osoitteet ja asettaa postimerkit: vinosti kuoren alakulmaan, oikealle
puolelle; siten saivat he nämä kirjeensä jollakin tavoin erilaisiksi
kuin muut, joita heidän täytyi lähettää toisille, tavallisille
henkilöille. Ja moiset lapselliset salaperäiset temput olivat heistä
suloisia kuin rakkauden hellimmät mysteeriot.
Kerran, kun Christophe kulki kotiin soittotuntia antamasta, huomasi
hän Oton kadulla erään samanikäisensä pojan parissa. He naureskelivat
ja juttelivat keskenään. Christophe kalpeni ja vaani heitä, kunnes
he katosivat kadun kulman taakse. He eivät olleet laisinkaan häntä
nähneet. Christophe meni kotiinsa. Hänestä oli aivan kuin pilvi olisi
pimentänyt auringon. Kaikki oli synkkää.
Seuraavana sunnuntaina kohtasivat he toisensa jälleen, eikä Christophe
hiiskunut aluksi mitään. Mutta puoli tuntia käveltyään hän sanoi
ahtaalla äänellä:
-- Näin sinut keskiviikkona Kreuzgassella.
-- Niinkö, äännähti Otto. Ja hän punastui. Christophe jatkoi:
-- Sinä et ollut yksinäsi.
-- En, vastasi Otto, sattui olemaan seuraa. Christophe nieleksi
sylkeään ja kysyi, tekeytyen muka välinpitämättömäksi:
-- Kuka se oli?
-- Serkkuni Frans.
-- Vai niin, virkkoi Christophe.
Ja jatkoi tuokion päästä.
-- Hänestä et ole minulle koskaan puhunut.
-- Hän asuu Rheinbachissa.
-- Tapaatko häntä useina
-- Hän käy täällä joskus.
-- Ja sinä, käytkö sinä hänen luonaan?
-- Joskus.
-- Ahaa! äännähti Christophe,
Otto halusi kääntää puheenaihetta toisaalle ja huomautti Christophelle,
että tuolla oli lintu, joka hakkasi nokallaan puunkupeeseen. Sitten he
juttelivat muista asioista. Kymmenen minutin päästä alkoi Christophe
yhtäkkiä:
-- Ja te olette hyvissä väleissä?
-- Kenen kanssa? kysyi Otto.
(Hän tiesi kyllä, ketä Christophe tarkoitti.)
-- Serkkusi kanssa?
-- Kyllä. Mitenkä niin?
-- Ei mitään.
Otto ei pitänyt liioin serkustaan, joka ärsytti häntä yleensä
kaikenlaisilla häijyillä letkauksilla. Mutta vaistomainen
kiusoitteluhalu kiihoitti häntä lisäämään, kun hän oli hetkisen
vaiennut:
-- Hän on hyvin mukava poika.
-- Kuka? kysyi nyt Christophe.
(Hän tiesi erinomaisesti, ketä Otto tarkoitti.)
-- Frans.
Otto odotti Christophelta vastausta; mutta viimemainittu ei ollut muka
kuulevinaan; hän leikkeli keppiä pähkinäpensaan oksasta. Otto jatkoi:
-- Hän on hauska. Hänellä on kaikenlaisia juttuja.
Christophe vihelteli huolettomasti. Otto veti esiin parempaa:
-- Ja hän on hyvin älykäs... ja lahjakas!... Christophe kohautti
hartioitaan, aivan kuin sanoakseen:
-- Mitä tuo olento sitten minuun kuuluu?
Ja kun Otto siitä ärsytettynä aikoi jatkaa, keskeytti hän jyrkästi
jutun ja määräsi rajan, johon heidän nyt oli juostava kilpaa.
Koko sinä iltapäivänä eivät he koskettaneet enää siihen asiaan; mutta
heidän välillään vallitsi nyt kylmyys, samalla kun he olivat toisilleen
kovin kohteliaita, mikä ainakin Christophen puolelta oli harvinaista.
Sanat takertuivat Christophen kurkkuun. Viimein ei hän enää tätä
jaksanut sietää, vaan kääntyi keskellä tietä Ottoon päin, joka kulki
viitisen askelta taempana, otti kiivaasti häntä käsistä ja purkausi
sanomaan:
-- Kuule, Otto! Minä en tahdo, en tahdo, että sinä olet ystävä Fransin
kanssa, siksi, että... että, sinä olet minun ystäväni; ja minä en
tahdo, että sinä rakastat ketään enemmän kuin minua! Minä en tahdo
sitä! Näetkös, sinä olet minulle kaikki kaikessa. Sinä et voi... sinä
et saa sitä tehdä... Jos minulla ei enää olisi sinua, ei minulla olisi
mitään muuta, ei mitään, vaan tahtoisin kuolla. Minä en tiedä, mitä
silloin tekisin. Minä surmaisin itseni. Minä surmaisin sinutkin. Ei,
anna anteeksi!...
Ja vedet virtasivat hänen silmistään.
Otto oli liikutettu ja peljästynyt sellaisesta suorasta tuskasta,
joka purkautui uhkauksiin, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ettei
hän rakastanut eikä tulisi koskaan rakastamaan ketään niin kuin
Christophea; ettei hän välittänyt Fransista ja ettei hän tahtonut
enää serkkuaan tavatakaan, jos se oli Christophesta paha. Christophe
ahmi hänen sanojansa, hän nauroi ja hengitti syvään. Hän kiitti Ottoa
kiihkeästi. Hän häpesi, että oli pannut toimeen tällaisia rettelöitä;
mutta hän oli nyt päässyt raskaasta painosta. He katselivat toisiinsa,
seisten kasvotusten, liikkumatta ja pitäen toisiaan käsistä; he
olivat hyvin onnellisia ja kummallisella tavalla hämillään. Sitten
jatkoivat he vaieten matkaansa; ja viimein he alkoivat jälleen puhella
suunnitelmistaan ja iloisuus palasi: he tunsivat olevansa lähempänä
toisiaan kuin koskaan ennen.
Mutta se ei ollut viimeinen kohtaus tätä laatua. Kun Otto nyt tunsi
valtansa Christopheen, tuli hänelle kiusaus käyttää sitä väärin; hän
tiesi, mikä hänessä oli arin kohta, ja hän sai voittamattoman halun
kaivella juuri sitä. Ei silti, että häntä olisi Christophen vihastus
ilahduttanut: päin vastoin hän sitä pelkäsi. Mutta hän tunsi oman
voimansa, kun voi tuottaa Christophelle kärsimyksiä. Hän ei ollut
häijy: hänen sielunsa oli kuin tytön.
Hän näyttäytyi siis uudestaan vastoin lupauksiaan käsikoukussa Fransin
tai jonkun muun toverinsa kanssa; he hälisivät keskenään, ja Otto
nauroi teeskennellyn iloisesti. Kun Christophe huomautteli hänelle
siitä, niin Otto kujeili eikä ollut ymmärtävinään asiaa vakavasti,
kunnes hän näki Christophen silmien mustuvan ja huulten värisevän
vihasta: silloin muuttui hänen tuulensa, hänet valtasi pelko, ja hän
päätti olla vasta sellaista tekemättä. Seuraavana päivänä menetteli
hän uudestaan samoin. Christophe kirjoitti hänelle hurjia kirjeitä ja
mainitsi häntä nimellä:
-- Kurja raukka! Minä en tahdo enää kuulla sinusta puhuttavankaan! Minä
en tunne sinua enää. Vieköön sinut piru, sinut, ja kaikki sinunlaisesi
koirat!
Mutta jos Otto lausui kyynelehtivän sanan, jos hän lähetti
Christophelle, kuten hän kerran teki, jonkin ikuista uskollisuutta
vertauskuvallisesti esittävän kukan, niin kalvoi Christophea katumus ja
hän vastasi kirjeellä:
-- Enkelini! Minä olen hullu. Unohda minun typeryyteni... Sinä olet
miesten paras. Sinun pikkusormesi on enemmän arvoinen kuin koko tuhma
Christophe. Sinä omistat kaikki hienotunteisuuden älykkäät aarteet.
Minä suutelen itkien kukkaasi. Se on tuossa sydämelläni. Minä puserran
sitä nahkaani ja isken rintaani nyrkilläni; minä tahtoisin, että se
haavoittaisi minut verille, että paremmin ymmärtäisin sinun jaloutesi
ja oman häpeällisen mielettömyyteni!...
Vähitellen he kuitenkin alkoivat väsähtää toisiinsa. On väärä väite,
että pikku riidat vahvistavat ystävyyttä. Christophe ei antanut
sielussaan anteeksi sitä, että Otto pakotti hänet tekemään hänelle
vääryyttä. Hänen rehellinen ja kiivas luonteensa, joka ensi kertaa
oli rakkauden kokeessa, antautui siihen täydellisesti ja tahtoi, että
toinenkin antautuisi pidättämättä ainoaakaan sydämensä rahtua. Hän ei
hyväksynyt ystävyydessä minkäänlaista monille jakautumista. Koska hän
oli valmis uhraamaan kaikki ystävälle, oli hänestä luonnollista, niin,
suorastaan välttämätöntä, että ystävä uhraisi kaikki, uhraisi hänelle
itsensä. Nyt hän alkoi kuitenkin aavistaa, ettei maailma ollut tehty
samaan malliin kuin hänen oma tinkimätön luonteensa ja että hän vaati
jotain sellaista, jota todellisuus ei voinut antaa. Silloin hän koetti
alistua. Hän soimasi itseään ankarasti, hän väitti olevansa itsekäs
olento ja ettei hänellä ollut oikeutta riistää ystävältään hänen
vapauttaan, anastaa kaikkia hänen tunteitaan pelkästään itselleen. Hän
teki kaiken voitavansa päästääkseen toisen täydelliseen vapauteen,
vaikka se oli hänestä niin vaikeaa. Jopa hän kehoittelikin Ottoa
muistamaan myöskin Fransia, niin uhrautuva hän oli; hän kuvitteli
iloitsevansa, kun sai nähdä Otolla olevan hyvän olla muiden seurassa
kuin hänen. Mutta milloin Otto, joka ei antanut itseään puijata,
häijysti noudatti sitä neuvoa, ei Christophe voinutkaan estää itseään
tulemasta happamaksi; ja yhtäkkiä hänen vihansa purkautui uudestaan.
Ehkäpä hän olisi antanut Otolle anteeksi senkin, että Otto oli
mieluummin toisten ystävien seurassa; mutta ainakaan valhettelemista
ei hän voinut unohtaa. Otto ei ollut suinkaan tieten taiten petollinen
tai teeskentelijä: hänen oli vaan luonnostaan vaikea puhua totta, aivan
kuin änkyttäjän lausua puhtaasti sanoja; kaikki, mitä hän kertoi, ei
ollut koskaan täysin totta eikä silkkaa valhetta; johtuiko se sitten
arkuudesta tai oman itsensä epävarmasta tuntemisesta, hän puhui harvoin
aivan selvällä tavalla; hänen vastauksensa olivat kaksimielisiä; ja
ennen kaikkea vihjaili hän jos johonkin ja pyrki samalla salaamaan
milloin mitäkin merkillisiä seikkoja, jotka saivat Christophen
suorastaan suunniltaan. Kun hänet saatiin kiinni itse pahasta, -- tai
jostakin sellaisesta, jota he pitivät ystävyyssopimuksensa mukaan
pahana, -- niin ei hän sitä suinkaan tunnustanut, vaan kielsi sen
itsepintaisesti, ja kertoi kovin uskomattomia juttuja. Eräänä päivänä
oli Christophe niin katkera, että antoi hänelle korvapuustin. Nyt luuli
hän, että siihen heidän ystävyytensä loppuisi ja ettei Otto antaisi
sitä anteeksi. Mutta kun Otto oli muutaman tunnin mököttänyt, tuli
hän jälleen Christophen luokse niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hän ei kantanut Christophelle kaunaa hänen rajuudenpuuskainsa tähden;
ehkäpä eivät ne olleet hänestä epämieluisiakaan, ne saattoivat häntä
suorastaan jollakin tavoin viehättääkin. Sitävastoin ei hän ollut
Christophelle yhtään kiitollinen siitä, että Christophe antoi puijata
itseään ja nieli suu auki kaikki mahdottomimmat verukkeet; hän hieman
halveksi häntä ja oli muka voimakkaampi kuin tuo toinen. Christophesta
jälleen oli vastenmielistä, että Otto alistui vastaan mukisematta hänen
hävyttömyyksiinsä.
Ensimäisten aikojen ihastus oli haihtunut. Heidän kummankin viat
tulivat nyt selvästi näkyviin. Ottoa ei Christophen itsenäisyys enää
kiehtonut niin paljon kuin alussa. Christophe oli epämukava toveri
kävelyretkillä. Hän ei välittänyt laisinkaan hienosta esiintymisestä.
Hän oli, miten tahtoi: hän riisui takkinsa, avasi liiviensä napit ja
kauluksensa, lykkäsi paitansa hihat ylös kyynärpäihin asti, pisti
hattunsa kepinkärkeen ja nautti täydestä ruumiinvapaudesta. Hän
heilutteli kulkiessaan käsiään, hän lauloi kohti kurkkua; hän oli
punainen, hikinen ja tomuinen; hän oli kuin markkinoilta palaava
talonpoika. Aristokraattista Ottoa hävetti, jos ketä tuli vastaan hänen
kävellessään Christophen seurassa. Kun hän näki rattaat maantiellä
kaukana, koetti hän jäädä kymmenen askelta Christophea jäljemmäksi: oli
tullut muka yksinään sinne.
Yhtä tukala oli Christophe puhellessaan ravintoloissa tai kotimatkalla
rautatievaunussa. Hän jutteli kovaäänisesti, sanoi kaikki, mitä päähän
pälkähti, puhutteli Ottoa loukkaavan tuttavallisesti; hän julisti
häikäilemättömästi epäsuopeita arvosteluja henkilöistä, jotka olivat
tunnettuja, tai teki vieressä istuvien ihmisten ulkomuotoa koskevia
huomautuksia; taikka alkoi ladella liian yksityiskohtaisia selittelyjä
terveydentilastaan ja kotoisesta elämästään. Otto sai miten mieli
pyöritellä silmiään ja näyttää tuskastuneita eleitä, Christophe ei
tuntunut niitä huomaavan, hän ei ollut tuonaan, enempää kuin jos
olisi ollut yksin. Otto huomasi muiden ihmisten hymähtävän: hän oli
vaipua maan alle häpeästä. Christophe oli hänestä kömpelö; hän ei enää
ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut ihailla tuollaista.
Pahinta oli, että Christophe jatkoi yhä edelleen entistä halveksivaa
käytöstään kaikkia aitoja, esteitä, yksityisten piirejä, puutarhain
muureja, kielto- ja sakkotauluja kohtaan, kaikkea, johon sisältyi
jokin _Verbot_ ja joka jollakin tavoin rajoitti hänen omaa vapauttaan
ja turvasi pyhää omistusoikeutta hänen hyökkäyksiltään. Otto eli
kävelyretkillä ainaisessa pelossa, eivätkä huomautukset auttaneet
mitään: Christophe oli uhalla kahta rajumpi.
Kun Christophe eräänä päivänä kulki kuin kotonaan Otto kintereillään
erään yksityisen puiston läpi, jonne heidän oli täytynyt tunkeutua,
vaikka muurin reuna oli sirotettu täyteen lasinsirpaleita, -- tai
paremminkin juuri siksi, -- niin he joutuivat yhtäkkiä vartian
eteen; mies alkoi heitä haukkua; ja uhkailtuaan heitä kotvan aikaa
oikeuteen haastamisella, potki hän heidät ulos mitä häpeällisimmällä
tavalla. Oton sankaruus ei suinkaan loistanut tässä koettelemuksessa:
hän näki itsensä jo vankilassa, hän itki ja väitti tulleensa sisään
erehdyksestä, seuranneensa vain Christophea, tietämättä, minne matka
oli. Kun hän näki päässeensä vapauteen, ei hän ollut yhtään iloissaan,
vaan alkoi katkerasti moittia Christophea; hän valitti, että Christophe
häpäisee hänet. Toinen loi häneen musertavan katseen ja kutsui häntä
nimellä: "Akka". Siitä syntyi kiivas sananvaihto. Otto olisi heti
eronnut Christophesta, jos olisi tiennyt, miten löytää yksin kotiin;
nyt täytyi hänen pysyä hänen seurassaan; mutta he eivät olleet matkalla
enää toisiaan huomaavinaankaan.
Oli tulossa rajuilma. Vihoissaan kun olivat, eivät he olleet nähneet
sen nousemista. Auringonpaisteessa hautuva maisema sihisi tuhansien
hyönteisten ääniä. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. He eivät huomanneet sitä
hiljaisuutta ennenkuin muutaman minutin kuluttua: heidän korvissaan
alkoi hurista. He katsahtivat ylös: taivas oli synkentynyt; sitä
peittivät valtavat, raskaat, sinisenmustat longat; ne kohosivat
joka taholta, aivan kuin ratsasjoukko täyttä laukkaa. Ne näyttivät
kaikki kiitävän jotain yhteistä, näkymätöntä paikkaa kohti, aivan
kuin taivaan nielun sisäänsä vetäminä. Otto oli hädissään, mutta ei
uskaltanut ilmaista Christophelle pelkoaan; ja toinen nautti ilkeästi
siitä, ettei ollut muka mitään huomaavinaan. He lähestyivät kuitenkin
toisiaan, vaikka eivät mitään puhuneet. He olivat tasangolla kahden.
Aivan hiljaista. Ei tuulen henkäystä. Tuskin hieno, kuumeinen värähdys,
joka vavisti silloin tällöin puiden pikku lehtiä. Yhtäkkiä puhalsi
tuulenpyörre tomua maasta, väänsi puut koukkuun ja riuhtoi niitä
raivoisasti. Sitten tuli hiljaisuus, äskeistä kauheampi. Otto koetti
puhua, ja sanoi vapisevalla äänellä:
-- Tulee ukonilma. Täytyy mennä kotiin.
Christophe vastasi:
-- Mennään vaan.
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Sokaisevan räikeä leimaus välkähti
heidän silmissään, taivas jyrisi, pilvien holvikatto kumisi. Tuokiossa
hirmumyrsky kietaisi heidät keskelleen, heitä häikäisivät salamat,
ukkonen jylisi niin, etteivät he kuulleet mitään. Sade kasteli heidät
likomäriksi, he olivat kaukana maalla, yli puolen tunnin matkan päässä
lähimmästä ihmisasunnosta. Syöksyvässä rankkasateessa ja sammuneessa
päivänvalossa punersivat salamain valtavat liekit. Heidän teki mieli
juosta; mutta sateen ruumiiseen liimaamat vaatteet estivät heidän
kulkuaan, kengät roiskuivat täynnä vettä, vesi valui pitkin heidän
ruumistaan. Oli vaikea hengittää. Oton hampaat kalisivat, hän oli
suunniltaan vimmasta; hän haukkui loukkaavasti Christophea, hän tahtoi
pysähtyä, hän väitti, että oli vaarallista liikkua ukonilmalla, hän
uhkasi istuutua tielle, heittäytyä loikomaan keskelle multaista peltoa.
Christophe ei vastannut; hän jatkoi matkaansa tuulen, sateen, salamain
sokaisemana, suorastaan päästä pyörällä jyrinästä, hiukan levottomana
hänkin, mutta suinkaan sitä ilmaisematta.
Ja yhtäkkiä kaikki loppui; rajuilma meni ohitse niinkuin oli tullutkin.
Mutta he olivat kumpikin kurjassa tilassa. Tosin oli Christophe
muulloinkin niin huolimaton pukunsa puolesta, ettei pieni epäjärjestys
lisää paljoa haitannut. Mutta Otto, joka oli niin siisti, niin arka
ulkoasustaan, oli surkean näköinen; hän oli kuin vedestä nostettu; ja
kun Christophe kääntyi ja näki hänet, ei hän voinut olla purskahtamatta
kaikuvaan nauruun. Otto oli niin vaivaisessa tilassa, ettei hänellä
ollut voimaa edes suuttua. Christophen kävi häntä sääliksi, hän
puhutteli ja rohkaisi häntä iloisesti. Otto vastasi julmistuneella
silmäyksellä. Christophe vei hänet erääseen maataloon. He kuivailivat
vaatteitaan roihun edessä ja nauttivat kuumaa viiniä. Christophesta
oli seikkailu hauska, hän koetti lyödä sen leikiksi. Mutta se ei ollut
yhtään Oton mieleen, hän pysyi jörösti tuppisuuna koko kotimatkan.
He tulivat kaupunkiin toisilleen yrmeinä eivätkä antaneet erotessaan
toisilleen kättä.
Tämän seikkailun jälkeen meni toista viikkoa, jolloin he eivät
tavanneet toisiaan. He tuomitsivat ankarasti itseään. Ja kun
kumpikin heistä rankaisi itseään, riistämällä itseltään totutun
sunnuntaikävelynsä, niin alkoi asia heistä molemmista tuntua niin
ikävältä, että kauna lauhtui. Christophe ryhtyi tapansa mukaan jälleen
ensin lähentelemään. Otto suvaitsi olla suopea; ja he tekivät sulan
sovinnon.
Alinomaisesta riidasta huolimatta oli heidän mahdoton elää ilman
toisiaan. Heillä oli kummallakin monta vikaa, he olivat kumpikin
itsekkäitä. Mutta se itsekkyys oli vilpitöntä, he eivät aavistaneet
kypsyneen iän laskelmia, jotka tekevät itsekkyyden niin innoittavaksi;
he eivät tunteneet sitä ominaisuuttaan itsekään: se oli melkein
herttaista eikä se estänyt heitä rakastamasta sydämellisesti toisiaan.
He kaipasivat niin suuresti rakastaa ja uhrautua! Pikku Otto itki joka
ilta vuoteessaan ja kuvitteli romantisesta uskollisuudesta merkillisiä
satuja, joissa hän itse oli sankarina; hän sepitteli jännittäviä
seikkailuja, joissa hän oli voimakas, urhoollinen ja neuvokas ja
suojeli Christophea, tuota jumaloimakseen kuvittelemaansa. Christophe
ei kuullut eikä nähnyt mitään kaunista tai ihmeellistä ajattelematta:
"Jospa Otto olisi täällä." Hän yhdisti ystävänsä kuvan kaikkiin
elämänsä kohtiin; ja se kuva muuttui silloin niin kauniiksi, niin
kirkastuneeksi, että hän aivan juopui siitä, vaikka hän tiesikin hänet
toisenlaiseksi. Eräät Oton sanat, jotka hän muisti kauan jälkeenpäin,
kaunisti hän niin, että hän järkkyi aina liikutuksesta ajatellessaan
niitä. He matkivat toinen toistaan. Otto apinoi Christophen liikkeitä,
käytöstä ja käsialaa. Christophea suututti joskus tuo hänen varjonsa,
joka toisti joka sanan, mitä hän oli lausunut, ja kestitsi häntä hänen
omilla lauseillaan, niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin uusia. Mutta
hän ei huomannut, että hän itsekin jäljensi Ottoa, seuraten hänen
pukukuosejaan, hänen käyntiään ja hänen tapaansa lausua eräitä sanoja.
Se oli täydellistä lumousta. He olivat, toistensa läpitunkemat, heidän
sydämensä tulvivat hellyyttä. Ne kuohuivat yli äyräittensä niinkuin
keväinen puro. He kuvittelivat kumpikin, että se oli ystävän ansio. He
eivät tienneet, että se oli heidän nuoruusikänsä heräämistä.
Christophe ei yleensä epäillyt ketään ja jätti tavallisesti paperinsa
kotona näkyville. Kuitenkin sai vaistomainen häveliäisyyden tunne hänet
rutistamaan niiden kirjeiden sotketut luonnokset, joita hän kyhäili
Otolle, samoin kuin viimemainitun vastauksetkin. Mutta hän ei kätkenyt
niitä lukon taakse; hän pisti ne pelkästään erään nuottivihkonsa
väliin, uskoen, ettei kukaan menisi niitä sieltä kaivelemaan. Mutta hän
ei ottanut huomioon veljiensä ilkeyttä.
Hän oli jo nähnyt heidän jonkin aikaa nauravan ja supattelevan
keskenään ja katselevan syrjästä häneen; he kuiskivat toistensa korvaan
joitakin lauselmia ja suorastaan vääntelehtivät ilosta. Christophe
ei voinut eroittaa sanoja; ja muuten noudatti hän nyt samanlaista
menettelyä kuin ainakin heidän suhteensa: hän oli olevinaan aivan
välinpitämätön, mitä he sanoivatkin tai tekivät. Eräät sanat herättivät
kuitenkin hänen huomiotaan; hän oli ne tuntevinaan. Pian hän ei enää
epäillytkään, etteivät veljet olleet lukeneet hänen kirjeitään. Mutta
kun Christophe pani Ernestin ja Rudolfin koville, kun kuuli heidän
kutsuvan toisiaan, muka vakavina, mutta ilkkuen, nimityksellä: "Minun
rakas sieluni", ei hän saanut heitä tunnustamaan. Nulikat eivät olleet
ymmärtävinään, vaan sanoivat, että heillä oli oikeus kutsua toisiaan
millä nimityksillä tahtoivat. Christophe oli tavannut kaikki kirjeensä
paikoillaan, eikä voinut puuttua sen pahemmin asiaan.
Muutama aika sen jälkeen yllätti hän Ernestin varastelemassa: pikku
vintiö kaiveli piirongin laatikkoa, jossa Louisa säilytteli rahojaan.
Christophe ravisteli tiukasti häntä ja käytti hyväkseen tilaisuutta
purkaakseen hänelle sydäntään; hän luetteli sanoilla, jotka eivät
olleet liioin kohteliaat, kaikki Ernestin pahat työt, eikä luettelo
ollut suinkaan lyhyt. Ernest otti oikaisun huonosti vastaan, hän
tiuskaisi nenäkkäästi, ettei Christophella ollut syytä häntä haukkua,
ja sutkautti jotain sopimatonta veljensä ja Oton ystävyydestä.
Christophe ei ymmärtänyt mitään, mutta kun hän kuuli, että Oton nimi
sekoitettiin tähän riitaan, vaati hän Ernestiltä selitystä. Ernest
näki Christophen kalpenevan ja häntä alkoi peloittaa niin, ettei hän
tahtonut puhua. Christophe huomasi, ettei hän sillä tavoin saisi
hänestä lähtemään mitään; hän siis istuutui, kohautti olkapäitään ja
oli muka Ernestiä syvästi halveksivinaan. Se ärsytti veljeä ja nosti
hänet jälleen uhmaan; ja oikein loukatakseen Christophea lateli hän
hänelle nyt pitkälti mitä julmimpia ja häpeällisimpiä salavihjauksia.
Christophe koetti hillitä suuttumustansa. Kun hän lopulta ymmärsi
tarkoituksen, joutui hän raivon valtaan: hän ponnahti ylös tuoliltaan.
Ernest ei ennättänyt huutaakaan. Christophe karkasi hänen kimppuunsa,
kellahti hänen kanssaan keskelle permantoa ja mukitti hänen päätään
kivilattiaan. Kuullessaan uhrin hirveän huudon, juoksivat Louisa,
Melchior, koko talo hätään. Ernest saatiin riistetyksi Christophen
käsistä sangen pahoin pieksettynä. Christophe ei tahtonut hellittää
otettaan: se ei onnistunut muuta kuin iskujen voimalla. Hänelle
annettiin nimi villipeto; ja siltä hän tosiaan näyttikin. Hänen
silmänsä pullottivat ulkona päästä, hän kiristeli hampaitaan, hän
tahtoi uudestaan karata Ernestin kurkkuun; kun häneltä kysyttiin, mitä
oli tapahtunut, niin yltyi hänen raivonsa ja hän huusi, että hän tappaa
Ernestin. Myöskään Ernest ei tahtonut puhua.
Sitten ei Christophe voinut syödä eikä nukkua. Hän vapisi kuumeessa ja
itki vuoteessa. Hän ei kärsinyt pelkästään Oton tähden. Hänen sisällään
tapahtui jokin mullistus. Ernest ei aavistanut, mitä pahaa hän oli
veljelleen tehnyt. Christophen luonne oli puritaanisuuteen saakka
jyrkkä; hän ei voinut hyväksyä elämän epäpuhtaita puolia; kun hän niitä
alkoi huomata, niin hän suorastaan kauhistui. Viisitoista-vuotiaaksi
oli hän irtaimesta elämästään ja voimakkaista vaistoistaan huolimatta
säilynyt ihmeellisen yksinkertaisena. Hänen luontainen puhtautensa ja
alinomainen työnsä olivat häntä suojelleet. Veljen sanat avasivat nyt
hänen sielunsa eteen oikean kauhistuksen kuilun. Koskaan ei hän ollut
aavistanut itsessään tällaista viheliäisyyttä; ja nyt, kun se ajatus
oli päässyt hänen aivoissaan selviämään, oli koko hänen ilonsa rakastaa
ja olla rakastettu turmeltu. Ei pelkästään ystävyys Ottoa kohtaan, vaan
koko ystävyydenajatus oli myrkytetty.
Vielä pahemmaksi kävi asia, kun hän johtui joistakin omaistensa
pisteliäistä vihjauksista luulemaan, syyttä suotta, että hän oli
muka pikkukaupungin sairaaloisen uteliaisuuden esineenä, varsinkin,
kun Melchior joku aika sen jälkeen mainitsi hänelle jotain hänen
kävelyretkistään Oton kanssa. Melchior ei luultavastikaan tarkoittanut
sillä mitään pahaa; mutta Christophe oli epäluuloinen ja oli
huomaavinaan kaikkien sanoissa epäluuloa; ja hän tunsi olevansa
melkeinpä syyllinen. Otolla oli samaan aikaan yhtäläinen ankara
pulmakautensa.