tietoiseksi vapauden arvosta; eikä hän hukannut kalliita minutteja
hyödyttömiin tekoihin tai sanoihin. Hänen luontaista taipumustaan
kirjoittaa rajattoman laajasti, noudattaen kaikkia rehellisen, mutta
valintakykyä omistamattoman sielun oikkuja, oikaisi nyt pakko ajatella
ja toimia mahdollisimman paljon niin lyhyessä aikaa kuin suinkin.
Millään seikalla ei ollut syvempää vaikutusta hänen taiteelliseen ja
moraaliseen kehitykseensä: ei opettajain neuvoilla eikä mestariteosten
esimerkillä. Hän tottui näinä vuosina, jolloin luonne muodostui,
pitämään musiikkia erikoisena, täsmällisenä kielenä, jossa jok'ainoalla
nuotilla on varma merkityksensä; ja samalla alkoi hän suorastaan vihata
säveltäjiä, jotka puhuvat, vaikkei heillä ole mitään sanottavaa.
Kuitenkaan eivät sävellykset, joita hän siihen aikaan kirjoitti,
vielä läheskään ilmaisseet täydellisesti häntä itseään, sillä hän
ei ollut vielä täydellisesti löytänyt itseään. Hän etsi minuuttaan
keskeltä perittyjen tunteiden sekavaa joukkoa, jotka kasvatus määrää
lapselle aivankuin toiseksi luonteeksi. Hänellä oli ainoastaan
hämärä aavistus oikeasta olemuksestaan; sillä hän ei ollut vielä
kokenut nuoruuden intohimoja, jotka vapauttavat persoonallisuuden
lainavaatteista, niinkuin ukkosen jyrähdys puhdistaa taivaan usvista.
Hämärät ja voimakkaat aavistukset sekaantuivat hänessä vierailta
saatuihin vaistomaisiin vaikutelmiin, joista hän ei voinut vapautua.
Hän oli harmissaan tällaisesta valheellisuudesta. Hän oli lohduton,
kun näki, miten paljon kehnompi hänen kirjoittamansa oli hänen
ajatustaan. Hän epäili katkerasti itseään. Mutta hän ei voinut
taipua näin noloon tappioon; hän raivosi ainaisessa halussa tehdä
jotain parempaa, säveltää jotain oikeaa. Aina hän kärsi haaksirikon.
Saatuaan kirjoittaessaan nauttia tuokion häikäisevistä kuvista, hän
pian huomasi, ettei kirjoitetulla ollut mitään arvoa; hän repi sen
rikki, hän poltti kaikki, mitä sai aikaan. Ja häpeänsä päällisiksi
täytyi hänen nähdä viralliset sävellyksensä, hänen töistään kaikkein
ala-arvoisimmat, säilytettyinä, voimatta niitä tuhota, -- konsertti:
_Kuninkaallinen Kotka_, sepitetty ruhtinaan syntymäpäiviksi, --
ja kantaatti: _Pallaan Hymen_, kirjoitettu prinsessa Adelaiden
hääjuhliin, -- julkaistuina kalliissa asussa, loistopainoksina, jotka
ikuistivat hänen typeryytensä seuraaviin vuosisatoihin, -- sillä
seuraaviin vuosisatoihin hän uskoi. -- Ja niinpä hän suorastaan itki
alennustilaansa.
Kuumeisia vuosia! Ei lepoa, ei rauhan hetkeä. Ei mitään ajanrattoa
keskellä mieletöntä työtä. Ei leikkejä, ei ystäviä. Kuinka hänellä
sellaisia olisi ollut? Iltapäivin, jolloin muut lapset olivat
huvittelemassa, istui pikku Christophe tarkasta työstä ryppyisin
otsin orkesterissa nuottitelineidensä ääressä, tomuisessa ja huonosti
valaistussa teatterisalissa. Ja illoin, kun toiset lapset olivat jo
nukkumassa, oli hän yhä vielä siellä, herpautuneena tuolillaan ja
nääntymäisillään väsymyksestä.
Veljesten välit eivät olleet tuttavalliset. Nuorin, Ernest, oli
kaksitoista-vuotias: hän oli pieni vetelehtijä, julkea ja paheisiin
taipuva, joka vietti päivänsä toisten samanlaisten vintiöiden seurassa
ja oli heidän parissaan oppinut paitsi huonoa käytöstä myöskin
epäilyttäviä pahoja tapoja; niitä ei kunniallinen Christophe ollut
voinut edes aavistaakaan, ja hän suorastaan kauhistui, kun hän eräänä
päivänä ne huomasi. Toinen, Rudolf, joka oli Theodor-enon suosikki,
aikoi kauppa-alalle. Hän oli järjestystä rakastava ja rauhallinen,
mutta salavihainen; hän luuli olevansa paljon parempi Christophea eikä
hyväksynyt hänen isäntävaltaansa talossa, vaikka hänestä oli varsin
luonnollista syödä hänen leipäänsä. Hän oli yhtynyt Theodorin ja
Melchiorin kaunaan Christophea kohtaan ja levitteli heidän pilkallisia
juorujaan. Kumpikaan toisista pojista ei pitänyt musiikista; ja Rudolf
oli sitä suorastaan halveksivinaan, kuten enokin, jota hän aina matki.
Christophe käsitti tehtävänsä perheenpäänä vakavasti; pikku pojat
olivat koettaneet hänen valvonnastaan ja kehoituksistaan kiusautuneina
ruveta niskuroimaan; mutta Christophen nyrkit olivat lujat ja
tietoisuus hänen oikeudestaan vahva, ja niinpä pakotti hän heidät
pysymään aisoissaan. Ja kuitenkin tekivät he hänelle mitä tahtoivat,
he käyttivät väärin hänen herkkäuskoisuuttaan, virittivät hänelle
loukkuja, joihin hän aina lankesi; he kiristivät häneltä viekastellen
rahaa, valehtelivat häikäilemättä ja pilkkasivat häntä selän takana.
Lempeäluonteinen Christophe antoi aina puijata itseään; hänellä oli
niin suuri hellyyden tarve, että yksi ainoa kaunis sana riitti hänet
lepyttämään. Hän olisi antanut heille kaikki anteeksi, jos olisi saanut
heiltä rakkautta. Mutta Christophen luottamus sai julman iskun, kun
hän kerran kuuli heidän nauravan hänen tyhmyydelleen, tekeydyttyään
ensin rakkaiksi ja saatuaan Christophen heltymään kyyneliin saakka:
sellaisella kujeella veivät he häneltä hänen kultakellonsa, ruhtinaan
lahjan, jota he nyt kärkkyivät. Christophe halveksi heitä, ja kuitenkin
hän antoi pettää edelleen itseään, niin vastustamaton halu hänellä oli
uskoa toisista hyvää ja rakastaa. Hän tiesi sen kyllä, hän raivosi omaa
luontoaan vastaan, ja löylytti kunnollisesti veljiään, kun huomasi,
että he taas kerran olivat vehkeilleet hänen kustannuksellaan. Se ei
kuitenkaan estänyt häntä nielemästä kohta uudestaan syöttiä, jonka he
suvaitsivat hänelle heittää.
Mutta vieläkin katkerampi kärsimys odotti häntä. Rehellisyyttä
harrastavain naapurien suusta hän kuuli, että hänen isänsä panetteli
häntä. Pöyhkeiltyään poikansa menestyksellä ja kerskuttuaan sillä
kaikkialla, oli Melchior nyt kyllin häpeällinen kadehtiakseen
Christophea, ja koetti siis halventaa häntä. Se oli niin raukkamaista,
että se suorastaan itketti. Poika ei saattanut enää halveksimisesta
muuta kuin kohauttaa hartioitaan; siitähän ei voinut edes vihastuakaan;
sillä isä oli syyntakeeton teostaan ja katkeroitunut omasta
kohtalostaan. Christophe ei virkkanut mitään; hän pelkäsi sanovansa
liian tuimat sanat, jos olisi puhunut. Mutta hänen sydämensä oli tuskan
murtama.
Surulliset olivat hänen hetkensä, perheen istuessa illalla aterialla,
lampun ympärillä, tahraisella liinalla peitetyn pöydän ääressä, hetket,
jolloin hänen täytyi kuunnella toisten joutavaa lorua ja heidän
leukainsa maiskutusta, noiden olentojen, joita hän halveksi, joita
hän surkutteli ja sittenkin rakasti! Ainoastaan äiti-parkaan tunsi
Christophe olevansa yhdistetty keskinäisen hellyyden siteillä. Mutta
Louisa ahersi päivät päästään työssä niinkuin hänkin, ja illalla oli
hän väsymyksestä aivan sammunut; hän ei puhunut melkein mitään, ja
aterian jälkeen hän nukkui tuolilleen sukkia parsiessaan. Sitäpaitsi
hän oli niin hyvä, ettei näyttänyt voivan luokitella tunteitaan ja
jakaa niitä eri tavalla kullekin heistä, miehelleen ja kolmelle
pojalleen; hän rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Christophe ei
löytänyt hänessä sitä uskottua, jota hän olisi min kipeästi kaivannut.
Niinpä sulkeutuikin hän itseensä. Hän oli vaiti kokonaisia päiviä
yhtä mittaa, täyttäen yksitoikkoisen ja vaivaloisen velvollisuutensa
ikäänkuin äänettömällä raivolla. Sellainen elämäntapa oli vaarallinen
varsinkin murros-iässä olevalle lapselle, jolloin ruumiinrakenne on
arkatuntoinen ja altis monenmoisille vahingoille ja saattaa vääristyä
koko elämän ajaksi. Christophen terveys kärsi siitä ankarasti. Hän
oli saanut suvultaan perinnöksi vahvan luurakenteen, oivat lihakset
ja puhtaan veren. Mutta tuo voimakas ruumis näytti ainoastaan antavan
tuskalle sen enemmän kalvamista, kun luonnottomat ponnistukset ja
liian varhaiset huolet olivat kerran avanneet sille tien, josta se
voi murtautua sisään. Jo sangen aikaisin huomattiin hänessä vakavia
hermohäiriöitä. Pienenä poikana hän pyörtyi ja sai suonenveto- ja
oksennus-kohtauksia, jos hänelle tuli jokin mielipaha. Seitsemän,
kahdeksan vuoden ikäisenä, aikana, jolloin hän antoi ensimäisen
konserttinsa, nukkui hän hyvin huonosti: hän puhui, huusi, nauroi,
itki unissaan; ja tämä sairaaloinen taipumus uudistui joka kerta, kun
hänen elämässään tapahtui jotain jännittävää. Sitäpaitsi kärsi hän
julmaa päänsärkyä, joka oli milloin kuin vihlaisevia kipuja niskassa
ja ohimoissa, milloin ikäänkuin lyijyinen lakki aivojen ympärillä.
Hänen silmiänsä pakotti: joskus pisti niihin niinkuin olisivat neulat
lävistäneet hänen silmäkolonsa; ja joskus hän sokaistui niin, ettei
voinut lukea; hänen täytyi keskeyttää työnsä muutamaksi minutiksi.
Riittämätön, epäterveellinen ravinto ja ateriain epäsäännöllinen
aika turmelivat hänen oivallisen vatsansa. Häntä kiusasivat kivut
sisälmyksissä ja katarri vei hänen voimiaan. Mutta mikään ei
tuottanut hänelle suurempia tuskia kuin sydän: se toimi mielettömän
epäsäännöllisesti; millein hyppi se myrskyisessä tahdissa hänen
rinnassaan, niin että tuntui kuin se olisi ollut halkeamaisillaan,
milloin se tuskin tykki, kuin se olisi aikonut pysähtyä. Öisin oli
lapsen ruumiinlämpö peloittavain vaihtelujen alainen; se muuttui
täydellisestä kuumetilasta ilman väliasteita anemian kaltaiseksi. Hänen
jäseniään poltti, hän tärisi vilusta, hänet valtasi ahdistus, hänen
kurkkuaan tukehutti, hänelle nousi kaulaan ikäänkuin pallo, joka esti
häntä hengittämästä. -- Luonnollisesti kärsi hänen mielikuvituksensa
siitä: hän ei uskaltanut kertoa läheisilleen kaikkea, mitä hän pelkäsi;
mutta hän tarkkasi vaivojaan lakkaamatta ja niin juurta jaksain, että
se vain lisäsi kärsimyksiä ja loi uusia. Hän uskoi sairastavansa
kaikkia tauteja, yhtä toisensa jälkeen; hän luuli tulevansa sokeaksi;
ja kun hän sai usein kulkiessaan pyörtymiskohtauksia, niin hän pelkäsi
kaatuvansa joskus kuolleena maahan. -- Aina tuo kauhea kammo, että
hänen kehityksensä keskeytyisi puoliväliin, että hän kuolisi ennen
aikaansa, kiusasi, ahdisti ja kannusti häntä samalla kertaa. Ah,
jos hänen täytyisi kuolla, niin ei toki vielä, ei ennenkuin hän oli
voittanut!...
Voitto... kas siinä se ajatus, joka ei lakkaa häntä polttamasta, vaikka
hän tuskin sitä ajattelee; joka pitää häntä yllä koko tässä hänen
elämänsä äitelyydessä, väsymyksessä, keko sen löyhkävässä suossa! Se
on hämärä ja valtava aavistus, mikä hänestä kerran tulee ja mikä hän
jo on!... Mitä hän sitten on? Kivuloinen ja hermostunut lapsiko, joka
soittaa viulua orkesterissa ja kirjoittaa keskinkertaisia konsertteja?
-- Ei, Hän on paljoa enempää kuin se lapsi. Se, mitä nähdään, on
ainoastaan kotelo, yhden päivän ilmiö. Se ei ole hänen olemuksensa.
Ei ole minkäänlaista yhteyttä hänen olemuksensa ja hänen kasvojensa
ja ajatustensa nykyisen muodon välillä. Hän tietää sen kyllä hyvin.
Jos hän katselee itseään kuvastimesta, ei hän tunne itseään. Tuo
leveä ja punainen naama, pörhöttävät kulmakarvat, pienet, kuopistaan
kiiltävät silmät, tuo tökerö, paksupäinen nenä ja leveät sieraimet,
laajat leukaluut, jörö suu, koko tuo ruma ja jokapäiväinen naamio on
vieras hänen totiselle olemukselleen. Hän ei tunne itseään edes omissa
teoksissaan. Hän arvostelee itseään, hän tietää, miten joutavaa kaikki
se on, mitä hän on luonut, kaikki, mitä hän nykyään on. Ja kuitenkin on
hän aivan varma siitä, mikä hänestä kerran tulee ja mitä hän silloin
tekee. Hän soimaa usein itseään tuollaisen varmuuden tähden, niinkuin
se olisi ainoastaan hänen ylpeytensä luoma valhe; ja hänestä on
mieluisaa nöyryyttää silloin itseään, rangaista pilkalla itseään. Mutta
se varmuus pitää puolensa, sitä ei voi mikään hävittää. Tekipä hän tai
ajatteli mitä tahansa, mikään aatos, mitkään teot, mitkään toimet eivät
voi sitä tyydyttää eivätkä kahlia; hän tietää, hänellä on tuo omituinen
tunto, että parhain hänessä ei ole se, mitä hän on nykyään, vaan se,
mikä hänestä _tulee_, tulee _huomenna_. Hänestä _tulee!_... Hän loimuaa
tuota uskoa, hän juopuu sen valon hohteesta! Ah, ettei vaan _tämä_
päivä pysäyttäisi hänen kulkuaan! Kun hän vaan ei kompastuisi johonkin
kavalaan ansaan, joita _tämä_ päivä lakkaamatta virittää hänen eteensä!
Niin sysää hän purttansa läpi päivien kuohuvan virran, kääntämättä
silmäänsä oikealle tai vasemmalle, seisten horjumatta peräsimessä,
katse terävänä, suunnattuna päämaaliin, levon paikkaan, loppukohtaan,
jonka hän sielussaan näkee. Orkesterissa, loruavain soittajain
joukossa, kotonaan pöydän ääressä omaisten parissa, linnassa,
soittaessaan ruhtinaallisten marionettien huviksi, ajattelematta,
mitä soittaa, -- aina elää hän tulevaisuudessa, tuossa epävarmassa
tulevaisuudessa, jonka yksi ainoa tomuhiukkanen voi ikipäiviksi tuhota,
-- ei väliä, -- siinä hän kuitenkin elää!
Hän istuu vanhan pianonsa edessä, ullakkokamarissaan yksin. Ilta
hämärtyy. Päivän viimeinen hohde kiiluu nuottivihkoon. Hän kiusaa
silmiään lukeakseen viimeiseen valonpilkahdukseen saakka. Kuolleitten
suurten sydänten lämpö, joka henkii noilta mykiltä sivuilta, täyttää
hänet rakkaudella. Hänen silmiinsä hersyvät kyynelet. Hänestä
tuntuu kuin jokin rakas olento seisoisi hänen takanaan, kuin lempeä
hengitys hyväilisi hänen poskeaan, kuin kaksi kättä kietoutuisi hänen
kaulaansa. Hän kääntyy, hänen selkäänsä karmii. Hän tuntee, hän tietää,
ettei hän ole yksin. Häntä rakastava ja rakastettu sielu on siellä,
hänen takanaan. Hän vaikeroi, ettei saa sitä käsiinsä. Ja kuitenkin
on tuossa katkeruuden varjossa, joka yhtyy hänen haltiotilaansa,
salaperäinen suloutensa. Surukin säteilee valoa. Hän ajattelee rakkaita
mestareitaan, noita menneitä neroja, joiden sielu elää yhä musiikissa,
jonka he olivat aikoinaan eläneet. Rakkaudesta paisuvin sydämin hän
ajattelee onnen ylenpalttisuutta, jota nuo kunniakkaat ystävät muinoin
mahtoivat nauttia, koskapa heiastus heidän onnestaan on jo näin
hehkuva. Hän unelmoi olla sellainen kuin he, säteillä ympärilleen tuota
rakkautta, jonka pieninkin pilkahdus valaisee jumalallisella hyväilyllä
hänen kurjaa elämäänsä. Olla puolestaan jumala, olla ilon lähde, elämän
aurinko!...
Oi, kun hänestä kerran tulee niiden vertainen, joita hän rakastaa,
kun hän saavuttaa sen häikäisevän onnen, jota hän haluaa, silloin hän
huomaa sen kuvitelmansa...
II.
OTTO
Eräänä sunnuntaina oli Christophen _Musik Direktor_ Tobias Pfeiffer
kutsunut hänet luokseen päivälliselle pieneen maataloonsa, joka
hänellä oli noin tunnin matkan päässä kaupungista, ja Christophe lähti
rheiniläisellä jokilaivalla sille retkelle. Kannella hän istuutui erään
ikäisensä nuoren pojan viereen, joka hyvin kohteliaasti antoi hänelle
tilaa. Christophe ei sitä seikkaa huomannutkaan. Mutta kun hän hetken
päästä tunsi, ettei vierusmies lakannut häntä tarkastelemasta, niin
kääntyi hän katselemaan häntä. Poika oli vaaleaverinen, hänen poskensa
olivat pyöreät ja punaiset; hänellä oli säntillinen jakaus toisella
puolella päätä ja ylähuulessa hienoa parranhaiventa; hän näytti
viattomalta kuin suuri nukke, vaikka hän kaikin voimin koetti esiintyä
täydellisenä gentlemannina; hänen pukunsa oli erittäin huolestettu:
flanellipuku, vaaleat hansikkaat, valkeat vaatekengät, kaulassa
vaaleansininen liina; ja kädessä hänellä oli pieni kävelykeppi. Hän
katseli syrjästä Christopheen, kääntämättä kuitenkaan päätänsä, niska
jäykkänä kuin uteliaalla kukolla; ja kun Christophe puolestaan vilkaisi
häneen, niin hän punastui korvia myöten, veti taskustaan sanomalehden
ja oli hyvin vakavasti syventyvittään lukemiseen. Mutta joku hetki sen
jälkeen syöksyi hän ottamaan maasta Christophen pudonnutta hattua.
Christophe oli aivan ällistynyt tästä kohteliaisuudesta ja katseli
uudestaan poikasta, joka silloin taas punastui; Christophe kiitti
lyhyesti, sillä hän ei pitänyt kohteliaasta hääräilystä ja vihasi
muiden huolenpitoa hänestä. Kuitenkin kohtaus pohjaltaan hyväili hänen
itserakkauttaan.
Pian hän kuitenkin unohti koko asian; hänen huomionsa kiintyi
maisemaan. Pitkään aikaan ei hän ollut päässyt kaupungista; ja niinpä
nauttikin hän nyt syvin siemauksin ilmasta, joka leyhähteli hänen
kasvoilleen, aaltojen lipinästä laivan kupeissa, veden vapaudesta
ja rantojen vaihtelevista näyistä: harmaita ja tasaisia rinteitä,
ja tuuheissa ryhmissä piilipuita, jotka kylpivät puolirunkoa
myöten vedessä, gootilaisten tornien ja mustaa sauhua tupruttavien
tehtaanpiippujen kruunaamia kaupunkeja, vaalean vihreitä viinimäkiä
ja vuorenhuippuja, joista kerrottiin kaikenlaisia taruja. Ja kun hän
suorastaan huudahteli ihastuksesta, niin uskalsi hänen vierusmiehensä
nyt mainita hänelle aralla äänellä joitakin historiallisia seikkoja,
jotka koskivat eräitä ohitse meneviä, taitavasti korjattuja ja muratin
verhoamia raunioita; nuori herra itse näytti tulleen matkalle juuri
niitä katsellakseen. Christophe teki nyt hänelle joukon innostuneita
kysymyksiä. Toinen kiiruhti vastaamaan, onnellisena, että sai näyttää
tietojaan; ja vastatessaan kääntyi hän aina kohteliaasti Christophen
puoleen ja kutsui häntä joka kerran arvonimellä: "Herra _Hof
Violinist_".
-- Te tunnette siis minut? kysyi Christophe.
-- Oh, tokihan! vastasi poika, niin lapsellisen ihailevalla äänellä,
että Christophen turhamaisuus nautti siitä.
He jatkoivat pakinaansa. Nuori poika oli usein nähnyt Christophen
konsertissa; ja hänen mielikuvituksensa oli joutunut kiihkeään
liikkeeseen kaikesta, mitä hän oli hänestä kuullut kerrottavan. Tätä
ei hän Christophelle sanonut, mutta Christophe tunsi sen, ja hän oli
hämmästynyt ja hyvillään. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä
puhuteltiin moisella kunnioituksesta liikutetulla äänellä. Hän kyseli
matkatoveriltaan edelleen seutujen historiaa, joiden läpi laiva kulki;
toinen levitteli nähtäville melkoisen äskettäin hankittuja tietojaan;
ja Christophe ihaili hänen oppineisuuttaan. Mutta tämä kaikki oli
ainoastaan seurustelun verukkeena; heitä kumpaakin veti toisen
puoleen halu tutustua toisiinsa. He eivät uskaltaneet koskea siihen
kohtaan. Mutta he palasivat siihen aina kautta rantain, hapuilevilla
kysymyksillä. Viimein tekivät he ryhdikkään päätöksen; ja Christophe
sai kuulla, että hänen uusi ystävänsä oli "herra Otto Diener", erään
rikkaan kaupunkilaiskauppiaan poika. Sitten ilmeni luonnollisestikin,
että heillä oli yhteisiä tuttuja, ja viimein heidän kielensä kanta
laukesi kokonaan, ja he puhelivat innostuneesti keskenään, kunnes laiva
laski sen kaupungin rantaan, jonne Christophe oli matkalla. Myöskin
Otto oli menossa sinne. Se sattuma tuntui heistä hämmästyttävältä; ja
Christophe ehdotti, että he lähtisivät hiukan yhdessä kävelemään ja
katselemaan, hänen päivällisaikaansa odottaessaan. He samosivatkin
pian poikki maaseudun. Christophe oli tuttavallisesti pistänyt kätensä
Oton kainaloon ja kertoi nyt hänelle suunnitelmiaan, aivan kuin olisi
tuntenut hänet pienestä saakka. Hän oli saanut olla niin kovasti
ikäistensä lasten seuraa vailla, että hän iloitsi kuvaamattomasti
tutustumisestaan tähän nuoreen poikaan, joka oli hyvin kasvatettu,
sivistynyt ja häneen mieltynyt. Aika kului, eikä Christophe sitä
huomannut. Diener, joka oli ylpeä nuoren muusikon luottamuksesta,
ei uskaltanut huomauttaa hänelle, että hänen päivällisaikansa oli
jo mennyt. Viimein arveli hän velvollisuudekseen muistuttaa hänelle
siitä; mutta Christophe kiipesi paraikaa ylös metsäistä vuoren kuvetta
ja vastasi, että ensin heidän täytyy päästä huipulle; ja kun he sinne
pääsivät, heittäytyi hän ruohikkoon aivan kuin jäädäkseen sinne koko
päiväksi. Neljännestunnin kuluttua kuiskasi Diener jälleen arasti, kun
näki, ettei Christophe tuntunut aikovan siitä liikahtaakaan:
-- Entä ne päivällisenne?
Christophe loikoi suoranaan maassa, kädet pään alla, ja vastasi
rauhallisesti:
-- Roskaa!
Sitten hän katsoi Ottoon, näki, että hän oli aivan kauhistunut, ja
purskahti nauruun:
-- Täällä on liian hyvä olla, selitti hän. Minä en sinne menekään.
Odottakoot, jos tahtovat!
Hän kohottausi toiselle syrjälleen:
-- Onko teillä kiire? Eihän, vai mitä? Tiedättekös, mitä meidän pitäisi
tehdä? Eikö mennä syömään yhdessä päivällistä? Minä tunnen täällä erään
ravintolan.
Diener olisi tahtonut kylläkin tehdä vastaväitteitä, ei silti, että
häntä kukaan olisi odottanut, vaan sen tähden, että hänen oli yleensä
vaikea päättää mitään näin yhtäkkiä, oli asia minkälainen tahansa:
hän oli metoodinen luonne ja halusi valmistautua tarkoin etukäteen
kaikkeen. Mutta Christophe oli kysynyt sellaisella äänellä, ettei hän
voinut kieltää. Hän antautui siis toisen tahdon valtaan, ja sitten he
jälleen pakisivat kaikenlaista.
Ravintolassa raukesi keskustelun into heiltä kummaltakin. Heitä
vaivasi molempia vakava kysymys, kumpi heistä tarjoaisi toiselle
päivällisen, siksi he vaikenivat; ja molemmista heistä oli kunnianasia
se tehdä: Dieneristä siksi, että hän oli rikkaampi, Christophesta
jälleen sen tähden, että hän oli köyhempi. He eivät ilmaisseet
kumpikaan aikomustaan suoraan; mutta Diener koetti anastaa oikeutensa
käskevällä äänellä, jolla hän tilasi ruokalistan. Christophe aavisti
hänen tarkoituksensa; ja hän korvasi vahinkonsa valitsemalla kaikkein
hienoimpia ruokia; hän tahtoi osoittaa, että hän oli yhtä hyvissä
varoissa kuin kuka muu hyvänsä. Ja kun Diener teki uuden yrityksen ja
koetti saada puolestaan valita edes viinit, niin musersi Christophe
hänet yhdellä ainoalla katseella ja käski tuomaan pullon kalleinta
viiniä, mitä ravintolassa oli.
Nyt, kun he istuivat mahtavan aterian ääressä, tulivat he aivan
noloiksi. He eivät keksineet enää toisilleen mitään sanomista; he
söivät avuttomasti, ja heidän liikkeensä olivat jäykät ja kulmikkaat.
He huomasivat yhtäkkiä, että he olivat toisilleen vieraita, ja olivat
molemmat varuillaan. He koettivat turhaan saada pakinaa vilkkaammaksi:
se lamautui kohta jälleen. Ensimäinen puolituntia oli hirvittävän
ikävä. Onneksi teki juhla-ateria pian vaikutuksensa, ja kestailijat
katselivat jo toisiinsa luottavammin. Varsinkin Christophe, joka ei
ollut tottunut sellaiseen hummaukseen, tuli merkillisen puheliaaksi.
Hän kertoi kaikki elämänsä vaikeudet; ja Otto taas tunnusti
avomielisesti, ettei hänkään ollut onnellinen. Hän oli heikko ja arka,
hänen toverinsa käyttivät hänen ominaisuuksiaan väärin. He pilkkasivat
häntä, he eivät antaneet hänelle anteeksi, ettei hän hyväksynyt
heidän epähienoja tapojaan, he tekivät hänelle monenmoista ilkeyttä.
-- Christophe heristi nyrkkiään ja sanoi, että koettakootpas tehdä
hänen ollessaan saapuvilla. -- Myöskään Ottoa eivät hänen omaisensa
ymmärtäneet. Christophe tiesi, mikä onnettomuus se oli; ja he heltyivät
yhteisistä kovista kohtaloistaan. Dienerin vanhemmat tahtoivat hänestä
kauppamiestä, isänsä seuraajaa liikkeessä. Mutta hän itse tahtoi olla
runoilija. Ja hänestä tulisi runoilija, vaikka hänen sitten täytyisi
paeta synnyinkaupungistaan, kuten Schiller, ja kärsiä kurjuutta.
(Muuten: koko isän omaisuus joutuisi hänelle, ja se oli melkoinen.)
Otto tunnusti punastuen, että hän oli jo kirjoittanut runoja elämän
surullisuudesta; mutta hän ei tahtonut niitä mitenkään lukea
Christophelle, vaikka toinen pyyteli hartaasti. Viimein lausui hän
niistä pari kolme, pahoin sotkien, niin heltynyt hän oli. Christophesta
ne olivat suurenmoisia. He löivät suunnitelmansa yhteen: he aikoivat
työskennellä yhdessä; he kirjoittaisivat draamoja, tuollaisia
_Liederkreise_-nimisiä sommitelmia. He ihailivat toinen toisiaan.
Oton kunnioitusta herätti, paitsi Christophen taiteilijamaine, hänen
voimansa ja rohkea puhetapansa. Ja Christopheen vaikutti Oton aistikas
ulkoasu, hänen hienot tapansa ja, -- kaikkihan tässä maailmassa on
relatiivista, -- hänen suuri tietomääränsä, jota hänellä itsellään ei
ollut laisinkaan ja jota hän janosi.