Pienoiset.
Kun, isä kulta, kiltisti
mä aamukirkkoon kuljin vasta,
ja loisti valkoharsoni,
mä kävin oikein prinsessasta. --
Sen harson pukki jouluks toi
ja puskea niin uhkaeli,
mä pelkäsin ja huusin: "Voi!"
Vaan pukki oli Väinö veli.
Se harso ynnä nuttunen
punainen oli sangen soma;
ja mummo lausui: "Tyttönen,
olethan armas lapsi oma,
kuin ristin alla istuva
ja itkeväinen Magdaleena" --
ja Piplialla suurella
Kiils mummon kyynel pudonneena.
Mua isä näppäs tumpillaan
ja nimitti mun nokkelaksi,
ja Harmi haukkui kummissaan,
mun luuli tuntemattomaksi.
Mun isä itse istumaan
rekehen äidin viereen laski,
ja, hei! sai hepo juoksemaan,
kun Kallu sitä lyödä raski.
"Noh itseäs vain katsotkin;"
niin sanoi äiti. "Istu, Nattu,
suorempaan!" -- Pääni kohotin...
Hui! Päästä lensi harsohattu.
Kuin lentää meidän kyyhkynen,
niin ylös, alas sen vei tuuli,
ja kerran viho viimeisen
sen silloin näkevänsä luuli,
Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin,
niin sievän pojan. -- Sukkelasti
se pyytämättä kiitikin
kuin Väinön kiekko mäkeen asti.
Se nauhaan kiinni sieppasi
kuin pääskyn siipeen häijy kissa,
kun pääsky kirkuu kiivaasti:
"Äh, piti!" lentäin kierroksissa.
Me hämillämme kumpikin
istuimme niinkuin kaksi kuvaa;
jäi sanomatta kiitoskin,
niin kovin olin ujoksuva.
Olikin omituinen vain
-- kuin serkkuni -- se nuorukainen;
se sanoi, päänsä paljastain:
"kyll' lensi se; sain kiinni vainen."
Kirkossa, kun mä harmiksein
näin reijän sitte harsossani
ja sitä näytin äidillein, --
tuo poika seisoi läsnä ani.
Sen pitkät, kummat kiharat
ne viitan lailla riippui, isä,
ja olivat niin ruskeat
kuin kahvi, johon kermaa lisää.
Hän maidon, marjain värinen
ja seisoi povin paljain aivan
ja kainalossa hattunen
ja takki niinkuin sini taivaan.
Sellaista ketään koskaan en
mä nähnyt -- varro! -- enkeleistä
yks tosin on sen näköinen
-- mä unissa näin monta heistä --.
Vaan kuule, isä! Katsoissain
ja punottaissa poskieni,
putosi penkkiin rasiain
-- sokerimurut sinne meni!
Hän oikein kääntyi katsomaan
niin suurin, ihanaisin silmin.
En tiedä, mitä tulikaan
niin kummaa niistä silloin ilmiin.
Se oli hellää, suloista.
Hänt' toivoin syliin saadakseni;
vaan pappi päätti saarnansa;
mä luulin unta nähneheni.
"Voi, hansikkaani?" kuiskasin.
"Ne kädessäs on, tyttöseni!"
Niin vastas äiti. Häpesin,
kun poika nyökkäs juur' ja meni.
Kun kotona nyt kadullen
mä katsoin, niin hän kahdeksasti
on käynyt tästä ohitsen,
tervehtäin aina koreasti...
Kas, kello soi! Mun harsoni?
Voi, äiti, käydään kiirehesti!
Nyt iltakirkkoon, isäni,
mä riennän ratki riemuisesti.
Poika.
"Kas, kynttilöitä tuikkiikin
niin monta taivahilta!
Vaan onko totta joulukin
taivaassa joka ilta?
Enkelten kanssa siskokin
jo riemuin leikkii siellä;
siell' enkeliksi minäkin
myös muutun kerran vielä".
Niin, Lassi, piennä puhelit,
kun katsoit taivaan tähtiin.
Vaan impein iloss' enkelit
sä unohtavan nähtiin.
Kotona oleville.
Onnelliset siskot! Teitä vielä
isän maja suojaa varjossaan,
te -- kuin sulot hyveen luona -- siellä
äidin luona käytte tanssimaan.
Pienet kerubeina joukossanne
iloisesti pyörii, heilahtaa:
viattomuudessa vertaistanne
piiriä ei kanna koko maa.
Minun raukan kauas mailmaan pitää
käydä onneani hakemaan.
Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä
salaa nurkkaan hiivin lukemaan:
kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa
lemmestänne rivi jokainen;
jossa pienot suudelmansa antaa
tahtoo sisään rakkaan lehtisen;
jossa mua siunaa äitinenki,
yksin lapsilleen vain elävä;
jossa vanha, uskollinen renki
tervehtää ja moni ystävä.
Kyynelsilmin muistan usein ani
yksimielisyyttä omaisten.
Täällä ilojani, surujani
kellenkään en virkkaa voi, ah, en!
Kanteleeni ääress' unta nähden
nyt vain näen teidät leikkivän,
vaan kun muistatte mun, niin sentähden
leikin päättävän ja -- itkevän.
Puhjennut on meidän siskosarjan
moni kukka, erottuani.
"Äiti", kuuluu ääni pikku Marjan,
"miss' on näkymätön veljeni?"
"Niin; mä muistan, kun hän metsään asti
meni eikä tullut milloinkaan,"
vastaa sisko, joka katkerasti
itki, mua tulliin saattaissaan;
joka lausui (sen mä muistan vielä),
milloin kirje kuoreen pantihin:
"kuoreen itse menisin ja siellä
häntä auttain itse oppisin".
Tällainen on kohtalomme, armaat:
hajaannumme lailla lintusten;
mutta kuolemassa -- olkaa varmat! --
yhdymme taas kaikki yhtehen.
Kohta kenties maa mun täytyy jättää,
poistuin vielä kauemma -- ah, niin!
Tieni voinkin päättää pelkäämättä,
ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.
Älkää itkekö siis: ah, sä, Hellä,
Säälivä, ja sinä Iloinen,
joka surussa voit hymyellä,
ja sä, Hyvä, joka kestät sen!
Käykää tanssiin: nyt on kevään hetki!
Sinä, lorusuu, mi hellyt, kun
itkee äitisi tai siskosetki,
houkutellos heitä nauruhun!
Syksyllä, kun alla pihlajani
joskus istutte ja näette kuin
iltatähti kultaa ikkunani,
josta sitä katsoin uneksuin;
laula laulu herttainen, sä, Hellä;
ja sä, Hyvä, soita kitaraas;
heihin yhtyin ala viserrellä,
Pohjolamme satakieli taas!
Kärsiväisen hädän aavistatki
sä, mi suloisesti valittain
mulle visersit yöt halki ratki,
istuin viirinsalon päässä vain.
Pelkäämättä sitte kuunnelkaatte,
haamuni kun hiipii ohitse.
Menkää -- nukkukaa ja iloitkaatte,
että nukuin rauhassa kuin te!
Nuorelle tytölle.
Kiedo, tyttö, keväänäs
seppeleitä tukkaan.
Pyri tanssiin, päästessäs:
pian pyrit hukkaan.
Pois jo ennen huomista
hiipii sulta sulo;
sinut työntää loistosta
toisen ruusun tulo.
Peilaile, kun piirteitäs
peili ylistääpi:
kerran suora ystäväs
unhotuksiin jääpi.
Lempivät kun kilvaten
pariis tahtoo päästä,
laula, tyttö, soittaen,
älä pilaa säästä.
Heti herraks ylentäy
mairesuu, nyt orja.
Lapsi itkee, kehto käy,
lepää soittos sorja.
Leiki runon unelmin,
rakastu sen kukkiin.
Leikiten nyt lempeenkin
kiinny niinkuin nukkiin.
Kohta povin kuihtuvin
heräät, rouvaks muuttuin,
heräät vaivaan, harmihin,
sulojasi puuttuin.
Hyymen pistää ruusuillaan.
Kuitenkin on kurjaa
ikäs olla tyttö vaan
herjattu ja nurja.
Kun on elos kukassaan,
riemuitse ja loista.
Et saa enää milloinkaan
vuottas viittätoista.
Nuorukaiselle.
Poika nuori, malja juo!
Tyttös puolestansa
juovan riemuiten sun suo
ystäväisi kanssa,
jotka maljoin kilistää
riemun sointuisuutta,
lauluillansa ylistää
elon suloisuutta.
Tyttösi suo kernahan
maljas kipenöivän,
poskes purppuroitsevan,
silmäs säkenöivän;
hän suo tuntees suloistas
karheutta poistaa,
että koko muodostas
sielu läpi loistaa.
Juo! -- niin elämäsi tiet
muuttuu ruusuisiksi.
Maa, kun lasiin sihnäs viet,
näyttää Eedeniksi.
Juo! -- niin totuudenkin saa
nähdä paljaan aivan.
juo! -- niin lasis kuvastaa
rakkautes taivaan.
Juo! -- mut muista määräkin;
Syrak sanoo sullen:
"ystävyys ja viinikin
maistuu vanhoiks tullen".
Ilon ukollenkin tuo,
silmä hällä paistaa,
kun hän vanhaa viinaa suo
vanhain veikkoin maistaa.
Ainoa lasi.
Valssista käy varpahin
tänne, nuorukainen!
Laseissa on Moselin
viini vaahtoovainen.
Lemmen henget nuoliaan,
kas, kuin siihen kastaa!
Lasi riennä ottamaan:
tanssi taukos vasta.
Kuuluvasti malja juo
kaikkein kaunotarten;
mutta juo vain hiljaa tuo
tyttöäsi varten.
Katseestas hän nähdä voi
tuntees mieltymystä.
Tanssi, lempi, viini! oi,
taivaist' yhdistystä!
Viinin helmiin putoissa
silmäs helmet sulta,
ihastuen iloisna
punastuupi kulta.
Mit' on kaikki huvit nuo
nuorna nauttimasi
rinnall' innon, minkä tuo
ainokainen lasi?
Riemun hetkinen.
Pois suru haikea
huomenen luo.
Nauttios kaikkea,
hetki mit' tuo.
Ruusuja ja
myös rypäleitä
pois älä heitä,
ennenkuin kuihtuvat ne sekä sa.
Las' ota hohtava.
Laula, ett' on
rakkaus johtava
vain ilohon.
Ållös sä vaan
pois Sulotarta
päästä, sit' karta:
kerran kun poistuvi, ei tulekkaan.
Juo kuni nuorena
riemuiten ain',
vahva kuin vuorena
viaton vain.
Riemuja saan
avujen tiellä.
Viisaus vielä
leikkivi köynnöksen varjossa vaan.
Veikkoja jättää sä
hennotko? Juo!
Likistä kättä sä:
tyttös sen suo.
Erota -- oi! --
voit heti niistä,
kuolo kun riistää
sulholta morsion, veikkosen voi.
Hautahan mielläsi
nukkunet myös,
kun elontielläsi
päättyvi työs.
Illalla ken
kohtuullisesti
juo, suloisesti
nukkuvi yön, hyvin taas heräten.
Pöytälaulu.
Kun leikkiä laskien nauttia saa,
mit' antavi ystävän pöytä,
juo riemuiten, unhota murheinen maa:
vain harvoin riemua löytää.
Kuin kukka on riemu: nyt kukkivi tuo
ja huomenna kuihtuvi kuollen,
siis nauttios, hetki kun nauttia suo,
pois heittäen huomenen huolen.
Vaikk' on moni murheinen maan menohon,
toki kestistä pois uni paljas!
Vain hetkessä nyt elä: toivosi on
tuo täyteläs, maistuva maljas.
Nyt vain sitä murhehdi: täytenä juo
ja tyhjänä anna se täyttää.
Hyvyydelle ensiksi kunnia suo,
saat sitte sen riemulle näyttää.
Siis juodahan muistoksi nyt emännän!
Hän riemun on alku ja kanta.
Ja isännän muistoks, ja maljakon tän,
miehuutta mi mielihin antaa!
Niin, heille nyt laulu ja myös lasi soi:
kauniisti he yhtehen luotiin.
Ken myrttejä, hän rypäleitäkin loi;
iloksi ne kumpikin suotiin.
Isäntä hän olkohon vain varallaan,
ett' uusia maljoja juodaan,
kun maljoja juodess' on hyödyksi vaan,
ett' arvonkin luokkia _luodaan_.
Vaan arvoja, luokkiakin ylemmän
saa ensinnä sulta ja multa
nyt maljasen kaikista hellimmän
hiljaksehen -- rakkahin kulta.
Kanoni.
Tyhjät maljat isäntää
kemuissa ei kiitä,
Siis mä täytän, täyttäkää,
veikot, kaikki niitä!
Täydet maljat vieraita
kemuissa ei kiitä.
Siis mä juon, ja juokaapa,
veikot, kaikki niitä!
Tyhjät maljat isäntää j.n.e.
Väärä viinin jumala.
Zeus isä, Semeles äiti on tuon pojan kaunihin, jonka
-- taivahan lahjana kun suukon hän suo rypäleen --
ruusuin, myrtein kaunistaa sulotar, ja hän vielä
nyt yhä lauluiss' on verraton, kuolematon. --
Tuonko sä vertainen, sinä henki, min kattilan höyry
luo kuni peikon? Niin, peikon on taito, mi luo
siitä, mi on elo, ruoka ja voima ja onni ja riemu,
vain häviön, rikoksen, turmion, kuolemankin.
Kerskutko, tyhmän pöyhkä, ett' äitisi on jalo Ceres?
Käy Manalaan kuni hän siis, veli Proserpinan.
Yhtynyt helvetin peikkoon äitisi on ihan varmaan.
Vietteljä! kristallein tarjoten vain elämän
luultua vettä, sä itsesi teet valon enkeliks; mutta
sun toki ilmaisee sen siniliekki. Jo sun
henkesi -- niin erilainen viinin henkehen nähden --
ilmaisee asuvan saatanan itsessäs.
Kiitos teille, mit liiton jo laaditte vastahan väärää!
Nuoret! Oikea myös pettää voi: varokaa!
Tuota te vain sulolauluin, riemuiten ihastelkaa,
vaan ei juopuen sen liekkikin heittäyten.
Synty sen äidist' on, min taivahan leimaus poltti.
Niin elon, jonka se luo, itse se jäytävi myös,
liiaksi jos liki käy useasti sen liekkiä, josta
lämpimän saa, varoen, voiman ja terveyden.
Rekiretki.
Nyt korskuu orhit, kaikuvat
kaviot kaupungilla.
Jo ulos sieltä, kirjavat
kuin linnunrata, ajavat
seuduilla lumisilla.
Ja päistä täyttyy akkunat,
joiss' ompi jäätä, kuuraa,
pareja tarkkaan katsovat,
ja hymyillen ne kulkevat
kuin Hesper ja Auroora.
On lämmin veri rintojen,
vaikk' onkin talvituuli.
lähestyy rinta poikasen
kaulusta tytön turkkien
ja poskea päin huuli.
Povesta katsoo Lempikin,
siloille siitä kiitää,
vaan vilustuu, käy takaisin
hienoihin immen turkkeihin
ja puuhkaan hiipii siitä.
Ja pystypäisnä hevonen
vallattomasti kulkee,
ja tanssii korja kultainen
jään marmorilla: mäntyjen
kehys sen synkkä sulkee.
Kah, jäisin parroin sukeltaa
avantoon Ahti ilmiin,
juoksussaan päivä katsahtaa,
kuink' lumessa on vuoret, maa,
puoliksi kuollein silmin.
Vaan säen saaren majasta
jo lentää; empimättä
nyt päähinettä neitonsa
jokainen avaa, rintaansa
painaa sen kylmää kättä.
Jo kuuman viinin kuplaset
laseja täyttää saavat.
Jo välkkyy tanssin pyörtehet,
ikäänkuin illan sätehet
kultaapi koivut, haavat.
On joukko lasin takana,
silmäämään sinne tullut;
se nuorten valkohiuksia
ivaa ja muita turhia
tapoja, jotk' on hullut.
Taas kaupunkiin jo kiiruhtaa
iloinen rekiretki;
patsaina savu kohoaa,
kuu niihin luopi hopeaa:
on tyyni iltahetki.
-- -- --
Täss' istun kurja, kuvaten
vain heidän kokemansa.
Kas, tuossa tuli lentäen
Adonis ylväs, kadoten
mun kultaseni kanssa.
Kuin pesässänsä varpunen,
kun poiss' on armahainen,
mä vartoilen ja kuuntelen,
en toki häntä epäillen;
vaan -- hän on sentään nainen.
Ajoista aina Parisin,
mi aikoja jo kuoli,
mielistyy sotapoikihin
ja teiskuvihin veikkoihin
tuo heikko sukupuoli.
Köyhä tyttö,
Jo kohta kaikki katoaa
mun kauneuteni.
Ei yhtään mulla kosijaa,
en saakaan kaiketi.
Käyn joka pyhä siistinä,
hurskaana kirkollen.
Sen luona kyll' on miehiä:
en ylkään' näe, en.
Ne muita katsoo jokainen,
ei mua yksikään.
Tuo saisi miestä kymmenen,
en minä yhtäkään.
Muut mielevämmät lienevät,
hurskaammat, sulommat.
Mut onko kasvon' ilkeät
ja työni pahemmat?
Mä hyvä olen mielestäin
ja kehrään ahkeraan.
Kun muotoni mä viimein näin,
en ruma ollutkaan.
Jos kaunotar vain olisin,
en tässä suristaisi
Kosijain parvess' istuisin,
ja parhain minut sais.
Vaan köyhä kaunotarkin on
kuin pieni kukka vaan:
se murretaan, saa suutelon
ja siihen tallataan.
Ei ihanuus, ei avutkaan,
vaan raha sulon suo.
Turvatta olen ainiaan,
mun osani on tuo.
Nyt vielä kenties paremmin
näin tulen toimehen,
kuin puolisoni tyrannin
yöt viettäin valvoen;
Vaan voi, kun vanhuus saavuttaa,
ja olen voimaton,
eik' ole leipää, puoltajaa,
vaan pilkkaa paljon on!
Mut sama se, kun saastaton,
viaton olenkin!
Mit' elon riemu kaikki on?
Kuin kupla haihtuvin.
Sain lasna morsiusvaatteihin
mä kerran ilolla.
Mut multa puku, riemukin
otettiin illalla.
Niin käy myös monen morsion
iloisen, onnekkaan.
Oloni onnekkaampi on,
jos luotan Jumalaan.
Emman valitus.
Eetu tuli tuolta,
luokseni ei vaan!
Emmansa kun huomas,
piili kokonaan!
Hänet ennen aina
seurallani sain,
sisään mennessäni,
ulos kulkeissain.
Hst! Hän laulaa: äänen
tunnen selvästi!
Äänens ensin multa
sielun valloitti.
Noin hän illoin lauloi
alla akkunain.
Ah, nyt laulaa, soittaa
toiselle hän vain!
Seppeleen -- kas! -- solmii.
Joka aamu -- oi! --
Mulle ennen uuden
seppeleen hän toi.
Tuo, mi riippuu tuolla,
vanha on jo tuo:
Pois se lehtiänsä
kuihtuneita luo.
Eetu käy taas tuolla,
ei mun Eetuni.
Toiselle hän nyt jo
lemmen lahjoitti.
Voiko lemmen antaa,
jos jo antoi sen?
Voiko ainokaisen
antaa useillen?
Ah, niin häntä uskoin,
yksinkertainen:
uskoin, kun hän antoi
käden lämpöisen,
että hän ei riko,
jos mä rikkonen;
ah, niin häntä uskoin,
yksinkertainen!
Kevään vuokkoin kanssa
lempens puhkesi,
kesän ruusuin kanssa
kuihtui äkisti.
Ehkä taas, kun kevät
uudet vuokot tuo,
hänkin saapuu armaan
unhotetun luo.
Vaan mä vastaan: "Lemmen
tahdon ainaisen,
en vain pian menneen
ruusu aikaisen.
Luoksen' yli talven
jos et jäädä vois,
lennä, katoakkin
lailla perhon pois!"
Löydetty.
Sievään laski akkunainen,
sievään harso kohosi.
Katse lensi armahainen
nuolen lailla rintaani.
Kättä tavotin mä, rukka,
pistäytyvää vaunuista:
poissa se! Mut' muistokukka
-- kas vain! -- virui nurmella.
Hurmaantuin sen otin, tuota
nimetöntä haeksin
hökkeleistä joen luota,
etsin uljaat linnatkin.
Kunkin immen kohtaamani
luulin tuoksi armaaksi;
vaan he viattomuuttani,
hellyyttäni hymyili.
Viattomuus, hellyys raukes
haluhun ja kaihohon.
Hohtopilvi haihtui, aukes
mailma sellaiseks kuin on.
Huonoksi mä huvenneena
syntyseutuun koteuduin.
Muistoista sen vironneena
uudestansa nuorennuin.
Muistin leikit lehdostossa,
kisat luona joenkin,
sokkona kun juoksin, jossa
toki Minnan tavoitin.
Vait! Mit' on se viehätystä,
jota tunnen hurmaavaa?
Kukkienko hengähdystä?
Lehtienkö suhinaa?
Vaiko hän? Ja mielessänsä
muistaa vielä Vilhoaan,
joka ensi ystävänsä
unhotti jo kokonaan,
Joka enkel'armaisensa,
lapsuutensa morsion
jätti, sijaan saadaksensa
nimettömän. -- Ken tuo on?
Joessa mun kuvalleni
nyökkää sama haamu, nään.
Mikä mahti lähelleni
tänne tuo sen vilpikkään?
Otsalleni nopeasti
painui kaksi kätöstä,
ääni, tuttu lapsest' asti,
lausui: Arvaa, kuka mä!
Minna! huusin mä -- ja Minna,
lapsena ei enää, vaan
impenä mit' ihaninna
naurain katsoi Vilhoaan,
Vieläkö saan sydämesi?
-- Saat, oi Minna, armahain!
Kilvoittelijattaresi
sinä itse olit vain! --
Oiva oppi mull' on tässä;
älä etsi turhuutta!
Mitä luonto antaa lässä,
turha kaukaa hakea.
Morsian.
Ajan uurna onnesi
tänään, tyttö, antaa;
saat tän kerran päässäsi
myrttikruunun kantaa.
Näitkö peilissäsi jo,
kuinka kaunistaa se?
Ilmaisiko suutelo,
mitä tarkoittaa se?
Viime kerran itsensä
näki tyttö soma;
uhriks olet tehty sä,
ryövärin jo oma.
Sinut vie hän; isä ei
eikä äiti kiellä.
Sydämen hän ensin vei,
kaiken muun vie vielä.
Kaunis nimi morsian
kaikki selvittääpi.
Kukat hälle tuodahan;
vaan ne pian jääpi.
Rouvana vaikk' uljailet,
herras käskee vainen.
Eteen katsoo tyttöset,
taakse silmää nainen.
Nythän koittaa sinullen
armas aamutähti.
Kerran koittaa jällehen
ilon iltatähti.
Äiti on ja puoliso
kaunis tosiansa:
kaunis eukko vanha jo,
taakse katsoissansa.
Vastanainut.
Nyt istuu miehes tyytyin sivullasi,
on muille kuuro, silmää sua vain.
Kun vuos tai kuukaus kuluu onnestasi,
hän istuu yksin kirjaa katsastain.
Nyt unhottaa hän lasinsa tai kuvaa
sun kasvojesi viiniin katsahtaa:
vaan pian olet sinä unhottuva:
ei kuule hän tai vastaa latinaa.
Ei huolta: kyllä oppinehet lempii,
vaikk' usein noin he näkee untahan.
Hänestä yhä olet arvoisempi,
ja sinutta hän kaatuis hautahan.
Kotoinen onnellisuus.
Sä, mi lausuit: "Lapsi mainen,
otsas hiessä tee työs!"
Näin Sä itse: "Mies ja nainen
olkoot yksi," lausuit myös.
Aika rientää ahkeralta
Herran taivaan valossa,
aika tuntuu armahalta
omain kanssa kodissa.
Illoin, aamuin suomistasi
rakkahista kiitos Sun!
Illoin, aamuin kunniasi
julistaa he kanssa mun:
vaimo, joka harmain hapsin
viel' on yhä seurani,
sua ylistääpi lapsin,
joille jakaa leipääsi.
Päivän puuhiin iloisesti
lähden luota vaimoni,
halpaa ruokaa riemuisesti
nauttii lapsilaumani;
pöydän luona vesat tuoreet
seisomassa nähdä voin;
Herran teille mielet nuoret
ohjaa hurskas puolisoin.
Vanhemmat me rakkahasti
rauhaisina istumme,
katsoen kuin joutuisasti
vaurastuvat lapsemme.
Aamuin, illoin hartaudessa
rukoilemme, ett'ei vaan
meidän heiltä puuttuessa
sua heiltä puuttuiskaan.
Sä, mi ristin kivut kannoit,
omiasi muistaen,
ystävälles äidin annoit,
äidillesi poikasen;
pidä huoli hellä heistä,
heidän orvoiks tultuaan;
ken myös yksin jääpi meistä,
häntä hoida murheessaan!
Ero tulee puolisosta,
veljestä; vaan taivahass'
on taas koti. Toivon' nosta
sinne, elon Ruhtinas!
Elo tää on lyhyt uni;
siellä vast' on kotini;
siellä löydän kaivattuni
autuaina ijäti.
Vilhelmin puoliso.
Ylös suudelmalla
aamulla sait mun;
päivä taivahalla
käy jo laskuhun,
Armas! Aika miten
kiitää nopeaan!
Lehdon leyhkä siten
tuoksuu kulkeissaan.
Viisaass' suojassasi
tyyn' on eloni.
Uljaudestasi
varttuu hyveeni.
Huvi vertaa toista
kasvaa seurassasi
uutena taas loistaa
hymyn' katseestas.
Vaikka pilvet kiitää
yli lehdoston,
huolimatta siitä,
lepo meillä on.
Ukkonen kun pauhaa,
nostain myrskysään,
rinnallas saan rauhaa,
povees painan pään.
Ennenkuin sait selkoon
tunteet povessain,
lehtikin mun pelkoon
saattoi kulkeissain.
Vaikka viatonna
olin, vapisin;
kuni tuetonna
köynnös, horjuilin.
Olen toiseks aivan
luonas syntynyt:
luonnossa näen taivaan
kuvastuvan nyt;
tansseist' ihanoista
mun se kutsuupi
sinne, missä loistaa
tähti ijäti.
Muita pelkää emme,
emme ihaile:
siten elelemme
kodissamme me.
Meillä asustaapi
rakkaus, rauhakin:
niiden siivet saapi
aika armahin.
Käyköön himon mahti
meille urkkiva,
tyytyväisyys vahti
meill' on ovella.
Ystävyys saa juosta
meille iloinen.
Turhuus käyköön tuosta
aina ohitsen.
Teroittakoon nuoli
moitteen, murheenkin;
niistä vain ei huoli
vaimo Vilhelmin.
Hänen runkoansa
kukkain verhoaa:
mun vain Vilhon kanssa
myrskyt kukistaa.
Esikoinen.
Onnea maista rakastajan onneen
verrata voiko, kun häll', odotukseen
raueta ollen, esiripun takaa
morsian saapuu?
Voi: ilo hälle suurempikin syntyy
tuskasta kuolon, kun hän, esikoista
pitäen, luota pelastetun äidin
taivaasen katsoo.
Ristimispäivä.
Kuin kaunis päivä! Varhain aamusella
niin autuaana hiivin varpaillain:
sua ynnä lasta tahdoin katsahdella,
kuin lepäätte, te armaat, hyvin vain.
Kädessä lamppu katsoin teitä kauan:
jo päivä paistoi idän taivaalla.
Kultainen loiste valas mulle vauvan,
kun akkunasta nostin verhoa.
Sä heräsit ja pienon taivaisessa
valossa näit sen enteenä, mi nyt
on tapahtuva. Olit hartaudessa
mua näkemättä; en sua häirinnyt.
Kun näit mun sitte kirkkain kyynelsilmin,
ei sanaa tarvittu. Myös nytkään en
tarvitse näitä tunteit' antaa ilmiin
sanoilla: riemu meill' on yhteinen.
Syy riemun on, kun poistui vaarat, vaivat,
laps kanssas pelastui, -- Tän vierahan
tuloksi sydän, maja, kaikki saivat
kuin uuden puvun jaloon juhlahan.
Se jalo on: tien Sanan kautta löytää
myös taivas tässä sydämemme luo;
tää kirkoks muuttuu, alttariksi pöytä:
on taivaan rauha päällä lähteen tuon.
Hän, joka sallii lasten luokseen tulla,
nimeltään nimittää ja ottaa tän...
Nyt, äiti, jumalainen laps on sulla,
nyt syliis suljet taivaan perijän.
Jumalan lasta kätesi nyt halaa.
Maria olet, Jooseppi mä kai.
Oi, minkä loiston sielu silmiis valaa!
Sun kirkastetuks äidinriemu sai.
Suo mulle kätes, joka onnen aina
tuo mulle, surussani lohduttaa;
sen sydäntäni vastaan tahdon painaa,
povellas lemmitty kun levon saa.
Vaan puna tuo, mi poskillasi palaa
kovemmin yllä, mitähän on tuo?
Vain riemun ruusujako? Älä salaa!
Sisäinen vaiva kai ne poskiis tuo?
Kauhistut, vaalistut -- ah, vaimon, vastaa!
Hän rukoilee, vaikk' on suu liikkeetön,
taivaasen katse kohoaa. Ah, lasta
myös katso... Luoja! -- kylmä: hengetön!
Hautauspäivä.
Mikä meille juhla suurenmoinen
aavistavin puuhin saapunee?
Akkunoiss' on verho lumenmoinen:
suruko noin päivää piileilee?
Vaiko riemuita nyt tässä suodaan?
Kukat, lamppuin loisto tiennee sen.
Häät on: katso, vihkituoli tuodaan...
Ei, ne tuo jo morsiusvuotehen.
Nuodeneidot hellin mielin kantaa --
kyynel heill' on silmäinsopissaan --
riisuttua nuorta morsianta;
hiljaa vuoteellen hän lasketaan.
Koristuksittakin puolellensa
silmät, sydämet hän houkuttaa.
Hän jo nukkuu, eikä sulhasensa
tuosta keltään viittausta saa.
Minäkö saan sulho olla hällä,
kun -- kas! -- vihkisormuksenkin sain?
Jumala! min näen? Samat tällä
sormuksell' on nimet molempain...
Enkelin, min löysin alla taivaan,
sormeen kerran riemuin panin sen.
Onneni mä luulin vahvaks aivan:
unena se haihtui häviten.
Uneksinko taas? Tuo vuoteellansa
on mun kadotettu armaani.
Ah, jo itkin hänen kuoloansa --
muodossaan hän tuossa nukkuupi!
Iloni, kun kaunoisen sain armaan,
suruni, kun hänet menetin,
uniko vain oli? Nytkö varman
tarkoituksen vasta saavutin?
Niin, mä näen: häämme tässä tullee.
Niin, jo juhlakellot kuulla voin.
Herää, armas! Kätes anna mulle,
miten lupasit, mun morsioin!
Herää! Kuule! Seuraa saapuu kyllä;
onnemme se tahtoo todistaa.
Mitä! Joukko surupuku yllä
saapuu häihin? -- Tiedän, tiedän! Haa!
Vaivatun, oi, kärsikäätte harhaa! --
Pitäkää kans auki, jotta saan
vielä nähdä ystäväni parhaan
hymyilevän puhtaudessaan.
Sielunsa -- mi katsehesta koitti,
minne hyvänsä hän katseen loi,
ja mi tietämättään mielet voitti --
ei mua vastaa, ei mua nähdä voi.
Paenneesta varjo vain on vielä
jäljellä -- pois sekin raastetaan!
Vaan se siemen, min saa maa, se siellä
kukkaan puhkeeva on uudestaan.
Tämä jäännös mykkä, jähmettyvä
nousee taas ja on taas armahain.
Siinä toivossa vain on mun hyvä
elää, kuollakin, oi, Jumalain!
Äidittömät.
_Nuorin_.
Äiti nukkuu.
_Nuorimman läheisin_.
Älä noin nyt pauhaa:
sairaan äidin täytyy saada rauhaa.
_Nuorin_.
Nukkuuhan se äiti nyt niin kauan,
koko päiväksi hän jätti vauvan.
_Vanhin_.
Ainiaks hän jätti pienensä:
maahan kannetaan hän.
_Vanhimman läheisin_.
Ei, hän tähti,
taivaassa nyt on ja silmätä
tahtoo meitä sieltä, minne lähti.
_Nuorimman läheisin_.
Ken nyt äidiks saa?
_Vanhimman läheisin_.
Mä tiedänkin:
isä.
_Vanhin_.
Kuinka hän voi olla äiti?
_Vanhimman läheisin_.
Kyllä voi, sen eilen huomasin.
Hän voi meistä pitää niinkuin äiti.
_Vanhin_.
Eikö niin hän tehnyt ennenkin?
_Vanhimman läheisin_.
Vaan hän vietti ajan kirjain kanssa;
luoksemme hän saapui harvemmin.
Nyt hän luonamme on ainiansa,
meitä katsoo, pitää polvellaan
niinkuin äiti; kyyneleitä syytää
hältä silmistä, kun muistamaan
meitä äidin opetusta pyytää...
Kuinka äidin lause kuuluikaan?
_Vanhin_.
Aina säilytän sen muistossani:
"enää ei mua nähdä, armahani;
mutta sydämehenne mä jään.
Kuullessanne äänen, joka manaa
povessanne pahan hylkäämään,
ajatelkaa: Se on äidin sana".
Äiti kehdon ääressä.
Laa, laa!
Laulaa äiti, laps kuulla saa.
Laa, laa!
Kukan kuvuss' on helminen,
äidin helmassa lapsonen,
Västäräkki rukka,
älä koske kukkaa!
Hiljaa, kissa! Koira, soh!
Äidin kulta nukkuu jo.
Laa, laa!
Lapsi äidiltä suukon saa.
Laa, laa!
Kupu kukkasen sulkeutuu:
silmät kiinni sun on ja suu.
Narri: taas ne avaa!
Kiltti naurain havaa.
Pientä kehtoon haluttaa:
äiti häntä katsastaa.
Laa, laa!
Laulaa äiti, laps kuulla saa.
Laa, laa!
Lintu turvassa pesäss' on,
lapsi kehdossa murheeton;
ei sen mieleen sovi
paavi, herrain hovi.
Äidin laulelessa sen
aika kuluu hiljallen.
Laa, laa!
Hiljaa! Lapsi nyt nukahtaa,
Laa, laa!
Mikä sielussas uinailee?
Himot, toivo, mi pettynee!
joko siellä piilee
koi, mi vihdoin viilee
kukkaas, tahraa hedelmäs,
murehduttaa äitiäs?
Laa, laa!
Vait on äiti, laps uinahtaa,
Laa, laa!
Kenkään ei sua turmiohon
saa nyt: äitisi läsnäs on.
Kohta lintu liitää,
kauas multa kiitää,
minne mahtaa lentääkään,
missä löytää määrän pään?
Laa, laa!
Suukon lapsi, kun herää, saa.
Laa, laa!
Murheetonna se maata voi,
äidin silmä kun vartijoi.
Jos sä sitä milloin
kaipaat, katso silloin,
uskoen ja toivoen
isän silmään taivaasen!
Äidin hoito.
Nyt nuku vaan!
Sammutan lampun sulta.
Sun lukemaan
herätän, poika kulta!
Käyt kohta onnen haentaan:
pakohon saa se kuin nuoli.
En luonas silloin istukkaan:
luonas on harmi ja huoli.
Unt' ihanaa!
Viel aika toinen tullee:
pois rauha saa,
mi arvoton nyt sulle.
Saat uneen painaa sulompaan
vaivasta pääsi -- jo harmaan --,
jos paheita käyt voittamaan,
hyödyksi seutusi armaan.
Äiti parka.
Nuku, armas poika, vaan!
Kärpäsest' ei haittaa sulla,
eikä mikään rottakaan
permannolle saa nyt tulla.
Nuku! Äiti valvoopi
lapsen luona; kyynel vuotaa,
kun on poissa isäsi
puolison ja lapsen luota.
Isä meidät ainiaan
itkemähän yksin jättää.
Turvatkaamme jumalaan:
ollos, kiltti, itkemättä!
Vaikka nälkään kuolisin,
en vain sua saata jättää.
Kuule, kuinka laulankin:
ollos, kiltti, itkemättä!
Äiti laulaa lapselleen;
miks siis lapsi valittaapi?
Äiti kerii keralleen,
sulle vaatteet valmistaapi.
Jos et rauhaa annakkaan,
niin en työtä tehdä saata.
Mitä sitte nautitaan?
Missä, raukat, saamme maata?
Nuku, armas! Suloiset,
kauniit nä'e unikuvat!
Unissas jos hymyilet,
murheet multa karkoittuvat.
Nuku, armas poika, vaan!
Kärpäsest' ei haittaa sulla,
eikä mikään rottakaan
permannolle saa nyt tulla.
Emma äidilleen.
Äiti, kuinka hennotkaan
käydä Emman luota?
Emma istuu nurkassaan,
silmä vettä vuotaa.
Nukkensa on Naimalla,
amman kanssa Hulta:
Emman ilo ainoa
on vain äiti kulta.
Äiti, mennös kuitenkin
kylähänkin kerran.
Rauhaa antaa sullekin
tulee jonkun verran.
Älä sure, vaikka on
Emma itkeväisnä.
Suukko suo, niin Emma on
hiljaa, tyytyväisnä.
Hetken hän viel' itkien
akkunassa hohtaa,
sitten laulaa Naimallen:
"äiti tulee kohta".
Vihdoin riemuin leikimme
koko siskokunta,
kunnes riviin nukumme,
nähden äidist' unta.
Vaan kun päivä auki luo
meiltä silmäluomen,
menemme me äidin luo,
lausuin: "Nyt on huomen".
Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.
Hän nukkuu vielä -- hellin hymyilee,
vain enkeleistä uneksiipi,
ja posket hehkuilee
myös hänen varpusensa nokan peittää siipi.
Siis vielä nukkuvat
he molemmat
viattomat
ja pienot. Nukkukaatte!
Mun puolestani kyllä rauhan saatte.
Melida istui hiljallen.
Kointähti kukat akkunalla valas,
kun alkoi liikutella varpunen:
häkissä keveästi hyppien,
nyt alas, ylös nyt ja nyt taas alas,
se aamulaulun näin jo riemuin viserteli.
Tuon kuuli pienoinen ja vavahteli.
Ja kun
jo puoliunessaan hän hellän suutelun
sai äidiltä, hän nous niin sievään istumaan,
hymyillen äitiään ruveten halaamaan
ja katsoi häntä silmiin,
joist' astui taivas, tuo uneksimansa, ilmiin.
Jo aamukävelyllä huokeasti
he pensaskujaa käy ja kulkee kummull' asti.
Nyt seisoo siellä äiti poikineen:
ihanin näky täällä
maan katoovaisen päällä.
Niin, hamaan taivaasen he mielineen
kohosi kauneuden,
viattomuuden, rakkauden
siivillä alhaisesta majastaan, ja näin
taivasta silmäillen he, seisten käsikkäin,
näkyä sitä katsoivat,
kun päivää vastaan viel' yön haamut sotivat.
Senkaltaiseksi myös runooja kuvailee
kaks enkeliä, jotka vartoilee
hartaasti maailmaa,
min Luojan käsky tyhjyydestä muodostaa.
Vaan virta idästä jo kuohuu purppurainen.
Se lainehtien kultavaahdossaan,
käy pilvisaarten väliin virtaamaan.
Ihmeestä poika mykkänä on vainen
ja katsoo äitiään, ja myötätuntoisesti
hän kyyneleitä vuodattaa,
samassa hymyillen, kun saa
pään äidin syliin painaa turvaisesti.
Nyt äiti leikkii hellin hänen hiuksillansa
ja lausuu: "Poikani, kas, Herra armostansa
taas siunatun ja kauniin päivän suo
ja taivaan ovet auki luo,
valossa suloisessa hymyillen
lapsilleen alas kaikillen,
myös sulle, poikani! Suo rintas huokauksenki
kohota kuni linnun laulu, kukan henki".
Näin ainiaan
samainen luonto, vaan ain' uusi suloiltaan,
liikutti heidän sydäntänsä.
Maa, vesi, ilma oli heidän mielestänsä
vain harso läpinäkyväinen,
taivaisen hyvän peittäväinen.
Ja äiti, kuu vei pojan katsehen
maan ympäri ja taivaan, huomauttaen
lehdessä pienessäkin taiteen, aatoksen
myös olevan, hän tuli riemuisaksi,
nähdessään nautitseman ihanaisuuden
pojankin sielun muodostavan ihanaksi.
Eräissä kultahäissä.
Tää jalo juhla, mistä saa
kultaisen nimen tuo?
Kullasta siitäkö, min maa
vain hikiotsin suo,
mi tuottaa vihaa, riitoja,
vie rauhan rinnasta?
On kultaa arvokkaampaakin
kuin tuo, mi koristaa
istuimen itämaisen, min
sai miekat valloittaa.
Mökissä, linnass' sit' on, vaan
ei miekoin saadakkaan.
Et sitä sulje lukon taa,
et laske, punnitse.
Sen rikas ja sen köyhä saa
ja sitä nautitsee.
En orjaks uuvu mammonan,
jos sitä omistan.
Se perhosta ja kukkasta
ihmeesti koristaa;
sit' enin aamurusko ja
aurinko omistaa:
se sillä laskiessahan
kaunistaa ulapan.
Se sairaan tuskat huojentaa
ja lapsen hiljentää.
Se köyhän ihastuksiin saa
ja vangin miellyttää.
Taivaasta tullen, sinne tää
sielumme ylentää.
Pyhimysloiston lailla se,
laskeissa päivyen,
vanhuksen päähän laskeikse
hopeahapsisen.
Juhlalle tälle kulta tuo
nimensä kauniin suo.
Niin kauan harva elää saa.
Vaan muistakaamme tää:
on kultaa vielä kalliimpaa,
ei silmin näkyvää.
Valossa, jonka Sana suo,
uskolla nähdään tuo.
Itkeissäs paarten ääressä
elosi kumppanin,
iloitse: tuolla ylhäällä
saat rakkaas takaisin,
Siell' yhteen teidät taivainen
luo templi kultainen.
Isoäiti.
Suuret maailmalle
pojat, tyttäret
hajoo avaralle,
jäävät pienoiset,
Nyt ne piiriins ottaa
hänet tuolissaan,
tanssin alkaa: totta
on hän riemuissaan.
Tekö enkeliä,
keijuisiako?
Kysyy, helmisiä
silmissänsä jo,
Nyt hän keijuisista
alkaa kertoa,
noista suloisista,
niiden rouvasta:
Kuin hän kylvyst' ehti
ajaa vaunuissa,
jotk' on ruusulehti,
perho valjaissa.
Kuninkaan he kohtaa,
silloin rumpuihin
mettiset lyö kohta,
soi: God save the King.
Tuo on mahtavasti
mantel'tuolillaan:
kultaa kenkään asti
rouvan yllä vaan;
valtakunta kanssa
on mit' onnekkain:
tanssii, soittaa kansa
taukoomatta vain.
Täten pienten kanssa
mummo loruilee,
lapsuusmuistoistansa
itse iloitsee;
selkälautaa vasten
vihdoin painuu pää,
piiriss' uinuu lasten
unta sikeää.
Hiljaa! Hst! -- He kohti
hiipii varpaillaan,
silmää tuskin tohtii
liikahduttaakaan.
Mut hän vielä havaa,
ylös katsahtaa.
Taivas itsens avaa:
enkelejä saa.
"Viestin mulle tuotte
mailman paremman,
minuun katseen luotte,
täältä kulkeissan'".
Nyt hän näkee pienot,
lausuu, painain pään,
siunaukset vienot
eikä järkykkään.
Ukon kehtolaulu.
Makaa hiljaa, harmaapää,
lapsi uudestansa.
Ei sua kylmä pohjan sää
häiri tuulillansa.
Kehto kiikkuu hiljallen.
Nuku lepoon! tyttönen
tuutii laulaissansa.
Vaivas saa sun voihkaamaan;
vaan tää lohduttaapi;
kaikkein äiti povellaan
sunkin nukuttaapi;
sunkin Isä herättää,
ottaa tykönsä -- ah, tää
leinon lohduttaapi.
Elon hetket.
Viattomuus! Sä nauravin nouset suin
ja riemumielin taivasta katselet
ja aamuruskoa. Laps! onnen
tuottavi sulle jo hetken loisto.
Jo aamu koittaa: katsele kiiruhtain,
intoinen nuori! Kaukana viehättää
sua impein leikki laaksosessa
tai jalo temppeli jyrkänteellä.
Onnekas varhain kylvi ja päivällä
hedelmän nauttii miehenä kylvöstään:
vaan tyhmä raukka paastoo aina,
porttia Onnelan kolkutellen.
Vaikea, synkkä tie yli kankaan on
pois kotiin: peikot, ryövärit huolettaa
vanhuksen raukeata silmää,
kunnes sen umpehen saa yö pitkä.
Istuos kynnykselläsi, riemuiten,
kun päivä laskee. Taivas jos pilvistyy,
kas, tähti tuikkaa pilven alta,
porttis kun aukaset matkaajalle.
Murtaos kulkijalle sun leipäs myös
ja sitten lamppus sammuta, nukkuen,
siks kunnes aamu ilman iltaa
sun iki nuorena nousta sallii!
Joulukolehti köyhille lapsille.
Apuas nuot köyhät pienet
vartoo; auta, ken vain lienet:
Palkita sua ei voi nuot;
taivaassa saat palkan vasta
joka vesipisarasta,
jonka pienimmille suot.
Heillä on niin niukka leipä.
Kylmä vaivaa: puita eipä,
mistä tulta tekisi.
Olkoon ropo varakasten
noiden köyhäin, kurjain lasten
lohdun evankeliumi.
Jouluna ol' ilman majaa
seimessä vain Vapahtaja,
köyhä, heikko, turvaton.
Vaan yön pimeässä jalo
loisti taivaan jouluvalo,
kirkkaudesta verraton.
Hädän majaan anna tulla
toivon valo: avain sulla
epätoivon kahleen on.
Näin et tunnon rauhaa tuhlaa,
oikein vietät joulujuhlaa.
Muutoin on se arvoton.
Kierto (Convolvulus).
Sä ihmiselon kuva olet mulle,
kun illoin, aamuin sua tervehdin,
kehoitus kiitokseen, kun mullekin
on Luoja suonut samaa, mitä sulle.
Saat kukkia sä aina aamusin;
ne illoin kuihtuvat, ah! ennenkin,
loistaissaan päivää vastaan purppurassa,
ne vaaleten jo ovat muuttumassa.
Valittaisinko peilissäsi, että
iloni, eilen uusi, tänään on
jo kuihtunut kuin kukkas eloton?
En; vaikka mun myös odotus se pettää,
ett' umpus aukee aina aamusin,
niin nukun siihen toivoon iltasin,
ett' uusi päivä riemua taas suopi,
vaikk' omat surut, vaivatkin se tuopi.
Sun varttas sauvas tukeepi ja kantaa,
se siihen tarttuin kiertyy, kasvaakin.
Ah, jos mä tomusta niin nousisin,
tarttuisin tukeen, minkä usko antaa!
Ah, sieluni jos laillas saada vois,
ennenkuin täältä hivun, kuihdun pois,
taivaasta säteilevän elon jalon,
kuin värin kukilles suo säteet valon!
Laakson lilja.
Sä laakson lilja, oletkos
vaan maasta noussut elohos?
Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi,
jos ei myös taivas pilvistään
sun juurtas kastais vedellään
ja sulle päivän paisteen soisi,
jok' umpinaisen silmukan
avaapi täyteen kukkahan.
Niin, sielu, elos oikea
on armolahja taivaasta.
Valkovuokko.
Kas, kuin valkeavuokko on sievä mut kuihtuva sangen!
Tuskia sä murrat sen, kun se jo kuolevi pois.
Sievä ja hellä sen laill' olet, tyttönen; siis varo ett'et
lailla sen kuihtuis myös pettäjän suutelohon.
Sinivuokko.
Min leivo pilvist' ennustaa,
sen ensin tahdot todistaa
-- sä kevään esikoinen -- mailla.
Vaan, kaiken meille kauniin lailla,
taivaasen viittaat sinäkin
sun silmis taivaansinisin.
Mimosa ja reseda.
Terävä Sohvi, runoniekka seuranaan,
läks kasvihuonehesen katsomaan.
Kummankin Intian kun siellä lukuisia
hän kasveja nyt katsastaa,
ihmeisiä tai ihania,
koskettaa kätönen keveä mimosaa.
Kas, yrtti nyökkää kaunoisesti,
se hellät tunteet näin ilmaisee -- valheisesti.
"Kas," lausui runoniekka, "kuva kainouden!"
"Niin," vastas Sohvi, ilkkuisesti hymyten,
"kaunoisen kainouden! Ken tuot'ei tunnustaisi
arvoiseks ihailun, min saa ja -- halajaisi?"
Samassa tuntevat he lemun suloisan
tuhannet suloiset muut lemut voittavan.
Noin mikä hajahtaa? Ei korea tuo tuolla,
ei tuokaan pöyhkeä, ei etummainenkaan.
Ja Sohvi, runoniekan kanssa kulkeissaan,
seisahtui ihmeissään vihdoinkin syrjäpuolla:
heit' ihastuttava, kas, reseda on vaan;
se lemun levitti niin kauas, kuin vaan voi,
ja muiden lemutun sen sekoittua soi.
Noh! huusi Sohvi, tosiaan,
kas, toinen kainouden kuva!
Katseensa laski runoniekka vaijentuva.
Sirkkuseni.
Mun majassani seuranain --
se majani on pieni vain
ja halpa mutta mielestäni
on armas siellä ollakseni --
on siellä mulla sirkkuni;
se mulle rahaa rakkaampi.
On sillä kieli pienon pieno
ja lauluääni hienon hieno.
Niin soma, sievä näkö sen,
liikunto nopsa, kevyinen.
Se peilinpuhdas kauttaaltansa,
vaikk'ei se muuta pukuansa.
Se elääpi vain minullen:
iloitsee, kun mä iloitsen;
kun suutun, on se nurrullansa,
valittain sirkutuksellansa.
Kun mainitsen sen nimen vaan,
se syliin kiitää suorastaan
ja leipää nokkii huuliltani
ja laulain kiittää vaivastani.
Kun kanteleeni helkkyilee,
pää kallellaan se kuuntelee
ja katsoo, kun se heliseepi,
ja laulaa ja taas kuunteleepi.
Jos vain mä vien sen peilin luo,
ai, ääntää rakastuen tuo,
suudellen lasiin -- raukkaa sua!
Miks sallin noin sun kiusaantua?
On mulla pieni kukkasmaa,
myös sinne sirkku mennä saa,
vaan muistaa kyllä sisään tulla --
jos moinen vaimo olis mulla!
Tunturin satakieli.
(Sylvia Svecica.)
Kulkija korvessa, missä
usvat yölliset ruskottuvat
aamuin koin sätehissä,
hohtohon illan mit sekauvat!
Miks seisahdat kuuntelemaan?
On kaikki hiljaa, lehti ei liikahdakkaan.
Äsken laulajan,
koivussa istuvan,
kuului tok' alkava soitto.
Tuota, kas! vartoo innoissansa
luonto nyt vain kokonansa.
Alkavi auringon kultainen koitto,
alkaa laulelokin.
Kuin pilvihin
tuulen nostama liekkinen lentää
hehkusta alttarin
siipysin punasta leimuavin,
laulukin tuo niin ilmahan entää
puhtahasen,
siintävän kirkkahasen,
pilvettömäänkin aivan,
valon valtoihin taivaan.
Tuo kaunis lahja onkin taivainen
ja henkikin, mi täyttää sen.
Sitä jo silmiin selittävät
kaulan höyhenet taivaansinertävät.
Vaan voimaa Pohjolamme valon
laulettuansa, katsoin taivaasen,
se kääntää katsehen
ja korvan maahan, alas saloon.
Rakasta varjossa siellä on varmaan.
Mitä ääniä siellä on,
kuin huokauksia morsion,
mi juur' unissansa on nähnyt armaan?
Nytpä -- kas! --- laulajan sen
rintakin, paisuen,
laulusta aivan on ihastumassa:
se on kokonaan
sulosointuja vaan;
lempijän tulta on laulelijassa.
Loistoa kas sen katseiden!
Ja kun se ruorin, pilviin, maahan kääntäen,
levittää myöskin sen
kuin päivänvarjostimen,
niin sen koko keveä, hieno
ruumis kaunis ja pieno
kieppuelee kuin tanssissa.
Ei yksin kurkusta vaan rinnasta,
sen mukahan kuin lyö rinta,
käy säveltä vaihtelevinta;
nyt niinkuin kosken vaahtoavaisen
kohina;
nyt niinkuni puron kuiskaavaisen
sohina
mättäillä, niittymailla;
nyt huimasti telmiten;
nyt hellästi lemmiten;
nyt valittain taas helläin kyyhkyin lailla. --
Mut miks se tuimasti kiljahtaa,
laulun äkkiä lopettaa?
Mikä hiis noin männyssä räpistelee,
kyntensä oksaan kiinnittää?
Mik' on se peikko sarvipää,
min silmät häijysti noin mulkoelee?
Säikkyvä puoliso, piile sä lehtiin!
Laulaja -- kas!
miehen lailla on koht' apunas,
nuolena luokses ehtii,
kiitäen saa kokohon
pikku lintuja joukkion.
Huuhkaja, niitä peljättääkseen,
julmaa päätänsä kääntelee.
Vaan pilkatakseen ja yllyttääkseen
nuo kuitenkin lähentelee.
Silmiä kyllä se väänteleepi;
vaan päivä niitä jo häikäseepi.
Poistuu ystävä pimeyden
rotkoon öisehen, raakuen.
Nyt kerrassaan,
kas laulamaan
kaikk' yhtyvät,
visertävät
iltahan asti,
ja niin ihanasti
kaikuvi metsä ja mäki,
kun soittaa sirkut ja kukkuu käki.
Vaiti on nyt vainen
tuo, min laulu ihanainen
vihkii yksin kerrassaan
yön, mi on nyt päivää vaan.
Jos Luojan luo ken maasta kohoaapi,
hän laulaa laulun kuolemattoman,
illallaan nähdessään kuin sarastaapi
jo laskematon päivä taivahan.
Juokse, porosein!
Juokse, porosein,
poikki vuoret, maat!
Seistä, syödä saat
majall' impysein.
Siellä verraton
sammal'-aarre on.
Päiv' on lyhyinen
mutta pitkä tie.
Laulaissain nyt vie
matka joutuen!
Tääll' on sudet vaan
usvamajoissaan.
Jos mä lentäisin
niinkuin kotka tuo
kultapilven luo,
ehkä näkisin
silmät lemmityn,
huulten hymyilyn.
Kiinni kokonaan
sait mun pyydyksiin
-- villiporo niin
kesyyn kiedotaan!
Vedät totta kuin
koski innostuin.
Sinut nähtyäin
suurest' ikävöin;
aina päivin, Öin
mietin mielessäin:
on se onni vaan,
jos sun omaks saan!
Vaikka kätkeisit
laakson kiven taa,
taikka porolla
metsään rientäisit:
kivet, hongat vois
tieltäin käydä pois.
Juokse, porosein,
poikki vuoret, maat!
Seistä, syödä saat
majall' impysein.
Siellä verraton
sammal'-aarre on.
Araapialainen.
"Kas orhi!" hän lauleli, ratsastain
erämaan läpi vain;
"se mun reimasti vie kuten tanssiellen.
Minut tuntien kyllä
se kiitävi, minua vain totellen.
Sen korvat on siipinä yllä.
Kuin gaselli kulkevi vaan
se niin nopeaan.
Hyvä kalpani, kiiltävä pyssyni on.
Kas, auringon
paisteessa kuin välkkyvi hopeavyö! --
Rakas tyttö mun milloin
alla palmujen kaivolla näkevi, lyö
sydän hällä kuin kyyhkysen silloin,
kun haukka on pesässä sen,
sitä ahdistaen.
Hän, tyttöni, hiipivi hiljallen,
alas kaivollen.
Isä äänensä huutakohon ihan vaan
sorruksihin asti!
Mä sieppaan tyttöni pois satulaan.
Ori tuulena vie nopeasti.
Meit' tähtöset katselevat,
onnittelevat".