselemassa kaikkia rakkaita paikkoja, saadakseen
kärsiä yhä enemmän. Rouva von Kerich oli jättänyt hänelle puutarhan
avaimen, että hän olisi saanut käydä siellä heidän poissa ollessaan.
Christophe palasi sinne jo samana päivänä, hän oli nääntyä siihen
paikkaan tuskasta. Hänestä oli tuntunut, että hän voisi löytää sieltä
edes rahdun tuota olentoa, joka oli lähtenyt: hän löysi sitä liikaakin;
Minnan kuva liihoitteli kaikkialla nurmikentillä; hän luuli näkevänsä
hänen tulevan vastaan jokaisesta puistokäytävän kulmauksesta: hän tiesi
kyllä, ettei Minna ilmestyisi; mutta hän tahtoi lisätä kidutustaan,
uskotellen sellaista mahdottomuutta, haeskellen rakkaiden muistojen
jälkiä sokkeloisen pensaston poluilla, glysiini-köynnösten verhoamalla
pengermällä, lehtimajan penkillä. Ja julmasti kuin pyöveli hän toisti
itselleen: "Viikko sitten... kolme päivää sitten... eilen, niin, juuri
eilen hän oli tässä... ja vielä tänä aamuna!..." Hän raateli sydäntään
näillä ajatuksilla, kunnes hänen täytyi viimein lakata, sillä hän oli
nääntyä kuoliaaksi. -- Suruun sekaantui kiukku häntä itseään vastaan,
että hän oli niin huonosti käyttänyt kadonneen ajan, vaikka hän olisi
voinut käyttää sen toisin. Niin monta minuuttia, niin monta tuntia oli
mennyt hukkaan, jolloin hänellä oli ollut autuus nähdä häntä, hengittää
hänen läheisyydessään, saada virvoitusta hänen olennostaan! Ja hän oli
päästänyt ajan käsistään, nauttimatta jok'ainoasta pikku hetkestä!...
Ja nyt... nyt oli liian myöhäistä... Auttamatonta! Parantamatonta!
Christophe meni kotiin. Omaiset olivat hänestä vihattavia. Hän ei
voinut sietää heidän kasvojaan, heidän joutavia juttujaan, samanlaisia
kuin eilen, kuin aina sitä ennen, samanlaisia kuin silloinkin, jolloin
hänellä oli vielä Minna. He vain elivät totuttua elämäänsä, niinkuin
heidän keskuudessaan ei olisi tapahtunut tällainen onnettomuus.
Eikä myöskään kaupunki näyttänyt aavistavan mitään. Ihmiset menivät
töihinsä, laulaen, metelöiden, kiireissään; sirkat sirisivät, taivas
hohteli. Hän vihasi niitä kaikkia, häntä tukahutti sellainen yleinen
itsekkyys. Mutta hän oli itse itsekkäämpi kuin koko maailma. Millään
ei ollut hänelle enää arvoa, hänessä ei ollut enää hyvyyttä. Hän ei
rakastanut enää ketään.
Kului joukko surkeita päiviä. Työ otti konemaisesti hänen aikansa;
mutta elämän rohkeutta ei hänellä enää ollut.
Eräänä iltana, kun hän istui pöydässä läheistensä kanssa, mykkänä ja
masentuneena, kolkutti kirjeenkantaja oveen ja antoi hänelle kirjeen
Hänen sydämensä tunsi sen ennenkuin hän näki käsialan. Neljä paria
silmiä iskeytyi häneen hävyttömän uteliaina, odottaen, että hän
lukisi kirjeen, toivoen kovasti huvia tässä alinomaisessa ikävässä
yksitoikkoisuudessa. Christophe asetti kirjeen lautasensa viereen ja
pakotti itsensä olemaan sitä avaamatta, väittäen välinpitämättömästi
tietävänsä, mitä se sisälsi. Veljet eivät uskoneet häntä, heitä
harmitti, he vaaniskelivat häntä yhä; ja hän kärsi todellista
kidutusta, kunnes ateria viimeinkin loppui. Silloin vasta pääsi hän
sulkeutumaan kamariinsa. Hänen sydämensä jyskytti niin kovasti, että
hän oli repiä kirjeen sitä avatessaan. Hän vapisi pelosta, mitä
kirjeessä olisi; mutta kun hän vilkaisi ensimäisiin sanoihin, valtasi
hänet ilo.
Siinä oli muutamia sangen ystävällisiä rivejä. Minna kirjoitti hänelle
salaa. Hän kutsui häntä nimellä: "Rakas _Christlein_"; hän sanoi, että
hän oli paljon itkenyt, että hän oli katsonut tähteen joka ilta, että
hän oli ollut Frankfurtissa ja se oli suuremmoinen kaupunki, siellä
oli hurmaavan komeita kauppoja, mutta hän ei ollut huomannut mitään,
siksi, että hän ajatteli ainoastaan _Christleiniä_. Minna muistutti
hänelle, että hän oli vannonut olla hänelle uskollinen, eikä katsoa
ainoaankaan toiseen hänen poissa ollessaan, vaan ajatella pelkästään
häntä. Minna tahtoi, että Christophe tekisi työtä koko ajan, kun hän
oli poissa kaupungista, että Christophesta tulisi kuuluisa, ja Minnasta
silloin myöskin. Minna lopetti kysyen, muistiko Christophe pikku
salia, jossa he olivat ottaneet toisiltaan jäähyväiset sinä aamuna,
jolloin hän lähti, ja hän pyysi, että Christophe menisi jonakin aamuna
sinne; hän vakuutti, että hän olisi sielussaan siellä ja että hän
sanoisi siellä hänelle ne jäähyväiset uudestaan samalla tavalla. Minna
kirjoitti alle: "ikuisesti, ikuisesti sinun!..." ja hän oli lisännyt
kirjeeseen postscriptumin, jossa hän kehoitti häntä ostamaan vanhan,
ruman huopahattunsa sijaan olkisen merimieshatun: -- Kaikilla hienoilla
herroilla täällä on sellainen: -- sen piti olla paksusti punottu, nauha
leveä ja sininen.
Christophe luki kirjeen neljästi ennenkuin hän kykeni ymmärtämään
sen kokonaan. Hänen päätään pyörrytti, hänellä ei ollut edes voimaa
olla onnellinen; hän tunsi yhtäkkiä itsensä niin väsyneeksi, että hän
heittäytyi vuoteeseensa ja luki kirjeen uudestaan ja suuteli sitä vähän
väliä. Hän pani sen päänaluisensa alle, ja käsi koetteli lakkaamatta,
oliko se siellä. Olo tuntui hänestä kuvaamattoman hyvältä. Hän nukahti
ja nukkui yhtä mittaa seuraavaan aamuun.
Elämä oli nyt siedettävämpää. Minnan uskollinen ajatus leijui hänen
ympärillään. Hän ryhtyi vastaamaan hänen kirjeeseensä; mutta hänellä ei
ollut oikeutta kirjoittaa hänelle vapaasti, hänen täytyi salata, mitä
tunsi; se oli tuskallista ja vaikeaa. Hän kiusasi itseään koettaessaan
kömpelösti verhota rakkauttaan juhlallisiin kohteliaisuuslauseihin,
jollaiset tekivät hänet aina naurettavaksi.
Kun hän oli lähettänyt kirjeensä, alkoi hän odottaa Minnalta vastausta;
hän eli pelkästään tuosta odotuksesta. Jaksaakseen olla kärsivällinen
koetti hän kävellä kaupungilla, lueskella. Mutta hän ei ajatellut muuta
kuin Minnaa, hän toisti hänen nimeään kiihkohullun itsepintaisuudella;
hän rakasti tuota nimeä niinkuin epäjumalaa; hänellä oli aina taskussa,
minne hän menikin, nide Lessingin teoksia, koska siinä oli Minnan
ristimänimi; ja joka päivä kiersi hän teatterista tultuaan pitkän
matkaa erään ompelutavarakaupan eteen, sillä sen kyltissä olivat nuo
viisi rakasta kirjainta.
Hän soimasi itseään, jos vähänkin huvitteli, vaikka Minna oli käskenyt
häntä työskentelemään lakkaamatta ja tekemään Minnan kuuluisaksi.
Tuon pyynnön turhamainen lapsellisuus liikutti häntä, se oli hänestä
luottamuksenosoitus. Christophe päätti täyttää Minnan toivomuksen ja
kirjoittaa sävellyksen, joka ei olisi Minnalle ainoastaan omistettu,
vaan suorastaan pyhitetty. Eikä hän olisi tähän aikaan voinutkaan
mitään muuta tehdä. Tuskin hän oli päättänyt sen, niin musikaaliset
ajatukset suorastaan pursuivat hänessä esiin. Ne tulivat niinkuin
vesivyöry, joka oli kuukausia kokoontunut padon sisälle ja murtautui
nyt yhtäkkiä rikkoen esteet. Hän ei lähtenyt huoneestaan kokonaiseen
viikkoon. Louisa kantoi ruuan hänen ovensa eteen; sillä Christophe ei
antanut hänen edes tulla sisään.
Hän kirjoitti kvintetin klarinetille ja jouhisoittimille. Ensimäinen
osasto oli runoa nuoruuden toiveista ja kaipuusta; viimeinen
leikittelevää lemmen haaveilua, jossa pilkahteli hieman Christophen
kesytöntä huumoria. Mutta koko teoksen pääosa oli sävellyksistä toinen:
_larghetto_, jossa Christophe kuvasi kiihkeää ja viatonta pikku naista;
se oli, tai sen piti olla, kuvaus Minnasta. Kukaan ei sitä olisi
tuntenut häneksi, kaikkein vähimmin Minna itse; mutta tärkeintä oli,
että Christophe tunsi sen itse erinomaisesti; ja hän nautti väristävää
iloa kuvitellessaan anastaneensa siten rakkaansa koko olemuksen. Mikään
työ ei ollut koskaan ollut hänelle helpompaa eikä onnellisempaa: se
oli rakkauden ylenpalttista purkautumista, rakkauden, jota ero oli
nyt häneen koonnut; ja samalla antoi kunnioitus taidetta kohtaan ja
vaadittava ponnistus hallita intohimonsa ja keskittää se kauniiseen ja
selvään muotoon hänelle henkisen terveyden, sielun voimain tasapainon,
joka tuntui melkeinpä ruumiillisena hekumana. Korkein nautinnoista,
jonka kaikki luovat taiteilijat tuntevat: luomishetkenä vapautuu
täydellisesti kiihkojen ja tuskien orjuudesta; tulee vuorostaan niiden
herraksi. Ja kaikki, mikä tuottaa iloa, kaikki, mikä antaa kärsimyksiä,
tuntuu nyt oman tahdon vapaalta leikiltä. Ah, liian lyhyitä onnen
hetkiä; sillä pian kokee jälleen entistä raskaampina todellisuuden
kahleet.
Sillaikaa kuin Christophe oli työssä, ennätti hän tuskin muistaa, että
Minna oli poissa: hän eli hänen kanssaan. Minna ei ollut Minnassa, hän
oli nyt täysin Christophen omassa persoonassa. Mutta kun Christophe
lopetti sävellyksensä, oli hän jälleen yksin, yksinäisempi kuin ennen,
väsyneempi, uupunut ponnistuksesta. Hän muisti, ettei hän ollut
kirjoittanut Minnalle kahteen viikkoon, ja ettei Minna ollut hänelle
vastannut.
Hän kirjoitti nyt taas hänelle: ja tällä kertaa ei hän voinut tyytyä
täydellisesti pakkoon, johon hän oli ensimäisessä kirjeessä alistunut.
Hän moitiskeli Minnaa, leikkiä laskien, -- sillä hän ei uskonut
sanojaan itsekään, -- että Minna oli hänet unhottanut. Hän toruskeli
hänen laiskuuttaan, ja koetteli häntä hellästi ärsytellä. Herättääkseen
Minnan uteliaisuutta hän puhui työstään hyvin salaperäisesti; myöskin
siksi, että hän tahtoi valmistaa Minnalle hänen palatessaan yllätyksen.
Hän kuvaili yksityiskohdin hattua, jonka hän oli ostanut; ja kertoi,
että totellakseen pikku tyranniaan, -- ja hän olikin totellut kirjeen
kaikkia määräyksiä, -- ei hän ollut lähtenyt enää kotoaan, vaan
oli tekeytynyt sairaaksi, ettei olisi tarvinnut mennä mihinkään
vieraisille. Hän ei lisännyt, että hän oli loukannut herttuaakin,
siten, että oli kerran mieluisemmassa totteluinnossa suvainnut olla
menemättä eräihin illatsuihin linnaan, vaikka hänet oli sinne kutsuttu.
Koko kirje oli pelkkää iloista välittömyyttä ja täynnä rakastavaisille
suloisia pikku salaisuuksia: hän kuvitteli, että yksin Minnalla oli
niihin avain, ja luuli olevansa hyvin kekseliäs, kun käytti joka
paikassa "rakkaus"-sanan asemasta sanaa "ystävyys".
Kirjeensä laadittuaan tunsi hän hetken helpoitusta: ensinnäkin siksi,
että se oli saanut hänet tuntemaan jollain tavoin puhelleensa poissa
olevan kanssa. Mutta varsinkin sen tähden, että hän uskoi Minnan kohta
vastaavan. Hän oli siis sangen kärsivällinen ne kolmisen päivää,
joiden hän oli laskenut menevän postilta kirjettä Minnalle viedessä
ja tuodessa hänelle vastausta. Mutta kun neljäs päivä loppui, alkoi
hänestä taas tuntua siltä kuin hän ei olisi voinut elää. Hänellä ei
ollut enää tarmoa, ei mielenkiintoa mihinkään, paitsi niillä hetkillä,
jolloin hän odotti postimiehen saapumista. Silloin hän suorastaan
vapisi kärsimättömyydestä. Hän sai taikauskoisia päähänpistoja ja haki
kaikenlaisista pikkumerkeistä, -- uunissa palavien puiden rätinästä,
sattumalta lausutusta sanasta, -- vakuutusta, että kirje tulisi. Kun
odotusaika meni turhaan, niin hän vaipui jälleen voimattomuuteen. Ei
työstä, ei kävelystä puhettakaan: olemassaolon ainoa tarkoitus oli
odottaa seuraavaa postia; ja häneltä vaadittiin koko tarmoa, että hän
olisi jaksanut odottaa siihen saakka. Mutta kun tuli ilta eikä sinä
päivänä enää ollut mitään toivon syytä, silloin masentui hän aivan;
hänestä tuntui, että hän ei jaksaisi enää elää huomiseen asti; ja hän
istui tuntikausia pöytänsä ääressä, puhumatta, ajattelematta, vailla
voimaa mennä edes nukkumaan, kunnes viimeiset tahdon tähteet johtivat
hänet vuoteeseen; ja hän nukkui vaikeaa unta, nähden sekavia unia,
jotka saivat hänestä yön tuntumaan iankaikkiselta.
Moinen lakkaamaton odotus muuttui viimein suorastaan ruumiilliseksi
kidutukseksi, kalvavaksi taudiksi. Christophe alkoi epäillä isäänsä,
veljiään, jopa postimiestäkin, että he piiloittelivat hänelle
saapunutta kirjettä. Häntä kiusasivat kaikenlaiset rauhattomat luulot.
Minnan uskollisuutta ei hän epäillyt hetkeäkään. Ettei Minna hänelle
kirjoittanut, johtui siitä, että hän oli sairas, kuolemaisillaan,
ehkäpä jo kuollut. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kolmannen kirjeen,
muutamia sydäntä viiltäviä rivejä, joissa hän ei enää välittänyt estää
tunteitansa näkymästä enempää kuin huoli oikeinkirjoitusvirheistäkään.
Posti oli pian lähtevä; hän oli pyyhkinyt pois, tuhrannut koko sivun
arkkia kääntäessään, räiskyttänyt kuorta sulkiessaan sille mustetta: ei
sillä väliä! Hän ei olisi jaksanut odottaa seuraavan postin lähtöön.
Hän juoksi ulos ja lykkäsi kirjeen laatikkoon, ja odotti sitten
kuolemantuskissa. Seuraavana yönä näki hän Minnan ilmielävänä, mutta
sairaana, kutsuvan häntä avukseen; Christophe nousi ylös, aikoi juosta,
mennä jalkaisin hänen luokseen, mutta minne? Missä hän nyt oli?
Neljäntenä aamuna tuli viimein Minnalta kirje, tuskin puoli sivua, --
kylmä ja jäykkä. Minna sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mistä Christophe
oli saanut syyn moiseen hassuun huoleen; kertoi, että hän voi hyvin,
ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa, pyysi häntä olemaan vasta niin
kiihtymättä ja keskeyttämään kirjevaihdon.
Christophe aivan tyrmistyi. Hän ei suinkaan epäillyt Minnan
rehellisyyttä. Hän vain syytti itseään, hän ajatteli, että Minna oli
täydellä oikeudella tyytymätön hänen varomattomiin ja järjettömiin
kirjeisiinsä. Hän haukkui itseään hölmöksi, hän iski otsaansa
nyrkeillään. Mutta tekipä hän mitä tahansa: hänen oli pakko tuntea,
ettei Minna rakastanut häntä niinkuin hän Minnaa.
Sitten seuraavat päivät olivat niin harmaat, ettei niistä voi sanoa
mitään. Tyhjyyttä ei saata kuvailla. Christophelta oli viety kaikki,
mikä häntä kiinnitti elämään: hänen kirjeensä Minnalle. Niinpä
hän olikin nyt kuin mikä kone; ja ainoa teko, joka herätti hänen
harrastustaan, oli se, että hän illalla ennen levolle menoaan nyppi
kuin koulupoika almanakastaan pois jälleen yhden noita loppumattoman
pitkiä päiviä, jotka eroittivat hänet siitä päivästä, jolloin Minna oli
palaava kaupunkiin.
Aika, jolloin rouvan ja hänen tyttärensä olisi pitänyt olla kotona,
oli mennyt; heidän olisi pitänyt saapua jo viikko sitten. Christophen
horrosmaista tylsyyden tilaa oli seurannut kiihkeä levottomuus. Minna
oli lähtiessään luvannut ilmoittaa hänelle, minä päivänä ja millä
tunnilla he palaisivat. Christophe oli joka hetki valmis rientämään
heitä vastaan; ja hän aprikoi yhtä mittaa, mikä tähän myöhästymiseen
oli syynä.
Eräänä iltana tuli muuan naapuri ja isoisän ystävä, verhoilija Fischer
pakinoimaan hetkisen piippuaan poltellen Melchiorin kanssa, kuten
usein ennenkin illallisen jälkeen. Christophe, jota kalvoi alinomainen
huoli, aikoi lähteä ylös huoneeseensa, sillä nytkin hän oli odottanut
turhaan postimiestä. Silloin hätkähti hän yhtäkkiä: hän kuuli Fischerin
sanovan, että hänen täytyi lähteä varhain seuraavana aamuna Kerichien
taloon panemaan uutimia ikkunoihin. Christophe kysyi tyrmistyneenä:
-- Ovatko he sitten jo tulleet?
-- Vekkuli, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin; aikaa sitten!
vastasi ukko Fischer irvistellen. He tulivat toissa päivänä.