puolelleen erinomaisen kokeilualan. Pikkukaupungissa olon ensimäisinä
aikoina, jolloin rouvan täytyi suruvuotensa tähden pysyä syrjässä
seuraelämästä, oli Christophe hänelle ajanrattona. Ensinnäkin
musikaalisilla lahjoillaan. Rouva von Kerich rakasti musiikkia, vaikkei
hän sanan täydellisessä merkityksessä ollut musikaalinen; musiikki
tuotti hänelle fyysillistä ja henkistä hyvinvointia ja vaivutti hänen
ajatuksensa mukavasti mieluisan alakuloisuuden tilaan. Hän istui
takkavalkean ääressä, -- Christophe soitti, -- käsityö kädessä,
ja hymyili raukeasti; hän tunsi sanatonta nautintoa seuratessaan
Christophen sormien alinomaista liikuntaa ja omien unelmiensa
epämääräisiä värähdyksiä, antautuessaan surullisiin tai suloisiin
muistelmiinsa.
Mutta vielä enemmän kuin musiikki kiinnitti hänen mieltään itse
soittaja. Hän oli kyllin älykäs huomatakseen Christophen harvinaiset
lahjat, vaikkei hän ollutkaan pystyvä käsittämään hänen todellista
nerokkuuttaan. Häntä huvitti uteliaisuudestakin vaalia tuon mystillisen
liekin syttymistä, jonka hän näki Christophessa tuikahtelevan. Hän
näki pian, miten suuret hänen siveelliset avunsa olivat; hänen
suoruutensa ja uljuutensa, koko tuo stoalaisuus, joka on lapsessa
niin liikuttava nähdä. Ja kuitenkin tarkasteli hän Christophea
teräväin ja ivallisten silmäinsä tarkkanäköisyyden kannalta. Hän
huvitteli itseään hänen kömpelyydellään, hänen rumuudellaan, hänen
pienillä naurettavuuksillaan; hän ei ottanut häntä täysin vakavalta
kannalta, -- hän ei ottanut yleensä vakavalta kannalta paljon mitään.
-- Christophen hassunkuriset puuskapäisyydet, hänen kiivautensa ja
oikullinen luonteensa saivat rouva von Kerichin muuten uskomaan, ettei
hänen älynsä ollut aivan tasapainossa; hän näki Christophessa vaan
erään uuden näytteen Kraffteja, jotka olivat kunnon miehiä ja hyviä
soittoniekkoja, mutta kuitenkin hieman päästä vialla.
Tuota hienoa ivallisuutta ei Christophe huomannut; hän tunsi ainoastaan
rouva von Kerichin hyvyyden. Hän oli niin vähän siihen tottunut, että
hänelle oltiin hyviä! Vaikka hänen jokapäiväinen tehtävänsä linnassa
saattoi hänet hienon väen yhteyteen, oli Christophe-parka yhä vielä
pikku metsäläinen, joka ei ollut saanut opetusta eikä sivistystä. Hovin
itsekkyys ei välittänyt hänestä sen enempää kuin että käytti hyväkseen
hänen lahjojaan, koettamatta puolestaan mitenkään olla hänelle
hyödyksi. Hän tuli linnaan, istuutui pianon ääreen, soitti ja meni
matkaansa, kenenkään huolimatta nähdä vaivaa puhella hänen kanssaan,
paitsi ehkä heittääkseen hänelle jonkin kuluneen ja jokapäiväisen
kohteliaisuuden. Isoisän kuoleman jälkeen ei kukaan kotona tai
kaupungilla ollut ajatellutkaan auttaa häntä hankkimaan tietoja,
käyttäytymään elämässä, tulemaan mieheksi. Hän kärsi itse katkerasti
tietämättömyydestään ja kömpelöistä tavoistaan. Hän ahersi veren ja
hien voimalla kasvattaakseen itseään itse; mutta se ei onnistunut.
Hänellä ei ollut kirjoja, ei seuraa, ei esimerkkiä, ei kerrassaan
mitään. Hänen olisi pitänyt tunnustaa hätänsä jollekin ystävälle, mutta
hän ei voinut sitä tehdä. Edes Otollekaan ei hän ollut uskaltanut
ripittää itseään siinä suhteessa, sillä kun Otto kuuli ensimäiset
sanat, jotka Christophe tohti siitä hänelle hiiskua, sai hän kohta
halveksivan ylemmyyden sävyn, joka poltti Christophea kuin tulinen
rauta.
Ja nyt hävisivät rouva von Kerichin seurassa kaikki tuollaiset
vaikeudet. Hänen ei tarvinnut mitään edes sanoa, -- se olisi käynyt
liian ankarasti ylpeän Christophen kunnialle, -- vaan rouva von
Kerich näytti itsestään hänelle, lempeällä tavalla, mitä Christophen
ei pitänyt tehdä, ilmoitti, mitä hänen piti tehdä, antoi hänelle
neuvoja, kuinka hänen piti pukeutua, syödä, kävellä, puhella, ei
sallinut pujahtaa ohitse ainoaakaan hänen totuttua heikkouttaan,
mitä tuli hyviin tapoihin ja makuun puheissa ja käytöksessä. Ja
Christophen oli mahdoton loukkaantua, niin hellä oli oikaisijan käsi
ja varoi loukkaamasta lapsen arkaa itserakkautta. Rouva von Kerich
kasvatti Christophea myöskin kirjallisesti, antamatta oppilaan
sitä edes huomata; hän ei näyttänyt koskaan kummastuvan hänen
tavatonta tietämättömyyttään; mutta hän ei lyönyt laimin ainoaakaan
tilaisuutta, jolloin voi oikaista hänen erehdyksiään, yksinkertaisesti
ja rauhallisesti, aivan kuin olisi ollut varsin luonnollista, että
Christophe oli erehdyksessä. Hän ei kiduttanut häntä saivartelevilla
läksyillä, vaan keksi sellaisen keinon, että antoi Minnan ja hänen
lukea illan ratoksi vuorotellen ääneen jonkin kauniin kohdan historiaa
tahi saksalaisia tai ulkomaalaisia runoilijoita. Hän kohteli
Christophea aivan kuin kodissaan kasvatettua lasta, kuitenkin hieman
alentuvasti ja suojelevasti; seikka, jota Christophe ei huomannut.
Hän piti huolta yksinpä Christophen puvustakin, hän hankki hänelle
jotain kuosikkaampaa, hän neuloi hänelle villaisen kaulusliinan, hän
lahjoitti hänelle pieniä toilettiesineitä; ja kaiken sen teki hän niin
hienotunteisesti, etteivät lahjat ja huolenpito saaneet Christophea
koskaan hämille. Lyhyesti sanoen: hän antoi Christophelle kaikkea
tuollaista pientä apua ja melkein äidillistä huolenpitoa, jota jokainen
hyvä nainen suo vaistomaisesti jokaiselle lapselle, joka joutuu hänen
kanssaan tekemisiin tai turvautuu häneen, tuntematta silti suojattia
kohtaan mitään syvempää tunnetta. Mutta Christophe luuli, että
moinen hellyys kohdistui nimenomaan juuri häneen, ja niinpä hän oli
ylenpalttisen kiitollinen; joskus purkausi se tunne ilmi intohimoisina
puuskina, jotka olivat rouva von Kerichistä hiukan naurettavia, mutta
huvittivat häntä siitä huolimatta.
Minnan ja Christophen välit olivat aivan toiset. Kun Christophe
näki hänet uudestaan, ensimäisellä musiikkitunnilla, vielä aivan
huumautuneena eilisistä muistoista ja tytön hyväilevistä silmäyksistä,
niin oli hän kovin kummastunut, kun huomasi nyt hänessä henkilön, joka
ei ollut missään suhteessa samanlainen kuin muutama tunti aikaisemmin
nähty. Minna tuskin huoli katsoakaan häneen, hän ei kuunnellut, mitä
Christophe sanoi; ja kun hän kohotti silmänsä Christopheen, näki poika
niissä niin jäätävän kylmyyden, että hän aivan tyrmistyi. Christophe
vaivasi kauan aivojaan miettien, miten hän oli mahtanut neiti von
Kerichiä loukata. Hän ei ollut loukannut häntä millään tavalla;
Minnan tunteet eivät olleet häntä kohtaan sinä päivänä sen kylmemmät
tai suosiollisemmat kuin eilenkään; tänään niinkuin eilenkin oli
Minna häntä kohtaan välinpitämätön. Jos hän oli edellisellä kerralla
tuhlannut hänelle hiukan hymyjä hänen vieraaksi tullessaan, johtui
se vain nuoren tyttösen vaistomaisesta kiemailunhalusta, tarpeesta
huvitella koettamalla silmiensä voimaa ensimäiseen esineeseen, mikä
eteen sattuu, olipa se vaikka koira hattu päässä. Seuraavana päivänä
ei tuo liian helppo voitto huvittanut häntä enää laisinkaan. Minna oli
tarkastanut tyystin Christophea; ja hän oli päässyt siihen tulokseen,
että hän oli ruma ja köyhä ja huonosti kasvatettu poika, joka soitti
hyvin pianoa, mutta piteli haarukkaa ruokapöydässä kauhean kömpelösti
talonpoikaisessa kädessään ja söi kalaa veitsellä. Christophe oli siis
hänestä hyvin vähän mieltäkiinnittävä. Hän tahtoi kyllä ottaa häneltä
pianotunteja; ja hän tahtoi myöskin hänen kanssaan huvitella, koska
hänellä ei tätä nykyä ollut muitakaan tovereita ja koska hänelle yhä
vielä, vaikka hän ei enää ollutkaan olevinaan mikään lapsi, nousi
silloin tällöin päähän hurja halu leikkiä, tuhlata liikaa iloisuuttaan,
into, jota kiihdytti lisäksi tavattomasti nykyinen suruvuoden kielto,
samoin kuin hänen äidissäänkin. Mutta Christophea ei hän ajatellut sen
enempää kuin jotakin lauhkeata kotieläintä; ja jos hän joskus vieläkin
yhtäkkiä, kesken kaikkein kylmintä tuultaan, sattui luomaan häneen
soman silmäyksen, teki hän sen vain hajamielisyydessään ja siksi,
että hän ajatteli jotain muuta, -- tai hyvin yksinkertaisesti siitä
syystä, ettei hän tahtonut aivan kokonaan unohtaa sitä tottumustaan.
Christophen sydän vavahti onnesta, kun Minna katsahti häneen niin.
Ja kuitenkin tyttö sitä tuskin huomasikaan: hän mietti vain omia
haaveitaan. Tuo tyttönen oli iässä, jolloin ihminen hemmoittelee
aistejaan miellyttävillä ja imartelevilla unelmilla. Hän ajatteli
alinomaa rakkautta, pohti sitä niin mielenkiintoisesti ja uteliaasti,
ettei moinen ajatus ollut viatonta enää muun vuoksi kuin siksi, että
hän oli niissä asioissa aivan tietämätön ja yksinkertainen. Muuten
hän ei, hyvin kasvatettuna vallasnaisena, kuvitellut rakkautta muuna
kuin avioliittona. Hänen miesihanteensa ei ollut läheskään vielä
vakaantunut. Milloin haaveksi hän mennä naimisiin jonkun luutnantin
kanssa, milloin uneksi hän jotakin runoniekkaa, sellaista ylevää ja
täysin soveliasta lajia kuten esimerkiksi Schiller. Yksi suunnitelma
hävitti toisen; ja viimeksi tullut otettiin vastaan aina yhtä hartaasti
ja yhtä suurella vakuutuksella kuin edellinenkin. Ja lopuksi olivat
kaikki haaveet valmiit syrjäytettäviksi edullisen todellisuuden
tarjoutuessa. Sillä onpa omituista nähdä, miten helposti nuoret,
romantiset tytöt tavallisesti luopuvat ihanteistaan, kun heidän eteensä
ilmaantuu vähän ihanteen mukainen, mutta sitä varmempi tilaisuus.
Kaiken kaikkiaan oli hempeätunteinen Minna sangen rauhallinen ja kylmä
luonne, niin vähän kuin hän sitä itse aavistikin. Ylimyksellisestä
nimestään ja sen aatelisesta von-lisäkkeestä huolimatta oli hän pieni,
saksalainen rouva-sielu, niin, jo keskellä nuoruutensa kauneinta
kevättä.
Christophe ei tietysti voinut ymmärtää naissydämen monimutkaista
koneistoa, -- monimutkaisempaa näennäisesti kuin todellisuudessa. Hän
hölmistyi usein kunnon ystävättäriensä käytöksestä; mutta hän oli
niin onnellinen saadessaan heistä pitää, että hän mielellään sulki
silmänsä kaikelta sellaiselta heissä, joka teki hänet rauhattomaksi tai
surulliseksi, voidakseen uskoa, että häntä rakastettiin yhtä paljon
kuin hän heitä rakasti. Yksi ainoa sana tai katse sai hänet hurmauksen
valtaan. Hän oli moisesta usein niin järkytetty, että puhkesi kyyneliin.
Kun hän istui pöydän ääressä, rauhallisessa, pienessä salissa, jonkun
askeleen päässä rouva von Kerichistä, joka ompeli lampun valossa...
-- (Minna luki ääneen toisella puolen pöytää; he eivät puhelleet;
puoliavoimesta puutarhaovesta näkyi hiekkakäytävä kuutamossa kiiltäen;
puitten latvat suhisivat ulkona hiljaa...) -- silloin tunsi hän
yhtäkkiä sellaisen onnen paisuttavan sydäntään, että hän ryntäsi
ilman näkyvää syytä ylös tuoliltaan, heittäytyi rouva von Kerichin
jalkain juureen, tarttui hänen käteensä, jossa saattoi olla neulakin,
ja suuteli sitä suutelemistaan ja painoi sen nyyhkytellen huulilleen,
poskiaan tai silmiään vasten. Minna kohotti katseensa kirjasta,
nykähytti välinpitämättömästi olkapäitään ja nyrpisti hiukan suutaan.
Rouva von Kerich katseli hymyillen isoa poikaa, joka pyöriskeli hänen
jaloissaan, taputteli hänen päätänsä vapaana olevalla kädellään ja
virkkoi kauniilla äänellään, ystävällisesti ja hiukan ivaavasti:
-- No mitä nyt, suuri tyhmyrini, mikä teillä nyt on?
Oi, tuon äänen suloutta, oi, tätä rauhaa, tätä hiljaisuutta, tätä
hienostunutta ilmapiiriä, jossa ei tarvinnut kärsiä huutoja, ei
tuuppimisia, ei raakuutta; tätä keidasta keskellä katkeraa elämää,
lumottua maailmaa, joka aukesi Christophelle jumalaisia runoilijoita
luettaessa, -- sankarihohdetta, joka kultasi heijastuksellaan kaikki
esineet ja olennot! Goethe, Schiller, Shakespeare, voiman, tuskan ja
rakkauden ehtymättömät virrat!...
Minna luki kumartuneena kirjan puoleen, hiukan jännityksestä hohtavin
kasvoin, raikkaalla äänellä, joka oli hiukan teeskennellyn sipattava
ja koetti kohota itsetietoisen mahtavaksi lausuessa sotasankarien ja
kuninkaitten nimiä. Joskus otti rouva von Kerich itse kirjan käteensä;
hän antoi silloin traagillisille tapahtumille koko olentonsa älykkään
ja hellän sulon; mutta enimmäkseen hän vaan kuunteli, kenottaen
mukavasti nojatuolissaan, iankaikkinen käsityö helmassa; hän hymyili
omille ajatuksilleen; -- sillä hän löysi aina itsensä kaikkien
runoelmain pohjalla.
Myöskin Christophe oli koettanut lukea ääneen, mutta siitä yrityksestä
täytyi hänen luopua: hän katkoi lauselmat pilalle, sekautui sanoissa,
hyppäsi yli välimerkkien, ei näyttänyt ymmärtävän mitään, ja heltyi
niin, että hänen täytyi keskeyttää pateettisissa paikoissa, koska hän
tunsi kyynelten tulevan silmiinsä. Silloin heitti hän suutuksissaan
kirjan käsistään pöydälle; ja hänen ystävättärensä nauroivat hänelle
niin, että raikui... Kuinka hän heitä rakasti! Alinomaa kuljetti hän
heidän kuvaansa sielussaan, ja heidän muotonsa yhtyi Shakespearen ja
Goethen runoelmain henkilöihin. Hän tuskin eroitti niitä toisistaan.
Jokin runoilijain kaunis ajatus, joka varisti hänen olemustaan
intohimoisesti, sen juuriin saakka, ei eronnut sittemmin, vanhempana
hänen sitä kuullessaan niistä rakkaista huulista, joiden hän oli
kuullut lausuvan sen ensi kertaa. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin
ei hän saattanut lukea tai nähdä näyteltävän Egmontia tai Romeota
tuntematta eräiden niiden säkeiden kajahtaessa sielunsa pohjalta
nousevan muiston juuri näistä kertomistamme ajoista, näiden iltojen
onnen haaveista; ei, jälleen hän näki silloin edessään rouva von
Kerichin ja Minnan rakkaat kasvot.
Christophe katseli niitä kasvoja tuntikausia, silloin, kun he lukivat,
-- katseli niitä öisinkin, unelmoidessaan valveillaan vuoteessaan,
silmät auki, -- päivin haaveksien orkesterissa nuottitelineittensä
ääressä, soittaen konemaisesti, silmät puoliummessa. Hän jumaloi heitä
kumpaakin puhtain tuntein; ja kun hän ei tuntenut rakkautta, niin hän
luuli nyt olevansa rakastunut. Mutta hän ei oikein tiennyt, kumpaanko,
äitiin vai tyttäreen. Hän tutki itseään vakavasti, mutta ei voinut
ratkaista, kumpaisen valita. Kuitenkin näytti hänestä välttämättömältä
kaikin mokomin päättää, ja hän oli lopulta taipuisampi hyväksymään
rouva von Kerichin. Ja kas vaan, heti, kun hän oli sen päätöksen
tehnyt, hän huomasi, että hän rakastikin juuri häntä. Hän rakasti hänen
älykkäitä silmiään, hänen puoliavoimen suunsa hajamielistä hymyä,
hänen vielä nuorekkaan tasaista otsaansa, hänen hienoa ja pehmeää
tukkaansa, jossa oli jakaus toisella ohimolla, hänen verhottua ääntään,
hänen pikku ryiskelyään, hänen äidillisiä käsiään, hienostuneita
liikkeitään, ja hänen tuntematonta sieluaan. Hän värisi autuudesta,
kun hän istui hänen vieressään ja rouva von Kerich selitti hänelle
ystävällisesti jotain luettavaa kohtaa, jota hän ei ymmärtänyt: rouva
von Kerich nojasi kättään Christophen olkapäähän; Christophe tunsi
hänen sormiensa lämmön, hänen hengityksensä poskillaan, hänen ruumiinsa
suloisen tuoksun; hän kuunteli hurmauksen vallassa, eikä ymmärtänyt
selityksistä mitään. Opettaja huomasi sen, hän käski Christophea
toistamaan, mitä oli hänelle sanonut: Christophe oli vaiti; rouva von
Kerich oli suuttuvinaan, hän painoi Christophen nenän kirjaan ja sanoi,
ettei Christophesta tule koskaan muuta kuin pikku aasi. Siihen vastasi
Christophe, että se on hänestä yhdentekevää, jos hän vain saa olla
_hänen_ pikku aasinsa, jos hän ei vain karkoita aasia luotansa pois.
Rouva von Kerich oli epäröivinään, suostuako anomukseen; mutta viimein
hän sanoi, että vaikka Christophe olikin paha, pieni aasi, sangen tyhmä
aasi, niin ehkäpä hän hänet kuitenkin pitää, -- ehkäpä hän rakastaakin
aasia, -- vaikkei hänestä tosiaan ole mihinkään; sillä ehdolla vain,
että hän on heti _kiltti_. Sitten he nauroivat molemmat, ja Christophe
kylpi autuudessa.
Kun Christophe oli huomannut, että hän rakasti rouva von Kerichiä,
vieroittui hän vähitellen Minnasta. Häntä alkoi tytön kylmyys
ärsyttää; ja kun hän näki hänet alinomaa ja tuli siten rohkeammaksi
ja viimein uskalsi esiintyä vapaan luonteensa mukaisesti, niin ei
hän salannutkaan Minnalta tyytymättömyyttään. Minna pisteli häntä
mielellään, ja Christophe antoi tuimia vastauksia. He kiusoittelivat
toisiaan alinomaa, ja rouva von Kerich nauroi vaan heille. Christophe,
joka ei päässyt yläkynteen näissä sanakahakoissa, lähti talosta usein
niin vimmoissaan, että luuli oikein vihaavansa Minnaa; ja hän kuvitteli
itselleen palaavansa hänen lähelleen takaisin ainoastaan rouva von
Kerichin tähden.
Christophe opetti Minnalle yhä edelleen pianonsoittoa. Kaksi kertaa
viikossa, kello yhdeksästä kymmeneen aamulla, hän piti huolta tytön
skaalaharjoituksista. Huone, jossa he silloin oleskelivat, oli Minnan
_studio_. Omituinen työhuone; se kuvasi huvittavan uskollisesti tuon
pikku naisen aivojen hullunkurista sekamelskaa.
Pöydällä oli pieniä veistoskuvia, jotka esittivät soittavia kissoja,
-- kokonainen orkesteri, yksi käyttelemässä viulua, toinen selloa;
ja pieni taskupeili, toiletti-esineitä ja kirjoitusneuvot, kaikki
erinomaisessa järjestyksessä. Hyllyllä oli mikroskoopisen pieniä
suurten säveltäjäin rintakuvia: Beethoven rypistetyin kulmin, Wagner
baretti päässä, -- sekä Belvederen Apollo. Uunin reunalla, sammakon
vieressä, joka poltti kaislapiippua, lepäsi paperinen viuhka, johon
oli maalattu Bayreuthin teatteri. Kirjahyllyllä kirjoja kahdessa
rivissä, sellaisia kuin: Lübke, Mommsen, Schiller, _Sans famille_,
Jules Verne, Montaigne. Seinillä suurina valokuvina sikstiniläinen
madonna ja Herkomerin tauluja: ne olivat reunustetut sinisillä ja
vihreillä nauhoilla. Oli siellä myöskin näköala eräästä sveitsiläisestä
hotellista, kehyksissä, jotka oli tehty hopeoiduista takiaisista;
ja huoneen joka nurkassa mahdoton määrä upseerien, tenorilaulajien
ja ystävättärien valokuvia, -- kaikissa omistuskirjoitus, melkein
kaikissa jokin runo tai ainakin jokin sellainen, jota Saksassa sanotaan
runoksi. Keskellä huonetta komeili marmorijalustalla partaisen
Brahmsin rintakuva; ja pianon yläpuolella heilui nuoran päässä pieniä
plyyssiapinoita ja kotiljonkimuistoja.
Minna tuli tunnille aina liian myöhään, silmät yhä pöhöttyneinä unesta
ja happamen näköisenä; hän tuskin ojensi kättään Christophelle,
sanoi vain välinpitämättömästi hyvää päivää, asettui pianon ääreen
vaiti, jäykkänä ja arvokkaana. Kun hän oli yksin, soitti hän halusta
loppumattomia skaaloja; sillä se salli hänen miellyttävästi pidentää
puolihorrosmaista tilaansa ja kauniita haaveitaan. Mutta Christophe
pakotti hänet nyt kohdistamaan huomionsa vaikeampiin harjoituksiin;
ja kostaakseen Minna soitti joskus ne tahallaan niin huonosti kuin
suinkin mahdollista. Hänellä oli melkoisen hyvä korva, mutta hän ei
pitänyt musiikista, -- kuten monienkin saksatarten on laita. Mutta
niinkuin muutkin heistä luuli hän, että hänen velvollisuutensa oli
rakastaa sitä; ja hän otti siis tuntinsa melkoisen tunnontarkasti,
paitsi joinakuina pirullisen ilkeyden hetkinä, jolloin hän tahtoi
kiusata opettajaansa. Ja vielä enemmän raivostutti Minna jäätävällä
välinpitämättömyydellään, jollainen hän ahkeroidessaankin oli. Pahinta
oli, että Minna kuvitteli velvollisuudekseen olla jossakin paljon
puhuvassa paikassa sielukas: hän tuli silloin sentimentaaliksi, eikä
tuntenut sisässään kerrassaan mitään.
Pikku Christophe hänen vieressään ei ollut liioin kohtelias. Hän ei
kehuskellut Minnaa koskaan: päin vastoin. Minna oli siitä äkeissään
hänelle eikä jättänyt vastaamatta ainoaankaan opettajan huomautukseen.
Hän intti vääräksi, mitä Christophe sanoikin, ja kun hän erehtyi,
niin hän väitti kiven kovaan soittaneensa nuottien mukaan. Christophe
suuttui ja he menivät epäkohteliaisuuksiin ja loukkauksiin.
Vaikka Minna katseli muka vain koskettimiin, niin hän seurasi
syrjäsilmällä kuitenkin Christophea ja nautti hänen raivostaan. Ikävän
hommansa huviksi hän keksi kaikenlaisia pieniä, joutavia kujeita,
joiden tarkoituksena oli saada tunti keskeytetyksi ja Christophe
pilalle hermostuneeksi. Minna oli silloin saavinaan jotain väärään
kurkkuunsa, että häntä olisi säälitty, hänelle tuli yskänpuuska, tai
jotain tärkeää sanottavaa kamarineitsyelle. Christophe tiesi, että se
oli pelkkää juonittelua; ja Minna tiesi Christophen tietävän, että se
oli juonittelua. Ja se huvitti tyttöä suuresti; sillä Christophe ei
voinut sanoa hänelle suoraan, mitä hän moisesta ajatteli.
Eräänä päivänä, kun hän jälleen huvitteli tällä tavoin ja ryiskeli muka
nääntymäisillään, nokka kätkettynä nenäliinaan, aivan kuin hän olisi
ollut siihen paikkaan tukehtua, mutta vilkuen kuitenkin salavihkaa
vimmasta kiehuvaan Christopheen, sai hän päähänpiston pudottaa
lattialle nenäliinansa ja pakottaa Christophea ottamaan sen ylös
maasta. Christophe totteli niin epäkohteliaasti kuin mahdollista. Minna
palkitsi häntä lausumalla: "Kiitos!", mutta niin ylhäisnaisen tapaan,
että Christophe oli haljeta raivosta.
Tämä leikki oli Minnasta liian hauskaa hänen voidakseen olla sitä
uudistamatta. Ja seuraavana päivänä hän yritti sitä taas. Christophe ei
hievahtanutkaan: hänen sappensa kiehui. Minna odotti tuokion, sitten
hän sanoi närkästyneellä äänellä:
-- Oletteko hyvä ja otatte nenäliinani maasta? Christophe ei sitä enää
sietänyt.
-- Minä en ole teidän pikenttinne! huusi hän karkeasti. Nostakaa itse
nenäliinanne!
Minna joutui aivan suunniltaan. Hän ponnahti rajusti ylös tuoliltaan,
joka kaatui:
-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi hän ja rämäytti raivoissaan
koskettimia; ja ryntäsi vimmastuneena ulos.
Christophe odotti häntä. Minna ei tullut takaisin. Christophe häpesi
käytöstään: hän tunsi olleensa kuin mikä jätkä. Mutta hän ei ollut enää
jaksanut, Minna piti häntä selvästi pilkkanaan tuolla alinomaisella
vastaan vääntämisellään. Christophe pelkäsi, että Minna valittaisi
äidilleen ja että hänen ja rouva von Kerichin välit kylmenisivät
ainaiseksi. Christophe ei tiennyt, mitä tehdä; sillä jos hän katuikin
töykeyttään, niin millään ehdolla maailmassa hän ei olisi kuitenkaan
pyytänyt anteeksi.
Hän tuli seuraavana päivänä takaisin, vaikka hän ajatteli, ettei Minna
huolisi enää tunteja. Mutta Minna, joka oli liian ylpeä kannellakseen,
Minna, jonka omatunto ei ollut aivan puhdas, tuli kuitenkin tunnilleen,
mutta antoi nyt Christophen odottaa vielä viisi minuuttia kauemmin
kuin tavallisesti. Ja hän meni ja asettui pianon ääreen ja istui
siinä jäykkänä, kääntämättä päätään ja lausumatta sanaakaan, aivan
kuin Christophea ei olisi ollut olemassa. Hän otti kuitenkin tämän
tuntinsa ja kaikki muutkin sovitut tunnit, sillä hän tiesi hyvin, että
Christophe oli etevä opettaja, ja että hänen täytyi oppia soittamaan
kunnollisesti pianoa, jos hän aikoi käydä siitä, mitä hän luuli
olevansa: -- jalosyntyinen, täydellisen kasvatuksen saanut neiti.
Mutta kuinka se hänestä oli ikävää! Kuinka se heistä molemmista oli
ikävää!
Eräänä sumuisena maaliskuun aamuna, jolloin pienet lumihiutaleet
leijuivat kuin untuvat harmaassa ilmassa, olivat he kahden _studiossa_.
Päivä oli tuskin vielä valjennut. Minna puolusti kuten tavallisesti
lyömäänsä väärää ääntä ja väitti, että "niinhän oli nuoteissa". Vaikka
Christophe tiesi hyvin, että tyttö lipakoi, kumartui hän katselemaan
nuottivihkoa, nähdäkseen kysymyksessä olevan kohdan lähempää. Minna
piti kättään nuottitelineillä eikä siirtänyt sitä pois. Christophen
suu joutui aivan lähelle tuota kättä. Christophe koetti lukea, mutta
se ei onnistunut: hän katseli jotain muuta, -- jotain hentoa ja hienoa
ja läpikuultavaa, niinkuin kukkasen terälehdet. Yhtäkkiä, -- hän ei
tiennyt, mikä hänen päähänsä pisti, hän painoi kiihkeästi huulensa
tuohon pieneen käteen.