Laulun synty.
Jo ijäisyyden henkäys sai nousemaan
vihannat lehdot alta valtamerten pinnan,
ruusuiset hetket riemuin tanssiin ääriin maan
jo riensi päivän kultavaunuin kanssa rinnan.
Niin laski käsi enkelin
upean linnun: sen suu täynnä taivaallista
metosta taivaan ruususista.
Se lensi maihin Eedenin,
itsensä piiloon palmuun sulki.
Kun rusko päivän kuudennen
himmensi tähtiseppelen,
niin lauluin taivaisin se tunteensa toi julki.
Tuon Eeva kuuli unissaan
ja heräs viehättyin. Kun loppui laulu soma,
hän kuunteli sit' yhä vaan,
kohotti vihdoin ääntä omaa,
lempensä lauloi armahalleen;
yhdessä heiltä taas soi kiitos Jumalalleen.
Ja paratiisin linnun -- niin
tuon vieraan nimi vielä yhä --
se laulu saattoi hurmoksiin:
siin' on sen oma sointu pyhä,
jonk' ihmissydän sai selvempiin säveliin. --
Ei laula enää koskaan lintu tuo,
vaan tyytyy, että ihmislapsi sai sen
suloisen lahjan taivahaisen,
mi taivaan kuoriin hälle sijan suo.
Jalaton on se; vaan kun siivillä se kiitää
ja yhä taivahalle liitää,
on hiijaisnakin kuva tuo
laulusta, joka turhuudesta,
maan huolista ja murehesta
sielumme nauttimaan vie rauhaa Luojan luo.
Maailman valkeus.
"Hämärään nyt peittyy salo:
Piilee suuri maailman valo
taakse vuoren mahdikkaan.
Unissa vain muuta maata
näemme; emme nähdä saata
aurinkoa piilossaan.
Muinoin aaltoon korkealta
peilasi se taivahalta
jumalaiset kasvonsa;
ja sen säteet purppuraiset
hohtaa vielä loistavaiset
tuolla idän vuorilla".
Täten tuumi efemääri
-- illan laps, mi eli, hääri
jonkun himmin tunnin vaan --,
aiottuaan tunturille;
mutta matka pitkä sille:
raukes ruohoon huokaamaan.
Tuli yö, ja tuhansia
tähtösiä tuikkivia
taivaalla hän huomasi.
"Jumalat!" hän kunnioittain
huus -- mut moninaisuus voittain
hänen näköns eksytti,
"Ken tuo suuri tuolta tullee?
Kas, kuin sieluun, mieleen mulle
riemua sen tulo toi!
Aurinko, min unhotimme,
lauhkeasti silmihimme
loistat: katsella sua voi".
Kuu se oli, vaan sen valo
oli päivän. Samoin jalo
Isä Pojass' ilmaikse.
Valo valosta! Yön vallan
poistit. Isän kaikkivallan
Sinussa me näemme.
Nuo kaksi ovat yksi.
Zeus vain mietti, ja Pallas -- kah! -- hänen päästähän astui
joukkohon niin jumalain, hämmästyttäen nuo.
Ihmehdeltihin häntä, mut kammoikin ihan kaikki
kilpeä tuon, kypärää: pöllö ja -- viisauskin.
Tunnetta vain oli Kypris ja poikanen liehuvasiipi
tuon sydämest' tuli, niin kiihkeä, silmitön vain.
Tuot' ihaeltihin nyt: sylihin kukin otti sen kilvan;
Pallas kirkasi vain: pois, kähykielinen, pois!
Karkea, jäykkä on Pallas, äidin hoitoa vailla;
tuo, isän vitsatta taas kasvanut, ilkeä on:
varsinki Pallas saa useasti sen kepposet kestää.
Hetkeä kärsiä ei toistaan voi nämä kaks.
Toistaan kärsiä! -- miete ja tunto? Viisaus, lempi?
Viisaus, lempikö! Ei! Ei! pyhät nuo nimet on.
_Viisastelu_ on toinen, vain himo toinen on noista.
Lempi ja viisaus, nuo kaks ovat taivahass' yks:
tuo on _Uraania_, hän, joka, kuin Sulotartenkin äiti,
kaunis on, puhdas myös kuin omat tähtensäkin.
Kuin valo puhdas ja kaunis, jos orjantappurat otsaa
kruunaiskin; nimi sill' oikea -- _uskonto_ on.
Ajan kolme tytärtä.
Kolmest' ensin sisaresta
keskimmäistä rakastin.
Pienestä jo pahasesta
usein häntä suutelin.
Mäntä vastaan useasti
juoksin, kättä puristin;
itkeissäni katkerasti,
hänen syliins uinahdin.
Herätessäin poistui huoli:
kukan rungosta hän soi,
missä päiväss' yksi kuoli,
vaan mi toisen sijaan toi.
Nuorukaisna mielestäni
kukka näytti halvaks vaan,
itse oiva ystäväni
köyhemmäksi suloiltaan.
Virheit' etsin hipiästä
silmin mikroskooppisin.
Kun hän nauroi -- vähät tästä;
kun hän suri, toruilin.
Hän huus: "Kiittämätön parka!
halveksithan Nykyistä;
(Tuo sen nimi) -- mene, karkaa!
mua vielä kaipaat sä".
Siskon nuorimman luo tästä
siirryin, sitä rakastin.
Sitä esti näkemästä
lujat seinät luostarin.
Mä sen harsopilven takaa,
joka peitti muodon sen,
luulin -- tuosta olin vakaa --:
löydän iki somuuden.
Vaan kun laulavan mä kuulin
immen näkymättömän,
sydämin ja korvin luulin:
taivaan enkeli on hän.
Tulevan -- tuo nimi hällä --
suloista nyt soitin vain.
Turhaan! Työlläni sain tällä
syleillä vain soitintain.
Toivo! pyysi puhkeevainen
ruusu hältä pudonnut.
"Turha toivo kaikellainen;
olen kesken vanhennut".
Näin mä huusin toivomatta.
Mutta uuden ystävän
löysin aivan arvaamatta,
talvella kun tuli hän.
Vanhin ajan tyttäristä,
Entisyys, se nimi sen.
Leski! -- mutta lemmikistä
seppel yli harsosen.
Surusta hän ihanana
hymys läpi kyynelten,
kokemukset viisahana
käytti vuotten menneiden.
Hieman synkkä luonnoltansa,
pois mun käski mennä vaan,
nuorempia siskojansa
neuvoi käymään katsomaan.
Vaimon' on nyt yks: se luopi
suloisiksi päiväni;
toinen ystäväin: se tuopi
elon aamun iltaani.
Yön -- tuon uneksitun vielä --
kolmas kätkee huntuhun,
kunnes tosi enkel' sieltä
astuu herättämään mun.
Yksipuolisuus.
Maan päälle oikeus kun astui taivainen,
hän oli tyttö kaks- ja kirkassilmäinen.
Vaan itserakkauden hän kohtas täällä maisen;
he riitaan joutuivat: tuo tunnoton
nyt toiseen silmään pisti peukalon
ja puhkasi sen kaunokaisen.
Terveellä silmällä hän kuitenkin
syvälle, kauas näki vieläkin;
vaan hyöty siitä oli pienokainen,
kun nyt. hän näki toisen puolen vainen
kaikista kappaleista päällä maan.
Siks kaikkialla hän tarkalla näöllänsä
levottomuutta vain synnytti lähellänsä,
sai, oikeutta huutain, kansat sotimaan.
Näin oikeus, jonk' yksimielisyyttä, rauhaa
maan päälle piti laatiman
ja kulta-ajan saattaman,
vaikutti, että nyt kaikk' alkoi sortaa, pauhaa.
Hän maat ja taivaat mullisti.
Siis Merkuriollen näin Jofur saneli:
"Maan päälle astu, poikani:
hirmuisen melun siell' ykssilmä toimeen saapi,
arvonsa aivan halventaapi
silmissä ihmisten ja jumalten,
kun antaa tuomion hän yksipuolisen.
Käy sievään, poikani, tee loppu metelistä:
toinenkin silmä maalle pistä!
Parempi puute näköaistimen,
kuin näkö yksipuolinen".
Jättiläinen ja keri.
Kerrampa jättiläinen,
vuorellaan vaanien,
sai nähdä kerisen,
mi oli niin miesmäinen.
Ravittuna hän sen
kuitenkin syömään läksi,
kun suurten syötäväksi
pitääpi pienien.
"Otukset kaikki perin
tän puiston on mun", niin
hän huus ja hyppysiin
näpisti maasta kerin.
"Mit' tahtoo armonne?"
piipitti keri. -- "Pian
saat vapaan asuinsijan
vatsaani, tiedä se".
"O, kiitos! Siitä mullen
on liiaks kunniaa.
Yks seikka luvatkaa,
ennenkuin syödyks tullen"
"No lupaan sulle tään". --
"Vaan vannokaa se pitää"
"Mä vannonkin; siis mitä?"
"Mua älkää syökökään!"
Hei, törmän taakse karkaa
samassa kerinen;
vaan koura jällehen
käy niskaan keri parkaa.
"Todista, seutu, voi!
jumalat, valat turhaa
on hänestä: hän murhaa!"
noin keri vaikeroi.
"Oh, hiljaa!" julmus vastaa
ja kerin maahan lyö.
"Ei huoli jumalasta,
ken ihmisiä syö".
Ennen ja nyt.
Joululahja kaikille säädyille.
1801.
(Muutamia otteita).
Ennen leikist' impi, rouvakin
punastui kuin purppurasta.
Nyt he punaa saavat enemmin
lippahasta.
Ennen koko päivän rouva on
lasta hellin vaaliellut,
nytpä koko viikon, kunnes on
kirkotellut.
Ennen tytär äidin kanssa vaan
tanssijaisiin kulki aina.
Nyt voi hekin olla toisinaan
kilpailijaina.
Ennen kilvan täti, impynen
hyveen ohjeet oppi kovat.
Nyt he edest' takaa kilpaillen
paljain' ovat.
Ennen kuningas ja pappi sai
arvon, jälkeen Taivahaisen;
nyt saa viinaherra, jälkeen vain
paholaisen.
Ennen vapautta puoltaakseen
kuolla oli miehen tapa.
Nyt hän antaa kaikki, ollakseen
juomaan vapaa.
Ennen leivän vuoks vain ollut on
mestarikin puuhaamassa.
Nyt hän suree hätää valtion
kapakassa.
Ennen säilyi koti ahkeran
sata vuotta, yli senki.
Nyt jo nälkään nääntyy pohatan
pojan henki.
Ennen pisin ikä tarvittiin
suuriin töihin kokonansa,
Nyt ne nerot hautoo kilpaa -- niin! --
hanhein kanssa.
Ennen kulkeneet ei kuskitta
vaunut, ajajatta vene.
Nytpä lääni ilman ohjia
kyllä menee.
Tähti.
Ritari Mairi lausui: "Tähden sain,
vaan kuinka, en mä tiedä tuosta.
En senvuoks ole juossut vain."
"Tuon uskon", vastas Koukku; "polvillaan ei juosta".
Rouva ...lle.
Olette Argus, rouvani; ei, enemmän!
näette yksin silmin, mit' ei sadoin hän.
Tohtori Ahmasen hautakiveen.
Tän alla maha lepäjää,
kenenkä, siit' ei huoli,
kun syödäkseen vain eli tää
ja syötäväksi kuoli.
Sohvi äidilleen.
Mist' ihmeestä se, äiti kulta, mahtaa tulla:
kun kanssani on kinastus
veikolla, siskoll', ammalla, niin mulla
on aina oikeus?
Päivän ääniä.