varassa ja juttelivat ja kuuntelivat toistensa tarinoita, silmissä
heltynyt ilme. Iltapäivä vieri nopeasti. Täytyi lähteä. Otto teki
viimeisen ponnistuksen kaapatakseen laskun; mutta Christophe naulitsi
hänet paikalleen ankaralla silmänluonnilla, joka vei häneltä halun
enää yrittääkään. Christophelle tuotti huolta ainoastaan yksi seikka:
kun häneltä ei vaan tahdottaisi enempää kuin hänellä oli; hän olisi
mieluummin antanut kellonsa ja kaiken mukana olleen irtaimensa kuin
myöntänyt Otolle olevansa vähissä. Mutta niin pahoin ei käynytkään;
hänen tarvitsi maksaa näistä päivällisistä ainoastaan melkein koko
kuukauden palkkansa.
He laskeutuivat alas rinnettä. Illan varjot alkoivat levitä kuusien
juurelle, latvat kylpivät vielä punertavassa valossa; ne heijuivat
raskaasti edestakaisin, suhisten kuin mainingit rannalla; askelten
ääntä pehmensivät sinipunertavat havuneulaset. He vaikenivat kumpikin.
Christophe tunsi kummallisen, suloisen rauhan täyttävän sydämensä, hän
oli onnellinen, hän tahtoi puhua, jokin ahdistus tukki hänen ääntään.
Hän pysähtyi hetkeksi, ja Otto samoin. Kaikki oli hiljaista. Hyttyset
surisivat auringon sädeviivassa korkealla ilmassa. Kuiva oksa rasahti
ja putosi. Christophe tarttui Ottoa käteen ja kysyi vapisevalla äänellä:
-- Tahdotteko olla minun ystäväni? Otto supisi hiljaa:
-- Tahdon.
He puristivat toistensa kättä; heidän sydämensä sykkivät kovasti. He
uskalsivat tuskin toisiinsa katsahtaa.
Hetken päästä jatkoivat he matkaansa. He kulkivat ainoastaan parin
askeleen päässä toisistaan eivätkä puhuneet enää mitään, kunnes
saapuivat metsän reunaan: he pelkäsivät itseään ja salaperäistä
mielenliikutustaan. He kulkivat hyvin nopeasti, he eivät pysähtyneet
ennenkuin pääsivät pois puiden varjosta. Siellä he tyyntyivät ja
ottivat jälleen toisiaan kädestä. He ihailivat himmyvän illan kuutamoa
ja puhelivat katkonaisin sanoin.
Laivassa istuivat he etukannella, kuultavassa hämärässä; he koettivat
puhella tavallisista asioista: mutta he eivät kuulleet omia sanojaan;
suloinen uupumus oli heidät vallannut. He eivät kaivanneet puhua, eivät
ojentaa toisilleen kättä, eivät edes toisiinsa katsahtaa: he olivat
toisiaan lähellä.
Kaupunkiin saavuttaessa päättivät he tavata toisensa seuraavana
sunnuntaina. Christophe saattoi Ottoa hänen ovelleen asti. Kadulla,
kaasulyhdyn hohteessa he hymyilivät kainosti ja sammalsivat
lämpöisesti: _Näkemiin_. Tuntui helpoitukselta erota, niin väsyneet
he olivat mielenpingoituksesta, jossa he olivat nyt eläneet muutaman
tunnin, ja ponnistuksesta, jonka heille tuotti jokainoan hiljaisuutta
keskeyttävän sanan virkkaminen.
Christophe lähti yksin kotiinsa pimeässä. Hänen sydämensä riemuitsi ja
lauloi: "Minulla on ystävä, minulla on ystävä!" Hän ei nähnyt mitään.
Hän ei kuullut mitään. Hän ajatteli sitä ainoaa seikkaa.
Häntä nukutti niin, että hän hoippui, ja hän vaipui uneen, tuskin
päästyään kammioonsa. Mutta pari kolme kertaa herätti hänet yöllä
aivan kuin ainaiseksi mieleen syöpynyt ajatus. Hän supisi: "Minulla on
ystävä", ja nukahti jälleen.
Seuraavana aamuna tuntui hänestä niinkuin kaikki tämä olisi ollut unta.
Tullakseen vakuutetuksi totuudesta hän koetti palauttaa mieleensä
eilisen päivän yksityistapauksia. Hän oli syventynyt ajattelemaan
niitä vielä soittotunteja antaessaankin; ja yhä illalla oli hän
orkesteriharjotuksessa niin hajamielinen, että hän tuskin muisti sieltä
lähtiessään, mitä oli soittanut.
Kotiin tultuaan näki hän siellä kirjeen itseään odottamassa. Hänen ei
tarvinnut miettiä, keneltä se oli. Hän sulkeutui nopeasti huoneeseensa
sitä lukeakseen. Se oli kirjoitettu vaaleansiniselle paperille,
huolellisella, venyvällä, epämääräisellä käsialalla ja sieväkiemuraisin
kirjaimin:
"Rakas herra Christophe, -- uskaltaisinko sanoa: kunnioitettava
ystäväni?
"Minä olen paljon ajatellut eilistä matkaamme, ja minä kiitän
teitä äärettömästä hyvyydestänne minua kohtaan. Minä olen niin
kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, teidän ystävällisistä
sanoistanne, ja ihanasta kävelyretkestä, ja erinomaisista
päivällisistä! Minä olen ainoastaan pahoillani, että te kulutitte
niin paljon rahaa juuri niihin päivällisiin. Miten hurmaava
päivä! Eikö tuossa hämmästyttävässä kohtauksessa ole jotain
kohtalokasta? Minusta tuntuu kuin itse Sallima olisi tahtonut
yhdistää meitä toisiimme. Miten iloinen olen kun saan tavata
teidät ensi sunnuntaina! Toivon, ettei teille ole tullut liioin
ikävyyksiä siitä, että jäitte pois herra _Hof Musik Direktorin_
päivällisiltä. Olisin kovin pahoillani, jos olisitte saanut
harmia minun tähteni!
"Olen aina, rakas herra Christophe, teidän uskollinen
palvelijanne ja ystävänne
Otto Diener."
"P.S. -- Olkaa hyvä ja älkää tulko sunnuntaina noutamaan
minua kotoa, meidän on parempi, jos teille sopii, kohdata
_Schlossgartenissa_."
Christophe luki tämän kirjeen kyynelsilmin. Hän suuteli sitä; hän
purskahti nauruun; hän heitti kuperkeikan sängyssä. Sitten hän juoksi
pöydän ääreen tarttuakseen heti paikalla kynään. Hän ei olisi voinut
odottaa minuttiakaan. Mutta hän ei ollut tottunut kirjoittamaan; hän
ei tiennyt, kuinka ilmaista, mitä hänen sydämessään liikkui; hän sohi
arkkiin reikiä kynällään ja tuhrasi sormensa musteella; hän vapisi
kärsimättömyydestä. Viimein onnistui hänen kirjoittaa, väännellen
kieltään suupielestä toiseen ja rutistettuaan viisi, kuusi tuhrausta,
seuraava kirje, muodottomin kirjaimin, jotka heiluivat mikä minnekin
päin, ja lausein, jotka olivat täynnä oikeinkirjoitusvirheitä:
"Minun sieluni! kuinka tohdit sinä puhua kiitollisuudesta, vaikka
minä pidän sinusta? Enkö ole sinulle sanonut, miten surullinen
ja yksin minä olin ennenkuin sinut tunsin? Sinun ystävyytesi on
minun kallein omaisuuteni. Eilen minä olin onnellinen, onnellinen
ensi kertaa elämässäni. Minä itken ilosta lukiessani kirjettäsi.
Niin, älä epäilekään sitä, ystäväni, Sallima on meidät yhdistänyt
toisiimme; se tahtoo meitä ystäviksi, tekemään suuria tekoja.
Ystävät! Mikä suloinen sana. Onko mahdollista, että minä
viimeinkin olen löytänyt ystävän? Oi, sinä et hyljää minua? Sinä
olet minulle uskollinen? Aina! Aina!... Kuinka suurenmoista on
varttua yhdessä, tehdä työtä yhdessä, pitää kaikki yhteisenä,
minä antaen sinulle musiikki-päähänpistoni, kaikki nuo
kummalliset asiat, joita vilisee aivoissani, ja sinä älysi ja
hämmästyttävän oppisi! Miten paljon sinä tunnetkaan asioita! Minä
en ole koskaan tavannut miestä, joka on niin älykäs kuin sinä.
Joskus minä olen suorastaan rauhaton: minusta tuntuu niinkuin
minä en ansaitseisi sinun ystävyyttäsi. Sinä olet niin hieno ja
niin täydellinen, ja minä olen siitä sinulle kiitollinen, että
rakastat sellaista kömpelöä olentoa kuin minä!... Mutta ei, kuten
äsken sinulle sanoin, en saa puhua kiitollisuudesta. Ystävyydessä
ei ole hyväntekijöitä eikä velkapäitä. Hyväntekeväisyyttä minä en
huolisi! Me olemme yhdenvertaisia, koska rakastamme toisiamme.
Minä haluan niin kovasti sinua tavata! En tule noutamaan
sinua kotoasi, koska et sitä tahdo, -- vaikka minä en, totta
puhuakseni, ymmärrä sellaista varovaisuutta, -- mutta sinä olet
älykkäämpi, sinä olet varmaan oikeassa...
Yksi ainoa huomautus: älä puhu enää koskaan rahoista. Minä
vihaan rahaa: sekä sitä sanaa että itse käsitettä. Vaikka minä
en olekaan rikas, niin aina minulla on tarpeeksi tarjotakseni
ystävälle; ja minun iloni on antaa hänelle kaikki, mitä minulla
on. Etkö sinäkin ole sellainen? Ja jos minä tarvitseisin, etkö
sinä olisi ensimäinen antamaan minulle kaiken, mitä omistat? --
Mutta sitä ei koskaan tarvita! Minulla on lujat kourat ja kova
kallo, ja minä jaksan aina ansaita leipäni. -- Sunnuntaina siis!
-- Hyvä Jumala! Kokonainen viikko näkemättä sinua! Ja kaksi
päivää sitten en minä sinua tuntenut! Kuinka olen minä voinut
elää niin kauan ilman sinua?
_Tahtipuikko_ koetteli kyllä hiukan murahdella. Mutta älä välitä
siitä sen enempää kuin minäkään! Mitä minä muista huolin? Minä
halveksin, mitä he minusta ajattelevat. Ainoastaan sinä olet
minulle tärkeä. Rakasta minua, ystäväni, rakasta niinkuin minä
sinua! En voi ilmaista, miten paljon sinusta pidän! Minä olen
sinun, sinun, sinun, kynnestä silmäterään saakka. Sinun ainainen
ystäväsi
Christophe".
Christophea kalvoi koko loppuviikon odotuksen tuska. Hän ei kulkenut
suoraan tavallisia katujaan, vaan käveli pitkiä kiertoteitä samoillen
Oton kotitalon ympärillä, -- ei suinkaan toivossa nähdä häntä itseään;
mutta jo sen talonkin näkeminen sai hänet kalpenemaan ja punastumaan
mielenliikutuksesta. Torstaina ei hän enää jaksanut, vaan lähetti uuden
kirjeen, joka oli vielä haltioituneempi kuin ensimäinen. Otto vastasi
siihen tunteellisesti.
Viimein koitti sunnuntai, ja Otto tuli täsmälleen yhtymäpaikalle.
Mutta Christophe oli ollut siellä jo lähes tunnin, kuljeksien
puistonkäytävällä kiihkeän odotuksen vaivoissa. Hän alkoi jo tulla
levottomaksi, kun ei nähnyt Oton saapuvan. Hän vapisi, kun ajatteli,
että Otto oli voinut sairastua; sillä se ei hänen päähänsä pälkähtänyt,
että Otto olisi voinut syödä sanansa; hän supisi hiljaa: "Jumala,
Jumala, anna hänen tulla!" Ja hän iski kepillään käytävällä pieniä
kiviä ja päätteli, että jos hän ei kolme kertaa perätysten osaisi
kiveen, niin Otto ei tulisi, mutta jos hän saisi sattumaan, niin
Otto ilmestyisi aivan kohta. Ja niin huolellisesti kuin hän tekikin
tuon helpon kokeen, löi hän harhaan kolme kertaa; kunnes hän huomasi
Oton tulevan, rauhallisin ja vakavin askelin: sillä Otto oli aina
arvokas, vaikka olisi ollut kuinka liikutettu. Christophe juoksi häntä
vastaan ja sanoi hänelle kurkku kuivana hyvää päivää; Otto vastasi:
hyvää päivää; ja sitten eivät he löytäneet enää mitään puhumista,
paitsi, että ilma oli hyvin kaunis ja että kello oli viisi minuuttia
yli kymmenen tai ehkä kuusi, ehkäpä kymmenenkin yli, sillä linnan
tornikello jätätti aina.
He menivät asemalle ja matkustivat junalla eräälle läheiselle
pysäkille, jonne kaupunkilaiset usein tekivät huviretkiä. Matkalla
eivät he saaneet suustaan tuskin kymmentä sanaa. He koettivat täyttää
tyhjyyttä paljonpuhuvilla katseilla: se ei onnistunut sen paremmin.
Vaikka he tahtoivat kovasti sanoa toisilleen, millaisia ystäviä he
olivat, niin heidän silmänsä eivät puhuneet mitään, he näyttelivät
pelkkää ilveilyä. Christophe huomasi sen ja häpesi. Hän ei ymmärtänyt,
miksi hänen ei onnistunut ilmaista, ei edes tuntea kaikkea sitä,
mikä oli hetki ennen täyttänyt hänen sydämensä. Otto ei ajatellut
niin tarkoin tätä kieroutta, sillä hän ei ollut niin rehellinen kuin
Christophe ja kunnioitti itseään itsearvosteluissa; mutta hänkin tunsi
samanlaista pettymystä. Totuus oli se, että nuo lapset olivat viime
viikon aikana ja toisistaan erossa kiihdyttäneet tunteensa sellaiseen
diapasoniin, että heidän oli nyt mahdotonta pitää niitä todellisuuden
rajoissa ja että ensimäinen vaikutus heidän jälleen kohdatessaan oli
ehdottomasti pettymys: täytyi tinkiä entisestä. Mutta siihen oli heidän
kummankin vaikea tyytyä.
He samoilivat kaiken päivää maalla saamatta karistetuksi pois raskasta
tunnelmaa, joka heitä vaivasi. Sattui olemaan juhlapäivä: ravintolat
ja metsät olivat täynnä kävelijöitä, -- pikkuporvarien perheitä,
jotka hälisivät ja söivät joka paikassa. Se lisäsi vielä heidän pahaa
tuultaan; he kuvittelivat, että nuo ihmiset häiritsivät nyt heitä
pääsemästä ensimäisen yhteisen matkan eheään tunnelmaan. Kuitenkin
puhelivat he jo keskenään, koettaen kaikin voimin keksiä pakinan
aiheita ja peljäten kumpikin huomaavansa, ettei heillä ollut mitään
sanottavaa. Otto esitelmöi koko kouluoppinsa. Christophe ryhtyi
laajasti selittelemään musiikkikappaleiden ja viulunsoiton tekniikkaa.
He kiusasivat toisiaan ikävillä asioilla; heitä kiusasi itseäänkin,
kun he kuulivat omia sanojaan. Ja he puhuivat yhä vaan, peljäten
keskeytystä, sillä silloin alkoi ammottaa heti jäätävän hiljaisuuden
kuilu. Ottoa melkein itketti; ja Christophe oli vähällä jättää hänet
oman onnensa nojaan ja juosta matkaansa, niin häpeissään ja kyllästynyt
hän oli.
Vasta tunti ennenkuin heidän piti lähteä takaisin junalle, he
lämpenivät. Kaukana metsästä kuului koiran haukuntaa; se ajoi
siellä itsekseen otusta. Christophe ehdotti, että he asettuisivat
lymypaikkaan ja koettaisivat nähdä metsänriistaa. He painautuivat
nopeasti pensaikkoon. Koira loittoni ja lähestyi jälleen. He siirtyivät
oikealle, sitten vasemmalle, he hiipivät eteenpäin, tulivat jälleen
entiseen paikkaan. Haukku muuttui kovemmaksi; koiran ääni tuntui aivan
kuin tikahtuvan verenhimoiseen kiihkoonsa; nyt se tuli heitä kohti.
Christophe ja Otto makasivat kuivilla lehdillä erään polun vieressä
ojassa; he odottivat, tuskin tohtien hengittää. Haukunta vaikeni; koira
oli eksynyt jäljiltä; he kuulivat sen vielä kerran uikahtavan; sitten
vallitsi metsässä syvä hiljaisuus. Ei ääntä: ainoastaan miljoonain
lentäväin olentojen salaperäistä kihinää, hyönteisten ja matojen, jotka
lepäämättä kaluavat ja hävittävät metsää, -- kuoleman säännöllistä
hengitystä, joka ei koskaan pysähdy. Pojat kuuntelivat, he eivät
hievahtaneetkaan.
Juuri hetkellä, jolloin he aikoivat nousta ylös ja sanoivat allapäin:
"Nyt se loppui. Se ei tule tänne", -- pujahti pieni jänis esiin
pensaikosta; se tuli suoraan heitä kohti: he näkivät yhtaikaa sen
ja päästivät riemunkirkaisun. Jänis ponnahti korkealle ilmaan ja
loikkasi syrjään: he näkivät sen putkahtavan vesakkoon perä pystyssä;
kahisevain lehväin aukko ummistui jälleen aivan kuin vako vedessä.
Vaikka he olivat harmissaan, että olivat huutaneet, niin tämä seikkailu
teki heidät iloisiksi. He nauroivat makeasti, muistellessaan jäniksen
hullunkurista loikkausta, ja Christophe ryhtyi sitä kömpelön hassusti
matkimaan. Otto samoin. Sitten he loikkivat toistensa perästä. Otto
oli jänis, ja Christer he oli koira; he syöksyivät pitkin metsää
ja ahoja, tunkivat puhki pensaikkojen ja hyppivät yli ojain. Muuan
talonpoika karjui heille, että he sotkivat hänen ruispeltoaan; mutta
he eivät pysähtyneet edes kuuntelemaan. Christophe matki koiran käheää
haukkumista niin mainiosti, että Otto oli haljeta naurusta. Viimein he
kierivät syrjällään alas erästä mäenvierua ja kiljuivat kuin hullut.
Kun he eivät enää saaneet ääntä kurkustaan, nousivat he istumaan ja
katselivat toisiaan naurussa silmin. Nyt olivat he aivan onnellisia ja
tyytyväisiä itseensä. Se johtui siitä, etteivät he koetelleet näytellä
sankari-ystävyksiä; he olivat vilpittömästi sitä, mitä olivat: kaksi
lasta.
He palasivat asemalle käsikoukkua ja rallatellen jotain, jossa ei ollut
mitään järkeä. Kaupunkiin lähdettäessä tuntui asia heistä kuitenkin
vaativan entiseen juhlallisuuteen palaamista; ja erääseen puuhun
metsänlaidassa leikkasivat he nyt nimikirjaimensa, kietoen ne yhdeksi
kuvioksi. Mutta heidän hyvätuulensa voitti kuitenkin jo keinotekoiset
tunteet; ja junassa kotimatkalla purskahtivat he nauruun aina, kun
katsahtivat toisiinsa. He erosivat vakuutettuina, että he olivat
viettäneet "valtavan ihastuttavan päivän" (_kolossal entzückend_); ja
tämä tieto vakaantui yhä, kun he jäivät kumpikin yksikseen.
He jatkoivat teennäistä haaveiden rakenteluaan, kärsivällisemmin ja
kekseliäämmin kuin mehiläiset kennojensa, sillä muutamista vähäisistä
muistonsiruista he saivat sommitelluksi ihmeellisen kuvan itsestään ja
ystävyydestään. Viikon ihannoivat he aina toisiaan, ja tapasivat sitten
sunnuntaisin; ja vaikka heidän kuvitelmansa eivät silloin suinkaan
sopineet todellisuuteen, tottuivat he olemaan sitä huomaamatta ja
muodostivat asiat omain toivomustensa mukaisiksi.
He ylvästelivät oikein, että olivat ystäviä. Luonteiden vastakkaiset
piirteetkin lähensivät heitä toisiinsa. Christophe ei ollut koskaan
nähnyt mitään niin kaunista kuin Otto. Hänen sirot kätensä, hieno
tukkansa, hänen hohtava hipiänsä, arat sanansa ja kohtelias käytöksensä
ja kovin huolestettu asunsa hurmasivat häntä. Oton jälleen oli saanut
valtaansa Christophen ylitsekuohuva voima ja riippumattomuus. Kun Otto
oli perinnäisesti tottunut kunnioittamaan suorastaan uskonnollisesti
kaikkea auktoriteettia, niin hän nautti pelonsekaisesti toverin
seurasta, joka halveksi luonnostaan kaikkia sopivia sääntöjä.
Hän tunsi hekumallista pelon pöyristystä, kun kuuli Christophen
pilkkailevan kaupungin arvohenkilöitä, jopa matkivan hävyttömästi itse
suurherttuaakin. Christophe huomasi pian, mikä lumovoima hänellä oli
ystäväänsä; ja hänen hyökkäilyintonsa tuli silloin kahta suuremmaksi;
hän kaiveli nyt kuin oikea vallankumouksellinen pois perustaa kaikkien
yhteiskunnallisten tapojen ja valtiollisten lakien alta. Otto kuunteli
tyrmistyneenä ja hurmautuneena; hän koetti arasti virittää äänensä
samaan sointuun; mutta hän katsoi tarkoin ympärilleen, ettei silloin
ollut ketään hänen sanojaan kuulemassa.
Christophe ei koskaan yhteisillä samoiluilla jättänyt hyppäämättä
minkään aituuksen ylitse, jos näki sen edessä taulun, joka kielsi
sitä tekemästä; tahi hän sieppasi hedelmiä puutarhoista, omistajien
muureille kiipeillen. Otto oli alinomaisessa huolessa, että heidät
saataisiin kiinni; mutta tämä jännitys viehätti häntä kovasti; ja kun
hän illalla tuli kotiin, oli hän mielestään koko sankari. Hän ihaili
pelokkaasti Christophea. Hänen tottelemisvaistonsa oli tyydytetty
tuossa ystävyyssuhteessa, jossa häneltä ei vaadittu muuta kuin
taipumista toisen tahtoon. Koskaan ei Christophe tuottanut hänelle
vaivaa vaatimalla häntä tekemään mitään päätöstä: hän määräsi itse
kaikki, julisti, miten päivä oli vietettävä, jopa miten koko elämä
oli järjestettävä, sommitellen Oton niinkuin omankin tulevaisuutensa
suunnitelmia sillä tavoin, ettei niistä ollut väittelemistä. Otto
myöntyi kaikkeen, vaikka hän joskus hiukan närkästyikin, kun kuuli
Christophen jo hallitsevan hänen koko omaisuuttaan ja rakentavan sillä
kerran teatterin oman, uuden keksintönsä mukaan. Mutta hän ei inttänyt
vastaan, sillä hän oli vakuutettu Christophen sanoista, nimittäin,
ettei herra _Commerzienrath_ Oscar Dienerin kasaamia rahoja voitu
käyttää parempaan tarkoitukseen. Christophe ei aavistanut, että hän
pakotti Ottoa omaan tahtoonsa; hän oli luonnostaan despootti eikä
voinut kuvitellakaan ystävän saattavan olla toista mieltä kuin hän. Jos
Otto olisi lausunut hänelle jonkin hänen omista mielipiteistään eroavan
toivomuksen, ei hän olisi epäröinyt uhrata hänelle mielitekojaan. Hän
olisi ollut valmis uhraamaan paljon enemmänkin. Hän paloi halusta
kärsiä jotakin hänen puolestaan. Hän toivoi kiihkeästi tilaisuutta,
joka panisi hänen ystävyytensä kokeeseen. Hän haaveili, että
kävelyretkellä tulisi jokin vaara, johon hän saisi heittäytyä Ottoa
puolustaakseen. Hän olisi kuollut ilolla Oton puolesta. Nyt vaali hän
rauhattoman huolellisesti häntä, hän ojensi hänelle kätensä pahoissa
kulkukohdissa, aivan kuin pikku tytölle, hän pelkäsi, että Otto
väsyisi, että hänen olisi kuuma tai vilu; hän riisui takkinsa ja kietoi
sen hänen hartioilleen, kun he istahtivat puun alle; hän kantoi hänen
päällysnuttuaan, kun he kävelivät; hän olisi kannellut vaikka häntä
itseään. Hän seurasi häntä aina ihailevin silmin niinkuin rakastunut.
Ja totta sanoen hän olikin rakastunut.
Sitä hän ei tiennyt, sillä hän ei tuntenut vielä, mitä rakkaus on.
Mutta joskus, kun he olivat yhdessä, valtasi hänet merkillinen
ahdistus, -- samanlainen, jota hän oli kokenut ensimäisenä ystävyyden
päivänä kuusikossa; -- ja veri kohosi hänen kasvoilleen ja sai hänen
poskensa hehkumaan punaisina. Häntä peloitti jokin. Aivankuin vaistosta
erosivat lapset silloin arasti toisistaan, karttoivat toisiaan, toinen
jäi matkalla jäljelle tai kiiruhti kovemmin; he olivat muka hyvin
innoissaan etsivinään muuramia vesakoista tien varrelta; eivätkä he
tienneet, miksi he olivat rauhattomia.
Mutta varsinkin kirjeissä kohosivat nuo tunteet huippuunsa. Silloin
eivät tosiasiat riidelleet niitä vastaan eikä mikään häirinnyt heidän
kuvitelmiaan tai saanut heitä hämilleen. He kirjoittivat nyt toisilleen
kaksi kertaa viikossa, intohimoisen lyyrillisellä tyylillä. He tuskin
mainitsivatkaan todellisia tapahtumia tai tavallisia pikkuasioita. He
pohtivat ankaria, aatteellisia kysymyksiä, ilmestyskirjan sävyllä, joka
vaihteli ilman väliasteita hurmauksesta äärimmäiseen epätoivoon. He
kutsuivat toisiaan puhuttelusanoilla: "minun ainoani, minun toivoni,
minun rakastettuni, minun oikea itseni". He käyttelivät hirvittävän
ahkerasti sanaa: "sielu". He kuvailivat traagillisilla väreillä
sallimainsa synkeyttä, ja koettivat kaikin mokomin heittää ystävänsä
elämään kumpikin oman kohtalonsa varjoa.
-- Minua kiduttaa, rakkaani, tuska, jota sinulle tuotan, kirjoitti
Christophe. Minä en voi kestää sitä, että sinä kärsit: _se ei saa
tapahtua, minä en sitä tahdo!_ (Hän veti näiden sanain alle niin lujan
viivan, että paperi puhkesi.) Jos sinä kärsit, mistä saan voimaa
jaksaakseni elää: minä en löydä onnea muualta kuin sinussa. Oh, ole
vaan onnellinen! Kaiken pahan otan minä ilomielin osalleni! Ajattele
minua! Rakasta minua! Minä tunnen ääretöntä halua saada rakkautta.
Sinun rakkaudestasi henkii minuun lämmin, joka tekee minut eläväksi.
Jos tietäisit, kuinka minä värisen vilusta! Minun sydämessäni asuu
talvi ja viiltävä viima. Minä syleilen sinun sieluasi.
-- Minun ajatukseni suutelee sinun sieluasi, vastasi Otto.
-- Minä otan sinun pääsi käsieni väliin, kirjoitti siihen jälleen
Christophe; ja sitä, mitä en ole tehnyt enkä tee huulillani, teen koko
olemuksellani: minä syleilen sinua niinkuin rakastan. Ajattele itse,
missä määrin!
Otto oli epäilevittään:
-- Rakastatko minua yhtä paljon kuin minä sinua?
-- Oh, Jumalani! huudahti Christophe. En yhtä paljon, vaan kymmenen,
vaan sata, tuhat kertaa enemmän! Kuinka on se mahdollista! Etkö sitä
tunne? Mitä minun on tehtävä, että saisin sinun sydämesi hereille?
-- Miten ihana meidän ystävyytemme on, huokaisi Otto. Onko sille ollut
historiassa koskaan vertaa? Se on suloista ja raikasta kuin uni. Oi,
ettei se koskaan loppuisi! Voi, jos sinä lakkaisit minua rakastamasta!
-- Miten sinä olet typerä, ystäväni, vastasi Christophe. Anteeksi,
mutta sinun pelkurimaisuutesi vihastuttaa minua. Kuinka voit kysyäkään,
lakkaisinko minä sinua rakastamasta! Elää on minulle rakastaa sinua.
Kuolema ei voi mitään minun rakkauttani vastaan. Sinä itsekään et voisi
mitään sille, jos tahtoisit sen hävittää. Jos pettäisit minut, jos
raatelisit rikki sydämeni, niin minä kuolisin siunaten rakkautta, jota
tuntemaan olet minut auttanut. Ole siis kerta kaikkiaan rauhallinen,
äläkä tuota minulle suruja niin arkamaisella pelolla!
Mutta viikko sen jälkeen kirjoitti itse Christophe:
-- Kolmeen kokonaiseen päivään en ole saanut sanaa sinun suustasi. Minä
vapisen. Unohdatko sinä minut? Vereni jäätyy sitä ajatellessani...
Niin, aivan varmaan!... Eräänä päivänä äskettäin huomasin sinussa
kylmyyttä minua kohtaan. Sinä et pidä enää minusta! Sinä aiot minut
jättää!... Kuule minua! Jos sinä unohdat minut, jos petät minut, minä,
minä tapan sinut niinkuin koiran!
-- Sinä loukkaat minua, oi sydämeni, vaikerteli Otto. Sinä pakotat
minut kyynelöimään. Minä en sitä kohtelua ansaitse. Mutta sinä voit
tehdä mitä tahansa. Sinä olet saanut minuun sellaisen vallan, että
vaikka sinä murskaisit minun sieluni, niin joka siru eläisi yhä
rakastaakseen sinua!
-- Taivaan vallat! huudahti Christophe. Minä olen kiduttanut ystäväni
itkemään!... Sadattele minua! Lyö minua! Tallaa minua jalkoihisi! Minä
olen raukka! Minä en ansaitse sinun rakkauttasi.