Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
JEAN-CHRISTOPHE II
Aamu
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.
I.
JEAN-MICHELIN KUOLEMA
Muutamia vuosia on kulunut. Christophe täyttää pian yksitoista
vuotta. Hän kehittää itseään edelleen musiikki-alalla. Hän perehtyy
harmoniaoppiin Florian Holzerin johdolla, joka on Pyhän Martin
urkuri, isoisän ystävä, sangen oppinut mies; tämä opettaa hänelle,
että akordit, yhteissointujen sarjat, joita hän enimmän rakastaa,
harmoniat, jotka hivelevät hänen korviaan ja sydäntään ja joita hän
ei voi kuunnella tuntematta selkäpiissään väristystä, ovat pahoja ja
kiellettyjä. Kun Christophe kysyy, minkä tähden, ei hän saa muuta
vastausta kuin että niin on asia: sääntö ne kieltää. Koska hän on
luonnostaan taipumaton kuriin, niin hän rakastaa niitä yhä enemmän.
Hänen suurin ilonsa on keksiä ihailluissa mestareissa niitä ja mennä
niitä näyttämään isoisälle tai opettajalleen. Siihen isoisä vastaa,
että noissa säveltäjissä se on ihailtavaa ja että Beethoven ja Bach
voivat sallia itselleen mitä tahansa. Opettaja ei ole niin taipuisa,
vaan ärtyy ja sanoo happamesti, etteivät ne suinkaan ole heidän
parhaita tuotteitaan.
Christophe pääsee ilmaiseksi konsertteihin ja teattereihin; hän oppii
käsittelemään hiukan kaikkia soittimia. Viulunsoitossa hän on jo
melkoinen taituri; ja hänen isänsä on viisaasti tietysti hommannut
hänelle paikan orkesterissa. Hän hoitelee siinä tehtävänsä niin
hyvin, että hänet nimitetään muutaman kuukauden koetus ajan jälkeen
virallisesti _Hof Musik Vereinin_ toisen viulun soittajaksi. Niin alkaa
hän elättää jo henkeään; eikä se olekaan liian aikaista; sillä perheen
asiat pahenevat yhä. Melchior on tullut arveluttavan kohtuuttomaksi, ja
isoisä vanhenee.
Christophe ymmärtää hyvin surullisen asianlaidan; hän on jo vakavan
ja huolestuneen näköinen kuin aikamies. Hän täyttää uljaasti
velvollisuutensa, vaikkei hän tehtäviänsä erikoisesti harrastakaan
ja vaikka hän on usein nukahtaa väsymyksestä illalla orkesterissa,
sillä siellä täytyy olla myöhään ja hänellä on ikävä. Teatteri ei
järkytä enää hänen mieltään niinkuin ennen pienenä. Silloin, pienenä,
-- siitä on nyt neljä vuotta, -- olisi hänen suurin kunnianhimonsa
ollut päästä siihen arvoon, jossa hän nyt on. Nyt hän ei rakasta
enimpiä niistä kappaleista, joita hänen täytyy soittaa; hän ei uskalla
vielä lausua niistä arvosteluaan, mutta pohjaltaan ovat ne hänestä
typeriä; ja kun joskus sattumalta soitetaan jotain kaunista, niin
on hän tyytymätön hyvänsävyiseen velttouteen, jolla se esitetään:
hänen rakastamansa kappaleet tulevat silloin hänen seuralaistensa
kaltaisiksi, orkesterin virkatoverien, jotka, kun esirippu laskeutuu
ja he lakkaavat puhaltamasta tai hankaamasta soittimiaan, pyyhkivät
hymyillen hien otsaltaan ja kertovat toisilleen rauhassa vähäpätöisiä
juttujaan, aivan kuin olisivat päässeet voimistelutunnilta. Christophe
on nähnyt lähempää myöskin entisen ihanteensa, vaalean, paljasjalkaisen
laulajattaren; hän kohtaa hänet usein väliaikoina ravintolassa. Kun
nainen tietää, että poika on ollut häneen rakastunut, niin hän suutelee
mielellään Christophea; se ei ilahuta Christophea laisinkaan: naisen
ihomaali, hajuveden tuoksu, paksut käsivarret ja ahnaus herkkuihin
innoittavat Christophea; hän vihaa nyt tuota ihannettaan.
Herttua ei unohtanut vakinaista pianistiaan: tosin ei sitä vaatimatonta
eläkettä, jonka hän tuon arvonimen ohella hänelle antoi, suoritettu
säännöllisesti, -- sitä täytyi alinomaa mennä pyytämään; -- mutta tuon
tuostakin sai Christophe käskyn mennä linnaan, kun sinne oli tullut
suuria vieraita, tai hyvin yksinkertaisesti, kun heidän Korkeuksiensa
päähän pälkähti haluta häntä kuunnella. Se tapahtui melkein aina
illalla, hetkinä, jotka Christophe olisi tahtonut olla yksin. Silloin
täytyi hänen jättää kaikki ja rientää linnaan niin nopeasti kuin
suinkin. Joskus annettiin hänen odottaa etuhuoneessa, sillä päivälliset
eivät olleet vielä päättyneet. Lakeijat olivat häneen tottuneet ja
puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Sitten vietiin hänet saliin,
joka oli täynnä kuvastimia ja loisti valoa ja jossa vaativat ihmiset
tirkistelivät loukkaavan uteliaasti häneen. Hänen täytyi marssia yli
liian liukkaan vaha-permannon, suutelemaan heidän Korkeuksiensa käsiä;
ja kuta isommaksi hän varttui, sitä kömpelömmäksi hän tuli; sillä hän
tunsi olevansa naurettava, ja hänen ylpeytensä kärsi siitä.
Sitten asettui hän pianon ääreen, ja hänen täytyi soittaa noille
hölmöille: -- niin hän heitä arvosteli. -- Joskus tuntui hänestä
ympäristön välinpitämättömyys niin ahdistavalta, että hän oli vähällä
lakata keskellä kappaletta. Hänen keuhkonsa eivät ikäänkuin saaneet
ilmaa, hän oli aivan tukehtumaisillaan; hänestä tuntui kuin hän olisi
pudonnut tyhjään avaruuteen. Hänelle syydettiin onnitteluita soiton
loputtua; häntä kiusattiin kohteliaisuuksilla; häntä esiteltiin
yhdelle ja toiselle. Christophe ajatteli, että hän oli siellä kuin
jokin ruhtinaan eläintarhaan kuuluva ihme-elukka, ja että ylistys oli
tarkoitettu paremminkin itselleen tarhan omistajalle kuin hänelle.
Hän tunsi olevansa alennustilassa, tuli sairaaloisen luulevaksi ja
kärsi siitä sitäkin enemmän, kun ei uskaltanut ajatuksiaan ilmaista.
Hän arveli kaikkein viattomimmissa sattumissa loukattavan häntä: jos
naurettiin jossakin salin kulmassa, luuli hän, että naurettiin hänelle;
eikä hän tiennyt, pilkattiinko hänen pukuaan vai hänen ruumistaan,
hänen jalkojaan vai käsiään. Kaikki oli hänelle nöyryytystä: häntä
nöyryytti, jos häntä puhuteltiin, nöyryytti, jos hänelle ei puhuttu,
samoin, jos hänelle annettiin namusia kuin lapselle; nöyryytti
varsinkin, jos herttua pisti hänen pois lähtiessään hänelle kouraan
kultarahan, kuten hän joskus teki, kursailematta kuin ruhtinaan sopi.
Christophe oli onneton, että hän oli köyhä, että häntä kohdeltiin
köyhänä. Eräänä iltana kiusasi häntä saatu raha niin, että hän heitti
sen kotiin palatessaan sisälle eräästä kellarin luukusta. Ja kohta
seuraavalla hetkellä olisi hän ollut valmis mihin alennukseen tahansa
saadakseen sen takaisin; sillä kotona oltiin velkaa teurastajalle monen
kuukauden maksu.
Christophen vanhemmat eivät aavistaneet laisinkaan hänen loukatun
ylpeytensä kärsimyksiä. He olivat ihastuksissaan ruhtinaan suosiosta.
Louisa-parka ei voinut kuvitella mitään kauniimpaa pojalleen kuin
nuo illatsut linnassa, ylhäisessä seurassa. Melchiorille ne olivat
ainaisena kerskailun aiheena hänen ystäväpiirissään. Mutta onnellisin
heistä kaikista oli isoisä. Hän oli kyllä olevinaan sangen itsenäinen,
arvosteleva, maailman mahtavain halveksija; mutta pohjaltaan ihaili hän
lapsellisesti rahaa, valtaa, arvonosoituksia, kaikkia yhteiskunnallisia
luokitteluja; eikä hänen ylpeytensä tiennyt rajojaan, kun hän näki
pojanpoikansa pääsevän niiden joukkoon, joilla nuo edut olivat:
hän nautti siitä aivan kuin olisi osa tuosta kunniasta langennut
hänellekin, ja vaikka hän koetti tekeytyä kylmäksi, niin hänen kasvonsa
loistivat ilosta. Niinä iltoina, jolloin Christophe oli linnassa,
hommasi vanha Jean-Michel itsensä jäämään jollakin verukkeella
myöhään Louisan luokse. Hän odotti pojanpoikansa paluuta lapsellisen
kiihkeästi; ja kun Christophe tuli, teki hän hänelle ensin muka
hajamielisenä jonkin pikku kysymyksen, kuten esimerkiksi:
-- No, menikö tänä iltana hyvin?
Tai antoi ystävällisen vihjauksen, kuten:
-- Kas tuossa meidän pikku Christophe, hän kertoo meille jotain uutta.
Tai lausui hänen mieltään taivuttaakseen ovelan kohteliaisuuden:
-- Terve meidän nuorelle ritarillemme!
Mutta Christophe oli jörö ja ärtyinen ja vastasi tuskin: "Hyvää
iltaa!" sangen kuivasti, ja meni mököttämään johonkin nurkkaan. Ukon
uteliaisuus kiihtyi, hän teki selvempiä kysymyksiä, mutta poika ei
vastannut niihin muuta kuin: "Kyllä" tai: "Ei". Muutkin yhtyivät
vanhuksen uteluihin ja tiedustelivat jos jotakin; Christophe tuli
yhä enemmän tuppisuuksi. Häneltä täytyi lypsää joka sana, kunnes
Jean-Michel joutui suunniltaan ja vimmastui ja loukkasi häntä.
Christophe vastasi varsin vähän kunnioittavasti, ja kohtaus päättyi
yleiseen suuttumukseen. Ukko meni matkaansa ja paukahutti oven kiinni
takanaan. Niin turmeli Christophe koko ilon noilta ihmis-raukoilta,
jotka eivät voineet ymmärtää hänen pahatuulisuuttaan; eipä ollut heidän
vikansa, että he olivat orjasieluja eivätkä aavistaneet maailmassa
voitavan muuta olla.
Christophe vetäytyi siis omaan kuoreensa; ja vaikkei hän omaisiaan
tuominnut, tunsi hän itsensä ja heidän välillään olevan kuilun. Hän
ehkä liioitteli seikkoja, jotka eroittivat heitä toisistaan: ja hän
olisi ehkä saanut katsomusten erilaisuudesta huolimatta heidät itseään
ymmärtämään, jos hän vain olisi voinut puhua heille avomielisesti.
Mutta jokainen tietää, ettei mikään lasten ja vanhempien välillä
ole vaikeampaa kuin ehdoton avomielisyys, silloinkin, kun he ovat
toisiinsa hellästi kiintyneet; sillä kunnioitus masentaa toisaalta
avomielisyyttä; ja toisaalta jälleen estää harhautunut käsitys iän ja
kokemuksen ylemmyydestä usein vanhempia ihmisiä ottamasta vakavasti
huomioon lapsen tunteita, jotka ovat monesti yhtä mieltäkiinnittäviä
kuin aikuistenkin, ja melkein aina rehellisempiä.
Ihmiset, joita, Christophe kotonaan tapasi, ja keskustelut, joita hän
siellä kuuli, veivät hänet yhä loitommalle omaisista.
Siellä kävi usein Melchiorin ystäviä, enimmäkseen orkesterin
jäseniä, juoppoja, naimattomia miehiä; he eivät olleet pahoja, mutta
jokapäiväisiä luonteita; koti räikkyi heidän nauruaan ja tömistystään.
He rakastivat musiikkia, mutta puhuivat siitä raivostuttavan
typerästi. Heidän ihastuksensa löyhäsuinen mataluus loukkasi pahoin
lapsen puhdasta hartautta. Kun he tuolla tavoin kehuskelivat jotain
kappaletta, jota hän rakasti, tuntui hänestä kuin he olisivat
loukanneet häntä itseään, hän tuli jyrkän jäykäksi, kalpeni, muuttui
kylmäksi kuin jää eikä ollut muka valittavinaan koko musiikista; hän
olisi sitä vihannut sellaisilla hetkillä, jos suinkin olisi voinut.
Melchior sanoi hänestä:
-- Tuolla ei ole sydäntä. Hänellä ei ole mitään tunteita. Minä en
tosiaan tiedä, keneen hän on tullut.
Usein lauloivat herrat yhdessä saksalaisia lauluja, -- neliäänisiä,
neljäjalkaisia, -- jotka muistuttivat aina heitä itseään, kulkien
raskaasti, juhlallisen typerinä ja halpahintaisin yhteissoinnuin.
Christophe pakeni silloin kodin loitoimpaan huoneeseen ja sadatteli
seinäin kuullen.
Isoisällä olivat myöskin omat ystävänsä: urkuri, verhoilija ja
kelloseppä, kontrabasso, loruavia vanhuksia, jotka märehtivät alinomaa
samoja sukkeluuksia ja jauhoivat iänikuisia pohtimisiaan taiteesta,
politiikasta tai seudun sukujen syntyperästä, -- paljoa vähemmän
innostuneina puhumiinsa aineisiin kuin saadakseen itse puhua ja
onnellisina siitä, että joku heitä kuunteli.
Mitä Louisaan jälleen tuli, hänen luonaan kävi ainoastaan
muutamia naapurin naisia juoruja tuomassa, ja silloin tällöin
joku "hyväätekeväinen" rouva, joka muka ajatteli häntä ja kävi
sillä verukkeella pyytämässä häntä apunaiseksi seuraaviin
päivälliskutsuihinsa, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen valvoa
Louisan lasten uskonnollista kasvatusta.
Mutta vieraista ei Christophesta ollut kukaan vastenmielisempi kuin
Theodor-eno. Hän oli isoisän poikapuoli, Claran, Jean-Michelin
ensimäisen vaimon poika. Hän oli osakas suuressa kauppahuoneessa, joka
oli liikesuhteissa Afrikaan ja kaukaiseen Itään. Hän edusti hyvin
tuota uutta saksalaistyyppiä, joka koettaa ylimielisesti halveksia
rotunsa vanhaa ihanteellisuutta ja jumaloi voitonhuumassaan voimaa ja
maailman menestystä siinä määrin, että voi arvata sen olevan tottumaton
näkemään niitä puolellaan. Mutta koska on vaikeaa yhtäkkiä muuttaa
jonkun kansan vuosisatoja vanhaa luonnetta, niin tunkeusi tässäkin
miehessä tukahdutettu ihanteellisuus esille joka hetki puheissa,
tavoissa, moraalisissa tottumuksissa, Goethen lauseiden lainaamisessa
pienimmissäkin kotoisissa hommissa; ja koko pyrkimys oli merkillistä
omantunnon ja omanvoitonpyynnin sekoitusta, omituista yritystä sulattaa
toisiinsa vanhan saksalaisen porvariston kunniaperiaatteita ja uusien
kauppahuone-palkkasoturien häikäilemättömyyttä: sekoitus, joka
haiskahti ilkeänlaisesti ulkokultaisuudelta, -- ja teki saksalaisen
voiman, voitonhimon ja itsekkyyden muka kaiken oikeuden, totuuden ja
suoruuden perikuvaksi.
Christophen puhdasta sielua tämä loukkasi katkerasti. Hän ei kyennyt
päättelemään, oliko hänen enonsa oikeassa; mutta hän inhosi häntä
ja tunsi hänet vihamiehekseen. Isoisäkään ei rakastanut Theodorin
periaatteita ja nousi usein niitä vastaan; mutta väittelyssä hän pian
joutui tappiolle, sillä Theodorin, joka oli taitava kääntelemään
sanoja, ei ollut vaikeaa tehdä vanhuksen ylevää yksinkertaisuutta
naurettavaksi. Jean-Michel häpesi lopuksi hyvää sydäntään; ja
näyttääkseen, ettei hän ollut niin takapajulla kuin luultiin, koetti
hän puhua niinkuin Theodor: moinen kuului hänen suussaan ontolta, ja
se oli hänestä itsestäänkin noloa. Kuinka eri tavalla hän ajattelikin
asioita, niin vaikutti Theodor kuitenkin häneen voimakkaasti; hän
kunnioitti käytännöllistä notkeutta, jota hän kadehti sitä enemmän,
kun hän tiesi itse olevansa sitä täydellisesti vailla. Hän haaveksi
jollekin pojanpojistaan sellaista asemaa kuin Theodorilla oli. Samaa
aikoi myöskin Melchior, joka määräsi nyt Rudolfin seuraamaan enon
jälkiä. Sitäpaitsi koetti koko kotiväki imarrella rikasta sukulaista,
jolta toivottiin kaikenlaista apua. Eno jälleen näki olevansa
siellä tarpeellinen, ja käytti hyväkseen sitä etua käskeäkseen
perheen asioissa; hän sekautui kaikkeen, ilmaisi mielipiteensä
kaikesta eikä liioin salaillut rajatonta halveksumistaan taidetta ja
taiteilijoita kohtaan; päinvastoin hän sitä oikein toitotti julki,
nöyryyttääkseen musiikkia harjoittavia sukulaisiaan; laskipa hän
heidän kustannuksellaan tökeröä ivaakin, jolle Melchior ja Jean-Michel
arkamaisesti nauroivat.
Varsinkin Christophe oli enon pilkkatauluna; mutta hän ei ollut
suinkaan kärsivällinen uhri. Hän vaikeni, puri hammasta ja näytti
tuimalta. Toinen nautti hänen mykästä raivostaan. Mutta eräänä päivänä,
kun Theodor ruokapöydässä kiusasi häntä tavallista törkeämmin, sylkäisi
Christophe kiukusta suunniltaan häntä vasten kasvoja. Siitä tuli kauhea
selkkaus. Solvaus oli niin suunnaton, että eno oli hetken sanaton
ällistyksestä; sitten sai hän puheensa lahjan ja syyti hirveästi
haukkumisia. Christophe istui paikallaan aivan kuin kivettyneenä,
niin kauhistunut hän oli teostaan, ja otti tuiskuna satavat lyönnit
vastaan tuntematta niitä; mutta kun häntä tahdottiin kiskoa polvilleen
enon eteen, niin hän riehahti, tyrkkäsi nyrkillään äidin tieltänsä
ja ryntäsi ulos. Hän juoksi kaupungista maalle päin eikä seisattunut
ennenkuin oli juoksuun tikahtua. Hän kuuli itseään kaukaa huudettavan;
ja hän ajatteli, eikö olisi parasta heittäytyä virtaan, kun ei kerran
voinut siihen vihamiestään paiskata. Hän vietti koko yön taivasalla.
Aamun sarastaessa hän meni kolkuttamaan isoisänsä oveen. Vanhus oli
niin levoton Christophen katoamisesta, -- hän ei ollut saanut unta
silmäänsä koko yönä, -- ettei hän tohtinut häntä torua. Hän vei
Christophen takaisin kotiin, ja siellä varottiin virkkamasta hänelle
enää mitään, sillä nähtiin, että hän oli ylen kiihtyneessä tilassa;
ja häntä täytyi kohdella säästävästi, sillä hänen oli sinä iltana
soitettava linnassa. Mutta monta viikkoa kiusasi Melchior häntä
vaikerruksilla, -- kääntymättä muka erikoisesti kenenkään puoleen, --
miten hän koetti olla moitteettomalla elämällä ja kauniilla käytöksellä
esikuvaksi olennoille, joilta saa palkakseen häpeää. Ja kun Theodor-eno
kohtasi Christophen kadulla, käänsi hän pois päänsä ja puristi nenäänsä
kamalan inhon elein.
Niukka kotoinen suopeus sai Christophen pysytteleimään sieltä poissa
niin paljon kuin mahdollista. Hän kärsi ainaisesta pakosta, johon
hänet siellä tahdottiin alistaa: siellä oli liian paljon sellaisia
seikkoja ja ihmisiä, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa, eikä hän
edes saanut kysyä, miksi; moiseen kohteliaisuuteen ei Christophella
ollut pienintäkään taipumusta. Kuta enemmän häntä koetettiin kesyttää
ja tehdä hänestä pieni saksalainen porvari, sitä kiivaammin tahtoi
hän päästä vapauteen. Hän olisi halunnut piehtaroida niinkuin varsa
ruohikossa, tappavan-ikäväin ja teennäisten istuntojen jälkeen, jotka
hän sai viettää orkesterissa tai linnassa, liukua takalistollaan ja
uusilla housuillaan pitkin ruohopengermää tai tapella kivillä korttelin
katupoikain kanssa. Ettei hän sitä useasti tehnyt, ei johtunut torien
ja selkäsaunan pelosta, vaan siitä, ettei hänellä ollut tovereita;
hänen ei onnistunut päästä ystävällisiin väleihin toisten lasten
kanssa. Katupojatkaan eivät tahtoneet leikkiä hänen seurassaan,
sillä hän käsitti leikin liian vakavasti ja hänen iskunsa olivat
kovakouraisia. Toisaalta jälleen hän oli tottunut olemaan yksikseen ja
poissa ikäistensä joukosta: hän häpesi, että oli tottumaton leikeissä,
eikä uskaltanut yhtyä niihin. Silloin ei hän ollut niistä muka
valittavinaan, vaikka hän kovasti toivoi, että häntäkin kutsuttaisiin
leikkimään. Mutta kukaan ei sanonut hänelle mitään; ja hän lähti omille
teilleen, suruissaan, vaikka välinpitämättömän näköisenä. Hänen ainoa
onnensa oli samoella pitkin teitä Gottfried-enon kanssa, kun eno oli
seudulla. Christophe lähestyi häntä yhä enemmän, hänen riippumaton
luonteensa veti poikaa puoleensa. Hän ymmärsi nyt niin hyvin
Gottfriedin ilon harhailla pitkin kyliä, olematta mihinkään sidottuna!
Usein lähtivät he yhdessä illalla maalle, kulkivat ilman matkan
määrää suoraan eteensä, ja kun Gottfried unohti aina ajan, tulivat he
kotiin hyvin myöhään ja saivat haukkumisia. Ihaninta oli kuitenkin
pujahtaa pois kotoa yöllä, kun kaikki muut nukkuivat. Gottfried tiesi
kyllä, että se oli pahoin tehty; mutta Christophe suorastaan rukoili
häntä: eikä eno itsekään voinut vastustaa sellaista viettelystä.
Sydänyöllä tuli Gottfried kadulle talon kohdalle ja vihelsi sovitulla
tavalla. Christophe oli mennyt maata täysissä vaatteissa. Hän pujahti
sängystä, otti kengät käteensä, hiipi hengitystään pitäen viekkaasti
kuin metsäläinen keittiön ikkunaan, joka oli kadulle päin, ja kiipesi
pöydälle; Gottfried otti hänet ulkona vastaan olkapäilleen. Ja he
lähtivät kuljeskelemaan onnellisina kuin koulupojat.
Joskus he tapasivat Jeremiaan, kalastajan, joka oli Gottfriedin ystävä;
ja hänen venheessään he soluttelivat kuutamossa pitkin jokea. Airoista
tippuva vesi soi pieninä yhteissointuina, kromaattisina nuotteina.
Usva, valkea kuin maito, väreili virran kalvolla. Tähdet tuikahtelivat.
Kukot vastasivat kiekuen toisilleen rannalta rannalle; ja joskus kuului
taivaan syvyydestä leivosen liverrys, kun lintu oli kohonnut kirkkaan
kuutamon erehdyttämänä maasta. Kukaan heistä ei puhunut. Gottfried
lauloi hiljaa jonkin laulun. Jeremias kertoi kummallisia tarinoita
eläimien elämästä; ne tuntuivat sitäkin salaperäisimmiltä, koska
hän jutteli ne lyhyessä ja ongelmallisessa sanamuodossa. Kuu painui
metsänharjain taakse. Mentiin edelleen virran myötä tummien mäkien
varjossa. Taivaan ja maan hämäryys sulautui yhteen. Joen pinnassa ei
ollut viriäkään. Kaikki äänet sammuivat. Venhe liukui yössä. Liukuiko
se? Vai leijailiko? Pysyikö ehkä liikkumatonna?
... Kaislat hajautuivat kahisten kuin silkki. Äänettömästi tultiin
rantaan, noustiin maalle, ja palattiin kotiin jalkaisin. Usein sattui,
että jouduttiin sinne vasta aamun sarastaessa. Kuljettiin pitkin joen
vartta. Hopeasuomuisia salakkaparvia, vihertäviä kuin näkinhapset
tai sinertäviä kuin safiirit, kiehui rannalla päivän ensi valossa;
niitä kuhisi kuin kyitä Meduusan päässä, ne syöksyivät ahnaasti
viemään leipää, jota he niille heittelivät; ne painuivat alas murun
ympärillä, kieppuivat spiraalissa ja katosivat yhtäkkiä kuin sammuva
valosäde. Joki alkoi kuultaa ruusunpunaisena ja sinipunervana. Linnut
heräsivät, toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Nyt tuli kiire kotiin;
sisään pääsi Christophe samanlaisilla älykkäillä keinoilla kuin sieltä
oli lähtenytkin, sitten ummehtuneeseen kamariin ja vuoteeseen, johon
hän hervahti uupuneena ja nukahti heti, koko ruumiissaan aamuisten
ketojen raikas tuoksu. Kaikki meni hyvin, eikä siitä olisi huomattu
mitään, ellei nuorin veljistä, Ernest, olisi eräänä päivänä ilmaissut
Christophen öisiä matkoja: silloin ne kiellettiin ja häntä pidettiin
silmällä. Siitä huolimatta onnistui hänen joskus karata; ja hän
piti pikku kaupustelijaa ja hänen ystäviään kaikkea muuta seuraa
parempana. Christophen lähimmistä se oli kauheaa. Melchior sanoi,
että Christophella oli huono maku; vanha Jean-Michel oli kateellinen
Gottfriedille Christophen ystävyydestä; ja hän läksytteli Christophea,
että häntä huvitti antautua niin joutavaan seuraan, vaikka hänellä oli
kunnia päästä valittujen piiriin ja palvella ruhtinaita. Kaikki olivat
sitä mieltä, ettei Christophella ollut arvonantoa itseään kohtaan.
Vaikka rahahuolet kasvoivat sitä myöten kuin Melchiorin kohtuuttomuus
ja joutilaisuuskin, oli elämä vielä siedettävää niin kauan kuin
Jean-Michel eli. Hän oli ainoa, joka voi vaikuttaa Melchioriin ja
hillitä häntä edes jossakin määrin luisumasta paheen kaltevaa pintaa.
Sitäpaitsi oli vanhuksen nauttima yleinen kunnioitus sangen tarpeen,
sillä sen tähden painettiin unhoon juopon pojan hullutuksia. Ja kaiken
lisäksi auttoi hän tuon tuostakin perhettä myöskin rahapulassa.
Paitsi kapellimestarin toimesta saamaansa kohtuullista eläkettä
ansaitsi hän silloin tällöin pikkusumman soittotunteja antamalla ja
virittäen pianoita. Hän luovutti niistä suurimman osan miniälleen,
jonka hädän hän näki, vaikka Louisa koetti sitä häneltä kaikin keinoin
salata. Louisa oli tuskissaan, kun ajatteli, että appi kärsi puutetta
heidän tähtensä; se oli vanhukselta sitä kauniimpi uhraus, koska
hän oli tottunut elämään mukavasti ja antamaan rahan mennä. Joskus
eivät nämäkään uhraukset riittäneet; ja Jean-Michelin täytyi jotain
kiireellistä velkaa maksaakseen myydä salaa huonekalujaan, kirjojaan,
muistoesineitä, jotka olivat hänestä rakkaat. Melchior huomasi, että
isä antoi Louisalle lahjoja salaa ja monesti hän anasti ne vaimoltaan,
Louisan vastusteluista huolimatta. Mutta kun vanhus sai sen kuulla, --
ei Louisalta, joka aina kätki surunsa, vaan joltakulta pojanpojistaan,
-- niin hän suuttui kauheasti, ja miesten kesken syntyi hirvittäviä
kohtauksia. He olivat molemmat ylen kiivaita, ja alkoivat heti syytää
haukkumasanoja ja uhkauksia, jotka olivat viedä käsirysyyn. Mutta
keskellä pahintakin raivoa pidätti Melchioria kuitenkin jonkinlainen
vastustamaton kunnioitus isää kohtaan; ja niin juovuksissa kuin hän
olikin, painoi hän lopulta päänsä kumaraan ja kuunteli nöyrästi
haukkumisten ja nöyryyttävien moitteiden myrskyä, jonka isä purki hänen
päälleen. Mutta pienimmänkin tilaisuuden tullen hän jatkoi entistä
menoaan; ja Jean-Michel ajatteli pelolla vastaisia päiviä.
-- Te lapsi-raukkani, sanoi hän Louisalle, mihin te joutuisitte, jos ei
minua olisi!... Onneksi, lisäsi hän hyväillen Christophea, minä kestän
kyllä, kunnes tämä pystyy teitä auttamaan.
Mutta hänen laskunsa pettivät, hän oli jo matkansa päässä. Kukaan ei
olisi sitä aavistanut. Hän oli yhä ihmeen virkeä mies. Vaikka hän
oli jo yli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, olivat hänellä kaikki
hiukset jäljellä, ikäänkuin valkea harja, jossa oli vain muutamia
harmaita tupsuja, ja karkeassa parrassa näkyi vielä aivan mustia
karvoja. Hampaita ei hänellä tosin enää ollut kuin kymmenkunta; mutta
hän tuli niillä hyvin toimeen: oli ilo nähdä häntä pöydässä. Hänellä
oli luja ruokahalu; ja vaikka hän moittikin Melchioria juomisesta,
niin itse hän näytti hänelle hyvää esimerkkiä. Hän piti erikoisesti
valkeista Moselin viineistä. Mutta hän ei halveksinut mitään muutakaan,
viiniä, olutta tai siideriä, vaan antoi arvon kaikille Herran
lahjoille. Hän ei kylläkään ollut niin typerä, että olisi upottanut
järkensä lasiin, hän oli kohtuullinen, joskin se kohtuus oli niin
laajasisältöinen, että hiukan heikompi järki olisi hänen lasiinsa
auttamattomasti hukkunut. Hänen jalkansa ja silmänsä olivat vahvat,
ja aina oli hänellä väsymätön into touhuta. Hän nousi ylös aamuisin
kello kuusi, ja pukeutui sitten hyvin huolellisesti, sillä hän piti
arvokkaasta ulkoasusta ja siitä, että häntä kunnioitettiin. Hän eli
yksin kodissaan, teki itse kaikki talousaskareensa eikä suvainnut
miniänsä pistävän nenäänsä hänen asioihinsa; hän siisti itse huoneensa,
keitti kahvinsa, ompeli nappinsa, naulaili, liimaili, korjaili; ja
touhutessaan paitahihaisillaan ja juostessaan edestakaisin portaita hän
lauleli lakkaamatta, kumisevalla bassoäänellä, jota hän tavallisesti
säesti teatraalisilla kädenliikkeillä. -- Kaupungilla hän liikkui
millä ilmalla tahansa. Hän kiersi asioillaan, unohtamatta niistä
yhtään ainoata; mutta aivan täsmällinen ei hän ollut: hän pysähtyi
joka kadun kulmaan pakisemaan jonkun tuttavansa kanssa tai laskemaan
leikkiä jonkun naapurinaisen kohdatessaan; sillä hän piti sievistä
naisista ja vanhoista ystävistä. Siksi hän myöhästyi aina, eikä tiennyt
koskaan, mitä kello oli. Päivällisaikansa ei hän kuitenkaan antanut
mennä sivuitse: hän söi siinä ravintolassa, mikä sattui olemaan
lähimpänä, ja istahti mielellään muiden pöytään vieraaksi. Hän palasi
kotiin vasta myöhään illalla, pimeän tultua, vietettyään pitkän aikaa
poikansa lasten luona. Vanhus asettui levolle, luki ennenkuin sulki
silmänsä vuoteessa sivun vanhaa raamattuaan; ja yöllä, -- sillä hän ei
nukkunut yhtämittaa enempää kuin yhden tai kaksi tuntia, -- nousi hän
ylös ja otti jonkin vanhan, antikvaariosta ostamansa kirjan: historiaa,
teologiaa, kaunokirjallisuutta tai tieteitä; hän luki muutaman sivun,
mitä vaan, niinkuin kirja sattui aukeamaan; luettava oli hänestä
samalla sekä mielenkiintoista että ikävää; hän ei ymmärtänyt sitä
liioin, mutta hän ei hypännyt silti ainoankaan sanan yli; niin luki
hän, -- kunnes hänelle jälleen tuli uni. Sunnuntaisin hän meni
messuun, käveli lasten kanssa ja pelasi keilaa. -- Koskaan ei hän
ollut eläessään ollut sairaana; ainoastaan jaloissaan tunsi hän hiukan
leiniä, joka sai hänet kiroamaan yöllä keskellä raamatun lukemista.
Kaikesta päättäen piti hänen kestää yhtä vankasti satalukunsa loppuun,
ja itse mielestään ei hän ymmärtänyt mitään syytä, ettei hän olisi
elänyt vanhemmaksikin; kun hänelle ennustettiin, että hän eläisi
satavuotiaaksi, ajatteli hän, niinkuin muuan toinenkin kuuluisa vanhus,
ettei pidä panna rajoja Sallimuksen armotöille. Ainoa merkki, että hän
vanheni, oli se, että kyyneleet herahtivat helposti hänen silmistään
esille ja että hän tuli joka päivä kiivaammaksi. Pieninkin vastustus
sai hänet hurjan raivon valtaan. Hänen punainen naamansa ja lyhyt
kaulansa lensivät silloin mustanpunaisiksi. Hän änkytteli hirveästi,
eikä hän saanut sanaa suustaan, vaan oli tukehtua. Muuan lääkäri,
perheen ystävä, oli varoittanut ja neuvonut häntä hillitsemään sekä
pikapäisyyttään että ruokahaluaan. Mutta hän oli itsepäinen kuin vanhat
ainakin, ja oli kahta varomattomampi, uhmallaankin, ja hän ilkkui
lääkkeille ja lääkäreille. Hän oli syvästi halveksivinaan kuolemaa eikä
säästänyt sanoja koettaessaan todistaa, ettei hän sitä peljännyt.
Eräänä kuumana kesäpäivänä tuli hän, tapansa mukaan runsaasti pikarista
nautittuaan ja riideltyään kaupanpäällisiksi, kotiinsa ja meni työhön
puutarhaan. Hänestä oli hauskaa muokata maata. Paljain päin keskellä
auringon paistetta ja yhä väittelystä kiihdyksissä hän lapioi nyt
vihan vimmalla. Christophe istui lehtimajassa kirja kädessä; mutta hän
ei laisinkaan lukenut: hän haaveksi ja kuunteli sirkkain nukuttavaa
sirinää; ja ajatuksissaan hän katseli isoisän hommaa. Vanhus oli häneen
selin, hän seisoi kumarassa ja repi rikkaruohoa maasta. Yhtäkkiä näki
Christophe hänen nousevan, huitovan käsiään ja kaatuvan yhtenä könttänä
kasvoilleen maahan. Hetkisen se vain nauratti Christophea. Sitten hän
näki, ettei ukki liikkunut. Christophe huusi, hän juoksi isoisän luo,
pudisti häntä kaikin voimin. Nyt alkoi häntä peloittaa. Hän rupesi
polvilleen ja koetti kaksin käsin nostaa vanhuksen suurta päätä, joka
oli maata vasten. Se oli raskas, ja Christophe vapisi niin ankarasti,
että hän tuskin jaksoi sitä liikuttaa. Mutta kun hän näki vanhuksen
nurin kääntyneet, valkeat ja veristävät silmät, hyyti häntä kauhu; ja
hän hellitti pään käsistään ja kirkaisi. Hän kavahti pimeän kammon
vallassa ylös, hän juoksi pois puutarhasta, talosta. Hän huusi ja
itki. Muuan tiellä ohitse kulkeva mies pysäytti lapsen. Christophe ei
osannut puhua, mutta hän osoitti taloa; mies meni sinne, ja Christophe
hänen perästään. Eräät muutkin olivat kuulleet huudon ja juoksivat
sinne lähitaloista. Pian oli puutarha täynnä väkeä. Tallattiin kukkia,
kumarruttiin vanhusta katsomaan, huudahdeltiin. Pari kolme miestä nosti
hänet ylös. Christophe oli jäänyt portille, hän oli kääntynyt vasten
aitamuuria ja kätki kasvonsa käsiin; hän ei uskaltanut katsoa; mutta
hän ei voinut olla sitä tekemättäkään; ja kun ihmisjono kulki hänen
ohitseen, näki hän sormiensa välistä vanhuksen vankan ruumiin, joka
riippui hervottomana: toinen käsi laahasi maata; pää, joka oli erään
kantajan polvea vasten, nytkähteli joka askelella; ja kasvot olivat
pöhöttyneet, mullan vallassa ja veriset, suu ammollaan, ja silmät
kamalat. Christophe alkoi kirkua uudestaan ja juoksi pakoon. Hän juoksi
pysähtymättä kotiin saakka, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa. Hän
ryntäsi kauheasti huutaen keittiöön äitinsä luokse. Louisa valmisti
siellä vihanneksia, Christophe karkasi ja takertui häneen kiinni
epätoivossaan, ikäänkuin apua pyytäen. Hänen kasvonsa olivat itkusta
vääntyneet, hän tuskin osasi puhua. Mutta ensimäisestä sanasta ymmärsi
Louisa kaikki, hän tuli kalmankalpeaksi, pudotti työvehkeet käsistään
ja syöksyi ulos sanaakaan virkkamatta.
Christophe jäi yksin kotiin; hän seisoi kaappia vasten ja itki
yhä vain. Hänen veljensä leikkivät. Hän ei juuri ajatellut, mitä
oli tapahtunut; hän ei ajatellut isoisää, hän muisti vain kamalan
kuvan, jonka oli äsken nähnyt; ja hän oli kauhuissaan, että hänet
pakotettaisiin näkemään se uudestaan ja palaamaan sinne.
Ja tosiaankin, kun toiset lapset alkoivat illalla, jos jotakin
tyhmyyksiä kotona tehtyään uikuttaa, että heillä oli ikävä ja nälkä,
tuli Louisa kiireesti kotiin, otti heitä kädestä ja vei heidät isoisän
luo. Äiti kulki hyvin nopeasti, ja Ernest ja Rudolf koettelivat tapansa
mukaan juonitella vastaan; mutta Louisa käski heitä olemaan hiljaa
sellaisella äänellä, että he tottelivat. Heille tuli vaistomainen
pelko: kun heidän olisi pitänyt mennä sisään, alkoivat he itkeä. Ei
ollut vielä aivan pimeä; laskevan auringon viimeiset säteet loivat
talon sisustaan omituista heiastusta, ovenrivan nuppiin, kuvastimeen,
viuluun, joka riippui seinällä ensimäisessä, hämärässä huoneessa.
Vanhuksen kamariin oli sytytetty kynttilä; ja sen lepattava valo
taisteli vallasta sammuvan päivän kalvaan hohteen kanssa ja teki varjot
vieläkin ahdistavammiksi. Melchior istui ikkunan luona ja itki kovalla
äänellä. Lääkäri seisoi kumarassa vuoteen edessä ja esti ruumiillaan
siinä makaavaa näkymästä. Christophen sydän sykki haljetakseen. Louisa
asetti lapset vuoteen jalkopäähän polvilleen maahan. Christophe tohti
vilkaista sänkyyn. Näyn jälkeen, jonka hän iltapäivällä oli nähnyt,
odotti hän nyt jotain niin kauheaa, että ensi silmäys tuntui hänestä
nyt melkein helpoittavalta. Isoisä ei liikkunut, hän näytti nukkuvan.
Poika ajatteli jo, että isoisä oli parantunut ja että kaikki oli
nyt ohitse. Mutta kun hän kuuli hänen vaikean hengityksensä, kun
hän katsoi häntä tarkemmin ja näki nuo pöhöttyneet kasvot ja niissä
suuren, sinervän läikän, joka oli tullut kaatuessa kolauksesta, kun
hän ymmärsi, että ihmisen siinä täytyi kuolla, niin hän alkoi vavista;
ja yhtyessään Louisan rukoukseen, että isoisä paranisi, hän rukoili
samalla sielunsa syvyydessä, että ellei isoisä paranisi, hän olisi edes
jo kuollut. Häntä kauhisti, mitä oli tapahtuva.
Vanhus ei ollut selvinnyt siitä saakka kuin hän oli kaatunut maahan.
Ja hän tuli tietoihinsa ainoastaan lyhyeksi hetkeksi, juuri parahiksi
ymmärtääkseen tilansa; -- se oli kolkko hetki. Pappi oli saapunut ja
luki hänelle viimeiset rukoukset. Vanhus nostettiin pieluksen varaan;
hän avasi vaivoin silmänsä, aivan kuin ne eivät enää olisi totelleet
hänen tahtoaan; hän veti käheästi henkeään, hän katseli älyttömästi
ihmisiä, kynttilöitä; ja yhtäkkiä avasi hän suunsa ja hänen kasvonsa
olivat kuvaamattoman kauhistuneet.
-- Mutta, minä... -- änkytti hän, -- minä -- kuolen.
Tuon äänen kauhea sävy tunkeusi Christophen sydämen pohjaan saakka;
koskaan ei se ollut unohtuva hänen mielestään. Vanhus ei puhunut enää,
hän uikutteli kuin pieni lapsi. Sitten hän vaipui horroksiin; mutta
hänen hengityksensä tuli yhä heikommaksi, hän vaikeroi, hän liikutteli
sormiaan, hän näytti ponnistelevan kuoleman unta vastaan. Melkein
tiedottomassa tilassaan hän huudahti kerran:
-- Äiti!
Oi, tuon vanhan miehen sammaltelun viiltävää vaikutusta, vanhuksen,
joka huusi hädässään äitiään, aivan kuin Christophe itse olisi tehnyt,
-- äitiä, josta hän ei koskaan tavallisesti ollut puhunut ja jonka
puoleen hän nyt vaistomaisesti kääntyi, viimeiseen ja hyödyttömään
apuun tuimimman tuskan hetkellä!... Hän näytti hetkeksi tyyntyvän;
tietoisuus vilkastui vielä kerran. Hänen raskaat silmänsä, joiden
katse näytti harhailevan miten sattui, osuivat pelon jäykistämään
poikaan. Ja se katse kirkastui. Vanhus ponnisti voimansa hymyilläkseen
ja puhuakseen. Louisa otti Christophen ja vei hänet lähemmäksi.
Jean-Michel liikutteli huuliaan ja koetti silittää Christophen päätä.
Mutta samassa hän meni jälleen tiedottomaksi. Loppu tuli.
Lapset vietiin toiseen huoneeseen; mutta kenelläkään ei ollut aikaa
ajatella heitä; ja Christophe tähysteli omituisen kammon kiihoittamana
oven raosta noita kauheita kasvoja, päätä, joka oli jälleen hervahtanut
pielukselle; hän näki julman kiristyksen yhä kuristavan kuolevan
kurkkua, -- kasvot, jotka uurtuivat hetki hetkeltä yhä syvemmille
kuopille, -- elävän olennon vaipumista tyhjyyteen, joka imi ihmistä
itseensä kuin pumppu, -- ja kuuli kamalan korinan, tuon kauhean
hengityksen, joka oli kuin veden pinnalla särkyvän kuplan ääntä, --
ruumiin viimeiset puuskaukset, kun se tahtoo elää, vaikka sielu on
siitä jo lähtenyt. -- Sitten pää hervahti ja luisui alemmaksi pieluksen
viereen. Ja kaikki vaikeni.
Vasta muutamia minutteja myöhemmin, keskellä nyyhkytyksiä, rukouksia ja
kuoleman sekasortoa, huomasi Louisa Christophen, joka oli takertunut
suonenvetoisin käsin ovenripaan kalpeana, peljästynein silmin ja
suu väännyksissä. Äiti juoksi Christophen luo ja pojalle tuli hänen
sylissään täristävä kohtaus. Louisa kantoi hänet talosta pois,
Christophe pyörtyi. Hän heräsi vuoteessaan, kirkui kauhusta, kun hänet
jätettiin hetkeksikin yksin, sai uuden puuskan ja pyörtyi uudestaan.
Lopun yötä ja seuraavan päivän hän makasi kuumeessa. Viimein rauhoittui
hän ja vaipui seuraavana yönä sikeään uneen, jota kesti puoleen päivään
asti. Hän oli huomaavinaan, että makuukomerossa liikuttiin, että äiti
kumartui hänen vuoteensa yli ja syleili häntä; hän oli kuulevinaan
kellojen lempeää ja kaukaista laulua. Mutta hän ei tahtonut liikahtaa;
hän oli edelleen aivan kuin unessa.
Kun hän avasi silmänsä, istui Gottfried-eno hänen vuoteensa
jalkopäässä. Christophe oli lopen menehtynyt, hän ei muistanut mitään.
Sitten palasi vähitellen muisti, ja hän alkoi itkeä. Gottfried nousi
ylös ja suuteli häntä.
-- No, pikkuiseni, no, no? kysyi eno hellästi.
-- Oi, eno, eno! vaikeroi poika painautuen Gottfriedin rintaa vasten.
-- Itke vaan, sanoi Gottfried, itke. Ja Christophe itki.
Kun sydäntä hiukan helpoitti, pyyhki hän silmänsä ja katsoi
Gottfriediin. Gottfried ymmärsi, että hän tahtoi jotain häneltä kysyä.
-- Ei, äännähti silloin eno pannen sormensa huulilleen. Ei pidä puhua.
Itkeä on hyvä, puhua paha.
Poika tahtoi kuitenkin.
-- Se ei auta.
-- Yksi ainoa asia, ei muuta...
-- Mikä sitten? Christophe epäröi:
-- Ah, eno, kysyi hän, missä hän nyt on? Gottfried vastasi:
-- Hän on Herramme luona, lapseni. Mutta sitä ei Christophe suinkaan
tarkoittanut:
-- Ei, sinä et ymmärrä: Missä hän _itse_ on? (Christophe tarkoitti
ruumista.)
Hän jatkoi vapisevalla äänellä:
-- Onko _hän_ vielä siellä?
-- Kunnon vanhus on haudattu tänä aamuna, vastasi Gottfried. Etkö
kuullut kellojen soittoa?
Christophea helpoitti. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää näkisi
rakasta ukkia, hän alkoi taas katkerasti itkeä.
-- Minun pieni puluni! hyväili Gottfried, katsellen säälivästi lasta.
Christophe odotti, että Gottfried lohduttelisi häntä; mutta Gottfried
ei koetellutkaan sitä, sillä hän tiesi, ettei se auttaisi.
-- Gottfried-eno, kysyi poikanen, etkö sinäkin pelkää tätä tällaista?
(Miten hän olisikaan halunnut, ettei Gottfried olisi peljännyt, vaan
olisi opettanut hänellekin salaisen taidon olla pelkäämättä.)
Mutta Gottfried näytti tulevan huolestuneeksi.
-- Hyst, äännähti hän aivan toisella äänellä...
-- Ja kuinka voisi olla pelkäämättä, virkkoi hän hetken päästä. Mutta
mitä se auttaa. Niin on asia. Täytyy alistua. Christophe pudisti
kapinoiden päätänsä.
-- Täytyy alistua, lapseni, toisti Gottfried. _Hän_ tuolla ylhäällä
tahtoi niin. Täytyy rakastaa sitä, mitä _Hän_ tahtoo.
-- Minä inhoan häntä! huudahti Christophe vihaisesti ja heristi
nyrkkiään taivaalle.
Gottfried käski aivan tyrmistyneenä häntä vaikenemaan. Christophe
itsekin peljästyi, mitä oli sanonut, ja alkoi rukoilla Gottfriedin
kanssa. Mutta hänen sydämensä kuohui; ja sillä välin kuin hän supisi
sokean nöyryyden ja alistumisen sanoja, piili hänen sielunsa pohjalla
kiivas uhman ja kauhun tunne tuota suunnatonta, järjetöntä totuutta,
tuota hirveää Olentoa vastaan, joka oli sellaisen säätänyt.
Päivät menevät, ja sateiset yöt laskeutuvat yli äsken luodun
hautakummun, jonka alla poloinen vanha Jean-Michel kaikkien hylkäämänä
lepää. Ensi hetkellä Melchior itki, voihki ja nyyhkytti katkerasti.
Mutta viikko ei vielä loppuun kulunut, niin Christophe kuuli hänen jo
nauravan iloisesti. Jos mainitaan Melchiorin läsnäollessa vainajan
nimi, niin hänen kasvonsa venyvät ja hän tekeytyy synkän näköiseksi,
mutta hetken päästä alkaa hän jälleen vilkkaasti puhella ja viittoa
käsillään. Hän suree vilpittömästi, mutta hänen on mahdotonta pysyä
surullisena.
Passiivinen ja alistuvainen Louisa on taipunut tähän onnettomuuteen,
niinkuin hän taipuu kaikkeen muuhunkin. Hän on lisännyt tavallisiin
rukouksiinsa vielä yhden; hän käy säännöllisesti kirkkomaalla ja
hoitelee hautaa, aivan kuin se olisi hänen talousaskareitaan.
Gottfried muistaa liikuttavan kauniisti tuota nelikulmaista maatilkkua,
jossa vanhus nukkuu. Kun hän palaa seudulle, tuo hän hänelle jotain,
tekemänsä ristin tai kimpun sellaisia kukkia, joista Jean-Michel piti.
Hän ei jätä sinne koskaan menemättä, vaikkei hän viipyisi kaupungissa
kuin muutaman tunnin; ja hän tekee sen salaa muilta.
Louisa vie joskus Christophen kanssaan haudalle. Christophea
inhoittaa kauheasti tuo lihava multaläjä, joka on puettu synkkään
asuun kukilla ja oksilla, ummehtunut haju, joka kohoaa auringon
paisteessa, yhtyen kohisevain sypressien tuoksuun. Mutta hän ei
uskalla ilmaista vastenmielisyyttään, sillä hän soimaa sen vuoksi
itseään raukkamaisuudesta ja jumalattomuudesta. Hän on kovin onneton.
Isoisän kuolema ei lakkaa häntä hätyyttämästä. Ja kuitenkin oli hän
kauan sitä ennen tiennyt, mitä on kuolema, oli sitä ajatellut, oli
sitä peljännyt. Mutta koskaan ei hän ollut sellaista vielä nähnyt; ja
se, joka näkee sen ensi kerran, huomaa, ettei hän ole mitään ennen
tuntenut, ei kuolemaa, ei elämää. Kaikki luhistuu silloin kasaan
yhdellä iskulla; kaikki ihmisen järki ei auta mitään. Luuli ennen
elävänsä, luuli saaneensa jonkinlaisen elämänkokemuksen: näkeekin
nyt, ettei tiennyt mitään, näkee, ettei nähnyt mitään, että oli
elänyt kuvittelun verhossa, jonka sielu oli kutonut ja joka peitti
silmiltämme todellisuuden kauheat kasvot. Ei ole mitään yhteyttä
kärsimyksen-ajatuksen ja olennon välillä, joka vuotaa verta ja kärsii.
Ei myöskään yhteyttä kuoleman-ajatuksen ja lihan, sielun välillä, joka
vääntelehtii tuskassa ja kuolee. Kaikki inhimillinen puhe, inhimillinen
viisaus eivät ole muuta kuin jäykkiä, automaattisia teatterinukkeja
todellisuuden häikäisevän valon niihin synkästi sattuessa, maan tomusta
ja verestä tehtyjä luomuksia, jotka koettavat koko epätoivoisella ja
hyödyttömällä kiihkollaan takertua kiinni elämään, joka päivä päivältä
heiltä karkaa.
Christophe ajatteli tätä, yötä ja päivää. Kuolemankamppailun muisto
kidutti häntä; hän kuuli sen kauhean hengityksen; jok'ainoa yö hän
näki isoisän. Koko luonto oli horjahtanut radaltaan; hänestä tuntui
kuin olisi hänet ympäröinyt usva. Hän tunsi kaikkialla, minne päin hän
kääntyikin, kasvoillaan sokean ja kaikkivaltiaan Villipedon surmaavan
hengityksen; hän tunsi olevansa tuon julman hävityksen Voiman kynsissä
ja ettei hänen auttanut laisinkaan vastustella. Mutta se tunne ei
masentanut häntä, vaan se poltti häntä suuttumuksena ja vihana.
Alistuminen ei ollut hänelle ominaista. Hän ryntäsi ja puski mahdotonta
vastaan; ja vaikka hänen olisi täytynyt tunnustaa murskaavansa otsansa
ja olevansa heikompi, niin kuitenkaan ei hän myöntänyt kärsimystä.
Tästä hetkestä alkaen oli hänen elämänsä joka hetki taistelua julmaa
Kohtaloa vastaan, jota hän ei voinut hyväksyä.
Kaikkien näiden kiusaavain ajatusten täytyi kuitenkin väistyä elämän
kovuuden tieltä. Perheen taloudellinen tila huononi huimaa vauhtia, kun
Jean-Michel, joka yksin oli tuhoa viivyttänyt, oli nyt poissa. Hänessä
kadotti Krafftien perhe parhaan auttajansa, ja kurjuus astui ovesta
sisään.
Melchior sitä yhä vaan lisäsi. Hän ei välittänyt työstä, vaan
heittäytyi täydellisesti paheensa valtaan, kun hän nyt oli päässyt
ainoasta valvonnasta, joka oli häntä hillinnyt. Melkein joka yö tuli
hän kotiin juovuksissa eikä tuonut sinne koskaan ansaitsemiaan rahoja.
Sitäpaitsi oli hän menettänyt melkeinpä kaikki tuntinsa. Hän oli kerran
ilmestynyt erään oppilaansa kotiin täydessä humalassa: tämän skandaalin
tähden suljettiin häneltä kaikki ovet. Orkesterissa oli häntä kärsitty
ainoastaan kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan; mutta Louisa pelkäsi,
että hän ennemmin tai myöhemmin eroitettaisiin sieltäkin jonkun
mekastuksen tähden. Hän oli jo saanut ankaran varoituksen, kun hän
eräinä iltoina oli saapunut paikalleen vasta esityksen lopulla. Pari
kertaa oli hän jo unohtanut tulla sinne ollenkaan. Ja hän saattoi
pystyä mihin tahansa jollakin järjettömällä kiihtymyksen hetkellä,
jolloin hänelle tuli vimma sanoa ja tehdä tyhmyyksiä. Eikö hänen
päähänsä pälkähtänyt jo tässä eräänä iltana se hullutus, että hän
vaati kivenkovaan saada soittaa keskellä _Walkyrian_ näytöstä erään
oman suuren sävellyksensä viululle! Ainoastaan suurimmalla vaivalla
saatiin hänet siitä estetyksi. Voi myöskin sattua, että hän purskahti
nauruun näytännön aikana, joutuessaan hullunkuristen kuvien lumoukseen,
jotka liikkuivat näyttämöllä tai hänen aivoissaan. Tovereita sellainen
huvitti ja hänelle annettiin paljon anteeksi hänen hassujen eleittensä
vuoksi. Mutta moinen laupeus oli paljoa pahempaa kuin mikään ankaruus;
ja Christophe oli sitä nähdessään kuolla häpeästä.
Lapsi oli nyt ensi viulun soittaja orkesterissa. Hän koetti parhaansa
mukaan pitää vaaria isästään, olla tarvittaessa hänen sijaisenaan,
rauhoittaa häntä, kun Melchiorille tulivat villit puuskansa. Se ei
ollut kovinkaan helppoa, ja viisainta oli olla hänestä laisinkaan
välittämättä; sillä kun juopunut näki itseään katseltavan, niin hän
alkoi irvistellä tai pitää jotain puhetta. Christophe käänsi siis
kasvonsa pois ja vapisi pelosta, että isä tekisi jonkin mielettömyyden;
hän koetti syventyä tehtäväänsä, mutta ei voinut olla kuulematta
Melchiorin loruja ja toverien naurua. Kyyneleet tulivat hänelle
silmiin. Soittajat olivat hyviä ihmisiä, he huomasivat sen ja heidän
kävi sääliksi häntä; he hillitsivät ilonpuuskiaan eivätkä puhuneet
Christophen kuullen hänen isästään. Mutta Christophe tunsi, että
he häntä surkuttelivat. Hän tiesi, että heti, kun hän oli lähtenyt
ulos, alkoi ilveily jälleen, ja että Melchior oli koko kaupungin
naurun esineenä. Hän ei voinut sitä mitenkään estää, ja hän kärsi
siitä julmasti. Hän vei näytäntöjen jälkeen isän kotiin; hän tarjosi
hänelle kätensä, kärsi hänen lörpöttelyitään ja koetti kaikin mokomin
salata ihmisiltä hänen hoippumistaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut?
Ja lisäksi onnistui hänen ponnistuksistaan huolimatta harvoin saada
Melchior perille saakka. Jossakin kadun kulmassa julisti isä, että
hänen täytyy nyt lähteä tärkeään kokoukseen eräitten ystäviensä luokse,
koska oli luvannut mennä; ja mitkään todistelut eivät voineet saada
häntä syömään sanaansa. Sitäpaitsi ei ollut viisasta väittää Melchioria
vastaan, ellei tahtonut saada aikaan isällisten torain kohtausta, joka
veti naapurit ikkunoihin katselemaan.