Elän useita viikkoja samassa rauhallisessa mielentilassa. Elämääni on
tullut uusi ylläpitäjä, jotenkin todennäköinen toivo. Uskon yhä enemmän
mahdolliseksi kirjeeni vaikutuksen. Ne päivät, jolloin en vielä voi
vastausta odottaa, ovat miltei onnelliset. Minä tiedän, että nyt se
siellä menee, että se on oleva lopullinen käännekohta, viimeinen koetus
ja että sitten en voi enää mitään. Ja minä vaivun sen johdosta
fatalistin tyyneen rauhaan.
Työni, johon olen päässyt toden teolla käsiksi, sujuu kuin koneen
käynti, ja minä vietän melkein kaiken aikani kansalliskirjastossa.
Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva
valo, aina tasainen ja suloinen lämmin, nuo totisennäköiset
tiedemiehet, mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja
harmaantuneet hiukset--ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen
tyyneyttä, eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan. Kävihän miten
kävikään, ajattelen minä, minun täytyy tyytyä. Elämäni kai tulee
olemaan tasaista taivaltamista, tosin ilman erityistä iloa, mutta
samalla ehkä myöskin ilman kalvavaa ikävyyttä. Ja minusta näyttää, että
olen laskeutunut elämäni mäkisiltä mailta sen alangoille.
Se on kuitenkin tuo vielä kokonaan sammumaton toivo ja odotus, joka
oikeastaan on luonut minuun tämän rauhan. Sillä kuta pitemmältä kuluu
aikaa siitä, kun lähetin kirjeen, sitä levottomammaksi ja
hermostuneemmaksi minä tulen. Kun on mennyt kaksi viikkoa eikä
vieläkään vastausta kuulu, ovat päiväni pilalla. Usein laiminlyön mennä
kirjastoon enkä voi poistua asunnostani, ennenkuin kirjeenkantaja on
tehnyt kierroksensa noin kello kolmen tienoissa. Ja jos joskus
menenkin, niin voin yht'äkkiä jättää kaikki ja palata tuulessa,
sateessa ja liassa kesken kiireen asuntooni.
Tullessani seisoo ovenvartia tavallisesti huoneensa edustalla ja
katselee aikansa kuluksi liikettä kadulla. Jo kaukaa koetan hänen
kasvoistaan lukea, onko hänellä minulle mitään. Jos olisi, hän
peräytyisi kammioonsa minut nähtyään. Mutta ehkä hän ei muista, ja ehkä
hänellä kuitenkin on. Tervehdin häntä mitä ystävällisimmällä äänellä.
Hän vastaa yhtä ystävällisesti, väistyy kohteliaasti, ja minä sujahdan
hänen sivuitsensa. Mutta hän ei tule jälessäni. Pyyhin jalkojani
kauemmin kuin olisi tarpeellista. Nousen kaksi kolme rappua. En voi
jatkaa. Minun täytyy saada varmuus. Ilman sitä en voi toimittaa mitään
huoneessani. Koko päivä on menevä pilalle. Minun täytyy häneltä kysyä.
--Rien, monsieur, rien! [Ei mitään, hyvä herra, ei mitään!]
Joka päivä sama vastaus, ja sama sydäntä repivä sorahdus hänen
ärrässsään, josta hän ei aavistakaan, kuinka kipeästi se koskee. Hän on
hyväntahtoinen vanha nainen, aina ystävällinen ja aina kohtelias. Mutta
kuitenkin minä välistä epäilen häntä joistain salaisista vehkeistä.
Kuka tietää, eikö hän ehkä ole kirjettäni tahallaan piilottanut. Ehkä
hän vähäksyy saamiaan juomarahoja eikä anna. Ja sopivassa tilaisuudessa
pistän minä viisi frangia hänen kouraansa.
Mutta kirjettä ei kuulu. Aina vain sama vastaus:
--Rien, monsieur, rien!
Eräänä päivänä tulen aamiaista syömästä. Olen lakannut odottamasta enkä
välitä enää kysyä sen enempää. Olen jo nousemassa rappuja, kun
ovenvartia yht'äkkiä huutaa jälkeeni:
--Voilá une lettre pour monsieur! [Täällä on kirje herralle!]
Se on Annalta! säpsähdän minä nähdessäni päällekirjoituksen. Voisiko se
olla mahdollista? Mitä se merkitsee? Ja se ajatus kiidättää minut
kiertoportaita myöten muutamassa harppauksessa ylös kuudenteen
kerrokseen. Olen menehtymäisilläni hengästyksestä enkä tahdo saada
pyörtymykseltä avainta reikään. Kun vihdoinkin saan auki kirjeen
kuoren, jonka mukana repeää osa itse kirjeestäkin, näen, että se on
veljeltä. Ja kuorta tarkemmin tutkittuani onkin osoite äidin käsialaa.
En tahdo päästä ryhtyneeksi lukemaan kirjettä. Minä puoleksi toivon,
ettei se olisi ollenkaan tullut. Sillä minä pelkään, että se on
kokonaan suistava minut rauhalliselta radaltani. Häilyvä odotustila on
sittenkin parempi kuin kokonaan kaatunut toivo. Nyt, kun kerran olen
saanut kirjeen, voisin lykätä sen lukemisen huomiseksi, toistaiseksi.
Mitenkä on siihen tullut tuohon kuorelle äidin päällekirjoitus? Vaan se
on kai selitettävä siten, että veli tapansa mukaan on laiminlyönyt
lähettää kirjeensä illalla. Hän herää aamulla, mutta ei viitsi nousta
ja äiti toimittaa kirjeen postiin. Sillä lailla lienee siihen tullut
hänen käsialansa, joka on jotenkin yhdenlainen kuin hänen tyttärensä.
Mutta täytyyhän minun vihdoinkin se lukea. Ja ehkei siinä ole mitään
koko asiasta.
Veli kirjoittaa toivovansa, etten pane pahakseni, että hän on näyttänyt
kirjeen äidille ja Annalle. Äidin oli ollut minua kovasti sääli. Anna
oli luettuaan antanut sen takaisin sanaa virkkamatta, eikä siitä oltu
hänen kanssaan mitään keskusteltu. »Varmaankin haluttaisi sinua tietää,
minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt ja mielelläni sinulle siitä
kertoisin, jos itse tietäisin jotain. Luulen kuitenkin, ettet ole
mitään kadottanut, joshan et voittanutkaan.----Muuten ne nuo naiset
yleensä ovat sellaisia, ettei heidän mieltään milloinkaan oikein tiedä.
Ja sanoakseni sinulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, niin on
Annalla ihailijansa. Tietysti ylioppilas, nuori nokka. On tutustuttu
Suomalaisella Seuralla, saatettu kotiin teatterista, harjoitettu ja
tanssittu yhdessä pukutansseja ja saatu serenadeja kuutamoisina
pakkasöinä. Tietysti ollaan siitä mielissään. Hänen 'tunteistaan' en
tosin tiedä, kuinka syviä ne mahdollisesti lienevät. Siitä voi tulla
kihlaus, mutta yhtä luultavaa on, ettei tule mitään.»
»Ehkä en oikein osaa asettua kannallesi, mutta näin meidän kesken
puhuen kummastuttaa minua hiukan, että otat rakkautesi häneen niin
kovin totisesti ja niin sanoakseni raskaasti. Tunteesi yleensä
semmoisinaan kyllä käsitän. Ne ovat sitä yleistä kaipausta ja ikävää,
jota meidän iällämme on niin vaikea, melkein mahdoton kantaa. Se ajaa
meitä hakemaan hellyyttä ja kiintymistä ainoana elämisen
mahdollisuutena. Ja kuta kiivaammin tuntee ajan luistavan jalkainsa
alta, sitä kiihkeämmäksi tulee halu hypätä pois jollekin kiinteälle
kivelle. Mutta vaikka Anna nyt kyllä on hyvä tyttö, ehkä parhaimpiakin
mitä nykyään tunnen, niin ei hän nyt kuitenkaan ole ainoa maailmassa.
En usko ollenkaan, että hukka sinut perii, vaikk'et häntä saisikaan.
Sinä sanot, että tällainen vanhanpojan rakkaus on ensimmäisen rakkauden
kaltainen. Mutta yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että kummankin
kuvittelee samalla myöskin viimeiseksi. Ne eivät sitä sentään ole
kumpikaan. Jonain päivänä kohtaat toisen yhtä mukavan ja ehkä vielä
mukavammankin. Meidän kehityskannallamme olevien miesten täytyy aina
tinkiä vaatimuksistamme, ja kun sen teemme, niin on meille kyllä vielä
naisia jälellä maailmassa.»
»Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani
perheellisen onnen talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo
muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär
Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka,
vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy
jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja
on tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän
palmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja
tanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti
hienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt
laudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä
tulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht'äkkiä on tullut
erinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja
minä säestän. Minä saatan häntä kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo
yksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä
kertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä,
mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta
mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia,
joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää.
Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin
kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan
(tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten
rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa
minua ympäröi mukavuus ja hellyys.»
»Muuten olen varma, ettei hänellä tule olemaan mitään valittamista.
Minä olen oleva hyvä isä hänen lapsilleen, joita kaipaan, ja uskollinen
aviomies hänelle itselleen. Se ei olekaan vaikeaa. Minä niinkuin
sinäkin olen soittanut läpi kaikki tunne-elämän monimutkaiset melodiat
ja luulen, että nyt tyydyn siihen yksinkertaiseen säveleen, jonka
ynisyttämistä loppuelämäni tulee olemaan--'kotoisen lieden ääressä'.
Minä kaipaan rauhaa, häiritsemätöntä ja hermoja viihdyttävää.--
Oblomoff! sanot sinä. Niin juuri, tavallaan Oblomoff. Siihen suuntaan
minä olen kehittynyt.»
»Ja koettaisit sinäkin kehittyä samaan suuntaan. Heittäisit hiiteen nuo
huolesi. Ei maksa vaivaa kulkea kaikkea ikäänsä kuutamohaaveilijana. Ei
varsinkaan Pariisissa, pienen suomalaisen kaunottaren takia. Sinun
sijassasi minä menisin virran mukana, kun kerran olen rannalla. Irroita
purtesi, laske koskia, kun niitä on! Kun et ihan pahasti pidä perää, ja
siitähän ei enää meidän iällämme ole suurta pelkoa, niin suilut
hiljalleen elämäsi suvantoon. Minä olen siellä jo odottamassa, ja
kokastan venheesi järkevien naimisten rantateloille. Jos ei Anna huoli
sinusta, joka sekään ei ole sanottu, niin sitä pahempi hänelle. Minä
koetan ainakin tehdä parastani ja samaa mieltä näyttää olevan äitikin.
Ehkä siinä suhteessa kaikki järjestyy hyvin, mutta jos ei järjestyisi,
niin voit olla vakuutettu, että tulevan eukkoni kanssa--joka muuten
lähettää sinulle terveisensä--haemme ja löydämme sinulle jonkun
uskollisen ja hyvän pappilanmamsselin, joka ei ole rikkiviisas eikä
'etevä', mutta luonnollisella ymmärryksellä varustettu.»
Kirje vaikuttaa minuun hyvästi. Ei siihen nähden, että olisin
hyväksynyt ystäväni teoriat ja hänen katsantotapansa avioliitosta.
Mutta kirje jättää minut riippumaan vielä yhdestä toivon säikeestä,
vaikkakin hienosta. Olen tyytyväinen, kun ei sentään kaikki vielä ole
lopullisesti ratkaistu. Antaudun uudella innolla työhöni. Elän
erakkoelämätä, ja kokonaan kajahtaa korvieni ohitse ystäväni kehoitus
heittäytyä elämään. Nyt, jos koskaan, tahdon olla ihanteilleni
uskollinen, käydä periaatteitani toteuttamaan.