Vanha soturi.
Saimaassa saar' on; maalle sen
muut aivan harvoin kulkee
kuin lokit järven myrskyisen,
jok' aalloillaan sen sulkee.
Niemellä siellä törröttää
petäjä käyrä, sammalpää.
Siin' istui alla petäjän
mies muinaisaikalainen,
soturin hattu päässähän
ja parta hopeainen,
sininen takki, taljavyö:
ei lasta varten tehty työ.
Kyynelten vaon huomasi
kasvoissa kuihtuneissa,
ja valju viima huokuili
hiuksissa harvenneissa.
Hän aaltoon nyt loi katsehen,
nyt suru hymyin taivaasen.
Jok' ehtoo monet vuodet hän
siin' istui iltamassa,
samainen puku yllähän,
samassa asemassa,
kuin haamu muinaismaailman
mielestä merenkulkijan.
Vaan kuulkaa, Suomen neitoset,
ukon elämäkerta,
vesissä silmät suloiset
ja sydän vuotain verta!
Hän hellän muiston saakohon;
jo tuskista hän päässyt on.
* * *
"Mies Kaarlon olen viimeisin;"
-- nuo sanat lausumalla
hän nousi uhkein katsehin; --
"viimeinen ilman alla,
mi Kaarlon näin". -- Tuon nimen vaan
kun lausui, nosti hattuaan.
"En muotoaan ja katsettaan
mä saa unohdetuksi.
Kas pipliaa, mi mainitaan
nyt Kaarlon raamatuksi!
Kuvansa siinä, kas, on tää...
Ah! multa näkö hämärtää.
Hän asultaan kuin minäkin:
tällainen vyö ja nuttu.
Vaan sodassa kun seistihin,
hän sankar' oli tuttu;
suur' voitettuna, voittaissaan,
vaan suurin kenties kuoltuaan.
Viel' Norjaa vastaan syöstihin,
vaikk' uhkas moni valta.
Viimeinen joukko Suomenkin,
haalittu kaikkialta,
lens sinne kanssa sankarin
vuorille kuoloon lumihin.
Mä tulin joukkoon herrani,
kun nuori olin vasta,
ja kuulin laukauksen, mi
vei Kaarlon maailmasta.
Näin kaatui Ruotsin uljuuskin.
Mä kaatua myös halusin.
Vaan maata, kuningastakin
puolustin pelkäämättä.
Kun Pommerista palasin,
vain yhtä kannoin kättä.
Luutnantin arvon palkaks sain
ja eläkkeeksi -- nälkää vain.
Vaan enemmän mua iloitti
kuin kenraalian' nauha,
ett' täss' sain oman turpeeni,
kun maahan tuli rauha:
sain perinnöks tän saareni,
täss' itse olen herrani.
Mun Herra sitte siunaskin
runsailla lahjoillansa.
Yks tytär: kuva enkelin
Evankelistan kanssa!
Häll' oli muoto sellainen,
lukeissaan Sanaa minullen.
Hän hallitsi mun huoneessain.
Riens aika, häneen luottain.
Kun kuoli äiti, elin vain
hänelle, ynnä vuottain,
ett' urosaika entinen
taas Kaarlon koittais Ruotsillen.
Illalla kerran tyttöäin
talutti vieras kotiin.
Seinältä, tuota nähdessäin,
mä pistolini otin.
Viettelijän kaataa rampana
mull' olis ollut rohkeutta.
Vaan kun hän astui tupahan,
näin kunnon miehen aivan.
Noin patriarkan majahan
myös astui vieras taivaan.
Hän lausui: "Kaarlo taisteli:
Suursaaren nimi säilyypi".
Nyt, Herra! huudahdin, nyt saan
jo rauhaan luokses tulla.
"Ei", virkkoi hän; "viel' elä vaan
todistajana mulla,
kuink' onnen tyttös mulle luo,
kun minut voitto tänne tuo".
Takana järven hänellen
tuo talo kuului tuolla.
Hän kauneutta luonnon sen
viisaalla lisäs huolla;
mun sinne kutsui ijäksi:
varroimme häntä sulhoksi.
Jo joutui hänen aikansa,
jot' tyttöni niin vuotti.
Jo Ruotsinsalmen voitosta
hän sanan meille tuotti.
Ma Herraa kiitin polvillain,
häät, vihittävät unhottain.
Puvussaan istui morsian,
ja juhla aloitettiin.
Toi lokki myrskyn sanoman,
vaan sulhast' odotettiin.
Kuin haudasta nyt vinkuen
nous Herran ilma raivoten.
Juoks morsian nyt katsomaan
-- kasvoille kirpos tukka --,
näk' akkunasta -- järven vaan
ja kuuli -- tuulen, rukka;
huus riemuin, vaan taas tuskasta:
ol' luultu purje -- vaahtoa.
Vaan nyt, vaan nyt! -- "Yks luovi vain,
niin pääset armaas luoksi". --
Taivaasen katseen kohottain,
hän vastaan rantaan juoksi,
kun vene kaatui niemellen.
Myös maahan vaipui silloin hän.
Vaan sievään nous hän näkemään
kätensä armahansa
aallosta nostavan ja pään,
mi keinui aallon kanssa.
Hän lensi viime louhellen,
kurotti kättä sulhollen.
Sen sulho sieppas tuskassaan,
vei kanssaan tyttösenkin
-- niin, nuorukainen, itke vaan! --
jäi järveen kumpainenkin.
Käsikkäin heidät löydettiin
ja yhteen haudattiin myös niin.
Koht' olen satavuotinen,
vaan tyynen' istun tässä;
mut isänmaani jälkeen en
viihtyisi elämässä". --
Näin kertoi hän, ja niemellään
sittemmin hänt' ei nähtykään.
Kolme veljestä.
Kolme veljest' Europasta
lähti mailmaa katsomaan.
Laiva hukkui. Kuolemasta
pelastui he kolmen vaan
laivaväestä lämpöisimmän
saaren rantaan aallolla.
Pelastuksen ihmeisimmän
nauttivat he riemua.
Vaan he hämmästyivät vasta;
sillä yhtään ihmislasta
saarella ei ollutkaan.
Muutoin kaunis muodoltaan
oli se; sen palmut tarjos
kyllin leipää, mehua;
puut ja pensaat päivän varjos,
linnut laski lauluja.
Olipa puu pisin, suorin,
puussa outo hedelmä.
Sitä kiipes veli nuorin
ottamaan. Sen nesteitä
mielellään he nautiskeli.
Siitä muuttui joka veli:
niinkuin Lethe suorastansa
vanhat muistot poisti se;
näkemänsä, kuulemansa,
kaikki unhottivat he;
jäi vain voima ajatella.
Raittihitten kolmosten
työksi tuli tutkistella
kauttaaltansa luominen,
lasten lailla miehinä
alust' alkaa elämä.
Palmupuiden varjossa,
häpeättä, pelotta
nauttivat he yksin mielin
vilppaan lähteen reunalla
mättähällä tunteita,
joit' ei kertoa voi kielin.
Tuolla tuulena he lenti
yli vuorten, laaksojen,
vuorivuohen kiinni enti;
täällä hiljaa hiipien
koskessa he saivat mullon;
kukkulalla jolloinkulloin
flamingoa lentäväistä
kivittivät. Töistä näistä
voimaa salvat ytimeen,
urheutta sydämeen.
Kiistellessä saalistaan
heidät sai taas sopimaan
jalot tunteet povessaan
ynnä viisaus, mi auttaa
omaa hyvää muiden kautta
sekä himot -- viisas työ --
muiden voimin maahan lyö.
Päivät heiltä hyvin näin
riemuisesti kuluivatkin.
Yhdessä he metsästäin,
yhdess' söivät, nukkuivatkin.
Heistä näytti saari vaan
ensi, viime kodiltaan.
Toki eri tunne tästä
sulon saaren elämästä
oli heillä kullakin.
Sillä nuorin enimmin
maistoi unheen hedelmästä,
vähimmin taas vanhin veli,
joka siis myös aavisteli
pyrinnöitä muitakin
olevan kuin päivän voitto.
Siks hän usein tunsikin, --
milloin lintuin sulo soitto,
meri, ilma, laakso, vuori
hurmasivat, -- että nuori
sydän kesken nautinnon
vaipui tuskan tuntohon.
Tämä kaipuu selvis hällen
vasta, kun hän etäällä
näki purjeen merellä,
jonne katosi se jälleen.
Muistot häntä hurmaa aivan.
Sielun toivoin täyttäen,
tällöin hälle ilmaantuvat
mieleen merkilliset kuvat
mereen uppo uneen laivan,
maan myös meren takaisen
ynnä isän armaisen.
Illat, yöt hän rantaa taivaan
paadell' uloimmalla aivan
katsoi räpäyttämättä,
päätä painain vastaan kättä,
näki pilven toistahan
taivaan valoss' ajavan
ynnä näköalan aavan
yhä uuden muodon saavan.
Tai hän, mailmast' erillään,
omia vain mietteitään
nautti, ruumiin voimat huumas
sillä, että sielu tuumas,
varjoks itse kuihtuen.
Turhaan vain hän veljillensä, --
jotka koko sydämensä
valtaan antoi himojen
ynnä äkkäs ilman alta
pilvet vain ja lainehet, --
maalaa muistot, miettehet,
jotka hältä mielen valtaa.
"Turhin toivoin jäytävää
unta vain, mi metsästyksen
raittiin riemun hämmentää",
ärjyi nuorin, väsymykseen
asti tuota kuultuaan,
poistain puheen, gasellista
laittaissansa illallista.
"Kenties kätkee toisen maan
taivaan ranta takanaan,
tuot' ei estä uskomasta".
Veli keskimmäinen vastaa
hiljaa näin nyt puolestaan.
"Vaan kun ei näy ollenkaan
eikä saavuttaa voi moista,
tyydy täällä olohon,
tehdään, mikä oikein on,
auttakaamme toinen toista
sekä hätä kantamaan
että riemu nauttimaan.
Tunto tuosta liitostamme
olkoon aina palkkanamme".
Täten muita neuvoen,
itse kohta toinen veli
mukaan opetuksens eli,
tosi hyväks nähden sen;
vaan kun joskus sai vain vaivan
viisaast' ahkeruudestaan,
kysyi tuntons salaa aivan:
"Miten, mistä tulinkaan?
Syödä, juoda, maata vaan
onko elon tarkoitus?
Sikskö mull' on ajatus,
jok' ei siedä sekasokaa;
sikskö vain on tunto, joka
hetken tarpeet ilmi tuo,
koko luonnon tuta suo
ynnä kaiken toden, hyvän,
nyt ja ijät' ilmestyvän;
sikskö etäämmälle huomaa
mieleni kuin silmäni: --
että katoon kuin muu luoma
tai kuin kupla, varjoni?
Onko ylin onneni
vain kuin huilun sävelen
hurmaus, mi syntyy heti,
kun vain henkeänsä veti,
henkäykseen haihtuen?"
Häntä mietteet kiusoittaa,
nuoruuden pois kuluttaa,
joka imi minuutista
nautintoa riemullista,
Mailma hälle mustemmaksi
käy, vaan sitä rakkaammaksi,
kuten kimalaisellen
kuihtuvain on kasvien
kukka rakkain viimeinen.
Kyynelsilmin laveaa
merta päin hän katsahtaa,
jossa kerran nuorin veli,
kalliolta pudoten,
makasi jo hetkisen.
Kohtaloa ajatteli
veljein hän ja kauhistuu:
jos jäis joskus yksin -- huu!
Hän, vain tuskaa huomaavana
kappaleita katsellen,
näkee kaikki katoovana:
joka riemun entisen,
lehden tuulen lennättämän,
sääsken mereen mennehen.
"Voi! jos elementtien
raivo sortais saaren tämän?"
miettii hän ja peloissansa
silmää merta, taivasta
ynnä tulen valtoja
vuoren alla haudassansa.
Kerran yöllä kaikki on
hänestä vain tuli, vahto:
salamat lyö aaltohon,
aalto pilviin nousta tahtoo.
Aavistuksen synkeän
toteentuvan luulee hän.
Vaan, kas! päivä koittaa alkaa,
ilman raivon hilliten;
kareilla on laivan talka
ynnä haamu ihmisen;
saarta päin se kurottaapi.
Avuks sille kiiruhtaapi
keskimmäinen veljistä.
Vanhin laivahylkyä
rientää katsomaan, kun varmaan
uneksimansa maan armaan
rannoilta se saapunee,
toivot toteuttanee.
Välinpitämättä aivan
nuorin yksin rantaan jää.
Mutta -- sisuksessa laivan
lienee jotain syötävää,
jotain, joka hyödyttää!
tuumin näin hän viisahasti
ryömi laivan sisukseen,
tavaroita lukuisasti
tyhjentääkseen itselleen.
Kompassin kun sai, niin laivan
vanhin jätti, palasi.
Pelastettu silloin aivan
tainnuksista havasi.
"Valkoinen!" hän ihastellen
huus, kun näki vieraan sen
värin, muodon kaunoisen,
katsoi tuota ihmetellen.
"Valkoinen!" hän innostuin
huus; "jos käännän vaikka kuin
tätä rasiaa, niin ohjaa
puikko siinä vain päin pohjaa.
Selvitä se minullen!"
Vieras vastas: "Valkoinen,
vaikka päivän kärventämä,
myös sä lienet. Saari tämä
ei teill' ole synnyinmaa,
vaan se on päin pohjoisnapaa.
Parempi sen moni tapa:
valistus tuon vaikuttaa.
Neula näyttää pohjaa, johon
teidät myös se johtakohon,
tehtyänne tuommoisen
itsellenne aluksen".
Voimat vieraan loppui noissa
sanoissa: hän hiljeni.
Tomun kyynel lämmitti
-- turhaan! Henki oli poissa.
Peitettynä kukkasiin,
kallis ruumis haudattiin
rantaan luolaan. Vanhin veli
luolan muutti temppelikseen,
jossa koko toimekseen
kompassia tarkasteli.
Mieli jännitetty hällä
alkoi tuosta tarkastaa,
mikä voima suunnittaa
kompassissa neulaa. Tällä
ajan vietti hän, ja tää
kun ei selvinnyt, hän toki
aina innokkaammin koki
tuota seikkaa selvittää.
Vihdoin syntyi riita suuri
kanssa veljen nuorimman,
joka koko rasian
väitti armottomaks juuri,
jos ei siitä hyötyä
olis nykyhetkistä:
silloin lasin rasiasta
otti hän ja neulaan näin
-- joka kääntyi pohjaa päin --
käsiks oikein pääsi vasta.
Vaan siit' alkoi uudestaan
riita. Usein toinen veli
sanoja taas ajatteli,
joilla antoi neuvoaan
hyvä vieras kuollessaan.
Ei hän turhaa huokausta
määrännytkään maailman
perään toisen paremman,
vaan hän neuvoi rakennusta
tekemään, mi muutoinkin
varmaan tarvittaisihin,
mutta joka välttämättä
tarvitaan, kun saari jättää
aijotaan ja muutetaan
toiseen toivon maailmaan.
Mielessänsä miete tuo,
joka kenties pettää, mutta
sieluun luopi jaloutta,
käy hän luolaveljen luo,
esittääpi intoisesti
rakennusta venosen
laivan haaksirikkoisen
mukaan. Nuorin ilkkuisesti
nauraa yrityksellen.
Kuitenkin he alkaa sen.
Huvin heille suo jo vaivat:
riemua ne mieleen saivat,
voitetuiks kun tulivat.
Vioista he oppivat
työtä myöskin täydellistä.
Kompassikin laitettiin
kuntoon taas; se heistä niin
arvoa sai ihmeellistä.
Kaisloiss' on jo veno oiva,
pieni, mutta kantaa voiva.
Riemu suuri! Nuorinkin
veli mielell' iloisalla
laineilla nyt keinuilee,
taivaan kuvaa katselee,
kun se kuultaa aaltoin alla.
Rannalta jo pian aivan
laiva suuri lasketaan.
Paremmin se malllilaivan
muotoinen on mahdikkaan.
Heti lähdettävän sois
veli vanhin matkaan pois.
Nuorin virkkoi: "Valkoistakin
haaksirikko kohtasi;
kuinka meidän kävisi?
Tänne jään mä uhallakin."
"Maahan, minne neuvoi tuo,
kerran, kerran kulkekaamme",
lausui toinen; "mutta maamme
meille vielä ruokaa suo;
vielä siis täss' olla saamme.
Sama isä täälläkin
vaikuttaa kuin sielläkin.
Lahjat hältä myös nyt saamme;
kiittäin niitä nautitkaamme.
Katso aavaa ulappaa:
ajatus jo pelottaa.
Toivo tosin ennättää
vastaan: riemuja se tarjoo,
mutta pelko on sen varjo.
Raskas jous on jännittää,
jolla ruoan täällä saapi;
vaan se työ, se riemuittaapi.
Saari tää on kuitenkin
rakas, vaikka valitamme:
aina purjehtiessamme
vetää se vain takaisin.
Jättääksemme kerran saari,
ottakaamme tarkka vaari
kaikista sen mutkista
kompassimme johdolla!
Meidän täällä ollessamme
myrskyissä se ohjatkoon,
silmin nähdä saattakoon,
mitä salaa aavistamme;
ja kun pilvet, laineet luo
pimennon, niin neula tuo
näyttäköhön meille tyrskyt,
kunnes loppuu kaikki myrskyt
viimeisellä matkalla
kohden kirkkait' taivaita."
Hyvä-huudoin suostuttiin
neuvoon; kahta vertaa niin
onnekkaampina he eli,
elämätä nautiskeli.
Työ ja rauha, terveys,
ystävyys ja veljeys
heidät tällöin yhteen liitti.
Laiva uusi toisinaan
meren ulapalla kiiti,
saapuen taas satamaan
levähtämään vaivoistaan
liehuvassa lipussaan.
Kerran ilma pimeni,
maa ja meri tärisi,
tulivuori puhkesi,
hirmumyrskyn kohtasi:
silloin saari ijäti
meren pohjaan uppousi.
Veljet yksin laivallaan
pelastuu, ja nyt päin pohjaa
kompassinsa heitä ohjaa.
Toisiin maihin saapuissaan,
vaihtavat he vanhan laivan
uuteen täydelliseen aivan,
joka, toivot täyttäen,
heidät isänmaahan kohta
aina aavistettuun johtaa,
syliin isän armaisen.
Katariina Maununtytär.
On onneton, ken joutuu majastansa,
miss' hyve, rauha vain on osanansa,
jyrkille huipuille, miss' Onnela
on jylhäin ukkospilvein peitossa.
Iloisna juoksin kotilaaksosissa
vaan säikkyin saleissa ma kultaisissa.
Hain, vaan en enää ajan iloisen
viattomuutta löynnyt lapsuuden.
Ol' osa jalo mulla sitä vastaan
lohduttaa puolisona kuningastan',
rauhoittaa häntä, viettää valvoen
ääressä lampun lepons hetkisen.
Mökistä nosti hän mun valtaan kanssaan.
Kallioihin vaihtui hänen purppuransa.
Tyrmässä tu'in häntä kädelläin:
ah, olis haudassakin vieressäin!
Voi! hänestä mun riisti tyly veli:
hän vankeudessaan nyt yksin eli.
Kerjäillä hänen poikans täytyi vaan,
maan päältä tuskin löytäin hautaakaan.
Nyt olen onnen puuskista mä poissa
kuolleiden rauhaisissa asunnoissa.
Tää seutu vielä muistaa kyynelin
mun hyveeni ja kohtalonikin.
Muudan tapaus Atenasta.
Lens pakoon lintunen pois kalasääsken tieltä
torille luokse tuomio-istuimen.
Sylissä tuomarin se turvaa etsi sieltä.
Rukous nöyrä, suru kärsivällinen
ja viattomuus sen silmistä raukan hohti.
Käteensä tuomari sen sai -- sen sydän pohti --
hän hengettömäksi sen naurain puristi.
"Pois!" huusi kaikki kansa uhkaavana.
"Pois istuimeltasi" huus nyt viisaat, "julmuri!
et olla saa sä edes mestaajana".
Pyhimystaru.
Epifanius ol' lempeä,
hurskas, vaan ei ahne, ylpeä.
Kerran hälle muudan vaimonpuoli
lausui itkein: "Puolisoni kuoli;
minulla ei leivän palaakaan.
Millä keinoin nyt mä kurja saan
ensin hautaan vainajan ja sitten
jotain suuhun pienten itkevitten?"
Rahansa soi piispa kukkarosta,
lausui paljon lohdutusta, josta
yksi lause kuului: "Jumalaan
turvaava vielä' elää kuoltuaan;
nimelt' elävä on sitä vastaan
moni, jok' on kuollut oikeastaan".
Vaimo juoksi, rahat kourassaan,
naurain pois. "Ei hätää ollenkaan",
huus hän miehellensä, joka matki
kuollutt' eläen. "Pois pian ratki
toiseen paikkaan eloon riemuisaan".
Mutta mies ei vastaa sanaakaan.
Hämmästyin hän miehen ruumiisen
koskee -- kylmään, jäykkään, kuolleesen.