Suomalainen kansanlaulu.
(Alkuperäinen.)
1805.
Eläköön kuningas,
vilpitöin ruhtinas
Suomenkinmaan:
sielläkin siivoa,
toimea, taitoa,
parempaa oloa
kartuttamaan!
Vääryydell' pelvoksi,
oikeudell' voitoksi
eläköön hän!
Metsänkin kodassa,
orvollen osansa,
pienimmäll' omansa
säilyttämään.
Estä, o Jumala,
pahuuden juoneja
pimeyden teill'.
Häness' on toivomme,
turvamme, ilomme:
hänelle olkomme
se kuin hän meill'!
Eläköön kuningas,
vilpitöin ruhtinas,
meidänkin maan!
Henkemme, talomme,
lapsemme, vaimomme,
lakimme, uskomme
varjelemaan!
Hymni maalle.
1799.
Maa, sinä taivaisen kuninkaan jalon suosikki kolmas,
vilkkaan Merkurion sekä kauniin Veenuksen jälkeen,
kuullos, vanhenematta sä säilyvä, lempeä, kaunis,
äiti sä kuolevien, nisänantaja kuolematonten!
Kun iki hankeen alpilla nälkään ei kili näänny,
ei jäävuotehelleen jääkarhun pennut ja strutsin
pienoiset, munassansa jo äidin hoidotta korpeen
heitetyt: meitä sä Suomessakaan, sun lapsias, tulleet
sun pyhän alttaris ympäri, ällös unhota suinkaan!
Jääkööt pois kesät murheiset, kun maamies kammoin
selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä,
kun elo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan;
viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin,
huomaa, kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy:
vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. --
Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna.
Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa,
rientävi metsään leikkuusen petun kurjan, ja lapset,
kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu
ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.
Ruokithan sinä, siunattu maa, lukemattomat kansat
viljaisess' sylissäs, väkivaltaiset verikourat,
mit pian sai pimeään koko vuossadat, viljelyn haaskas,
taiteet syöksivät pois sekä myös neron korkeudeltaan,
raastetut rauniot vain jalompaan sukupolvehen jättäin?
Miksikä hylkäät rauhasan kansan, mi vuossadat halki
vain sua lempinyt on sekä taivasta? Kuulethan meitä!
Taivas kanssasi kuulee! Täst'edes niin useasti
ei kesäaikana talvea saavu, ja ilkiötöitä
nälk' ei vaikuta; tiedottomuus, kateus, epäusko,
laiskuus karkaavat yhä kauemmaks kodistamme.
Onnekkaat sua lempivät kansat: nuo vakavaisna
lain pyhän suojassa säilyttävät tavat puhtahat, saaden
vallan voimakkaan, valon, kuolettamattoman maineen.
Mullekin, antias, sarkanen suo sekä myös maja pieni
laaksoon rauhaiseen! Minä kanss' sulon saamani armaan
sitten auliuttas, ylös silmäillen, yhä kiitän.
Vihdoin, kun alas painamme harmaan päämme, sä meille
vierekkäin sija suo pyhän, rauhaisen poves suojaan,
niin herätessä me kiitämme, pois kun liidämme sulta!
Suomen viljelys.
Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle.
1800.
Kai elät, kehuttu sä keskuushyve vielä?
En kuvaas Kreikasta ja Roomasta, vaan sun
näen Pohjolassa nyt mä itses. Metsään siellä
paeten pyhyytes sä kätkit runnotun.
Ja rauha, valistus ne tarjoo loiston, jota
maass' urhotöiden et suurempaa saanutkaan.
Uroita vaatii myös se sota,
kun turhuus, velttous ja raakuus voitetaan.
Niit' on; ja, Suomi, saat myös vihdoin pääsi nostaa
Euroopan jaloimpain sä lasten rinnallen.
Mitk' aiheet toivon -- kas! -- on laaksossasi, josta
jo itkun ajat pois käy kanssa sumujen!
Tuhanten käsien ken ketjun kaunokaisen
korvesta johti runotartes rannoillen?
Ken iski tulen isänmaisen,
min säen liekkiin saa jo rinnat kaikkien?
Isäini seutu! Ei nyt vaurastustas estä
sisäinen sorranta, ei raasto ulkomaan.
Mut poikas vieläkin nyt metsän sydämestä
leiväksi kehnoa käy kaarnaa ottamaan.
Kuin julmus, luontokin lahjansa tuhoaapi:
nietoksen värihin saa viljan julma yö.
Tai tulva seudun upottaapi,
tai liekki ytimen ja mehun kaiken syö.
Sinulta, Birger, sai maa kaunis itsellensä
valtaajan koston sijaan armon valtiaan.
Sen metsäkentätkin soi jylheydessänsä
aarteita, joiden arvon havaitsit sä vaan.
Sen kansa, hitainen ja juro tavoiltansa,
se kesytönnä soi sun nähdä kuitenkin,
hiljaisen voiman, kunnon kanssa,
lujuuden, kohoovan kuin patsas, pilvihin.
Vaan turhaan tehdystä sä läksit linnastasi
kaskelta kaskelle ja savupirteillen,
viisaalla voimallas ja uljaudellasi
raakuutta vastahan voitolla taistellen.
Lain uhkaa voimakkaampi templin lohdutuskin
sai asutuiksi kolkot seudut -- turhaan vaan:
se Pohjaan siirtymään sai tuskin
vähääkään teltit, porot auhdon Lapinmaan.
Maakuntas, koko valtakuntas ajan pahan
hirmuisen hairan taistokentäks tulikin:
sen turmanhenkl, valmis vaivas raiskaamahan,
toi valtain myrskypilvein pyörteen tännekin.
Välistä Idän raakalaiset raivosivat,
välistä haave Roomast' yössä rikosten;
vain hirmuks portit aukenivat
pyhätkin lakitupain, templein, linnojen.
Sun, säikytetty kansa, kummastelemasi,
komeat tornit kalliiks sulle tulivat.
Ja minkä hedelmän myös kuulemisestasi
airuet Jumalan ja vallan antoivat?
Sen, että Pietarin myös Tapion kanssa puki
lumouslauluihinsa kansan loitsijat;
ett' tuhannet tyrannit luki
sun kaikki vakos, kaikki laumas karitsat.
Tulisin lauleluis, mit luonnosta vain vuosi,
ja sananlaskuin, syväin tuumais aartehin,
perheesi kuninkaana, raudall' oman suosi
taistellen vastahan petoja, nälkääkin;
seuduissa iloisissa, hirvein kotomailla,
sä, poika Skytein, olit viisas, onneinen; --
nyt olet vapauttas vailla:
sen vaihdoit -- kelloin kaikuun, piiluin hohteesen!
Vaan vihdoin sumu käy pois valtain, templein päältä:
valistus, totuus, hyve astuu taivaasta,
Poltettuin rantain verivirrat poistuu täältä,
ihmisten päät ei nyt kaunista linnoja.
Kas, riidan aaveet kauhistuu, ei säily maassa,
vaan poistuu, turhaan yön varjoihin lymyten.
Sä vapautit, jalo Vaasa,
myös Suomen kansan uljaan, hyväavuisen.
Hyljätty kansa, sun kielelläs -- kuule tuota! --
jo pyhä totuus saarnaa rauhaa, valoa,
kuvastuin ristiltä, kun siinä vertä vuotaa
Jumalan juurikuva ihmismuodossa,
Jo sorron linnat on rannoillas ränstyvinä:
sull' yks on kuningas ja Jumal' yksi vain.
Manhemin lasten seass' sinä
lujennat lujain Taalain miesten kanssa lain.
Ojenna vakaa kätes yli Baltin hiekkain!
Sodassa, rauhass' oli veljes Ruotsin mies.
Teill' yks on maine. Jalo sankari sun miekkain
melskeessä Leipzigissä oivaks urhoks ties.
Myös hänen tyttärensä vihki kalliin meille
totuuden, kauneuden ja hyveen temppelin,
ja tuottaville papereille
kirjoitti Kaarlon säästönhenki nimeskin...
Vaan haamuin toivoton taas joukko hiiviksivi
majoistas pakoon, tainnuksissa hädästään.
Maas hylkäs poikansa ja, julmana kuin kivi,
vain tyhjät vaot soi hänelle kynnöstään.
Täys kuolevia vain maanties on; "auta, auta!"
Ne pyytää hoippuen ja kaatuu kuolemaan.
Pois kuolkaa! Rauhan antaa hauta:
äidiltään leipää siell' ei itke lapsikaan.
Vaiheille vaivain viety onneton mun maani!
Sun turmanvirtas käy vain kuohuun suurempaan:
kun ensin nälän raivo, ruton myrkky vaani,
niin loput sota peittää polttoon, veriin vaan.
O! muistot ajan sen, kun maamies, auraltansa
ajettuna, löys vain ruumiita majastaan,
kun korvessa hän petoin kanssa
vaivaajain sadat piinasurmat vältti vaan!
Pitk' oli, synnyinmaa, sun kurja aikas juuri;
vaan kaikkein kamalin ol' aikakausi tää,
mi muistoin parvessa on pyramiiti suuri,
maan turhain toivojen velasta raskas pää,
mi peittyy ukkospilviin; juureen varjon heittää
yö, autio kuin haudan yö. -- Se haihtui jo:
sait vainajasi hautaan peittää;
nyt haut' on uutten poikais viljavainio.
Äl' ihmistavalla sä huomaamatta jätä
valoa itkun päiväin, nähden varjon vain!
Palosta älä muista tuhkaa vain ja hätää,
vaan uusi rakennus myös aikain parempain!
Kas, hädän antamin, niin tavattomin tarmoin
vastustain voimaa vihollisten, luonnonkin,
vaiheissas seisot voitoin varmoin,
kaunistus Ruotsin ollen ynnä tukikin.
Kas, koko Idän mahti murtuu kallioissa
rannallas, jolle Svea linnan tehnyt on!
Kas, peikot karjuu turhaan Pohjan louhistoissa:
lain nuija kädessä on Vaasa-urohon!
Kas, säännöllisiin kenttiin sääntyy korpes, joihin
pesille petojen jo kasvaa kaupunki!
Kas, kauas Intian saaristoihin
vapaana siteistään jo liitää lippusi!
Iloitse: unheesta sun nostaa rivi Kustain.
He arvos huomaavat kurjassa tilassas.
Et raastettuna kautta Slaavein tekoin mustain,
siskoilles jakamaan käyt leipää laaksoistas.
Surusi unohda! Ne loisto vie, mi koittaa
sinulle päivistä jo Kustaa Aadolfin.
Sull' leikkuuseppeleen hän voittaa,
sulomman seppeltä, min kannoit kyynelin,
Hän, kanssa riemuin kokoontuneen piirin jalon,
hyveiden lämpimän ja liekin levittää
ja uusin istukkain ja uusin sädevaloin
sun kansas sydämen ja seudun sivistää,
näin ohjaa nuoren mieles, koskes kuohuvaisen,
puhdistaa taijat, hallat rantais sumuisten:
on lailla soiton orfilaisen
väkevä ääni innon isänmaallisen.
Mua hurmaa ääni sen: kas, kaunoisena vasta
näen maani toivon peilissä kuin Albionin:
on seudut täynnä laivaa, leivoa ja lasta,
maan tuotteet virta vie lahdelmaan kuhunkin.
Näen maani poikain älyn taiteen työssä ani
ylevän loiston levittävän piirissään.
Rinnalla Ruotsin Suomeani
ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.
Ylioppilaslaulu.
1801.
Jos mielit ylioppilaan
arvoisna maljan ottaa,
uljaasti kuoloon asti vaan
opillas puolla totta!
Totuus se lempemme, äänemme saa,
elon työllemme antaa se ponnen.
Itse me löydämme -- tuo iloittaa ---
läpi vaivojen kunnian, onnen.
_Kööri_.
Totuus se lempemme, äänemme saa j.n.e.
Tän arvos tarkoitus on työ
kuin kunkin ihmisenki.
Vain työ, vain taukomaton työ
on luonnon elo, henki.
Tähdestä pienehen matohon maan
kukin toimensa tietävi täyttää:
emmekö, miettivät, taitaisikaan
ajan hetkiä oikein käyttää?
Työ auttaa oppiin, hyveesen
ja arvoon yli luonnon.
Sä liity joukkoon taivaisten;
muu seurakses on huono!
Jos mikä toimekses vain tuliskaan,
paremmaks yhä lahjasi saata!
Kuin mato lehden äl' anna sä vaan
neros, järkesi hukkahan maata.
Vaan viisaus kaunistustakin
suloilta halajaapi.
Kas luonto sadepilvetkin
väreihin päivän saapi.
Sokrates soittikin; tanssailemaan
voit Porthanin luotakin mennä.
Mut älä mieti sä valssia vaan,
joten ei ajus työssäsi lennä.
Ain' etupäässä Mimerin
sä lähteen luokse ennä;
vaan ylpeäin suo tanssihin
edelläs ensin mennä.
Arvosi sulla jos suuri jo on,
sitä kainous vain korottaapi.
Arvohon pieneen ken tyytyvä on,
sitä suuremman arvon se saapi.
Sä älä lailla keikarin
vain vaatteillasi loista.
Myös karta kirjakoitakin,
ja kirjain pöly poista.
Miehuus ei irstaudess' olekkaan;
viatont' yhä autella koita.
Näytä sä tyhmille selvähän vaan:
valat tyhjät ei tietoa voita.
Savusta juosta juomarein
on sulotarten pakko.
Ratsasta päällä tynnyrein
ei Foibon veli Bakkho.
Juhlana juo lasi tai parikin
ilon vuoksi, ei ollakses päissäs.
Juo kuin jos juomasi laskisikin
punastuin oma armahas häissäs.
Varjelkoon kuva viaton
sun uneksitun kultas
ujona työstä turmion
tulista tunteen-tultas:
niin sinun poskesi kukkia luo,
kun sä jouluksi taas tulet ilmiin
lahjaksi siskojes, äitisi luo
syleilyyn sekä tutkiviin silmiin.
Nää säännöt meidän kuntamme
jos mielit, veikko, pitää,
niin juodaan! -- Vaan viel' ehto, se
on aivan tärkeimpitä:
vanno sä vain viha sammumaton
pelihin; ajan, sielus se paljas
turma on. Vannotko? -- Noh, hyvä on!
Ja nyt, veikkonen, juomme sun maljas!
Siis maljas, maasi istutus,
valittu kansastasi,
sa nyt jo seutus kaunistus
käsissä hoitajasi!
Kukkasi tuoksukohon talohon,
jossa tutkitahan kävijältä:
"kuinkahan poikani täyttävä on,
mitä maa ja me toivomme hältä?"
Siis maljas, vanhan isäs kun
saat mielet riemuiseksi,
jos terveeks, viisahaks hän sun
tullessas kotiin keksii!
Maljasi kolmas, jos viet kotihin
tavat muodonkin sellaisen, että
kunnon ne mieheks sun näyttävätkin;
todistuksesi painetut pettää.
Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa.
1804.
Pois lähti isä, ystävä,
tukemme, maine, valo;
aina hänen nimensä
muistaa totuus jalo.
Se pää nyt hautaan lasketaan,
mi mailman sisäls' vasta;
aarre ansion aina vaan
säilyy katoomasta.
On mykkä hän, min sananen
itävä oli jyvä;
mieliin vielä tuhanten
vaikuttaa hän hyvää.
Hän tien on tyhjäks jättänyt,
tien, min hän meille raati.
Muistopatsas häll' on nyt
Parnasso, min laati.
Jo -- kuin tää ruumis -- raukenee
myös mestarimme paja.
Vaan uus uljas ylenee
viereen tiedon maja.
Neroja saakoon se; ne vaan
ei hänen sijaans täytä.
Joka vuosisatakaan
moint' ei miestä näytä.
Priki ja Pursi.
1809.
Ylevä, jalo priki, jonka
puuaine oli vanhaa goötiläistä honkaa,
uraansa täysin purjein kulki vakavaan.
Rinnalla sen ui aivan murheetonna vaan
purs, joka välkkyillyt ei Ranskan vernissasta
eik' ollut puuta Englannin,
metsästä Suomenmaan se oli syntyisin
avuja useita sill' oli kuitenkin.
Ja sitä priki myös niin suojeli kuin lasta,
ei yksin hinannut, vaan vaarast' estääkseen,
syliinsä nosti turvaiseen.
Prikiä palveli ja helli pursi siitä,
sen kanssa saaristot ja meret mieli kiitää.
Nyt valtamerien seljälle lähdetään, --
Vaan miksi, miksi hylkäätkään
sä vuorten varjon? Käänny, onneton, ja pelkää,
kun myrskyt hirmuiset käy valtameren selkää!
Hän lähti vain. Ah! monet myrskyt kokenut
hän on ja aina voittanut.
Vaan tämä! -- Suuri Jumala! Voi, kauhun hetki!
Turmeltuu mastot, purjeet, touvit; prikin retki
-- karilla, jonne kerrassaan
sen paiskaa myrsky -- päättyy varmaan kokonaan.
Prikistä purren pois vei aalto vaahtoovaisin
ja miehistön, min piti sitä pelastaa.
Se vielä ponnisteli airoin katkonaisin,
voidakseen ystävänsä saavuttaa
ja -- siinä hukkua, jos ei ois pelastusta.
Vaan turhaan! Väliin tunkee laiva tavaton;
täys tuli kitoja se on;
ne todistavat Montesquieu'tä, Grotiusta.
Paremmin. -- Laukaisten ja touvin laskien,
sai laiva -- ruorin jo ollessa murska -- purren,
mi kulki tuulen mukaan ajelehtien.
Voi, mitä tehdä nyt? sen väki mietti surren.
Niin, onko ylivoimaa vastaan neuvoa?
Sen sietää täytyy vain ja kuulla, totella.
Ei ole sekään lohtu suuri,
kun järjestystä saa se pitää samaa juuri
kuin prikin väki, miehet vapaat, uljahat.
Kyyneltä turhaan salaten he katsovat --
tuskimpa voittajaa, kun kuuliaisuuden saapi,
tuo huokaus, kyynel suututtaapi? --
He katsoo takaisin ja mittaa aaltoja,
jotk' ystävän ja veljen riistää toisistansa,
isästä tyttären ja äidin pojastansa.
Erossa ollenkaan he eivät unohda
sydämen velkaa veljeskansallensa pyhää,
kun valo, opas, tuki, tulkki tuo ol' yhä
ja jakoi heidän kanssaan varat tasan vain.
Prikissään seisoo, kurottain
jäähyväisiks hän syliänsä.
Kun huomaa hädän ystävänsä,
hän omat surut unohtaa, sit' itkeissänsä.
Ja pelkää, että se jo hukkuu kokonaan
vaan näkee -- ken tuon uskoikaan? --
kuink' armaan veljen kohtaa ihmepelastus.
Hän maahan langeten huudahtaa: sallimus!
Osani tahdonkin mä kärsivästi kantaa;
on nimi veljelläin ja maine, vapaus
pelastettuna: se minulle riemun antaa.
Sisällinen yhdistys.
1810.
Kansoja raastakohot rajut mahdit,
sitehet hellimmät katkokohon:
entävi miete, vaikk' estävät vahdit,
tuntokin taivaihin nouseva on.
Toivo jo vuossadat saattavi valoon;
muistossa on, mit' ei aistita saa.
Sydän, mi tuntevi kaunihin, jalon,
kaukaisen ystävän aavistaa.
Vapaasti voi kuni pilvissä rusko
maailmass' yhtyä aatteiden.
Muurien halkikin tosi ja usko
saa kuvan lempivien sydänten.
Aika, kuin taivas, se ainian muuttuu:
tähdet ne nousevat, laskevatkin.
Vältitkö myrskyn? Miks itket? Mi puuttuu?
Päasithän taas pesähäs takasin.
Virkas sun kiinnittäköön vakavasti
kotihis, liittosi siunatkohon!
Henki, mi liitävi tähtihän asti,
myös yli luotojen lentävä on.
Jos sun on mitatut askelehetki,
jos sun on silmilläs varjostin, --
ahdas on piirisi, haihtuva hetki
on tosi elämän muutoinkin.
Vaan elo tuo, jota toivot sä vielä,
on hyvä ainian loppumaton.
Jalojen kanssa sä alkaos siellä
rikosten, harhojen vastustelon!
Maailman halki yks virtaapi valo,
yksi on järki. Se kuulla sun suo
muinaiset urhot, ja taas uni jalo
kaukaiset viisahat tuo poves luo.
Taivainen kunta! Sen ei rajat muutu,
ylläkkö, riita ei raastelekkaan.
Aina se kestää, jos ei ihan puutu
oikeudentunto sun rinnastas vaan.
Oi pyhä tunto! Jos täytät sä rinnan,
niin levon, rauhan sä rintahan saat.
Kuin vesikaar' yli ulapan pinnan
ilmassa yhdistä riistetyt maat!
Käynnillä Fiskarin tehtaalla, ja siihen kuuluvalla vaskikaivoksella.
1830.
Kävipä ryske julma Manalassa,
mä tunsin jalkain alla tutinan,
eteeni näin maan kidan aukeevan.
Mä huusin: "näenkö nyt Pohjolassa,
mit' olen kuullut maista etelän:
syvyyden kaupungit ja maatkin nielevän?"
Mi häviöltä näytti, kohdastansa
sen työn ja taidon luomaks huomasin.
Kas, niitä seuras tänne tiedekin,
vaikuttain luontoon, että aarteitansa
maan alle kaivamiansa se suo,
verstaansa avaimenkin ahkeralle tuo.
Ja siellä taito, työ ja tiede saapi
-- tulen ja veden voimat hallussaan --
kovimmat kalliotkin halkeemaan,
tuo malmin esiin, sitten puhdistaapi,
niin että sillä vaikka kultaa sais,
jos Perun maalle asti sitä kaupittais.
Tuo vaskilevy hohtaa aikanansa
kentiesi Kiinan templin katosta.
Tuo sulku, josta hiljaa proomuja
merelle käy nyt rautalastin kanssa,
saranaraudat kenties kulkemaan
saa kerran mailmankaupan porttiin Panamaan.
Näin teollisuus, joka siivet antaa
kaupalle, neron kanssa kilpaillen,
maailman seudut liittää yhtehen.
Näin Suomen mieskin unhotettu kantaa
maailman markkinoille viimeinkin,
mit' uutta mietti hän ja saatti ilmoihin.
Siis, vaikka vinkuu palkeet surkeasti,
niit' orjaraukkoja en säälikkään,
enk' harkkoa, joll' antaa lyöntejään
tuo petomainen palja ankarasti.
Julin, sä julma ollos niille vaan;
väelläs katsanto ei orjan olekkaan.
Sun onneas, kun johdat nuo, voi kiittää:
sun hyötysi on hyöty kaikkeinkin,
Sun aikas, vaikka kaikki puuhaatkin,
myös lukuun, apuun, ystävyyteen riittää.
Myös armas puolisos on onnekas:
Englantinsa hän täällä löysi seurassas.
Kellgrenin kuoltua.
1795.
Vapaa Ranska on. Kas, liittoon kansa
ynnä kuningas nyt rupeevat!
Paikkaan Bastiljen he suorastansa
Partenonin laittavat.
Ihastuen Kellgren kuulee tuota.
Tällöin kuolla ei hän saatakkaan.
Kyynelten hän silmistään suo vuotaa,
niinkuin laps -- ei, kuin mies vaan.
Uusin sävelin soi kantelensa;
nuoruus hehkuu hänen kirjoistaan. --
Houreita -- ah! -- ovat toivehensa:
siks taas vaipuu kuolemaan.
Näin hän eli, lauloi ajassansa.
Aika, tyhmyyksineen hirmuinen,
silpoi hänen suurta sieluansa,
joka riutui taistellen.
Runoilijana on kunnioittaa
häntä hovi mielinyt ja maa.
Miehenä ja kansalaisna voittaa
kaikilta hän kunniaa.
Äly hänen hymyns, itkuns muistaa;
Sulotar myös kuvaan hänet luo
lempeänä, vaikka katse puistaa
ynnä loukkaa tyhmät tuo.
Aika hänen kantelensa kielen
viime ääntä kuulee, kohoten,
piirteet suuret saadaksensa mieleen
siten "uuden luomisen".
Laulu maanmiesten kesken.
Ulkomaanmatkalla.
1798.
Tääll' ulkomaalla paljon Pohjolasta
polosta puhutaan,
kuin paikka muu maan kakun kannikasta
ei homeess' oliskaan.
Vaan samppanjaa ei joka kurkkuun täällä
katosta tipukkaan,
ei paistikukkoa näy nenän päällä,
kun ulos silmää vaan.
Sinistä meillä myös on taivaallakin
ja kirkas päivä, kuu,
ja metsä vehreä, ja talvellakin
vihanta moni puu.
Koskemme uljaat, rautaa vuoristomme,
järvemme hopeaa,
ja labyrinttimainen saaristomme,
karjamme laidunmaa.
Käy Pohjan kesäyönä iloksensa
keijuiset tanssimaan. --
Mut täällä maa on kaikin puistoinensa
kuin lauta laaka vaan.
Ei rypäleitä kasva kukkulamme:
vaan, veljet, hymyillään
narreille, jotka meille tervastamme
suo jalon viinin tään!
Sun maljas, maamme ja sen lippu! Vielä
viet meidät Pohjolaan.
On tosi vapauden kehto siellä
ja koti ainiaan!
Reinin rannalla.
1795.
Hyvästi vuoret ynnä väki Saksan!
Hoi, ranskalainen, hoi!
Vapaasen maahas hyppään, jos mä jaksan
ylitses, Rein... Kas noin!
Maa! Maa! No, mitä nyt? Kas akkaa, et sä
ruvenne tanssimaan?
Hei, tornit, linnat, palatsit ja metsä,
kuin rupee kieppumaan!
Tää on, jos vain ei Hübner valehdelle,
nyt Fulda-papin maa.
Sen puustellipa kelpais vaikka kelle
ja viini, min hän saa.
Hän paaviks sopis! Jos mä kardinaali
vain kerran olisin,
niin, jahka tulis ensi paavinvaali,
mä häntä huutaisin,
Poiss' oli hän; vaan saapui kappalainen,
muhoisen katseen loi,
vei linnaan, seudut nähdäksemme vainen,
ja viiniäkin toi.
Se vasta viiniä! Mä tunsin, mitä
se teki ytimiin,
ja sitte vielä täällä juoda sitä
rannalla Reinin, niin!
Maa täällä aivan rypäleistä loistaa,
ja mitkä marjat, hei!
Ei nähdä Suomen mättähillä moista,
kareilla Ruotsin ei.
Kannatti, veli, matkustaa; vaan vettä
jos Pyrmontinkin tois...
otimme kiittäin hatun, virkkoin, että:
"Hyvästi!" rientäin pois.