ulos. Äiti, joka oli jo jonkun aikaa pitänyt häntä silmällä, vaikkei
Christophe ollut sitä huomannut, meni hänen perästään ja kysyi arasti,
minne hän aikoi. Christophe ei vastannut, hän juoksi ulos. Hän kärsi
hirveitä tuskia.
Hän riensi Kerichien taloon. Kello oli yhdeksän illalla. Vallasnaiset
istuivat molemmat salissa, eivätkä näyttäneet kummastelevan, kun
huomasivat hänet. He sanoivat hänelle hyvää iltaa. Minna, joka oli
kirjoittamassa, kurotti hänelle pöydän takaa kätensä ja jatkoi
kirjettään, kysellen hajamielisen näköisenä, miten hän voi. Hän
pyysi sitäpaitsi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, ja oli sitten
kuuntelevinaan, mitä Christophe puhui; mutta hän keskeytti nuorukaisen
puheen kysyäkseen jotakin äidiltään. Christophe oli valmistanut joukon
liikuttavia sanoja, kertoakseen kaikki, mitä hän oli kärsinyt heidän
poissa ollessaan: nyt jaksoi hän tuskin sammaltaa muutaman sanan;
kumpikaan naisista ei niistä välittänyt, eikä hän uskaltanut jatkaa: se
olisi kuulunut sorasoinnulta.
Kun Minna oli lopettanut kirjeen, otti hän käsityönsä, istuutui
muutaman askelen päähän Christophesta ja alkoi kertoa matkastaan. Hän
tarinoi hupaisista viikoista, jotka oli viettänyt, ajeluretkistä,
hovielämästä, mielenkiintoisista ylhäisistä ihmisistä; hän innostui
vähitellen ja puhui paljon sellaisista tapahtumista ja henkilöistä,
joita Christophe ei laisinkaan tuntenut, mutta joiden muisto sai
Minnan äidin ja hänet itsensä ilosta nauramaan. Christophe tunsi
itsensä muukalaiseksi keskellä kaikkea tuota kerrottua; hän ei tiennyt,
miten käyttäytyä, ja hän nauroi nolon näköisenä. Hänen silmänsä eivät
lakanneet katselemasta Minnan kasvoja, ne pyysivät, ne rukoilivat yhden
ainoan katseen almua. Mutta kun Minna katsoi häneen, -- ja se tapahtui
harvoin, sillä paremminkin hän puhui äidilleen kuin Christophelle, --
niin olivat hänen silmänsä samoin kuin hänen äänensäkin ainoastaan
rakastettavat ja välinpitämättömät. Varoiko Minna äitiään, vai
ymmärsikö Christophe hänet väärin? Hän olisi tahtonut puhua Minnalle
kahden kesken, mutta rouva von Kerich ei poistunut heidän paristaan
hetkeksikään. Christophe koetti kääntää pakinan suuntaan, joka läheni
häntä itseään; hän puhui töistään, suunnitelmistaan; hän aavisti
hämärästi, että Minna väistyi hänestä erilleen; ja vaistomaisesti
koetti hän herättää hänessä mielenkiintoa itseensä. Ja tosiaan näytti
Minna kuuntelevan hyvin tarkkaavasti; hän keskeytti hänen kertomustaan
pikku huudahduksilla, jotka eivät aina sopineet paikalleen, mutta
joiden sävy kuitenkin ilmaisi mielenkiintoa. Mutta juuri, kun
Christophe alkoi jälleen pienen lempeän hymyn huumaamana toivoa,
näki hän Minnan nostavan pikku kätensä suulleen ja haukoittelevan.
Christophe vaikeni heti. Minna huomasi sen, ja pyysi sievästi anteeksi,
sanoen olevansa väsynyt. Christophe nousi ylös, ajatellen, että
häntä pyydettäisiin jäämään; mutta hänelle ei virketty mitään. Hän
viivytteli hyvästejään ja odotti ainakin sanottavan, että hän olisi
tervetullut takaisin huomenna: siitä ei puhettakaan. Hänen täytyi
lähteä. Minna ei saattanut häntä eteiseen. Hän ojensi hänelle kätensä,
-- välinpitämättömänä ja kylmänä riippui se Christophen kädessä; ja
Christophe erosi heistä keskellä salia.
Hän palasi kauhistunein sydämin kotiinsa. Siitä Minnasta, jonka hän
oli nähnyt kaksi kuukautta sitten, hänen rakkaasta Minnastaan, siitä
ei ollut enää mitään jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Mikä hänestä
oli tullut? Poika-raukalle, joka ei ollut koskaan vielä kokenut
sitä alinomaista vaihtelua, täydellistä katoamista, perinpohjaista
uudistumista, jonka alaisia elävät olennot ovat, olennot, joista
enemmistö ei ole edes sieluja, vaan sielukokoelma, jossa toiset
seuraavat toisiaan, muuttuvat, sammuvat yhtämittaa, -- hänelle oli
suora totuus liian julma: hän ei voinut alistua sitä uskomaan. Hän
karkoitti kauhuissaan mielestään sen ajatuksen ja koetti vakuuttaa
itselleen, että tämä oli näköharhaa, että Minna oli yhä entinen. Hän
päätti palata hänen luokseen heti huomisaamuna ja puhua hänen kanssaan,
millä hinnalla tahansa.
Hän ei nukkunut hetkeäkään seuraavana yönä. Hän luki kaikki seinäkellon
lyönnit, yhden toisensa jälkeen. Kohta päivän valjettua hän lähti
maleksimaan Kerichien talon ympärillä; ja hän meni sisään niin pian
kuin suinkin saattoi. Hän ei tavannut Minnaa, vaan rouva von Kerichin,
joka kasteli aamuvirkkuna paraikaa karahvi kädessä verannan vieressä
kasvavia kukkia. Kun hän huomasi Christophen, pääsi häneltä hiukan
pilkallinen huudahdus:
-- Ahaa, tekö se olette!... Te tulette oikeaan aikaan, minulla on
teille hiukan puhumista. Odottakaa, odottakaa...
Rouva pistäysi sisään viedäkseen sinne karahvin ja kuivatakseen
kätensä; sitten hän tuli takaisin, ja hänen huulillaan vilahti hieno
hymy, kun hän näki, miten typertynyt Christophe oli: poikanen aavisti
varmaankin onnettomuuden lähestyvän.
-- Mennään puutarhaan, sanoi rouva, siellä saamme olla paremmin
rauhassa.
Christophe seurasi rouva von Kerichiä tuohon puutarhaan, joka oli niin
täynnä hänen rakkauttaan. Rouvalla ei ollut kiire puhumaan, häntä
huvitti pojan mielenliikutus.
-- Istutaanhan, virkkoi rouva viimein.
He asettuivat penkille, jossa Minna oli ojentanut hänelle huulensa
suudeltaviksi lähtöpäivän edellisenä iltana.
-- Minä uskon, että te jo tiedätte, mistä on kysymys, virkkoi rouva
von Kerich, tullen niin totisen näköiseksi, että Christophe tyrmistyi
yhä enemmän. Minä en olisi koskaan uskonut sellaista, Christophe. Minä
pidin teitä aina vakavana poikana. Minä luotin teihin täydellisesti.
Minä en olisi uskonut teidän käyttävän väärin luottamustani ja
koettavan panna tyttäreni päätä pyörälle. Hän oli uskottu teidän
huostaanne, teidän olisi pitänyt kunnioittaa häntä, ja kunnioittaa
minua, kunnioittaa itseänne.
Rouva von Kerichin äänessä oli leikillisen ivan vivahdus; -- rouva ei
pitänyt tätä lasten pikku haaveilua millään tavoin huolestuttavana
tapauksena; -- mutta Christophe ei sitä vivahdusta ymmärtänyt; hän
käsitti nuo moitteet traagillisesti, niinkuin kaiken muunkin: ne
repivät hänen sydäntään:
-- Mutta, rouva... mutta, rouva... sammalteli hän kyyneleet silmissä.
Minä en ole koskaan käyttänyt teidän luottamustanne väärin. Älkää sitä
uskoko, minä rukoilen teitä... Minä en ole kunniaton mies, sen vannon
teille!... Minä rakastan neiti Minnaa, rakastan häntä koko sielustani,
mutta tahdon hänet vaimokseni. Rouva von Kerich hymyili.
-- Ei, poika-parka, vastasi hän alentuvaisen suopeasti, pohjalla
halveksinta, jonka Christophe nyt viimeinkin alkoi ymmärtää. Ei, se on
mahdotonta, se on lapsetusta.
-- Miksi? Miksi? kysyi Christophe.
Hän tarttui rouvaa käsiin, luuli, ettei hän puhunut vakavasti, sillä
rouvan ääni oli tullut lauhkeammaksi ja oli häntä rauhoittanut. Rouva
von Kerich hymyili yhä ja sanoi:
-- Siksi, että...
Christophe vaati suoraa vastausta. Ja vallasnainen sanoi nyt
Christophelle ivansävyisen säälivästi, -- sillä rouvahan ei käsittänyt:
Christophea täysin vakavasti, -- ettei Christophella ollut omaisuutta,
että Minna oli tottunut toisenlaisten. Christophe huudahti vastaan,
että se ei haittaisi mitään, että hänestä tulee kuuluisa, rikas, että
hän saa rahaa, kaikkea, mitä Minna tahtoi. Rouva von Kerich näytti
epäilevältä; häntä huvitti moinen itseluottamus, ja hän pudisti päätään
kieltävästi. Christophe uudisti vakuuttelunsa.
-- Ei, Christophe, sanoi silloin rouva von Kerich, ei maksa vaivaa
keskustella enää asiasta, se on mahdotonta. Se ei ole pelkästään
rahakysymys. Paljon muuta!... Säätyrajoitus...
Hänen ei tarvinnut lopettaa. Se tunkeutui kuin oka suoraan Christophen
ytimiin. Hänen silmänsä aukenivat. Hän näki nyt ivan tuossa
ystävällisessä hymyssä, hän näki kylmyyden rouvan suopeassa katseessa,
hän ymmärsi yhtäkkiä kaiken, joka eroitti hänet tuosta hänen edessään
olevasta naisesta, jota hän oli rakastanut pojan rakkaudella, joka
näytti kohdelleen häntä äidillisesti. Hän tunsi nyt, miten paljon
rouvan hellyydessä oli alentuvaa ja halveksivaa. Christophe nousi ylös,
kalman-kalpeana. Rouva von Kerich jatkoi selittelyään, hyväilevällä
äänellään; mutta nyt oli tullut loppu; Christophe ei kuunnellut enää
sanojen musiikkia, hän näki joka sanan alla tuon jalosukuisen sielun
kuivuuden. Hän ei voinut vastata sanaakaan. Hän poistui. Maailma
kieppui hänen silmissään.
Kamariinsa päästyään heittäytyi hän vuoteelleen ja vääntelehti
vimmansa ja ylpeytensä raatelemana aivan kuin ennen pienenä. Hän
puri pielustansa, hän työnsi nenäliinan suuhunsa, ettei olisi kuultu
hänen huutoaan. Hän vihasi rouva von Kerichiä, hän vihasi Minnaa. Hän
halveksi heitä raivon voimalla. Hänestä tuntui kuin olisi häntä lyöty
korvalle, hän vapisi häpeästä, hän värisi raivosta, hänen täytyi tehdä
jotain heti paikalla, hän olisi kuollut, ellei olisi kostanut.
Hän nousi, kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä järjetöntä kiehuntaa:
"Rouvani!
"Minä en tiedä, onko niinkuin te vakuutitte, että olette
erehtynyt minun suhteeni. Mutta sen minä tiedän, että minä
olen erehtynyt suuresti teidän suhteenne. Minä luulin, että te
olisitte minun ystäviäni. Te sanoitte niin, ja te olitte sitä
olevinanne, ja minä rakastin teitä niinkuin omaa henkeäni. Minä
näen nyt, että se oli pelkkää valhetta, ja että hellyytenne minua
kohtaan ei ollut muuta kuin petosta: te käytitte minua omaksi
huviksenne, minä olin teille ajanviettona, minä olin teille
musikanttina, -- pikenttinä. Mutta teidän pikenttinne minä en
ole! Minä en ole kenenkään pikentti.
"Te annoitte minun tylysti ymmärtää, että minulla ei ole oikeutta
rakastaa teidän tytärtänne. Mikään maailmassa ei voi estää
minun sydäntäni rakastamasta ketä se tahtoo, ja vaikka minä en
ole jalosyntyinen kuin te, olen kuitenkin yhtä jalo kuin te.
Sydän miehen aateloi: jos en olekaan kreivi, on minussa ehkä
enemmän kunniaa kuin kreiveissä usein. Olipa edessäni pikentti
tai kreivi, sillä hetkellä, kun hän minua herjaa, minä häntä
halveksin! Minä halveksin kuin likaa jalkaini alla kaikkea, joka
väittää olevansa jaloa, jos sillä ei ole sielun jaloutta.
"Hyvästi! Te ette ole tuntenut minua. Te olette pettänyt minut.
Minä inhoan teitä.
"Tämän lausuu se mies, joka kielloistanne välittämättä rakastaa
Minna-neitiä, hän, joka rakastaa häntä kuolemaansa saakka, _koska
hän on minun_, eikä mikään voi häntä minulta riistää."
Tuskin hän oli heittänyt tämän kirjeen laatikkoon, niin hän kauhistui,
mitä oli tehnyt. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta eräät
lauseet palasivat aina hänen mieleensä; kylmä hiki nousi hänen
ohimoillensa, kun hän ajatteli, että rouva von Kerich luki näitä
mahdottomuuksia. Ensi hetkellä piti häntä vielä hänen epätoivonsa yllä;
mutta seuraavana päivänä hän jo käsitti, ettei hänen kirjeestään ollut
muuta tulosta kuin että se eroittaisi hänet perinpohjin Minnasta: ja
se tuntui hänestä onnettomuuksista kauheimmalta. Hän toivoi vielä,
ettei rouva von Kerich, joka tunsi hänen pikaisuutensa, ottaisi tätä
vakavalta kannalta, että hän tyytyisi varoittamaan häntä ankarasti,
ja että, -- ja kukapa tietää? -- hän ehkä heltyisi hänen vilpittömän
rakkautensa tähden. Hän odotti ainoastaan sanaa heittäytyäkseen rouva
von Kerichin jalkain juureen, hän odotti viisi päivää. Sitten tuli
kirje. Siinä sanottiin:
"Hyvä herra Krafft.
"Koska mielestänne on tapahtunut erehdys kahden puolen meidän
välillämme, niin on ehdottomasti viisainta olla sellaista enää
jatkamatta. Minä soimaisin itseäni, jos pakottaisin teitä
pitkittämään ystävyyttä, joka on käynyt teille kiusalliseksi.
Teistä lienee siis luonnollista, että meidän välimme katkeavat.
Toivon, että olette löytävä toisia ystäviä, jotka osaavat antaa
teille sen arvon kuin haluatte. Minä en epäile laisinkaan
tulevaisuuttanne ja seuraan loitompaa suopein mielin kehitystänne
musiikkiurallanne.
Parhaat tervehdykseni
Josepha von Kerich."
Katkerimmat moitteet eivät olisi olleet näin julmia. Christophe näki
olevansa hukassa. Henkilölle, joka viattomasti syyttää, voi aina
vastata. Mutta mitä tehdä tällaista välinpitämätöntä kohteliaisuutta,
tällaista olematonta vastaan? Christophe meni aivan sekaisin. Hän
ajatteli, ettei hän näkisi enää koskaan Minnaa; sitä hän ei jaksaisi
sietää. Hän tunsi, miten vähänarvoinen oli kaiken maailman ylpeys
pienimmänkin rakkauden rahdun rinnalla. Hän unohti koko itsetuntonsa,
hän tuli raukkamaiseksi, hän kirjoitti uusia kirjeitä, joissa
hän rukoili anteeksi. Ne olivat yhtä järjettömiä kuin tuo vihan
puuskauskin. Vastausta ei tullut.
Ja kaikki oli lopussa.
Hän oli kuolla. Hän aikoi tappaa itsensä. Hän aikoi tappaa toisia.
Hän ainakin kuvitteli, että hän sitä aikoi. Hänelle tuli murhapolton
ja murhan vimma. Ei saata aavistaa, minkälainen rakkauden ja vihan
tunteitten voima saattaa raivota eräiden lasten sydämissä. Se oli hänen
lapsuutensa hirvittävin kriisi ja siitä tuli lapsuuden loppukohta. Se
karkaisi hänen tahtonsa, mutta se olikin sen ainaiseksi murtaa.
Hän ei voinut elää enää. Hän seisoi tuntikausia ikkunaa vasten ja
katseli alas pihakivitykseen; hän ajatteli, aivan niinkuin ennen
pienenä ollessaan, että löytyi ainoastaan yksi keino päästä elämän
kidutuksesta, jos se kasvoi liian raskaaksi kantaa. Se keino oli
tuolla, hänen alapuolellaan, juuri tuossa... Hetki vain? Kukapa
tietää?... Ehkä vasta monien tuntien -- vuosisataisten -- hirveäin
kärsimysten jälkeen!... Mutta niin suuri oli hänen nuori epätoivonsa,
että hänen sieluaan veti vastustamattomasti tuohon päätä pyörryttävään
nieluun.
Louisa näki hänen kärsivän. Hän ei voinut tarkoin aavistaa, mikä
hänellä oli; mutta hänen vaistonsa varoitti häntä hämärästi vaarasta.
Hän koetti lähentyä poikaansa, ymmärtää hänen suruansa ja lohduttaa
häntä. Mutta äiti-parka oli vähitellen tottunut olemaan puhumatta
suoraan Christophen kanssa. Monet vuodet oli Christophe kätkenyt
ajatuksensa itseensä; ja Louisalla oli liiaksi elämän aineellisia
huolia, niin ettei hänellä ollut aikaa koettaa niitä aavistaa. Nyt, kun
hän olisi tahtonut rientää häntä auttamaan, ei hän tiennyt, mitä tehdä.
Hän kierteli Christophen ympärillä todellisessa sielun ahdistuksessa;
hän olisi toivonut löytävänsä sanoja, jotka olisivat helpoittaneet
hänen tuskaansa; hän ei uskaltanut puhua, sillä hän pelkäsi häntä
loukkaavansa. Ja niin varovainen kuin hän olikin, hän ärsytti häntä
kuitenkin, jokaisella liikkeellään, yksinpä läsnäolollaankin; sillä
Louisa ei ollut liioin kekseliäs eikä kovin herkkä tunteiltaan. Ja
kumminkin Christophe häntä rakasti, he rakastivat toinen toisiaan.
Mutta kun vähät seikat voivat maailmassa eroittaa toisistaan henkilöt,
jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan koko sielustaan! Liian
kovaääninen puhe, kulmikkaat liikkeet, pieni loukkaava nykäys
silmäluomissa tai nenänjuuressa, tottumukset aterioidessa, kävellessä
tai nauraessa, jokin ruumiillinen vastenmielisyys, jota ei vei
selittää... Sanotaan, että se ei merkitse mitään; ja se on kuitenkin
kokonainen maailma. Sangen usein se riittää syyksi, että äiti ja poika,
veljekset tai ystävykset, jotka ovat toisilleen kovin läheisiä, jäävät
silti aina vieraiksi.
Christophe ei siis löytänyt äidin hellyydessä riittävää tukea
vaarallisena kautenaan, joka hänellä nyt oli. Ja muuten: mitä arvoa on
toisten hellyydellä intohimon itsekkyydessä, joka ajattelee pelkästään
omaa olemustaan?
Eräänä yönä, kun hänen omaisensa nukkuivat ja kun hän istui pöytänsä
ääressä liikkumatta ja ajattelematta mitään, vaipuneena tuijottamaan
tuohon vaaralliseen aikomukseensa, kaikui pieneltä hiljaiselta
kadulta askeleita, ja naputus oveen herätti hänet yhtäkkiä synkästä
horroksesta. Ulkoa kuului epäselvää äänten sorinaa. Christophe
muisti, ettei isä ollut tullut vielä illalla kotiin, ja hän ajatteli
vihastuen, että hänet tuotaisiin nyt sinne juovuksissa, niinkuin viime
viikollakin, jolloin hänet oli löydetty keskeltä katua makaamasta.
Sillä Melchior ei noudattanut enää vähintäkään kohtuutta; hän
heittäytyi yhä enemmän paheen valtaan; hänen rautainen terveytensä ei
vain näyttänyt vähääkään kärsivän moisista mielettömistä hurjuuksista,
jotka olisivat tappaneet minkä muun miehen tahansa. Melchior söi neljän
miehen ruokahalulla, joi niin, että kaatui tiedottomana maahan, jäi
öiksi ulos jääkylmään sateeseen, rusikoitui pahasti tappeluissa, ja oli
seuraavana päivänä taas pystyssä, meluavan iloisena kuin ennenkin, ja
vaati, että kaikkien hänen ympärillään oli oltava iloisia.
Louisa oli jo noussut ylös ja meni kiireesti avaamaan; Christophe ei
hievahtanut, hän tukki käsillään korviaan, päästäkseen kuulemasta
Melchiorin juopunutta ääntä ja naapurien ilveileviä huomautuksia...
... Yhtäkkiä valtasi hänet selittämätön ahdistus: hän alkoi vavista,
tietämättä, miksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja samassa sai
sydäntäviiltävä tuskanhuuto hänet nostamaan päänsä. Hän ryntäsi
ovelle...
Keskellä miesten parvea, jotka puhuivat hiljaisella äänellä, pimeässä,
ainoastaan lyhdyn lekuttavan hohteen valaisemassa käytävässä,
makasi paareilla ruumis, niinkuin isoisä ennen, vettä valuen ja
liikkumattomana. Louisa nyyhkytti sen kaulassa. Melchior oli löydetty
myllyjoesta hukkuneena.
Christophelta pääsi huuto. Koko muu maailma unohtui, kaikki toiset
tuskat haipuivat tuossa tuokiossa. Hän heittäytyi isänsä ruumiille,
Louisan viereen, ja he itkivät yhdessä.
Istuessaan vuoteen vieressä vartioiden Melchiorin viimeistä unta, isän,
jonka kasvot olivat nyt saaneet ankaran ja juhlallisen ilmeen, tunsi
Christophe kuoleman synkän rauhan tulevan sieluunsa. Hänen lapsellinen
intohimonsa oli haihtunut niinkuin kuumepuuska; haudan jääkylmä
henkäys oli pyyhkäissyt sen kaiken pois. Minna, hänen ylpeytensä,
hänen rakkautensa, ja hän itsekin... oi, ihmiskurjuutta, miten kaikki
oli vähäpätöistä tämän todellisuuden, ainoan todellisuuden rinnalla:
kuoleman! Mitä maksoi vaivaa kärsiä niin paljon, kaivata niin paljon,
ahertaa niin paljon, saavuttaakseen ainoastaan tämän!
Hän katseli iäksi uinahtanutta isäänsä, ja hänen sielunsa täytti
ääretön sääli, hän muisti nyt hänen pienimmätkin hellyyden
osoituksensa, sillä kaikkine heikkouksineen ei Melchior ollut paha,
hänessä oli paljon hyvää. Hän rakasti omiaan. Hän oli rehellinen.
Hänessä oli rahtu Krafftien horjumatonta kunniallisuutta, joka ei
suvainnut moraali- ja kunniakysymyksissä tingintää eikä koskaan olisi
hyväksynyt itsessään noita pieniä rumuuksia, joita hienoissa piireissä
ei pidetä juuri vikoina. Melchior oli rohkea, ja kaikilla vaaran
hetkillä asetti hän itsensä sille suorastaan nauttien alttiiksi. Jos
hän oli omaksi ilokseen tuhlaavainen, oli hän sitä myöskin muille: hän
ei voinut nähdä ketään suruisena; ja hän antoi vierasvaraisesti siitä,
mikä oli hänen omaansa, ja siitäkin, mikä ei ollut hänen omaansa,
-- köyhille vaivaisille, joita jossakin kehtasi. Kaikki nämä avut
muistuivat nyt Christophen mieleen: -- osaksi hän keksikin ne tai
ainakin niitä liioitteli. -- Hänestä tuntui, ettei hän ollut ymmärtänyt
isäänsä oikein, hänen tuntonsa soimasi, ettei hän ollut rakastanut
häntä tarpeeksi. Hän näki hänet elämän lyömänä; ja hän luuli kuulevansa
tuon onnettoman sielun, joka oli ollut liian heikko taisteluun ja jonka
virta oli vienyt mukanaan, vaikeroivan hukkaan tuhottua elämäänsä. Hän
kuuli tämän valittavan rukouksen, jonka sävy oli kerran rusentanut
hänen sydäntään:
-- Christophe, älä halveksi minua!
Tunnontuskat mursivat häntä. Hän heittäytyi itkien suuteleman vainajan
kasvoja. Hän toisti niinkuin sillein ennenkin:
-- Rakas isä, minä en halveksi sinua, minä rakastan sinua! Anna
anteeksi!
Mutta valitus ei vaiennut, se kiihtyi hädäksi:
-- Älkää halveksiko minua, älkää halveksiko minua!...
Ja yhtäkkiä Christophe näki makaavansa itse vainajan paikalla. Hän
kuuli noiden kauheain sanain tulevan omasta suustaan, hän tunsi
sydäntään painavan hyödyttömän, auttamattomasti hukatun elämän
epätoivon. Ja hän ajatteli kauhuissaan: "Ah, ennen kaikki maailman
kärsimykset, kaikki tuskat kuin päättyä näin."... Miten lähellä hän
sitä oli ollut! Eikö hän ollut vähällä antautua kiusauksen valtaan,
murskata itse elämänsä, paeta pelkurimaisesti _tuskaansa_? Niinkuin
eivät kaikki tuskat, kaikki häpeät olisi pelkkää lapsen leikkiä
suurimman kidutuksen ja rikoksen rinnalla, joka oli: pettää itsensä,
kieltää vahva uskonsa, joutua halveksimaan itseään kuolemassa!
Hän näki, että elämä oli taistelu ilman lepoa ja armoa, jossa ihmisen,
jossa miehen, joka tahtoo miehen nimen kantaa, täytyy taistella
lakkaamatta, kokonaisia näkymättömien vihollisten sotalaumoja vastaan:
luonnon saaliinhimoisia voimia, valonarkoja haluja, hämäriä ajatuksia,
jotka vetävät petollisesti häntä alentamaan itsensä ja tuhoutumaan. Hän
näki, että hän oli ollut langeta ansaan. Hän näki, että onni ja rakkaus
ovat hetken petosta, joilla koetettiin saada sydän riisumaan aseensa ja
antautumaan. Ja tuo viisitoista-vuotias pikku puritaani kuuli Jumalansa
äänen:
-- Käy, käy, lepäämättä koskaan.
-- Mutta minne käyn, Herraa Mitä teenkin, minne menenkin, eikö loppu
ole aina sama, eikö päämaali ole tuossa?
-- Käykää kuolemaan, te, joiden täytyy kuolla! Käykää kärsimään, te,
joiden täytyy kärsiä. Ei eletä sen tähden, että oltaisiin onnellisia.
Eletään siksi, että täyttyisi Lakini. Kärsi. Kuole. Mutta ole, mitä
sinun pitää olla: -- Mies.