Minna veti kätensä pois -- he punastuivat molemmat. He eivät virkkaneet
sanaakaan, he eivät katsoneet toisiinsa. Lyhyen ja nolon vaitiolon
jälkeen ryhtyi Minna uudestaan soittamaan; hän oli järkyksissään: hänen
povensa kohoili hiljaa, aivan kuin hänellä olisi ollut hengenahdistus;
hän löi yhden väärän nuotin toisensa jälkeen. Christophe ei huomannut
sitä: hän oli vielä enemmän tyrmistynyt kuin Minna; hänen ohimosuonensa
jyskyttivät; hän ei kuullut mitään, ei tiennyt, mitä Minna soitti, ja
saadakseen vaikenemisen loppumaan teki hän käheällä äänellä joitakin
huomautuksia ristiin rastiin. Hän luuli olevansa Minnaan nähden
lopullisesti tuhon oma. Hän oli aivan murtunut teostaan, hän tuomitsi
sen järjettömäksi ja moukkamaiseksi. Kun tunti loppui, lähti hän
Minnan luota katsomatta häneen ja hyvästelemättä. Mutta Minna ei ollut
hänelle ollenkaan vihainen. Hän ei enää ajatellut, että Christophe oli
huonosti kasvatettu; ja se että hän teki äsken soittaessaan niin paljon
virheitä, johtui siitä, ettei hän koko aikana voinut olla katselematta
salaa Christopheen, kummastuneen uteliaana ja, -- nyt ensi kertaa, --
suopeasti.
Kun Minna jäi yksin, ei hän lähtenyt äitinsä luokse niinkuin muina
päivinä, vaan sulkeutui kamariinsa ja alkoi aprikoida tätä merkillistä
tapausta. Hän istui kyynärpää pöytää vasten kuvastimensa edessä.
Hänen silmänsä näyttivät hänestä lempeiltä ja loistavilta. Hän puri
hiljaa huuliaan, koettaen palauttaa kaikki muistiinsa. Ja katsellen
mielihyvällä pieniä, sieviä kasvojaan, eli hän jälleen koko äskeisen
kohtauksen, ja punastui ja hymyili. Ruokapöydässä hän oli vilkas ja
iloinen. Sitten hän ei tahtonut lähteä kävelemään, vaan jäi saliin
suurimmaksi osaksi iltapäivää; hänellä oli ompelus käsissä, mutta hän
ei tehnyt kymmentäkään pistosta, jotka eivät menneet vinoon; mutta
mitä se haittasi! Siellä yhdessä kolkassa huonetta ja selin äitiinsä
hän hymyili; tai halutti häntä yhtäkkiä oikaista vartaloaan, ja hän
alkoi hypellä pitkin permantoa laulaen täyttä suuta. Rouva von Kerich
oikein säikähti ja sanoi, että hän oli hassu. Minna heittäytyi hänen
kaulaansa, kiemurrellen naurusta ja syleili äitiään niin, että oli
hänet kuristaa.
Sinä iltana meni kauan ennenkuin hän asettui nukkumaan kamariinsa
mentyään. Hän katseli yhä itseään kuvastimesta, koetteli muistella
äskeistä asiaa, eikä ajatellut mitään, siksi, että hän oli koko
päivän ajatellut samaa asiaa. Hän riisuutui hitaasti; vähän väliä
hän keskeytti sen toimensa, istuutui sänkyyn, koettaen palauttaa
mieleensä kuvaa Christophesta: hänelle ilmestyi silloin Christophe
ihannoituna; ja nyt hän ei ollut Minnasta laisinkaan hullumpi. Hän
asettui vuoteeseen ja sammutti kynttilän. Kymmenen minuutin kuluttua
tuli aamullinen kohtaus yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hän purskahti
nauruun. Äiti nousi hiljaa ylös ja avasi hänen ovensa, luullen, että
Minna kielloista huolimatta luki vuoteessa. Hän näki Minnan loikovan
aivan rauhassa, silmät avoinna yölampun himmeässä valossa.
-- Mikä sinua niin huvittaa? kysyi rouva von Kerich.
-- Ei mikään, vastasi Minna vakavana.
-- Oletpa sinä miekkonen, kun sinulla on niin hauska omassa seurassasi.
Mutta nyt täytyy sinun jo nukkua.
-- Kyllä äiti, vastasi Minna taipuisasti.
Ja hän alkoi puolestaan toruskella:
-- Menehän nyt vaan pois! Mene pois!
Kunnes ovi sulkeutui ja hän saattoi rauhassa nauttia unelmistaan. Hän
vaipui miellyttävään horrokseen. Juuri nukkumaisillaan hätkähti hän
ilosta:
-- Hän rakastaa minua... Miten onnellinen olen! Miten hän on kiltti,
kun rakastaa minua!... Minä rakastan häntä niin!
Minna halasi pielustansa ja nukahti viimein.
Kun lapset seuraavan kerran kohtasivat toisensa, niin Christophe
hämmästyi, miten rakastettava Minna oli. Minna toivotti hänelle hyvää
huomenta ja kysyi häneltä, miten hän voi, hyvin lempeällä äänellä; ja
hän asettui pianon ääreen kiltin ja vaatimattoman näköisenä; hän oli
siivo kuin enkeli. Kaikki koulutytön ilkeät kujeet olivat haihtuneet;
ja hän kuunteli hartaasti Christophen huomautuksia, tunnusti, että
ne olivat oikeita, huudahti itsekin kauhusta, kun teki virheen, ja
koetti kaikin mokomin sitä korjata. Christophe ei ymmärtänyt tästä
mitään. Sangen lyhyessä ajassa Minna edistyi hämmästyttävästi. Hän
ei ainoastaan soittanut paremmin, hän rakasti musiikkia. Niin vähän
kuin Christophe olikin taipuvainen imarteluun, hänen täytyi nyt Minnaa
kiitellä. Minna punastui ilosta ja loi Christopheen kiitollisuudesta
kostean katseen. Hän pukeutui Christophea ajatellen; hän koristi
itseänsä valitun hienovärisillä nauhoilla; hän soi Christophelle
hymyjä ja riutuvia silmäyksiä, jotka huolestuttivat Christophea, jotka
kiihdyttivät häntä, jotka järistivät häntä sielun syvyyteen saakka.
Nyt koetti Minna puolestaan päästä puheisiin; mutta hänen puhuttavansa
olivat kaikkea muuta kuin lapsellisia: hän puhui vakavasti ja lausui
suurten runoilijain ajatuksia tietoviisaalla ja paljon vaativalla
äänellä. Christophe ei vastannut laisinkaan; hänen oli paha olla: tämä
uusi Minna, jota hän ei tuntenut, kummastutti häntä ja teki hänet
rauhattomaksi.
Minna katseli aina Christophea. Hän odotti... Mitä?... Tiesikö tyttö
sitä itsekään?... Hän odotti, että Christophe alkaisi uudestaan... Sitä
varoi Christophe tekemästä, sillä hän oli vakuutettu, että oli silloin
käyttäytynyt hölmösti; hän ei muuten näyttänyt sitä muistavankaan.
Minna hermostui siitä; ja eräänä päivänä, kun Christophe istui aivan
rauhassa, kunnioittavan välimatkan päässä noista vaarallisista pikku
kynsistä, tuli Minna kärsimättömäksi: niin äkillisellä liikkeellä,
ettei Christophe ennättänyt sitä ajatellakaan, Minna painoi itse pikku
kätensä Christophen huulille. Christophe tyrmistyi, sitten hän suuttui
ja häpesi. Kuitenkin hän suuteli kättä, ja sangen kiihkeästi. Minnan
hillitön julkeus harmitti häntä; hän oli vähällä jättää Minnan sinne
yksinään.
Mutta hän ei enää sitä voinut. Hän oli vangittu. Ajatukset kuohuivat
hänen päässään: ne tuntuivat kaikki vierailta. Niinkuin laakson
pohjasta nousevat usvat ne kohosivat hänen sydämensä syvyydestä. Hän
hapuili ja kulki miten sattui tuon rakkauden usvan keskellä; ja mitä
hän yrittikin, hän joutui aina samaan paikkaan, johonkin hämärään ja
alinomaiseen päähänpiintymään, johonkin outoon ja hirvittävään Himoon,
joka kiehtoi kuin liekki hyönteistä. Se oli sokeain Luonnon voimien
rajua esiinkuohahtamista.
Heille tuli nyt odotuksen jakso. He tarkastelivat, kaipasivat
ja pelkäsivät toisiaan. He olivat rauhattomia. Kuitenkin olivat
he edelleen joskus vihollisia ja mököttivät toisilleen; mutta
tuttavallisuus oli nyt heidän väliltään kadonnut: he vaikenivat.
Kummallakin oli hommaa rakennella hiljaisuudessa rakkauttaan.
Rakkaudella on merkillisiä taannehtivia vaikutuksia. Samassa, kun
Christophe huomasi, että hän rakasti Minnaa, huomasi hän myöskin, että
hän oli rakastanut häntä aina. Kokonaista kolme kuukautta olivat he
nähneet toisensa joka päivä, Christophen aavistamatta tätä rakkauttaan.
Mutta koska hän tänään häntä rakasti, niin vaadittiin ehdottomasti,
että hän oli rakastanut häntä ilmoisen ikänsä.
Christophen oli oikein hyvä olla siksi, että oli vihdoinkin keksinyt,
_ketä_ hän rakasti. Hän oli rakastanut niin kauan tietämättä ketä!
Hän tunsi nyt ikäänkuin helpoitusta, kuten sairas, jota on kauan
kiusannut yleinen, epämääräinen ja hermostuttava huono-olo, mutta joka
huomaa yhtäkkiä vaivansa tarkistuvan joksikin kiivaaksi kivuksi, joka
rajoittuu ainoastaan määrättyyn paikkaan. Mikään ei ole väsyttävämpää
kuin sellainen rakkaus, jolla ei ole määrättyä maalia: se kalvaa ja
riuduttaa voimia kuin kuume. Intohimo, jonka tuntee, jännittää sielun
purkautumiskohtaan saakka; se pieksää voimat loppuun, mutta silloin
ainakin tietää, minkä tähden. Se on rajua liikaponnistusta, mutta ei
tiedotonta raihnastumista. Kaikki on parempaa kuin tyhjyys.
Vaikka Minna oli antanut Christophelle täyden syyn uskoa, ettei hän
ollut välinpitämätön häntä kohtaan, niin kiusasi Christophe kuitenkin
itseään ajatuksella, että Minna halveksi häntä. Koskaan ei heillä tosin
ollut selvää käsitystä toisistaan; mutta milloinkaan ei se käsitys
ollut sekavampi ja väärempi kuin nykyään. Se oli kokoonhaalittuja,
eriskummaisia, yhtä ainoaa jaksoa kuvitelmia, jotka eivät voineet
sointua yhteen; sillä he heittäysivät toisesta äärimmäisyydestä
toiseen; omistivat vuorotellen toisilleen sellaisia vikoja tai
viehättäviä avuja, joita heillä ei ollut; avuja silloin, kun he olivat
erillään toisistaan, vikoja, kun he olivat yhdessä. He erehtyivät
kummassakin tapauksessa yhtä paljon.
He eivät tienneet itsekään, mitä he tahtoivat. Christophen rakkaus
ilmeni saman hellyyden janon muodossa, joka oli polttanut häntä
lapsuudesta saakka kiivaana, ehdottomana, vastinetta vaativana;
hellyyden, jota hän olisi tahtonut saada toiset tuntemaan,
mielisuosiolla tai väkisin. Joskus sekoittui tähän tyrannilliseen
kiihkoon, joka vaati häntä uhraamaan täydellisesti itsensä ja
muut, ehkä ennen kaikkea muut, -- eräänlaisia karkeita ja hämäriä
himonpuuskia, jotka pyörryttivät häntä ja joita hän ei ymmärtänyt.
Minna oli ennen kaikkea utelias ja hurmautunut siitä, että hänellä
oli nyt todellinen oma romaani, ja hän koetti saada siitä niin paljon
kuin mahdollista iloa itserakkaudelleen ja haaveileville tunteilleen;
hän erehtyi täydellisesti kaikesta, mitä hänen sydämessään liikkui.
Suuri osa heidän rakkauttaan oli puhtaasti kirjallista; he muistivat
romaaneja, joita olivat lukeneet, ja lainasivat niistä itselleen
alinomaa tunteita, joita heillä ei todellisuudessa ollut.
Mutta lähestyi hetki, jolloin kaikki nuo pikku valheet, pikku
itsekkyyden ilmaisut hälvenivät rakkauden jumalallisen säteilyn edessä.
Päivä, lyhyt tunti, muutamia ikuisia sekunteja... Ja se oli niin
odottamatonta!
He juttelivat yhdessä eräänä iltana. Salissa alkoi hiljaa hämärtää.
Heidän keskustelunsa oli saanut vakavan sävyn. He puhelivat
ikuisuudesta, elämästä, kuolemasta. Se oli ikäänkuin suurenmoinen
kehys heidän leikittelylleen pikku intohimolla. Minna valitti
yksinäisyyttään: siitä seurasi luonnollisesti vastaus, ettei Minna
ollut niin yksin kuin luuli olevansa.
-- Ei, äännähti Minna pudistaen pikku päätään, nuo tuollaiset ovat vain
tyhjiä sanoja. Jokainen elää itseään varten, kukaan ei toisesta välitä,
kukaan ei toista rakasta.
Hiljaisuus.
-- Entä minä sitten? sanoi Christophe yhtäkkiä, kalpeana liikutuksesta.
Kiihkeä pikku naikkonen hypähti ylös ja tarttui hänen käsiinsä.
Ovi aukesi. He tempausivat nopeasti erilleen toisistaan. Rouva von
Kerich astui sisään. Christophe oli lukevinaan innokkaasti kirjaa, joka
hänellä oli nurin käsissään. Minna kumartui ompeluksensa puoleen ja
pisti neulalla sormeensa.
He eivät olleet kahden enää koko sinä iltana, ja heitä peloitti jäädä
kahden. Kun rouva von Kerich nousi ylös ja aikoi mennä noutamaan jotain
esinettä viereisestä huoneesta, niin juoksi Minna sille asialle äitinsä
puolesta, vaikka hän tavallisesti oli sangen vähän palvelevainen.
Ja Christophe käytti hyväkseen hänen poistumistaan ja lähti talosta
sanomatta Minnalle edes jäähyväisiä.
Seuraavana päivänä tapasivat he toisensa palaen kovasti halusta jatkaa
keskeytynyttä puhelua. Mutta se ei onnistunut, joskin tilaisuutta
olisi ollut. He lähtivät kävelemään rouva von Kerichin kanssa, ja
he olisivat saaneet pakinoida rauhassa vaikka kymmenen kertaa,
mutta Christophe ei voinut puhua; ja hän oli niin onneton että hän
pysyttelihe mahdollisimman loitolla Minnasta. Viimemainittu ei ollut
muka huomaavinaan hänen epäkohteliaisuuttaan. Mutta se loukkasi häntä,
ja hän ilmaisi sen selvästi. Ja kun Christophe viimein pakotti itsensä
sanomaan jonkun sanan, kuunteli Minna häntä jääkylmän näköisenä!
Christophe uskalsi tuskin lopettaa lausettaan. Kävelyretki päättyi,
aika loppui. Christophe oli lohduton, ettei hän ollut sitä oikein
käyttänyt.
Meni viikko. He luulivat molemmat erehtyneensä tunteissaan. He
kyselivät itseltään, eikö toissa iltana tapahtunut kohtaus ollut
pelkkää unta. Minna oli katkera Christophelle. Christophe pelkäsi
kohdata häntä yksin. Heidän välillään vallitsi suurempi kylmyys kuin
koskaan ennen.
Sitten tuli eräs päivä. -- Oli satanut koko aamun ja osan
iltapuoltakin. He olivat olleet koko päivän sisällä, puhelematta,
lueskellen, haukoitellen, tähystellen ulos ikkunasta; he olivat
ikävystyneet ja pahalla tuulella. Kello neljän tienoissa illalla taivas
selkeni. He juoksivat ulos puutarhaan. He pysähtyivät pengermälle,
nojasivat kaiteeseen, katselivat sen ylitse nurmikkorinteelle, joka
laskeusi loitosti rantaan. Maa höyrysi, lämmin utu nousi aurinkoa
kohti; sadepisarat kimaltelivat ruohikossa; märän mullan hajuun yhtyi
kukkien tuoksua; heidän ympärillään surisivat mehiläiset kultaisin
siivin. He seisoivat vieretysten, he eivät katsoneet toisiinsa; he
eivät jaksaneet saada loppumaan vaitioloa. Muuan mehiläinen lensi
kömpelösti vesipisaroista raskasta glysiini-köynnöksen terttua vastaan
ja karisti päälleen oikean vesisyöksyn. He purskahtivat yhtäaikaa
nauramaan; ja kohta he tunsivat, että jöröttely loppui, että he olivat
hyviä ystäviä. Kuitenkaan he eivät katselleet toisiinsa.
Yhtäkkiä tarttui Minna Christophen käteen, kääntämättä päätänsä, ja
sanoi hänelle:
-- Tulkaa!
Hän vei Christophen juoksujalkaa pieneen, metsittyneeseen sokkeloon,
puksipuiden reunustamaa polkua pitkin, kummulle, joka oli keskellä
puutarhaa. He nousivat ylös pitkin rinnettä, he olivat luikahtaa
lionnutta maata kiivetessään; ja märät puut karistivat oksistaan
pisarat heidän niskaansa. Kummulle pääsemäisillään Minna pysähtyi
hengästyneenä.
-- Odottakaa... odottakaa... sanoi hän aivan hiljaa, koettaen saada
ilmaa keuhkoihinsa.
Christophe katsoi häneen. Minna katseli muualle: hän hymyili ja
huohotti suu puolittain avoinna; hän puristi kovasti Christophen kättä.
He tunsivat veren ponnahtelevan kämmenissään ja vapisevien sormiensa
päissä. Kaikkialla ympärillä hiljaisuus. Puitten vaaleat silmikot
värisivät auringon udussa; harva sade tipahteli lehdistä, hopeana
helähdellen; ja ilmassa kuului pääskysten teräviä huutoja niiden
liitäessä ylitse.
Minna käänsi kasvonsa Christopheen päin: se kävi salaman-nopeasti. Hän
heittäytyi Christophen kaulaan, Christophe hänen syliinsä.
-- Minna! Minna! Rakas!...
-- Minä rakastan sinua, Christophe! Rakastan sinua!
He istuutuivat märälle puupenkille. Heidät oli läpitunkenut rakkaus,
suuri, syvä, järjetön rakkaus. Kaikki muu oli kadonnut. Ei itsekkyyttä,
ei sivuajatuksia, ei turhamaisuutta. Kaikki sielun sopukat oli
rakkauden henkäys puhdistanut kuin tuuli. Rakastaa, rakastaa, -- sitä
puhuivat vain heidän nauravat ja kyyneleistä kosteat silmänsä. Tuo
kylmä ja kiemaileva pikku tyttö, tuo pöyhkeä poika janosivat vain
yhtä: uhrautua, antaa itsensä, kärsiä, kuolla toistensa puolesta. He
eivät tunteneet enää itseään, he eivät olleet enää itseään; kaikki
oli muuttunut: heidän sydämensä, heidän kasvonsa, heidän silmänsä
säteilivät hyvyyttä ja liikuttavaa hellyyttä. Lyhyitä täydellisen
puhtauden, kieltäymisen ja itsensä antamisen hetkiä, jotka eivät palaa
enää koskaan elämässä!
Sokertelevia, juopuneita sanoja, kiihkeitä lupauksia olla toistensa
aina, suudelmia ja sekavia, autuaita sanoja. Sitten huomasivat he,
että oli myöhä. Ja he palasivat sisään, juoksujalkaa, pitäen toisiaan
kädestä, ollen vähällä kompastua ahtailla käytävillä, törmäten puita
vastaan, tuntematta mitään, sokeina ja mielettöminä ilosta.
Kun Christophe lähti Minnan luota, ei hän mennyt heti kotiinsa: hän
ei olisi voinut nukkua. Hän käveli kauas kaupungin ulkopuolelle ja
samoili vainioiden poikki, sattumalta, pimeässä. Ilma oli tuores,
maisema tumma ja autio. Huuhkaja huhuili kaameasti jossakin. Christophe
liikkui kuin unissakulkija. Hän nousi kukkulan rinnettä viinitarhojen
keskelle. Kaupungin pienet, tuikkavat tulet värisivät laaksossa ja
tähdet tummalla taivaalla. Hän istahti kiviaidalle tien viereen, ja
yhtäkkiä tuli hänelle itkunpuuska, hän ei tiennyt, miksi. Hän oli
onnellinen; ja se ilon ylenpalttisuus oli samalla sekä surua että iloa;
siihen yhtyi kiitollisuus onnesta, sääli niitä kohtaan, jotka eivät
olleet onnellisia, haikea ja suloinen tunne kaiken katoavaisuudesta,
juovuttava halu elää. Hän itki nautinnokseen, hän nukkui sinne kesken
kyyneleitään. Kun hän heräsi, alkoi päivä heikosti sarastaa. Valkeat
usvat häilyivät joella ja kietoivat harsoihinsa kaupungin, jossa Minna
nukkui, lopen uupuneena, sydämessään onnen riemuitseva valo.
Varhain seuraavana aamuna onnistui heidän tavata toisiaan puutarhassa;
ja he vakuuttivat uudestaan, että he rakastivat toisiansa; mutta
siinä ei ollut enää eilistä tiedottomuutta. Minna ikäänkuin näytteli
rakastavaisen neitosen osaa; ja vaikka Christophe oli rehellisempi,
oli hänelläkin oma näyteltävänsä. He puhelivat, minkälaiseksi heidän
elämänsä järjestyisi. Christophe suri köyhyyttään, vähäpätöistä
tointaan. Minna tekeytyi jalomieliseksi ja nautti siitä ylevyydestään.
Hän sanoi, että rahat ovat hänelle yhdentekevä asia. Se olikin
totta; sillä hän ei niitä tuntenut, hän ei ollut koskaan ollut
niitä vailla. Christophe lupasi Minnalle, että hänestä tulisi suuri
taiteilija; se oli Minnasta suurta ja kaunista, aivan kuin romaani.
Ja Minna arveli velvollisuudekseen esiintyä todellisena rakastuneena.
Hän lueskeli runoutta ja tuli kovin hempeätunteiseksi. Se tarttui
myöskin Christopheen. Hän piti tarkkaa huolta ulkoasustaan, ja tuli
naurettavaksi; hän vartioi jokaista sanaa, minkä lausui, ja oli
juhlallisen tekeytyvä. Rouva von Kerich katsoi häntä naureskellen ja
ihmetteli, mikä hänet oli mahtanut tehdä niin hassuksi.
Mutta heillä oli myöskin kuvaamattoman runollisia hetkiä. Ne
pilkahtivat esiin heidän kalpeanlaisten päiväinsä keskeltä kuin
auringon säteet usvasta. Yksi ainoa katse, liikahdus, sana, joka ei
mitään merkinnyt, vaivutti heidät onnen huumaukseen; joku illalla
lausuttu: "Näkemiin!" huonosti valaistuissa portaissa, toisiaan
puolipimeässä etsivät ja aavistukselta löytävät silmät, toisiinsa
koskevain kätten värinä, äänen värähdys, kaikki nuo vähäpätöiset
pikkuseikat, kaikista niistä hekumoi muisto yöllä, kun he nukkuivat
untansa, niin keveää, että kellonlyönti herätti heidät joka tunti; ja
silloin heidän sydämensä lauloivat: "Hän rakastaa minua", aivankuin
lempeä puron sorina.
Heitä hurmasi nyt joka asia. Kevät hymyili heille ihmeellisen
suloisesti. Taivas loisti, ilmassa henki hellyys, jota he eivät ennen
olleet tunteneet. Koko kaupungilla, sen punaisilla katoilla, sen
vanhoilla muureilla ja mukulaisella katukivityksellä oli tuttavallinen
lumovoimansa, joka liikutti Christophea. Yöllä, kaikkien muiden
nukkuessa, nousi Minna vuoteestaan ja meni ikkunan ääreen, viipyi
siinä kyyrysissään ja kuumemaisessa horteessa. Ja iltapuolella, kun
Christophe ei ollut siellä, uneksi Minna keinutuolissa, kirja helmassa,
silmät puoliummessa, riutuen autuaaseen väsymykseen; ruumis ja sielu
tuntuivat leijailevan keväisessä ilmassa. Hän vietti nyt pitkät hetket
pianon ääressä, soittaen niin kiihkeällä kärsivällisyydellä, että
se olisi ollut muille sietämätön ponnistus, yhä vain eräitä samoja
sävelmiä, jotka saivat hänet kalpeaksi ja kylmäksi liikutuksesta. Hän
itki, kun hän kuunteli Schumannin sävellyksiä. Hän oli pelkkää sääliä
ja hyvyyttä muita kohtaan; ja Christophe oli samanlainen kuin hän. He
antoivat salavihkaa rahaa köyhille, joita kohtasivat kävellessään; ja
he loivat toisiinsa sääliviä silmäyksiä: he olivat onnellisia siitä,
että olivat niin hyviä.
Totta puhuen olivat he hyviä pelkästään väliajoittain. Minna huomasi
yhtäkkiä, miten surullista vanhan, uskollisen Fridan elämä oli,
palvelijattaren, joka oli ollut heillä Minnan äidin lapsuudesta
saakka; ja Minna juoksi heti ja heittäytyi muorin kaulaan, hänen
suureksi ihmeekseen, Fridan istuessa keittiössä korjaamassa
liinavaatteitaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt Minnaa kaksi tuntia
myöhemmin puhuttelemasta Fridaa tylysti, kun vanhus ei tullut heti
neidin kilauttaessa kelloa. Ja Christophe, jota riudutti rakkaus
koko ihmiskuntaa kohtaan ja joka teki kävellessään mutkan, ettei
olisi tallannut ryömivää hyönteistä, oli kylmä ja välinpitämätön omaa
perhettään kohtaan. Omituisen reaktsioonin vaikutuksesta oli hän
omaisilleen sitä tylympi ja kuivempi, kuta hellemmät hänen tunteensa
olivat muita olennoita kohtaan: hän tuskin omaisiaan ajattelikaan;
hän puhutteli heitä töykeästi, ja hänen oli ikävä nähdäkin heitä.
Sekä Minnan että Christophen hyvyys ei ollut muuta kuin liiaksi
kasaantunutta hellyyden tunnetta, joka kuohui puuskina yli äyräittensä
ensimäisen vastaantulijan osaksi. Näiden puuskain jälkeen olivat he
vielä itsekkäämpiä kuin tavallisesti; sillä heidän sielunsa täytti
ainoastaan yksi ajatus, ja kaikki keskittyi siihen.
Millaisen paikan olikaan tuo tyttönen anastanut Christophen elämässä!
Kuinka liikutetuksi hän tuli, kun näki Minnaa puutarhasta etsiessään
kaukana hänen keveän, valkean pukunsa; -- kun hän teatterissa,
istuessaan jonkun askelen päässä heidän vielä tyhjistä paikoistaan,
kuuli aition oven avautuvan ja tuon nauravan äänen, jonka hän tunsi
niin hyvin; -- kun jossakin hänelle vieraassa juttelussa mainittiin
se rakas nimi von Kerich! Christophe kalpeni, hän punastui; muutamaan
minuuttiin ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Ja kohta sitten syöksähti
oikea veritulva hänen ruumiiseensa, aivan kuin jokin tuntematon voima
hyökäten rynnäkköön.
Tuolla yksinkertaisella ja aistillisella pikku saksattarella olivat
omat varsin merkilliset leikkinsä! Hän pisti sormuksensa jauhokasaan,
ja heidän oli nyt kummankin vuorostaan otettava hampaillaan se siitä
jauhoamatta nenäänsä. Tai hän pujotti korpun läpi nauhan, jonka toisen
pään hän antoi Christophen suuhun ja pisti toisen pään omaansa; ja
sitten oli kilvalla ja nauhaa nielemällä päästävä korppua puraisemaan.
Heidän kasvonsa lähenivät toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän
huulensa koskettivat toistensa huuliin, he nauroivat väkinäisesti,
heidän kätensä olivat jääkylmät. Christophelle tuli kiivas halu purra,
tehdä jotain pahaa; ja hän ponnahti yhtäkkiä takaisin; ja Minna nauroi,
väkinäisesti kuin äskenkin. He kääntyivät ja menivät kumpikin omalle
taholleen; he olivat olevinaan rauhallisia ja katselivat toisiaan
salavihkaa.