juomaan pelkästään omia ansioitaan. Hän joi nekin, jotka hänen vaimonsa
ja poikansa tuskalla ja työllä saivat kokoon. Louisa itki; mutta hän ei
uskaltanut vastustaa; sitä ei hän ollut tehnyt sen jälkeen kuin mies
oli hänelle tylysti huomauttanut, ettei talossa ollut mitään hänen
omaansa ja ettei hän ollut tuonut siihen kolikkoakaan. Christophe
koetti niskuroida; Melchior antoi häntä korville, haukkui, että hän
oli nulikka, ja riisti rahat hänen kädestään. Poika oli jo kaksi-,
kolmetoista-vuotias, hän oli ikäisekseen luja, ja vimmastui sisässään
sellaisesta kurinpidosta; mutta suoranaiseen kapinaan ei hän vielä
uskaltanut nousta; ja hän antoi mieluummin ryöstää itseltään kuin
jaksoi sietää uusia nöyryytyksiä. Ainoa keino, mitä Louisalla ja
hänellä oli, oli piiloittaa rahansa. Mutta Melchior oli ihmeellisen
kekseliäs löytämään heidän piilopaikkansa sillaikaa kuin he eivät
olleet kotona. Nekään saaliit eivät pian riittäneet. Melchior alkoi
myydä isältä perimiään kapineita. Christophe näki suureksi surukseen
rakkaiden muistoesineiden katoavan: kirjojen, sängyn, huonekalujen,
säveltäjäin muotokuvien. Hänen ei hyödyttänyt sanoa mitään. Mutta kun
Melchior eräänä päivänä, kolhaistuaan itseään isoisän vanhaa pianoa
vastaan, kirosi vihoissaan, hieroi polveaan ja sanoi, ettei heillä
ollut tilaa liikkuakaan huoneessa ja että hän puhdistaisi talon
kaikesta vanhasta roskasta, niin pääsi Christophelta epätoivoinen
huudahdus. Oli kyllä totta, että huoneet olivat täpö-täynnä kalustoa,
sillä sinne oli kasattu isoisän huonekalut, että voitiin myydä hänen
talonsa, tuo rakas talo, jossa Christophe oli viettänyt lapsuutensa
onnellisimmat hetket. Totta oli sekin, ettei vanha piano ollut enää
juuri minkään arvoinen, että sen ääni oli vaivainen ja ettei Christophe
enää pitkään aikaan ollut sitä soittanut, koska hänellä oli nyt uusi,
kaunis piano, jonka ruhtinas anteliaasti oli hänelle lahjoittanut;
mutta vaikka vanha soitin olikin virkaheitto, oli se kuitenkin
Christophen paras ystävä: se oli näyttänyt lapselle aikoinaan musiikin
rajattomat maailmat; sen keltaisia ja kuluneita koskettimia näppäillen
oli hän löytänyt sävelten kuningaskunnan ja niiden lait; ja sen oli
lahjoittanut isoisä, joka oli kuluttanut kuukausia korjatakseen kuntoon
sitä pojanpoikaansa varten ja oli sitten ollut siitä niin ylpeä: se
oli jollakin tavoin pyhä esine. Niinpä Christophe nousi isän aikeita
vastaan ja väitti, ettei sitä ollut oikeus myydä. Melchior käski
hänen pitää suunsa kiinni. Christophe kiihtyi yhä enemmän ja huusi,
että piano oli hänen ja että hän kielsi siihen koskemasta. Hän uskoi
nyt saavansa kovan rangaistuksen. Mutta Melchior katsoi häneen vain
häijysti hymyillen ja vaikeni.
Seuraavana päivänä oli Christophe jo unohtanut koko asian. Hän tuli
kotiin väsyneenä, mutta melkoisen hyvällä tuulella. Hän huomasi
heti jotain veljiensä salavihkaisissa katseissa. He olivat kumpikin
lukevinaan; mutta he vilkaisivat häneen syrjästä ja vaanivat hänen
jokaista liikettään, painuen jälleen kirjoihinsa, kun hän sattui
heihin katsahtamaan. Hän ajatteli, että he olivat kai tapansa mukaan
tehneet hänelle taas jotkin ilkeät kepposet; mutta hän oli sellaiseen
tottunut, hän ei siitä välittänyt, hän ainoastaan päätti antaa
heille hyvän löylyn, kun hän heidän tekonsa keksisi, niinkuin usein
ennenkin. Hän ei siis viitsinyt ottaa tarkempaa selkoa asiasta, hän
istuutui lieden ääreen isänsä pariin; isä tiedusteli muka hartaasti
päivän kuulumia, mikä ei suinkaan ollut hänen tapansa. Pakinoidessaan
Christophe huomasi, että Melchior iski salaa silmää pikku veljille.
Hänen sydäntään kouristi. Hän juoksi huoneeseensa... Pianon paikka
oli tyhjä! Hän huusi tuskasta. Hän kuuli toisesta huoneesta veljiensä
naurun-tirskuntaa. Veri nousi kiivaasti hänen kasvoihinsa. Hän syöksyi
toisten luo. Hän huusi:
-- Minun pianoni!
Melchior kohotti rauhallisesti ja muka hölmistyneen näköisenä päätänsä,
ja se sai toiset lapset purskahtamaan nauruun. Isäkään ei enää voinut
hillitä itseään, nähdessään, miten surkealta Christophe näytti;
ja hän kääntyi poispäin, hillitäkseen nauruaan. Nyt ei Christophe
enää tiennyt, mitä teki. Hän karkasi kuin hurja isänsä kimppuun.
Melchiorilla, joka istui mukavasti loikoen nojatuolissa, ei ollut aikaa
varjella itseään. Poika tarttui hänen kurkkuunsa ja huusi hänelle:
-- Varas!
Se kävi silmänräpäyksessä. Melchior karisti raivoissaan riuhtovan
kimpustaan pois ja paiskasi hänet kivipermannolle. Pojan pää iski
kamiinin rautaristikon kulmaan. Christophe nousi polvilleen ammottava
haava otsassa; ja tukahtuvalla äänellä hän hoki:
-- Varas!... Varas, joka varastaa meiltä, äidiltä, minulta... Varas!
Myy isoisän!
Melchior nousi ylös ja kohotti nyrkkiään Christophen päätä kohti. Poika
uhmasi häntä vihaa leimuavin silmin ja vapisi raivosta. Melchior alkoi
silloin myöskin vavista. Hän istahti ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Pikkuveljet olivat juosseet kauheasti kirkuen karkuun. Seurasi
hiljaisuus. Melchior uikutteli epämääräisiä sanoja. Christophe seisoi
yhä seinää vasten ja tähtäsi häneen tuimin katsein, hammasta purren ja
vavisten kiireestä kantaan. Melchior alkoi nyt soimailla itseään.
-- Niin, varas olen! Minä ryöstän perheeni puille paljaille. Omat
lapseni halveksivat minua. Olisi parempi, että olisin kuollut!
Kun hän lakkasi uikuttamasta, kysyi Christophe häneltä kylmästi ja
liikahtamatta:
-- Missä se piano on?
-- Wormserilla, vastasi Melchior, uskaltamatta kohottaa silmiään.
Christophe astui häntä kohti ja sanoi:
-- Rahat tänne!
Melchior veti aivan lamaan lyötynä taskustaan rahat ja antoi ne
pojalleen. Christophe lähti ovelle. Melchior huudahti:
-- Christophe!
Christophe pysähtyi. Melchior jatkoi murtuneella äänellä:
-- Pikku Christopheni!... Älä minua halveksi. Christophe heittäytyi
hänen kaulaansa, nyyhkytti:
-- Isä, rakas isä! En minä sinua halveksi! Minä olen niin onneton!
He itkivät molemmat ääneensä. Melchior vaikeroi:
-- Ei se ole minun vikani. Minä en sittenkään ole paha. Enhän
Christophe, enhän minä ole paha?
Hän lupasi lakata juomasta. Christophe pudisti epäuskoisesti päätänsä;
ja Melchior myönsi, ettei hän jaksanut vastustaa, kun hänellä oli
kolikkokin käsissään. Christophe mietti asiaa ja sanoi:
-- Kuule, isä, nyt täytyisi...
Hän keskeytti.
-- Mitä sitten?
-- Minua niin hävettää...
-- Ketä häpeät? kysyi Melchior viattomasti.
-- Sinua.
Melchiorin suu vääntyi pilkallisesti ja hän virkkoi:
-- Se ei maksa vaivaa.
Christophe selitti nyt, että kaikki perheen tulot, myöskin Melchiorin
palkka, pitäisi uskoa jonkun henkilön hoitoon, joka antaisi
Melchiorille joka päivä tai viikoksi kerrallaan sen verran, mitä hän
välttämättä tarvitsi. Melchior, jolla oli nyt nöyryyden puuskansa, --
eikä hän ollut varsin selväkään -- ei pitänyt tätä toimenpidettä kyllin
perinpohjaisena, vaan julisti, että hän kirjoittaa heti herttualle
pyynnön, että hänelle tuleva eläke maksettaisiin hänen pojalleen
Christophelle. Christophe ei sitä hyväksynyt, hän punastui, kun
ajatteli isänsä nöyryytystä. Mutta Melchioria poltti uhrautumisen tuli,
hän tahtoi ehdottomasti kirjoittaa. Hän oli itsekin liikutettu tekonsa
ylevyydestä. Christophe kieltäytyi ottamasta kirjettä haltuunsa;
ja Louisa, joka samassa saapui kotiin ja jolle asia selitettiin,
sanoi, että hän kerjäisi mieluummin kuin pakottaisi miestään moiseen
häpeään. Hän lisäsi luottavansa Melchioriin ja olevansa varma, että
hän parantaisi tapansa hänen ja lastensa tähden. Koko asia päättyi
yleiseen hellyyden kohtaukseen; ja Melchiorin kirje, joka oli unohdettu
pöydälle, putosi kaapin alle kenenkään sitä huomaamatta.
Mutta joku päivä myöhemmin löysi Louisa sen sieltä, lakaistessaan
lattiaa; ja kun hän oli kovin onneton Melchiorin yhä edelleen
jatkuvasta huonosta elämästä, sillä mies oli jälleen unohtanut kaikki,
niin otti hän paperin talteen eikä sitä repinyt. Hän piti sitä säilössä
monta kuukautta ja karkoitti aina pois mielestään ajatuksen turvautua
siihen, vaikka hän saikin alinomaa kärsiä. Mutta kun hän eräänä päivänä
näki Melchiorin jälleen lyövän Christophea ja ryöstävän häneltä hänen
rahansa, ei hän enää sitä kestänyt; ja jäätyään kahden kesken itkevän
poikansa kanssa, meni hän, otti kirjeen, antoi sen Christophelle ja
sanoi:
-- Lähde nyt.
Christophe epäröi vieläkin; mutta hän ymmärsi, ettei enää ollut
muuta keinoa, jos tahdottiin pelastaa sekin vähä, mitä vielä oli
jälellä, täydestä perikadosta. Hän lähti menemään linnaan; häneltä
kului melkein tunnin aika parinkymmenen minutin matkalla. Käynnin
häpeällinen tarkoitus mursi hänen sydäntään. Hänen ylpeytensä, joka oli
kiihtynyt korkeimmilleen näinä viimeisinä surullisina ja yksinäisinä
vuosina, vuoti verta hänen ajatellessaan, että hänen täytyi nyt
julkisesti tunnustaa isänsä pahe. Omituinen ja kuitenkin ymmärrettävä
epäjohdonmukaisuus sai hänet koettamaan sitä pahetta salata, vaikka
hän tiesikin, että kaikki tunsivat sen; hän ei ollut muka huomaavinaan
mitään; hänet olisi saanut hakata kappaleiksi, mutta hän ei olisi sitä
myöntänyt. Ja nyt, nyt meni hän omasta alotteestaan...! Kymmenesti oli
hän kääntyä takaisin; hän kiersi kaksi kolme kertaa kaupungin ympäri,
tullen aina samaan paikkaan, ennenkuin meni sisään. Mutta tässä ei
ollut kysymys pelkästään hänestä itsestään. Tämä koski myöskin hänen
äitiään ja veljiään. Koska isä heidät jätti oman onnensa nojaan, koska
hän heitä petti, oli hänen, vanhimman pojan, velvollisuus asettua isän
paikalle ja rientää heitä auttamaan. Epäröinti täytyi voittaa, ylpeys
täytyi masentaa: häpeän kalkki oli juotava pohjaan. Hän meni palatsiin;
sisäportailta oli hän vielä paeta takaisin. Hän lyhistyi polvilleen
porrasaskelmalle. Eteisessä seisoi hän monta minuttia käsi ovenrivassa,
kunnes joku tuli, ja hänen täytyi astua sisään.
Kansliassa tunsivat kaikki hänet. Christophe pyysi saada puhutella
hänen Ylhäisyyttään teatterien intendenttiä, parooni von
Hammer-Langbachia. Muuan nuori virkailija, lihava, kaljupäinen ja
punanaamainen mies, jolla oli valkeat liivit ja punainen kaulaliina,
puristi tuttavallisesti hänen kättään ja alkoi jutella eilisestä
oopperasta. Christophe toisti asiansa. Virkailija vastasi, ettei hänen
Ylhäisyydellään juuri nyt ollut aikaa, mutta jos Christophella olisi
hänelle jokin anomus, niin se voitaisiin lähettää hänelle toisten
paperien joukossa, kun ne pian vietiin hänen allekirjoitettavikseen.
Christophe antoi hänelle kirjeensä. Virkailija silmäili sitä, ja
häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:
-- Ah, tosiaanko! virkkoi hän iloisesti. Tämä on hyvä ajatus! Kauan
sitten olisi hänen pitänyt keksiä tämä! Eläessään ei hän ole tehnyt
parempaa. Ah, se vanha ratti! Kuinka hiidessä hän on tähän alistunut?'
Hän keskeytti lyhyeen, sillä Christophe oli temmannut paperin hänen
kädestään ja huudahti kalman kalpeana:
-- Minä kiellän!... Kiellän teitä solvaamasta minua!
Virkailija ällistyi:
-- Mutta, rakas Christophe, koetti hän sanoa; kukapa sinua tahtoisi
solvata? Enhän sanonut muuta kuin mitä koko maailma tietää.
Ajattelethan sinä itsekin niin.
-- En! huusi Christophe raivoissaan.
-- Kuinka, etkö sinä ajattele? Et ajattele, että hän juo?
-- Se ei ole totta! vastasi Christophe. Ja hän polki jalkaansa.
Virkailija kohautti hartioitaan:
-- Siinä tapauksessa, miksi hän sitten kirjoitti tämän kirjeen?
-- Siksi, siksi, että... änkytteli Christophe, -- (hän ei enää tiennyt,
mitä sanoa), -- siksi, että, kun minä tulen kuitenkin kerta kuussa
tänne nostamaan palkkaani, minun sopii samalla aikaa ottaa isänikin
palkka. On tarpeetonta meidän molempien vaivautua sen tähden... Isällä
on paljon työtä.
Hän punastui mieletöntä selvitystään. Virkailija katsoi häntä puoleksi
ivallisesti ja puoleksi säälien. Christophe rutisti paperin kädessään
kokoon ja näytti aikovan lähteä. Virkailija nousi ylös ja tarttui häntä
käsivarteen.
-- Odotahan vähän, sanoi hän, minä pidän huolen asiasta.
Hän meni johtajan huoneeseen. Christophe odotti; muut virkailijat
katselivat häntä. Hänen verensä kuohui. Hän ei tiennyt, mitä hän teki,
mitä hän kohta tekisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän aikoi jo
paeta, ennenkuin saisi vastauksen; ja hän oli juuri lähdössä, kun ovi
aukesi:
-- Hänen Ylhäisyytensä ottaa sinut vastaan, virkkoi avulias virkailija
hänelle.
Christophen oli pakko mennä sisään.
Hänen Ylhäisyytensä parooni von Hammer-Langbach, pieni, siisti vanhus,
jolla oli poskiparta ja viikset ja leuka sileäksi ajeltu, katsahti
kulta-sankaisten silmälasiensa ylitse Christopheen, kirjoittaen yhä
edelleen ja vastaamatta Christophen neuvottomiin kumarruksiin edes
päätä nyökkäämällä.
-- No, herra Krafft, sanoi hän viimein, te pyydätte...
-- Teidän Ylhäisyytenne, kiiruhti Christophe vastaamaan, antakaa
minulle anteeksi. Minä olen tarkemmin harkinnut asiaa. Minä en enää
pyydä mitään.
Vanhus ei koettanut saada selitystä moiseen äkilliseen
mielenmuutokseen. Hän katseli tarkkaavammin Christophea, ryiskeli ja
virkkoi:
-- Ettekö antaisi, herra Krafft, minulle kirjettä, joka on kädessänne?
Christophe huomasi, että intendentti katseli paperia, jota hän yhä
edelleen ajatuksissaan rutisteli kädessään.
-- Se on tarpeetonta, teidän Ylhäisyytenne, sammalteli Christophe. Se
ei enää maksa vaivaa.
-- Olkaa hyvä ja antakaa se tänne, toisti vanhus rauhallisesti, aivan
kuin ei olisi kuullut.
Christophen täytyi antaa hänelle tuo rutistunut paperilappu; mutta hän
alkoi hokea heti jotain, kokonaisen virran sekavia sanoja, ja ojensi
yhä kättään saadakseen kirjeensä takaisin. Hänen Ylhäisyytensä avasi
huolellisesti paperin, luki sen, katseli Christophea, antoi hänen
solkata selityksiään, ja keskeytti viimein veitikkamainen vilahdus
silmissään:
-- Se on hyvä, herra Krafft. Anomuksenne on hyväksytty.
Hän hyvästeli Christophea kättä pistäen ja ryhtyi jälleen kirjoittamaan.
Christophe meni ulos aivan murtuneena.
-- Älä ole suutuksissasi, Christophe, sanoi äskeinen virkailija
hänelle, kun poika tuli takaisin kansliaan. Christophe antoi hänen
puristaa kättään, tohtimatta nostaa katsettaan maasta. Sitten näki hän
olevansa ulkona linnan edustalla. Hän oli aivan mieletön häpeästä.
Kaikki, mitä hänelle oli sanottu, palasi hänen muistoonsa; ja hän oli
tuntevinaan loukkaavaa ivaa ihmisten säälissä, jotka kunnioittivat
ja surkuttelivat häntä. Kun hän tuli kotiin, vastasi hän tuskin
jonkin ärtyneen sanan Louisan kysymyksiin, aivan kuin hän olisi
kantanut äidilleen kaunaa siitä, mitä hän nyt oli tehnyt. Häntä
kalvoi omantunnon vaiva, kun hän ajatteli isää. Hän aikoi tunnustaa
Melchiorille kaikki, pyytää häneltä anteeksi. Melchior ei ollut
kotona. Christophe odotti häntä unta silmiinsä saamatta puoleen yöhön.
Kuta enemmän hän isää ajatteli, sitä julmemmin hänen tuntonsa häntä
vaivasi; hän ihannoi isäänsä; hän kuvitteli, että isä oli heikko,
hyvä, onneton, kaikkein lähimpiensä pettämä. Tuskin hän kuuli hänen
askeleensa portaissa, niin hypähti hän vuoteesta juostakseen häntä
vastaan ja heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta Melchior tuli kotiin
niin inhoittavan juovuksissa, ettei Christophe tohtinut lähestyä häntä;
ja hän hiipi takaisin vuoteeseensa ajatellen katkeran pilkallisesti
kauniita haaveitaan.
Kun Melchior joku päivä myöhemmin kuuli, mitä oli tapahtunut, tuli
hänelle suunnaton raivon puuska; ja vaikka Christophe koetteli rukoilla
ja estellä, meni hän mekastamaan siitä linnaan. Mutta hän tuli sieltä
takaisin sangen nolona, eikä hiiskunut sanaakaan, miten hänen siellä
oli käynyt. Hänet oli otettu sangen huonosti vastaan. Hänelle oli
sanottu, että hänen olisi viisainta käyttää toisenlaista kieltä, --
että hänen oli sallittu pitää eläkkeensä ainoastaan poikansa vuoksi,
ja että jos hän vasta tekisi pienimmänkm skandaalin, niin se häneltä
lakkautettaisiin. Niinpä olikin Christophe sangen hämmästynyt ja
keventyneellä mielellä, kun hän näki isänsä myöntyvän vastaiseen
asemaansa, jopa kerskuvankin, että hän oli itse, omasta alotteestaan
ryhtynyt tähän _uhraukseen_.
Se ei kuitenkaan estänyt Melchioria toitottamasta kaupungilla, että
hänen vaimonsa ja lapsensa ryöstivät hänet puti-puhtaaksi; että hän
oli kieltäytynyt heidän tähtensä kaiken ikänsä, ja nyt hänet jätettiin
kärsimään puutetta. Hän koetti myöskin houkutella Christophelta rahaa
kaikenlaisilla liehittelyillä ja ovelilla juonilla, jotka pyrkivät
naurattamaan Christophea, vaikkei moinen tosiaan antanut syytä iloon.
Mutta kun Christophe piti puolensa, luopui Melchior viimein niistä
yrityksistä. Tuon neljätoista-vuotiaan lapsen ankarat ja arvostelevat
silmät nöyryyttivät Melchioria ilkeästi. Mutta hän kosti salaa
oveloilla kepposilla. Hän meni kapakkaan, joi ja kestitsi muita
sydämensä halusta, eikä maksanut laskuaan, vaan väitti, että hänen
poikansa asia oli nyt suorittaa hänen velkansa. Christophe ei siitä
kieltäytynyt, sillä hän pelkäsi siten vaan lisäävänsä häpeäänsä; ja
niinpä hän ja Louisa raatoivat kaikin voimin maksaakseen Melchiorin
velkoja. -- Viimein tuli Melchior aivan välinpitämättömäksi koko
soittajan-viralleen, kun hän ei kerran itse saanut kantaa siitä
palkkaansa; ja hän jäi pois niin usein paikaltaan teatterista, että
hänet ajettiin Christophen rukouksista huolimatta viimein pois. Poika
sai siis nyt yksin elättää isänsä, veljensä ja koko perheen. Näin tuli
Christophesta neljätoista-vuotiaana perheenpää.
Christophe otti päättävästi tämän raskaan taakan kantaakseen. Ylpeys
kielsi häntä turvautumasta ihmisten armeliaisuuteen. Hän vannoi
itsekseen selviävänsä asiasta omin voimin. Hän oli pienestä saakka
kärsinyt kovin nähdessään äitinsä ottavan vastaan armopaloja; se oli
ainainen riidanaihe heidän välillään, kun tuo kunnon nainen palasi
kotiin riemuissaan siitä, että oli saanut joltakin suojelushaluiselta
rouvalta lahjan. Louisa ei nähnyt siinä mitään ilkeää, vaan iloitsi,
sillä saattoipa hän tämänkin pienen rovon avulla helpoittaa hiukan
Christophensa vaivoja ja parantaa yhdellä ruokalajilla laihaa
illallista. Mutta Christophe tuli silloin aina synkäksi; hän ei
virkkanut sanaakaan koko iltana; ja hän kieltäytyi koskemasta sillä
tavoin saatuun ruokaan, ilmaisematta kuitenkaan syytä. Louisa
huolestui; hän koetti yksinkertaisen tunkeliaasti saada poikaansa
syömään: Christophe ei suostunut; äiti tuli lopulta kärsimättömäksi
ja virkkoi jonkin epämiellyttävän sanan, johon Christophe puolestaan
vastasi; sitten hän heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos. Isä
kohautti olkapäitään ja sanoi Christophea mahtailijaksi. Veljet
pilkkailivat häntä ja söivät hänen osansa.
Täytyi kuitenkin keksiä lisäkeinoja perheen elättämiseksi. Christophen
orkesterista saama palkka ei riittänyt. Hän ryhtyi nyt antamaan
pianotunteja. Hänen taiturimaiset lahjansa, hyvä maineensa ja varsinkin
ruhtinaan suojelus hankkivat hänelle lukuisasti oppilaita ylemmän
porvariston piirissä. Joka aamu kello yhdeksästä alkaen opetti hän
pianonsoittoa nuorille tytöille, usein itseään vanhemmille, jotka
kiusasivat häntä kauheasti ja saattoivat hänet epätoivoon typerällä
soitollaan. He olivat musiikissa täysiä hölmöjä; sitä vastoin oli
heillä kaikilla, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, erinomainen silmä
huomaamaan naurettavuuksia; eikä heidän ilkkuva katseensa säästänyt
Christophea, jos hän teki pienimmänkin tyhmyyden. Se oli hänelle
oikeaa kidutusta. Istuessaan heidän vieressään, tuolinsa äärimmäisellä
reunalla, punaisena ja jäykkänä, kiukusta halkeamaisillaan,
uskaltamatta hiiskahtaakaan ja tehden kaiken voitavansa, ettei olisi
kiivastunut sanomaan tyhmyyksiä, ja peljäten ääntään ja saamatta
tuskin sanaa kurkustaan, koetellen tekeytyä ankaran näköiseksi ja
nähden vilkuttavan itseään syrjästä, sellaisessa menetti hän lopulta
malttinsa, sekautui sanoissa keskellä aivan yksinkertaista huomautusta,
säikähti olevansa naurettava, olikin sitä, ja suuttui viimein niin,
että syyti loukkaavia moitteita. Mutta hänen oppilaittensa oli
helppo kostaa; eivätkä he jättäneet sitä tekemättä, vaan nolasivat
Christophea katselemalla häntä erikoisella tavalla, tekemällä hänelle
mitä tavallisimpia kysymyksiä, jotka saivat hänet korviin saakka
punastumaan; tai he pyysivät häneltä pikku palvelusta, -- kuten
esimerkiksi ottamaan pöydältä tai tuolilta jotain sinne jäänyttä
esinettä: -- se oli hänelle kiusallisin koetus, sillä silloin täytyi
hänen kulkea yli lattian ilveileväin silmien uhrina, tyttöjen
tarkastellessa armottomasti jokaista hänen tökeröä liikettään, hänen
kömpelöitä jalkojaan, jäykkiä käsivarsiaan, hänen koko ruumistaan,
jonka kiusallinen hetki teki kovin kankeaksi.
Näiltä tunneilta täytyi hänen rientää juoksujalkaa
teatteriharjoituksiin. Usein ei hänellä ollut aikaa syödä
aamiaistakaan; hän pisti vain taskuunsa palan leipää ja leikkeleitä,
jotka hän sitten söi väliaikoina. Joskus hän sai olla _Musik Direktor_
Tobias Pfeifferin viransijaisena, orkesterin johtajan, joka seurasi
mielenkiinnolla hänen kehitystään ja opetti häntä toimittamaan silloin
tällöin hänen tehtäväänsä orkesterin harjoituksissa. Sitäpaitsi täytyi
hänen ajatella omaakin musikaalista kasvatustaan. Toiset pianotunnit
veivät hänen aikansa iltanäytännön alkuun saakka. Ja usein pyydettiin
hänet illalla näytännön jälkeen soittamaan vielä hoviin. Siellä hänen
täytyi esiintyä tunnin tai parikin. Ruhtinatar oli ymmärtävinään
musiikkia; hän rakasti sitä suuresti, vaikka ei ollut koskaan
osannut eroittaa hyvää huonosta. Hän vaati Christophea esittämään
hassunkurisia ohjelmia, joissa joutavanpäiväiset rapsodiat rehentelivät
mestariteosten seassa. Mutta ruhtinattaren suurin huvi oli kuitenkin
antaa Christophen improvisoida; ja hän valitsi hänelle aiheet, jotka
aina olivat suorastaan äitelän sentimentaaleja.
Christophe lähti sieltä sydänyön tienoissa upouupuneena, tyhjin
vatsoin; hänen käsiään tulisti, päätä poltti kuin kuumeessa. Hiki
kihosi hänen ruumiistaan; ja ulkona satoi joskus lunta tai oli jääkylmä
sumu. Hänen täytyi kulkea läpi puolen kaupunkia ennenkuin hän pääsi
kotiin; hän meni jalkaisin, hampaat kalisivat vilusta, häntä itketti ja
hän oli nukkua seisoalleen; hänen täytyi varoa, ettei olisi tahrannut
vesilätäköissä ainoaa iltapukuaan.
Hän pääsi komeroon, jossa hän asui yhä edelleen veljiensä kanssa;
ja koskaan ei hänen elämänsä äitelyys ja epätoivo, koskaan ei hänen
yksinäisyytensä tunne ahdistanut häntä enemmän kuin hetkellä, jolloin
hän tuossa ummehtuneelta löyhkäävässä kopissa viimeinkin sai heittää
pois kurjuutensa ikeen. Tuskin oli hänellä voimaa riisuutua. Onneksi
valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä pielusta vasten, niin raskas
uni, että hän vaipui tiedottomuuteen tuskistaan.
Kesällä täytyi hänen nousta ylös aamun valjetessa, talvella usein
aikaisemminkin. Hän tahtoi työskennellä omiakin tarkoituksiaan varten:
nuo hetket kello viiden ja kahdeksan välillä olivat ainoat, jolloin hän
sai sen vapauden; ja kuitenkin oli hänen pakko uhrata osa niistäkin
tilaustöihin; sillä hänen _Hof Musicus_-arvonsa ja ruhtinaan hänelle
suoma suosio velvoittivat hänet sepittämään virallisia sävellyksiä
hovijuhliin.
Niin oli hänen elämänsä myrkytetty lähteisiinsä saakka. Eivät edes
hänen haaveensa saaneet olla vapaat. Mutta, kuten aina käy, pakko
paisutti ne sitä voimakkaammiksi. Kun mikään ei estä toimintaa,
menettää sielu usein kaiken syyn toimia. Kuta ahtaammalle Christophe
suljettiin huolten ja keskinkertaisten tehtävien vankilaan, sitä
rajummin tunsi hänen kapinoiva sydämensä riippuvaisuutensa.
Kahleettomassa elämässä hän olisi varmaankin antautunut nuoruuden
onnellisten hetkien sattumiin ja leppoisaan joutenoloon. Nyt, kun hän
oli vapaana ainoastaan pari tuntia päivässä, kuohui hänen voimansa
niinkuin koski kahden kallioseinän välissä. Taiteelle on hyvä kuri
pusertaa ponnistuksensa horjumattomien rajain sisälle. Siinä mielessä
voi sanoa, että puute on mestari kehittämään paitsi ajatusta, myöskin
muotoa; se opettaa sielulle samoin kuin ruumiillekin kohtuutta. Kun
aika ja sanojen määrä on mitattu, ei puhu tarpeettomia, vaan tottuu
ajattelemaan ainoastaan olennaista. Se, jolla on vähän aikaa elääkseen,
elää kaksin verroin.