löytää enää entistä vapaata mielialaa. Heidän suhteittensa vilpittömyys
oli kadonnut. Nuo lapset, jotka rakastivat toisiaan niin pelokkaan
hienosti, etteivät he olleet koskaan uskaltaneet antaa toisilleen edes
veljellistä suudelmaa, he, jotka eivät haaveksineet mitään suurempaa
onnea kuin kohdata toisiaan, kuunnella toistensa sanoja ja puhella
toisilleen tulevaisia unelmiaan, he tunsivat nyt itsensä ilkeäin
ihmisten epäilysten tahraamiksi. He näkivät viimein pahaa kaikkein
viattomimmissa teoissaan: pelkästään katseessa, kädenpuristuksessa; he
punastelivat, heidän päähänsä tuli rumia ajatuksia. Seurustelu muuttui
sietämättömäksi.
Puhumatta sanallakaan asiasta tapasivat he toisiaan yhä harvemmin.
He koettivat toisilleen kirjoittaa; mutta nyt seuloivat he tarkoin
pienimmätkin lauseensa. Heidän kirjeensä tulivat kylmiksi ja typeriksi.
He masentuivat tyyten. Voidakseen lopettaa kirjevaihtonsa sanoi
Christophe syyksi paljoa työtään, Otto samoin omia hommiaan. Kohta
sitten matkusti Otto lueskelemaan yliopistoon; ja ystävyys, joka oli
ollut muutaman kuukauden heidän elämänsä valona, tummui kokonaan.
Mitäpä siitä; uusi rakkaus, jonka airut tämä ainoastaan oli, valtasi
sitten Christophen sydämen ja sai kaikki muut valot hänen elämässään
kalpenemaan.
III.
MINNA
Neljä, viisi kuukautta ennen näitä tapahtumia oli rouva Josepha von
Kerich, äskettäin kuolleen valtioneuvos Stephan von Kerichin leski,
muuttanut pois Berlinistä, jossa miehen virka oli sitä ennen pitänyt
perhettä, ja asettunut pienen tyttönsä kanssa synnyinseudulleen, tuohon
pikku kaupunkiin Rheinin rannalla. Hänellä oli siellä vanha sukutalo ja
suuri puutarha, melkeinpä puisto, lähellä sitä taloa, jossa Christophe
asui, mäenrinteellä, ulottuen jokeen asti. Ullakkokamaristaan näki
Christophe rouva Kerichin talon muurin ylitse riippuvat puitten
tuuheat oksat ja punaisen, sammaltuneen tiilikaton huipun. Puiston
oikealla sivulla oli pieni kuja, jolla ei ollut juuri laisinkaan
liikettä; sieltä päin saattoi helposti nähdä yli muurin, jos kiipesi
kadun kulmassa olevan puskurikiven päähän: Christophe ei jättänytkään
sitä tekemättä. Hän näki silloin puutarhan ruohoittuneet käytävät,
nurmikentät, jotka rehoittivat rauhassa kuin metsäniitty, sekaisin
kasvavat ja ikäänkuin olinpaikasta ottelevat puut, sekä talon valkean
sisäsivun itsepäisesti sulkeutunein ikkunaluukuin. Pari kertaa vuodessa
tuli sinne puutarhuri, teki kierroksensa ja tuuleutti huoneita. Mutta
luonto anasti kohta jälleen isännyyden puistossa, ja kaikki oli taas
hiljaista.
Se hiljaisuus veti kovasti Christophea puoleensa. Usein kiipesi hän
puskurikivensä päähän tähystelemään salaa taloon; sikäli kuin hän
kasvoi suuremmaksi, ulottui ensin hänen nenänsä ja sitten hänen
suunsa muurin reunalle; nyt saattoi hän jo varpailleen nousten pitää
siitä kiinni käsivarsillaan; ja vaikka se asento olikin epämukava,
riippui hän siinä leukaansa muuriin nojaten, katsellen ja kuunnellen,
illan levitellessä nurmikentille lempeitä, kultaisia juovia, jotka
kuusien varjossa saivat sinertävän vivahduksen. Hän unohti silloin
kaikki, kunnes kuuli takaansa kujalta lähestyviä askeleita. Öisin
leijui puutarhan seutuvilla huumaavia tuoksuja: keväällä syreenien,
kesällä akaasiain, syksyllä lakastuneitten lehtien. Kun Christophe
palasi illalla linnasta, pysähtyi hän aina kotiportilleen ahmimaan
niiden suloista leyhyntää, miten väsynyt hän olikin; ja sitten hänen
oli suorastaan vaikea mennä ummehtuneeseen kamariinsa. Olipa hän
ennen monesti leikkinytkin --, aikoina, jolloin hän vielä leikki, --
pienellä ruohoisella aukeamalla, joka oli kadulla Kerichien talon ja
sen rautasäleisen portin edustalla. Kummallakin puolen porttia kasvoi
satoja vuosia vanha kastanjapuu; isoisä oli aikoinaan usein istuskellut
niiden juurella, poltellen piippuaan, ja lapset käyttelivät niiden
hedelmiä heittoaseina ja leluina.
Eräänä aamuna nousi hän tapansa mukaan kujaa kulkiessaan puskurikiven
päähän. Hänellä oli mielessä muita asioita ja hän katseli
hajamielisesti puutarhaan. Hän aikoi jo laskeutua takaisin, kun hänessä
välkähti ajatus, että talossa oli tekeillä jotain erikoista. Hän
tähysti nyt taloa uudestaan: ikkunat olivat auki; auringon valo virtasi
huoneisiin; ja vaikkei hän nähnyt siellä ketään, oli vanha asumus nyt
ikäänkuin herännyt viisitoista-vuotisesta unestaan ja hymyili aamun
loisteessa. Christophe lähti sieltä aivan ymmällä.
Ruokapöydässä kertoi isä asian, josta nykyään koko kortteli
puhui: Rouva von Kerichin ja hänen tyttärensä muutosta tänne, ja
miten he olivat tuoneet mukanaan hirvittävän määrän matkatavaraa.
Kastanjapuu-aukeama oli täynnä joutilaita, katselemassa muuttotavarain
purkamista. Christophen mieltä kiehtoi kovasti tämä uutinen, sillä
se oli hänen ahtaan elämänsä piirissä tärkeä tapaus; ja hän palasi
työhönsä koetellen sommitella isänsä kuvausten mukaan, jotka
olivat melkoisen liioiteltuja, kuten tavallisesti, käsitystä tuon
lumotun talonsa asukkaista. Sitten anasti päivän työ kaikki hänen
ajatuksensa, ja hän oli jo koko tapauksen unohtanut, kunnes hän muisti
sen jälleen illalla kotiin mennessään; ja uteliaisuus sai hänet
kiipeämään tähystyspaikalleen ja vakoilemaan, mitä puutarhamuurin
sisäpuolella tehtiin. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin rauhalliset
puistokujat, joissa puiden liikkumattomat lehvät näyttivät nukahtavan
auringon viimeisten säteitten hohteeseen. Jonkun minutin päästä
oli hän unohtanut uteliaisuutensa esineen kokonaan ja hän antautui
niinkuin muulloinkin hiljaisuuden sulouden valtaan. Tuo omituinen
seisontapaikka, -- sangen vaikea pitää tasapainoa, puskurikiven päässä,
-- oli hänen unelmiensa rauhallisin tyyssija. Kun hän oli noussut
rumalta ja tukahuttavalta kujalta, joka oli aina varjossa, veti se
yksinäinen puutarha häntä puoleensa taikamaisella viehätysvoimalla.
Hänen sielunsa liihoitteli siellä vapaasti sopusointuisissa ilmoissa,
ja sävelet heräsivät hänessä; hän nukahti niiden soittoon, unohtaen
ajan ja paikan, koettaen ainoastaan kuulla sydämensä vienoimmatkin
kuiskeet.
Niin hän uneksi nytkin silmät ja suu auki, eikä hän olisi tiennyt
sanoa, kuinka kauan hän siinä uneksi, sillä hän ei nähnyt mitään.
Yhtäkkiä hän kuitenkin hiukan tyrmistyi: hänen edessään, erään
lehtikujan päässä, seisoi kaksi naista, jotka katselivat häneen. Toinen
heistä, -- nuori, mustiin puettu nainen, jonka piirteet olivat hienot
ja epäsäännölliset, tukka oljenvaalea, ja joka oli muuten kookas ja
solakka, päänasennossaan jotain tottuneen huoletonta, -- tarkasteli
häntä ystävällisin ja hiukan kujeilevin silmin. Toisen kasvojen ilme,
-- hän oli noin viisitoistavuotias tyttö, kalliissa surupuvussa, -- oli
kuin lapsen, jota on käsketty hillitsemään hurjaa naurunpuuskaansa;
hän seisoi jonkun askelen taempana äitiään, joka ei häneen katsonut,
mutta viittaili häntä vaikenemaan; ja tytär painoi käsiään suutaan
vasten, aivankuin hänen olisi ollut tuiki mahdotonta estää itseään
purskahtamasta nauruun. Tytär oli pienikokoinen, kasvot raikkaat,
valkean ja punaisen hohtavat ja pyöreät; hänellä oli pieni, hiukan
nykerö nenä, pieni, melkeinpä täyteläinen suu, pieni, lihavahko leuka,
hienot kulmakarvat, kirkkaat silmät ja valtavan runsas, vaalea tukka,
joka oli palmikoitu kierroksille pään ympärille ja jätti pyöreän
niskan ja sileän, valkean otsan paljaaksi: -- oikea pieni Cranachin
tyyppi. Christophe oli kivettyä sen näyn nähdessään. Hän ei pystynyt
edes juoksemaan pakoon, hän jäi paikalleen kuin patsas, suu ammollaan.
Vasta sitten, kun nuori neiti tuli jo ystävällinen ja kujeileva hymyily
huulillaan jonkin askelen häntä kohti, heräsi hän liikkumattomuuden
tilastaan, ja hyppäsi, -- nurin niskoin keikahtaen, -- alas kujalle,
niin rajusti, että raastoi mennessään mukaansa muurin rappausta. Hän
kuuli suopean äänen puhuttelevan itseään, ystävällisesti: "No pikku
mies." Ja sitten lapsellisen naurun, kirkkaan ja helmeilevän kuin
linnunviserrys. Christophe oli kujalla, polviensa ja käsiensä varassa;
ja uudestaan tyrmistyen hän livisti nyt pakoon, minkä käpälistä pääsi,
aivan kuin peljäten, että häntä ajettaisiin takaa. Hän häpesi; ja se
häpeä valtasi hänet yhä uudestaan puuskittain kotonakin, ollessaan
yksinään kamarissaan. Sitten ei hän uskaltanut enää kulkea kujan
kautta, sillä hän oli saanut päähänsä sen hassunkurisen kuvittelun,
että joku siellä oli aina häntä väijymässä. Milloin hänen oli pakko
mennä ohi talon, hiipi hän aivan aitamuuria pitkin, painoi päänsä
kumaraan ja riensi melkein juoksujalkaa ja taakseen katsomatta.
Samalla ei hän saanut mielestään noita kahta olentoa, jotka hän oli
nähnyt puutarhassa; hän nousi ullakolle, riisuen kenkänsä, ettei hänen
kuultaisi sinne menevän; ja hän koetteli pilkistellä luukusta Kerichien
taloon ja puistoon, vaikka hän tiesi hyvin, ettei sieltä voinut nähdä
muuta kuin puitten lainehtivat latvat ja katon savupiiput.
Noin kuukausi tästä tapauksesta soitti hän eräässä _Hof Musik
Vereinin_ viikkokonsertissa jonkin oman sävellyksensä pianolle ja
orkesterille. Hän oli ehtinyt viimeisen osan keskipaikkeille, kun
hän huomasi sattumalta itseään vastapäätä olevassa aitiossa rouva
von Kerichin ja hänen tyttärensä ja näki heidän katselevan häntä. Se
oli niin odottamatonta, että hän joutui aivan päästä pyörälle ja oli
jättää vastaamatta orkesterin osaan. Hän jatkoi soittoaan kuin kone
kappaleen loppuun asti. Kun se päättyi, näki hän, vaikka hän koetti
olla katsomatta sinne päin, että rouva ja neiti von Kerich taputtivat
käsiään aivan liiallisesti, kuten olisivat tahtoneet Christophen
huomaavan heidän taputuksensa. Christophe katosi kiireen kaupalla
näyttämöltä. Juuri poistuessaan teatterista huomasi hän eteishallissa
rouva von Kerichin, joka näytti odottavan hänen tuloaan. Välillä seisoi
ainoastaan pieni jono väkeä, joten Christophen oli mahdotonta olla
näkemättä häntä; mutta hän ei ollut häntä kuitenkaan huomaavinaan;
ja aukaisten itselleen läpi tungoksen tiensä hän meni kiireesti ulos
teatterihenkilöstön ovesta. Sitten hän pahoitteli menettelyään; sillä
hän ymmärsi hyvin, ettei rouva von Kerich tahtonut hänelle mitään
pahaa. Mutta hän tiesi, että jos hän joutuisi uudestaan samaan asemaan,
menettelisi hän samoin. Häntä suorastaan kauhisti ajatella kohtaavansa
rouva von Kerichin kaupungilla. Kun hän näki kaukana jonkun naisen,
joka muistutti häntä, niin hän kääntyi toiselle kadulle.
Rouva von Kerich itse haki Christophen käsiinsä, niin, hän noudatti
hänet hänen kotoaan.
Kun Christophe kerran tuli kotiin päivälliselle, kertoi Louisa
hänelle aivan ylpeänä, että muuan polvihousuihin ja livreaan puettu
lakeija oli tuonut sinne hänelle kirjeen; ja äiti antoi Christophelle
mustareunaisen kirjekuoren, jonka takapuolelle oli painettu von
Kerichien vaakuna. Christophe avasi kirjeen, peljäten jotain sellaista,
-- jonka hän nyt sai lukea:
"-- Rouva Josepha von Kerich kutsuu Herra _Hof Musicus_
Christophe Krafftin luokseen nauttimaan teetä tänään kello puoli
kuusi illalla."
-- Minä en sinne mene, julisti Christophe.
-- Mitä ihmettä! huudahti Louisa. Minä vastasin, että sinä tulet.
Christophe moitti ankarasti äitiään ja kielsi häntä sekaantumasta
asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet. --
-- Lakeija tahtoi vastausta. Minä sanoin, että sinä juuri tänään olit
vapaa. Sinulla ei sillä tunnilla ole mitään tehtävää.
Christophe sai suututella ja vannoa miten tahansa, ettei hän sinne
mene, hänen oli nyt mahdoton livahtaa pakoon. Kun kutsutunti lähestyi,
niin hän pukeutui äkäillen; mutta salaisesti ei hän ollut laisinkaan
pahoillaan, että sattuma pakotti hänet voittamaan vastahakoisuutensa.
Rouva von Kerich oli tuntenut konsertissa helposti nuoressa pianistissa
saman pikku metsäläisen, jonka pörröisen pään hän oli nähnyt
pilkistelevän puutarhansa muurin ylitse muuttopäivänään. Hän oli
tiedustellut naapureilta, kuka tuo nuorukainen oli; ja se, mitä hän oli
saanut kuulla Christophen perheestä ja itse pojan vaikeasta ja uljaasta
elämästä, oli herättänyt hänessä osanottoa ja uteliaisuuden puhutella
häntä.
Christophe tuli vieraisille puettuna tummankuosiseen pitkääntakkiin,
joka teki hänet maalaispapin näköiseksi; hän oli arkuudesta melkein
kipeä. Hän koetti vakuuttaa itselleen, etteivät rouva ja neiti von
Kerich olleet ehtineet huomata hänen kasvojaan silloin, kun olivat
ensi kertaa hänet nähneet. Muuan palvelija vei hänet pitkää käytävää
myöten, jonka lattialla matot tekivät askeleet äänettömiksi, erääseen
huoneeseen, jossa oli lasiovi puutarhaan päin. Sinä päivänä oli
kylmä tihkusade; uunissa paloi kodikas roihu. Ikkunan läpi kuulsivat
valokuvamaisina märät puut sumusta; sen ääressä istuivat nyt nuo kaksi
naista, rouva von Kerichillä sylissään käsityö ja tyttärellä kirja,
jota hän luki ääneen juuri Christophen sisään tullessa. Kun he hänet
näkivät, vilkaisivat he veitikkamaisesti toisiinsa.
-- He tuntevat sittenkin minut, ajatteli Christophe nolona.
Ja hän teki yhden kömpelön kumarruksen toisensa jälkeen.
Rouva von Kerich tervehti häntä ystävällisesti ja ojensi hänelle
kätensä.
-- Hyvää päivää, rakas naapurini. Olen hyvilläni, että saan teidät
nähdä. Siitä saakka, kun kuulin soittonne konsertissa, olen halunnut
ilmoittaa teille, minkä ilon sillä minulle tuotitte. Ja kun ainoa keino
ilmoittaa se teille oli pyytää teitä tänne, niin toivon teidän antavan
anteeksi, että käytin sitä.
Näissä ystävällisissä ja tavallisissa sanoissa, vaikka niissä piilikin
ivallisen alentuvaisuuden vivahdus, tuntui Christophesta sellainen
sydämellisyys, että hän rauhoittui.
-- He eivät minua tunne, ajatteli hän keventynein mielin.
Rouva von Kerich osoitti tytärtään, joka oli sulkenut kirjansa ja
katseli nyt Christophea.
-- Tyttäreni Minna, esitteli hän; hänkin halusi suuresti nähdä teitä.
-- Mutta äiti, sanoi Minna, mehän emme näe toisiamme ensi kertaa.
Ja hän helähti nauramaan.
-- He tuntevat minut, ajatteli Christophe tyrmistyneenä.
-- Se on totta, virkkoi rouva von Kerich, nauraen hänkin; kävittehän
vieraanamme jo sinä päivänä, jolloin tänne tulimme.
Näille sanoille nauroi tyttö kahta kiivaammin, ja Christophe tuli niin
surkean näköiseksi, että kun Minna loi silmänsä häneen, niin hänen
naurunsa yhä vaan yltyi. Se oli vallan hurjaa naurua: Minna nauroi
vedet silmissä. Rouva von Kerich koetti häntä hillitä, mutta ei voinut
estää itseäänkään nauramasta; ja myöskin Christopheen tarttui heidän
iloisuutensa, niin häpeissään kuin hän olikin. Heidän hilpeytensä
voimaa ei voinut vastustaa; siitä oli mahdoton suuttuakaan. Mutta kun
Minna viimein kysyi häneltä henkeään haukkoen, mitä hän oikeastaan oli
tehnyt siellä muurilla, niin Christophe joutui suorastaan tolkuiltaan.
Minnaa huvitti hänen sekaannuksensa; ja Christophe änkytteli,
tietämättä, mitä sanoa. Rouva von Kerich riensi häntä auttamaan ja
käänsi jutun muualle, samalla kun hän käski tuomaan sisään teen.
Rouva kyseli ystävällisesti kaikenlaista häneltä. Mutta Christophe
ei voinut rauhoittua. Hän ei tiennyt, miten istuutua, ei miten pitää
kädessään kuppia, oli vaan sen vähällä kaataa; hän luuli, että hänen
täytyi nousta joka kerta ylös, kun hänelle tarjottiin teetä, kermaa,
sokeria tai leivoksia, ja hän kavahti kiireesti pystyyn ja kiitti
jäykin kumarruksin, pinkattuna ahtaaseen takkiinsa, korkeaan kaulukseen
ja kireään kravattiin kuin rautaiseen haarniskaan; hän ei voinut
kääntää päätänsä oikealle eikä vasemmalle; hän tyrmistyi rouva von
Kerichin monista kysymyksistä ja vilkkaasta käytöksestä; hän tunsi
hyytyvänsä, kun huomasi Minnan tarkastelevan hänen kasvojaan, käsiään,
liikkeitään ja pukuaan. Ja hän sekautui yhä enemmän heidän koettaessa
saada häntä kotiutumaan, -- rouva von Kerich tavattomalla sanatulvalla,
-- Minna kiemailevilla katseilla, joita hän vaistomaisesti ja
huvitellakseen hänelle heitteli.
Viimein eivät he enää toivoneet saavansa häneltä muuta kuin
kumarruksia ja parisanaisia vastauksia; ja rouva von Kerich, joka
yksinään piti huolta pakinan sujumisesta, ikävystyi niin, että pyysi
häntä pianon ääreen. Christophe oli paljon arempi kuin kokonaisen
konserttiyleisön edessä; hän soitti erään Mozartin adagion. Mutta
juuri hänen arkuutensa, sydämen levottomuus, jota hän alkoi tuntea
näiden kahden naisen lähistöllä, vilpitön järkytys, joka täytti hänen
rintansa ja teki hänet yhtaikaa onnelliseksi ja onnettomaksi, ne
sopivat hyvin tuon soitetun kappaleen hellämieliseen ja nuorekkaan
puhtaaseen sävyyn ja lisäsivät sen keväistä hurmausta. Se liikutti
rouva von Kerichiä; ja hän kiitteli Christophea kovin ylistelevin
sanoin, kuten maailman ihmisten on tapa; mutta kuitenkin olivat ne
sanat vilpittömiä, ja olihan liioiteltukin kiitos suloista niin
viehättävästä suusta kuultuna. Ilkamoiva Minna oli vaiti, hän katseli
kummissaan tuota poikaa, joka oli puhuessaan niin hölmö, mutta
sormiltaan niin kaunopuheinen. Christophe tunsi heidän suopeutensa ja
tuli rohkeammaksi. Hän soitti lisää; ja viimein hän kääntyi puolittain
Minnaa kohti, ja sanoi, hämillään hymyillen ja silmät maahan luotuina
arasti: -- Tätä minä tein siellä muurilla. Ja hän soitti nyt pienen
sävellyksen, jossa kehittelemänsä musikaalisen aatteen hän oli tosiaan
saanut tuolla mielipaikallaan, katsellessaan puutarhaa, ei tosin
sinä iltana, jolloin hän oli ensi kertaa nähnyt Minnan ja rouva von
Kerichin, -- vaikka hän koetteli sitä itselleen vakuuttaa, mistä
syystä, sen hämärän seikan saattoi yksin hänen sydämensä tietää, --
vaan monina iltoina jo sitä ennen. Tuo _andante con moto_ ilmaisi
rytmiensä rauhallisessa keinunnassa tunnelmaa, jossa puhuu lintujen
laulu, tuhansien pikku hyönteisten surina ja valtavain puiden
majesteettinen unelmoiminen laskevan auringon rauhallisessa loisteessa.
Christophen pikku yleisö kuunteli hurmaantuneena. Kun hän lopetti,
nousi rouva von Kerich ylös, tarttui hänen molempiin käsiinsä
vilkkaasti kuin hänen tapansa aina oli, ja kiitteli häntä
ylenpalttisesti. Minna taputti käsiään ja huudahti, että se oli
"suuremmoista", ja että hän panettaisi muuria vastaan pystyyn tikapuut:
niin saisi Christophe työskennellä mukavammin ja säveltää vielä toisia
yhtä "yleviä" kappaleita kuin tämä. Rouva von Kerich pyysi Christophea
olemaan välittämättä Minnasta, tuosta hulluttelijasta; ja hän kutsui
Christophea tulemaan puutarhaansa niin usein kuin vaan tahtoi, koska
hän siitä piti; ja hän lisäsi, ettei hänen tarvitsisi edes tulla heidän
luokseenkaan, jos se oli hänestä ikävää.
-- Teidän ei tarvitse tulla meidän luoksemme, näki Minna hyväksi
lisätä. Mutta varokaakin, jos ette tule!
Ja hän pudisti somasti ja uhkaavasti sormeaan.
Minna ei suinkaan toivonut, että Christophe tulisi usein heidän
luokseen vieraisille, eikä edes, että Christophe olisi hänelle millään
tavoin kohtelias. Mutta häntä huvitti hiukan veikeillä, ja tuo
sormenpudistus tuntui hänestä siihen tarpeeseen tehokkaalta.
Christophe punastui ilosta. Ja lopuksi voitti rouva von Kerich
täydellisesti hänen luottamuksensa, niin hienotunteisesti puhui
hän hänen äidistään ja isästään; viimemainitun oli hän aikoinaan
tuntenut. Noiden naisten tavanvaatima herttaisuus valtasi hänen
sydämensä; hän liioitteli tuen helppohintaisen hyvyyden suuruutta,
tuota hienon maailman menoihin kuuluvaa viehättävyyttä, sillä hän
halusi luonnostaan uskoa sellaista syvälliseksi. Ja hän alkoi nyt
kertoa omista suunnitelmistaan, onnettomuuksistaan, aivan lapsellisen
luottavasti. Hän ei huomannut enää edes, miten aika meni, ja hän
hypähti hämmästyksestä, kun eräs palvelija tuli ilmoittamaan, että
illallispöytä oli katettu. Mutta hänen nolostumisensa muuttui pelkäksi
iloksi, kun rouva von Kerich pyysi häntä jäämään heidän luokseen
aterialle, kuten ainakin hyvä ystävä, ja ystäviähän he jo olivatkin.
Hänelle asetettiin lautanen äidin ja tyttären väliin; mutta hän antoi
heille tosiaan epäedullisemman näytteen lahjoistaan pöydän ääressä kuin
pianoa soittaessaan. Se puoli hänen kasvatustaan oli laiminlyöty; hän
luuli, että pöydässä oli tärkeintä vaan syödä ja juoda ja ettei tapa,
miten sen teki, merkinnyt mitään. Ja niinpä katseli näppärä Minna häntä
aivan vaiti ja kauhistuneena.
Naiset olettivat, että hän lähtisi heti illallisen jälkeen pois.
Mutta hän meni heidän perästään pieneen saliin, istuutui heidän
seuraansa eikä näyttänyt ollenkaan haluavan väistyä. Minna tukahutti
haukotuksiaan ja antoi äidilleen merkkejä. Christophe ei niitä
huomannut, sillä hän oli onnesta juopunut ja luuli, että toiset olivat
sellaisia kuin hänkin: Minna näet heitti yhä häneen veitikkamaisia
silmäyksiä, kuten hänen tapansa aina oli; ja sitäpaitsi ei Christophe
tiennyt, kuinka nousta ja hyvästellä, kun oli kerran tullut sinne
istuutuneeksi. Hän olisi varmaankin jäänyt sinne koko yöksi, ellei
rouva von Kerich olisi itse häntä hyvästellyt, auttaen hänet
ystävällisen huolettomasti pääsemään pois.
Hän lähti, vieden sielussaan rouva von Kerichin ruskeain silmäin
hyväilevän hohteen ja Minnan sinisten silmäin loisteen; hän tunsi vielä
kädessään heidän sormiensa hienon kosketuksen, käsien, jotka olivat
herkät ja suloiset kuin kukat; ja häntä ympäröi ylhäinen tuoksu, jota
hän ei ollut vielä koskaan ennen kokenut ja joka huumasi häntä niin,
että melkein pyörrytti.
Hän palasi tuohon taloon kahden päivän päästä antamaan Minnalle
pianotunteja, kuten oli sovittu. Siitä alkaen kävi hän sitten siellä
kaksi kertaa viikossa; ja usein meni hän sinne uudestaan myöskin
illalla, soittelemaan ja pakinoimaan. Rouva von Kerich näki hänet
mielellään vieraana. Hän oli älykäs ja hyväsydäminen nainen. Hän oli
kolmenkymmenen viiden vuoden ikäinen, kun hän kadotti miehensä; ja
vaikka hän oli silloin sekä ruumiiltaan että sielultaan nuori, oli hän
vetäytynyt ilman kaipausta syrjään maailmasta, jossa hänellä oli ollut
naimisiin mentyään tärkeäkin osansa. Ehkäpä hän erosi siitä sitäkin
helpommin, kun hän oli siellä jo perin pohjin huvitellut ja ajatteli
terveesti, ettei voi enää saada sellaista, jonka on jo saanut. Herra
von Kerichin muisto eli hänen mielessään aina jälkeenkin päin, vaikkei
hän ollut koskaan, koko avioliiton aikana tuntenut miestään kohtaan
mitään rakkauden tapaista; hänelle riitti hyvä ystävyys; hän oli
intohimoton, ja hänen sydämensä pelkästään hyvä.
Nyt omistausi hän täydellisesti tyttärensä kasvatukselle; mutta sama
kohtuullisuus, joka oli hänelle ominainen rakkaudessa, hillitsi
tässäkin tehtävässä äidillisyyttä, tuota tunnetta, joka on eräissä
naisissa usein aivan sairaaloisen kiihtynyt, jos nimittäin lapsi on
ainoa olento, joka voi tyydyttää heidän kiihkeää kaipuutaan rakastaa
ja olla rakastettu. Hän rakasti suuresti Minnaa, mutta arvosteli häntä
selkeästi, eikä salannut hänen vikojaan, enempää kuin hän kuvitteli
itsestäänkään liikaa hyvää. Koska hän oli sekä viisas että älykäs, oli
hänellä erehtymätön taito huomata ensi silmäyksellä kunkin ihmisen
heikko ja naurettava puoli; ja se oli hänelle suuri huvitus, jossa ei
ollut häijyyden rahtuakaan; sillä hän oli yhtä hyväntahtoinen kuin
ilveileväkin, ja huvitellessaan ihmisillä hän auttoi mielellään heitä.