On jouluaattoilta. Kello on viiden vaiheilla. Paksu harmaa pilvimöhkäle
on kohonnut pois lännen ja pohjoisen puolelta ja jättänyt näköpiiriin
kirkkaan, yhä laajenevan juovan puhdasta taivasta, joka näyttää aikovan
kokonaan selvitä poutaan. Ilta-aurinko pääsee näkyviin ja paistaa,
tullen yli koko Pariisin, suoraan huoneeseeni. Sen valo on keltainen ja
kylmä ja lasiruutujen kuva vuoteeni yläpuolella seinässä on pettävän
kotoinen. Se muistuttaa Suomea, noita talvisia jouluiltoja siellä
kaukana, kun yliskamarini ikkunasta katselin lumista maisemaa, jossa
kolkon kuusikon taakse laskeutui viluisen näköinen auringon terä.
Kuulen ajatuksissani keveitä tassuttelevia askeleita, oven takana
supatetaan salamyhkäisesti, tartutaan epävarmasti avaimeen, ja sisään
työntäytyy jono veljiä ja sisaria, joista pisin tuskin ulottuu lukkoa
kiinni vääntämään. He ovat tulleet kuluttamaan luonani iltapäivää, joka
hämärän tuloa ja joulukuusen sytyttämistä odottaessa on niin tukalan
pitkä. On kaikki leikit leikittynä, on pusattu uuvuksiin asti
piilosilla ja sokkosilla, ryömitty pöytien ja sänkyjen alukset, ja
kuitenkin on vielä vietettävä monta tuntia, ennenkuin aukeaa ovi
suureen saliin. Ei tiedetä, mitä tehdä, kaikki leikit jäävät sikseen,
ei jakseta enää jatkaa, kädet kupeella riipuksissa huolitaan tätä
yhteistä epätoivoa eikä tule pyyhityksi hikihelmiäkään otsalta ja nenän
päästä.
Mutta sitten muistetaan, että yliskamarissa on vanhin veli, ainoa turva
tässä äärettömän suuressa surussa. Hän osaa huvitella, hän saa ajan
kulumaan, kun vain tahtoo. Hän heittäytyy selälleen sänkyyn, miehissä
sytytetään hänen pitkä piippunsa ja kiivetään mikä millekin puolelle.
Huoneessa vaeltaa sinisiä savupilviä, ja hän kertoo »juttuja», joita
henkeä pidätellen kuunnellaaan. Eikä huomata, kuinka ikkunan kuva
katoaa, kuinka hämy laskeutuu huonekalujen ylle, kuinka ei enää erota,
mitä on pöydällä, mitä nurkassa, missä ovat toisten nenät, suut ja
silmät. Ainoastaan tuon tuostakin lauseiden lomassa rätäjää piipun
koppa ja tuikahtaa sen suusta tupakan hiillos.--»Kerro vielä! Kerro
vielä!--Entäs sitten? mitenkäs sitten kävi?»
Ei muisteta enää joulua, ei kuusta. Ei, ennenkuin kuuluu yht'äkkiä
alikerrasta oven avaus ja sisaren ääni huutaa ylös kumisevaan vinniin:
»Lapset ho-ooi!... Jo saapi tu-u-uulla!» Sänky alkaa kuohua päitä ja
jalkoja, piipun kopasta lentää lattialle tulinen tupakan poro, tuoli
kaadetaan kumoon, ovi jää selko selälleen, ja ennenkuin minä ennätän
sitä sulkemaan, ollaan jo alhaalla rappusissa ja vimmatusti paiskataan
alaovi lukkoon.--Itse minä pukeudun sitten puhtaisiin kauluksiin juhlan
kunniaksi ja laskeudun vähän päästä alas minäkin.
Ne olivat aikoja nekin, kauan sitten olleita ja menneitä. Vanhemmat
ovat kuolleet, sisaret ja veljet sirottuneet maailmalle, ja kuka
asuneekaan nyt entisessä yliskamarissani.
On sentään omituinen jylhä autiuden viehätys tuossa, että nyt on taas
joulu, mutta ei ketään, jonka kanssa sen viettäisin, ei muuta kuin tuo
suunnaton maailmankaupunki miljoonine asukkaineen, joista ei yksikään
minua tunne enkä minä heistä ainoatakaan. Valmistaudun kuitenkin
jonkinlaisella mielihyvällä harhailemaan yksin tänä iltana. Katsellen
ikkunastani ja muistellen milloin mitäkin tapahtumaa entisestä
elämästäni pukeudun minä verkalleen. Paneudun puhtaisiin paitoihin,
vasta kiilloitettuihin kauluksiin ja kalvosimiin, sovitan kravatin
huolellisesti sijoilleen ja otan kotelosta korkean silkkihattuni,
sivellen sen nukkaa samettisella sualla. Hansikkaat käteen ja
hopeapäinen kävelykeppi kouraan.
Ilma on kirkas ja kylmänkö. Laskeudun suoraa päätä suurille
bulevardeille. Tavallista virkeämmin tulvailee nyt väkijoukko kaduilla.
Naisten askeleet ja liikkeet näyttävät entistä notkeammilta, ja miesten
käynti on rivakkaa ja voimakasta. Melu kuuluu kirkkaasti kuin kosken
kuohu seesteisellä säällä, ja ajurien ruoskat läiskähtävät iloisesti,
ikäänkuin leikkiä lyöden. Pienet keveät vaunut ja heidän hevostensa
kipakat kavion iskut takovat katukiviä kuin naulahamarit tehtaassa,
samalla kuin mahdottoman suuret kuormavaunut, niin korkeat kuin
huoneet, ja niiden edessä hevoset, isot kuin elefantit, saavat aikaan
jyskeen, joka muistuttaa suuren jukavasaran jyhmähtelevää käyntiä. Ja
siitä syntyy yksi ainoa iso ääni, joka alkaa rattaiden rytinästä, ottaa
vauhtia kavioiden kalkkeesta, kimpoaa kirkaisten taivaalle veturin
vihellysten mukana, saa kuin säkeniä itseensä ruoskien läiskähdyksistä
ja kohoaa ylös kahden väliseinän välitse paksuna, mahtavana pauhuna.
Joskus sattuu esteitä eteen, tie tukkeutuu, ja niin tulvii tämä huokuva
ja huutava vuoksi yli äyräittensä, tunkee takaisin, ja läheisetkin
kadut kuohuvat seisahtuneita ajoneuvoja, hevosten päitä ja miesten
mustia lakkeja. Kunnes ruhka taas selviää ja rynnätään eteenpäin
enennetyllä vauhdilla, voimalla ja melulla.
Mutta suurilla bulevardeilla, jonne vähitellen pujottelen, on melu
kadonnut. Vaunut ovat solahtaneet puiselle pinnalle ja hupsahtaneet
äänettöminä liukumaan; pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään, ja kuuluu
ainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella villainen
sukka jalassa. Tässä hiljaisuudessa on kuitenkin vapisuttava kiihko.
Jokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen,
niinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmaisee salavihaisesti
vonkuen ja liukkaat kautsukkihihnat kiertävät suristen akselista
akseliin. Ei ole enää yksityisiä hevosia eikä yksityisiä ajoneuvoja.
Kahden puolen katua, toinen toisaalle sujuen, on olemassa vain yksi
ainoa jono, jonka päätä ei näy.
Vaikka on vielä jotenkin valoisa, ovat tulet jo sytytetyt sisällä
puodeissa, makasiineissa ja kahviloissa. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat
lakkaamatta, ja niiden täydeltä ikäänkuin höyrähtää ihmisääniä, melua
ja kiireistä hommaa ulos raittiiseen ilmaan. Kultaseppien ikkunat
kiiluvat kalleuksia, sormukset, rannerenkaat, kellot, rintakoristeet,
kynttiläjalat ja lamput kasvavat moninkertaisiksi, heijastellen
kuvastimesta kuvastimeen. Silkkitavarat hehkuvat sähkötulien alla,
joita terästetään lasisärmiöiden avulla. Suuret basaarit ovat ahdetut
laesta lattiaan ainoastaan leikkikaluja. Kirjakaupoista vuotavat kirjat
ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin
lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa, pellavata ja
palttinaa.
Ne ovat nyt kaikki täynnä ostavaa yleisöä. Edelläni kulkee äiti kahden
pienen tyttönsä kanssa. Minä seuraan heitä ikkunasta ikkunaan, ovelta
ovelle ja seisahdun heidän kanssaan katselemaan. Äiti on pakotettu
yhtämittaa ostamaan jotain pienokaistensa sormenosoitusten mukaan.
Kääryillä sälytettyinä he kaikki kolme astuvat viimein ovesta sisään,
joka arvatenkin on heidän asuntonsa ja kohoavat rappuja ylös, joista
kuuluu kadulle saakka, minun seistessäni ovella, kaiku lapsien
iloisesta naurusta.
Jo syttyvät sähköpallot keskellä bulevardia ja kahden puolen
katukäytävien partaalla palavat tummempina kaasulyhdyt. Mutta päivän
viimeinen heijastus voittaa vielä niiden valon, ja ne näyttävät
silmiltä, jotka ovat huienneet eivätkä vielä tottuneet näkemään.
Joudun kahvilaan, jonka ikkunat ovat värillisin kuvin koristetut,
niinkuin keskiaikaisessa kirkossa. Ovessa kohtaa minua melkein kodikas
henkäys. Teräksinen kamiini keskellä lattiaa levittää herttaista
lämmintä ympärilleen. Palvelija kiiruhtaa ottamaan haltuunsa
päällystakkini ia keppini. Hän osoittaa minulle mukavan sijan sohvalla
ikkunan edessä ja tuo tuoreimman iltalehden luettavakseni.
Tilaan absinttia, tuota unhotuksen ja haaveitten juomaa, jolla on se
voima, että se vetää hiljaa hunnun toisensa perästä silmien eteen.
Sähköpallot tuolla ulkona ovat jo päivän valosta voitolla, niillä on
nyt lämpimämpi loisto, ja on niinkuin ne levittäisivät sinistä
samettiutua ympärilleen. Omnibusvaunut, suuret vaaleat hevoset,
tulipunaiset ilmoitustaulut myllertävät ikkunain ohitse. Punaista,
sinistä ja valkoista sekaantuu yhteen, ja se sekoitus on alituisessa
liikkeessä. Mutta sanomalehtikioski ei liiku, ei myöskään musta
bulevardin puu eikä kaasulyhdyn pylväs.
Minulla olisi sanomalehtikin, mutta en viitsi sitä lukea. Miksi en ole
tullut ennen tänne iltojani haaveksimaan, tämän vilisevän virran
partaalle ... niin, todellakin virran partaalle ... tähän satumaiseen
ritarilinnaan...
Mutta tuolla ylempänä, kaareutuen mustan huonerivin yli, on kirkas
kuulakka taivas. Illan rusko ei ole vielä kokonaan sammunut. Se on
kalpea ja kylmä, painuen bulevardin näköpiirin perille ja tullen
selkeämmäksi aletessaan. Mutta minulta se ei pääty vielä sinne, se
jatkuu suurena kaareutuvana taivaan lakena pohjoista kohti, yhä edemmä
ja edemmä. Ja kuta pohjoisemmaksi se tulee, merien poikki ja vuorten
yli, sitä kylmemmäksi se käy ja tähdet syttyvät siinä tuikkamaan.
Siellä Suomessa, siellä se nyt parhaillaan luo paukkuvan pakkasen.
Lumen se puree kitiseväksi ja kuivaksi, ja nurkissa natajaa. Helsingin
Esplanaadin puut ovat valkeina härmästä, telefonilangat riippuvat
paksuina ja huuruisina, piipuista kohoaa valkeat savukiemurat ja
ajurien tiuvut kilisevät...
Kuka on tuo, joka kulkee keikutellen tuossa, tuuhea puuhka heilahdellen
alapuolelle polvia? Posket punoittavat, kun hän hetkeksi seisahtuu
valaistun ikkunan eteen, ja silmäripset ovat huurussa. Tuo hieno, kylmä
hipiä ... jos saisi koskettaa sitä huulellaan...
Ja enköhän kerran vielä saakin. Minä olen siitä varma, minä en hätäile
enkä huolehdi. Minä odotan aikaani. Minä olen kerran löytävä onneni
minäkin.
Tuo hienosti tuoksuva absinttiko sen tehnee ... mutta mieleni väreet
ovat yht'äkkiä muuttuneet. Minulle ei ole enää tämä elämä eikä tämä
Pariisi entisensä näköinen. Minussa kuohahtaa ilo, ja mieleni herahtaa
hyväksi. En ole ennen ymmärtänyt näitä oikein arvostella. Olen pelännyt
tätä kaupunkia satapäiseksi pedoksi, ja tämähän onkin hellä kaunotar,
lempeäsilmäinen ja hienohipiä,--joka tarjoutuu tarttumaan kaulaasi, on
valmis hyväilemään ja tuudittamaan ja silkillä sivelemään.
Ulos taas takaisin kadulle. Ja minusta näyttää täällä nyt joka paikassa
kuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämäniloa, niinkuin kuumista
maanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös
ilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön,
tuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan. Ja huippu sen kaiken, tuo
joka hetki vaihteleva vaahtokimppu, on tuo kaikkialla vastaantuleva
pariisitar, keveä kärppä, vilkasliikkeinen orava. Hän on suloinen kuin
lapsi ja arvokas kuin kuningatar. Mikä mesisulous hänen liikkeissään ja
haastelussaan! Mikä jännähtelevä notkeus hänen astunnassaan! Kuinka hän
mahtaa osata rakastaa ja hellitellä ja antautua sen omaksi, joka on
hänet voittanut!
Minä alan ymmärtää ranskalaisen mieltymyksen tähän hänen
pääkaupunkiinsa. Minä käsitän hänen isänmaanikävänsä, niin pian kuin
hän ei näe näitä suuria väkirikkaita bulevardejaan, kahvilain
valaistuja ikkunoita, omnibusvaunujen ohikulkua, niin pian kuin ei
tunne jalkainsa alla tätä keveästi astuttavaa asfalttia ja kuule
sanomalehdenmyyjäin huutoja. Käsitän niin hyvin, kuinka hän voi
tuntikaudet vaeltaa tällä lailla edes ja takaisin ja kuvitella olevansa
koko maailman keskipisteenä.
Enköhän voisi minäkin sulautua ja tottua tähän lopuksi ikääni? Onhan se
kaunis se Suomi, ja sen taivaanranta herättää niin vienoja ja puhtaita
tunteita. Mutta ne ovat niin laimeita, niin heikkoja. Siellä on kyllä
kesäyön kirkkaus, mutta ilmassa liikkuu aina nuo kylmät, jäähdyttävät
juovakkeet, joita huokuvat roudasta sulamattomat suot.
Siell' varjot on niin viileät
all' leppäin, koivujen,
ja lehdot kullan-kiiltävät,
ja laine vilpoinen.
Kuink' autuus siell' on armahin
kultaansa armastaa,
sielt' uskoisuus on syntyisin
ja sinne halajaa.
Mutta täällä on hehkua ja virkeätä liikettä ja täyteläistä elämää.
Täällä voisi käydä nuoresta vielä vanhoillaankin, nuortua uudelleen ja
nauttia elämästään kauemmin kuin muualla.
Johtuu taas Anna mieleeni ja hänen veljensä antamat neuvot. Ja minä
arvelen, puolittain kysyn itseltäni, minkä vaikutuksen hän tekisi
minuun nyt, jos hänet näkisin täällä, tuossa kadulla, noiden toisten
rinnalla. Olisiko mahdollista, ettei hän ehkä olisikaan minulle se,
miksi olin häntä pitkin aikaani kuvitellut? Vaan kenties laimeampi,
vähäpätöisempi?--Ja olisiko veli ehkä ollutkin oikeassa?
En ajattele sitä sen enempää. Harhailen suuren oopperan editse, käännyn
alas Avenue de l'Operata pitkin ja ohi Theatre Français'n. Siitä
Louvren holvien alitse ikivanhaan kuningasten linnan pihaan, jonka
keskellä on rautainen pylväs, korkea kuin juhlariuku, ja kahden
poikkipuun nenässä riippuu suuret pyöreät sähkölamput levittäen
haaveellista valoa. Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun
hetkeksi seuraamaan noita pieniä höyry venheitä, joiden punaiset
kokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet.
Olen kokonaan haihduksissa omista huolistani. Minulla on yksi noita
harvinaisia, täydellisen tyynen mielen päiviä, jolloin ei ajattele
muuta kuin hetkellistä olemassaoloaan. Usein on minulle sattunut, että
kun sellaisten päiväin iltoina olen saapunut kotiini, on ollut
sähkösanoma pöydälläni tai kirje odottamassa. Paha aavistus
säpsähdyttää heti kohta mieltä, ja kun on vapisevalla kädellä rikkonut
sinetin, niin saa lukea jotain, jota ei pitkään aikaan ole muistanut,
jota kenties on pelännyt tulevaksi, mutta joka jo oli kokonaan
unohtunut. Ja tällaiset hetket voivat kuitenkin olla suurimpia
käännekohtia elämässä.
Syötyäni Duvalin ravintolassa Seinen vasemmalla rannalla palaan
takaisin samoja teitä ja pistäydyn mennessäni Regencen kahvilaan,
silmäilläkseni siellä ohimennen suomalaisia sanomalehtiä.
Tapaan tutun kahvilan melkein tyhjänä. Palvelijat seisovat joutilaina,
ja biljardit vaikenevat peittojensa alla. Tavalliset kahvilassa istujat
ovat tietysti kotonaan, perheissään. Sillä jokainen, jolla vain on
ystävä tai tuttava, on liittynyt hänen seuraansa täksi illaksi.
Ainoastaan joitakuita vanhoja herroja istuu sanomalehtiä lukien ja
piippua poltellen. Kenties he ovat ulkomaalaisia, kenties sellaisia,
joilla on kahvila ainoa koti, niinkuin minullakin.
Vähän matkaa minusta, toisessa päässä samaa pöytää, on eräs nuorempikin
mies. Hän oli siinä jo minun tullessani. Hän on juonut kahvinsa ja
näyttää odottavan. On levoton ja katselee tuon tuostakin kelloaan.
Sovittu aika on nähtävästi jo ohitse. Hän malttaa kuitenkin vielä
mielensä ja laittaa itselleen paperossin. Hetken kuluttua näen lasisen
oven läpi naisen, joka kadun poikki kiiruhtaa ohiajavan omnibuksen
editse ja juoksee suoraan tännepäin. Nyt huomaa hänet herrakin, hän
ilostuu ja kilistää tarjoilijaa maksaakseen. Nainen pujahtaa ovesta
sisään ja tulee suoraan hänen luokseen. Ne vähän väittelevät,
selittävät, ymmärtävät toisensa ja menevät käsikädessä ulos.
Kuvittele, että olisi sinullakin joku, jota odottaisit noin! Ajattele,
että se olisi _hän_, että häntä juuri nyt odottaisit! Sivulleen
katsomatta kulkisi hän nopein askelin bulevardia pitkin, kääntyisi
tännepäin oopperan kohdalla. Nyt hän olisi jo tuolla puolen tuota
aukeata pikkutoria, Place du Theatre Français'ta. Odottaa vaunujen
ohimenoa, yli päästäkseen. Minä en näe häntä, hän on tuon suihkulähteen
takana...
--Iltaa, täälläkö sinäkin istut yksiksesi?
Se, joka laskee kätensä olkapäälleni, on eräs tuttava suomalainen,
jonka olen täällä joskus tavannut.
--Jahah, vai niin! No, mitä sinulle kuuluu?
Hänen seuransa ei minua juuri erittäin huvita, eikä hänelle kuulu juuri
mitään erityistä. Ei hän tiedä juuri enempää, kuin minkä
sanomalehdetkin tietävät, että siellä kotona on uhkaavat ajat ja että
aiotaan viedä omat postimerkit ja oma raha. Se on tietysti surullista,
ja me pudistamme päätämme ja huokaamme molemmat. Hänen kertomuksensa
muistuttavat minulle myös, että siellä on suomenmielisiä ja
ruotsinmielisiä, jotka tätä nykyä taistelevat viroista. Hän on
suomenmielinen, ja ruotsinmieliset vehkeilevät häntä vastaan.
Meillä ei ole juuri mitään sen enempää yhteistä, me eroamme toisistamme
sanomalehtemme taakse kumartuneina.
--Vai niin, katsos sitä! sanoo hän yht'äkkiä. Ne vain kihlautuvat
siellä kotona.
--Kuka on kihloissa? kysyn minä keskeyttämättä lukemistani.
Hän ojentaa minulle sanomalehden, josta luen ensimmäiseltä sivulta
suurilla kirjaimilla ilmoituksen:
Kihloissa:
ANNA HJELM
TOIVO RAUTIO
--Oo, vai niin, kuulen minä ääneni sanovan.
--Sinä olit tuttu Hjelmin perheessä, kuka on tuo Toivo Rautio? Onko hän
niitä Pohjanmaan Rautioita?
--En minä häntä tunne.
--Pianpa se tyttö tarttuikin. Minä en tosin tuntenut häntä muuta kuin
ulkomuodolta. Hän oli helkkarin sievä tyttö. Minä näin hänet
teatterissa, ja joskus herätti hän huomiota Esplanaadissa veljensä
kanssa.
--Garçon!
--Joko aiot mennä?
--Minun täytyy tavata erästä tuttavaa.
Näen pitkän lyhtyrivin jollain kadulla yhtyvän jossain kaukana. Kuulen
rattaiden rytinän ja hevosten kavioiden kalkkeen. Erään puodin eteen
laskeutuu romahtaen rautainen esirippu. Erään talon koko päädyn yli
kulkee suurin messinkikirjaimin sanat: »Hôtel du Louvre». Iso rakennus
vasemmalla, pilkko pimeä, musta, synkkä möhkäle. Valaistu kellotaulu
jonkin pylvään päässä. Sen osoittimet ovat yhtenä.
Nyt ne istuvat siellä Annan kamarissa, hänen pienellä sohvallaan.
Huoneessa ei ole kynttilää. Ainoa valo on se, mikä tunkee salista
puoleksi auki olevan oven kautta. Jos hän tulisi ulos, niin hänen
otsatukkansa olisi epäjärjestyksessä ja poskipäät punoittaisivat.
Minä käyn ja käyn, ajattelematta, minne käyn...
Keskellä jotain avaraa paikkaa, jonkin vesisäiliön reunalla on ryhmä
vihertäviä, limaskaisia vetehisiä. Pää ihmistä ja jalkapuoli kalan
pyrstöä. Ne kiiluvat kosteutta ja näyttävät tulien valossa ilkkuvilta
ja irvistäviltä.
Mihinkä ihmeeseen minä! Tuossa on Seinen silta ja Edustajakamarin
pääty. Tämähän on Place de la Concorde!... Ja minähän asun
Montmartressa!
--Hoo-op!
Takaa tulevien vaunujen ratas hipaisee hihaani. Tuskin ehdin alta pois.
Kuski murahtaa minulle jotain vihaisesti.
Jos et sinä, niin en minäkään!
Ja lähtöillan uhka alkaa kasvaa minussa ja enenee yhä, kuta likemmäksi
tulen Montmartrea. Kävelen nopeasti torien poikki ja mustavarjoisia
seinävieriä pitkin. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin on tullut
selvä! Hyvä, että kerrankin katkesi viimeinen lanka! No, nyt ei ole
enää vanhoista juurista vastusta! Työnnä tynkä uusiin maaemihin! Iske
niin, että ympäristö jymähtää ja karisee kupeilta vanha kaarna!
Ovat ne sentään narrimaisia! Pannaan kuulutus sanomalehteen. Ja kuinka
monta kertaa aina yhdessä ivattiin tuollaisia kihlausilmoituksia!
Puuttuisi vain, että veljen kihlaus olisi siinä vieressä, yhtä
paksuilla kirjaimilla. Kenties se olikin! Kuinka liikuttavaa, kun veli
ja sisar!... Ja häät tietysti samana päivänä!
Minulle ei katsota tarpeelliseksi mitään ilmoittaa. Mitä varten sitä
vaivaa! »Saahan se lukea sen lehdistä!»--Ollaan tietysti ihastuneita
sulhaseen ja vävypoikaan.
Olen kulkenut rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten
väliä. Yht'äkkiä minun sitä nyt muistamattamani, aukeaa sen yläpäästä
Montmartren rinteeltä eteeni »Moulin Rouge.» Se paistaa punaisemmalta
kuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut
siivet vaakkuvat hitaassa tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen.
Ikkunoista tuikkavat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen
välissä on punainen sekin. Joka taholta kiiruhtaa sitä kohden väkeä.
Yksityisiä kävelijöitä ja kokonaisia ryhmiä rientää bulevardilta ja
läheisten katujen suista myllyä kohti. Vaunuja seisahtuu toiset
toistensa perästä sen edustalle, ajaen pian pois toistensa tieltä.
Alituisena kuiluna vetää ja nielee myllyn alus ihmisiä sisäänsä. Ne
menevät tottuneina, varmoina ja tyytyväisinä, naureskellen naiset ja
miehet, niinkuin kuvassa kirkon seinällä, jossa iloinen ihmiskunta
tanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin.
Sinnehän minäkin, juuri sinne--jouluillaksi! Hullua minua, kun en jo
ennen ole sitä tehnyt! Olen kulkenut, narri, melkein ankarana tämän
ilopaikan ohitse. Ja kiivennyt kuin kurja köykkyselkä körttiläinen ylös
kaitaisia kiertoportaita asuntooni, kuudenteen kerrokseen, taivaan
valtakuntaani. Mitä varten? Ja miksi hyväksi?
Seisahdun edustalle, katsellen ohikulkevia. Vaunusta pistäytyy ulos
naisen pää ja polvi, ja pieni jalka koskettaa katukäytävää. Kapat
kuhisevat silkkiä ja päälaella keikailee pienoinen samettihattu hiusten
käänteessä.
--Oh! oh! comme c'est chic! [Oi, Oi, kuinka somaa!] huudahdellaan
ulompana seisovasta ryhmästä.
Epäilen, menisinkö mukaan. Mitä minä oikeastaan siellä? Mutta poliisi
kehoittaa minua joko poistumaan tai astumaan sisään. Oven aukeillessa
kuuluu katkelmia tanssijain tahdista, ja se saa minut riipaistuksi
mukaan melkein vastoin viimeistä aikomustani.
Olen yläpäässä rappuja, jotka leveinä laskeutuvat tanssisaliin.
Mieleeni muistavat kauan unohduksissa olleet sadut »tuhannesta ja
yhdestä yöstä», maanalaisista kemuista, kultalinnoista ja
kristallipalatseista vuorten sisässä, jonne ei ole tiettyjä teitä,
mutta jonne »Sesam» aukaisee oven.
Rohkeannäköisillä maalauksilla koristettu katto kohoaa pääni päällä.
Sakeassa riippuu siellä lippuja ja viirejä, heilahdellen hiukan. Näen
kallioluolia, viheriäisiä metsiä, enkä ensi silmäyksellä huomaa, että
seinät ovat osaksi peililasia, osaksi maalauksia. En tiedä, mikä on
totta ja mikä sen kuvastusta. Näen pitkät pilaristot ja lukemattomat
sähkölamput.
Ihmisjoukko, joka tunkeilee tuossa lattialla, näyttää täyttävän avaran,
silmänkantamattoman kentän. Ne ovat tuolla kauempana yhä pienempiä ja
pienempiä. Ne liikkuvat ja lainehtivat sävelien mukana, huojuen sinne
ja huojuen tänne valssin virtauksissa. Silkkihattujen sileät kupeet
kiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen
valkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen
keikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee
pyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja
yht'äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin
heikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat. Voisin melkein itkeä.
Mutta yhteisestä huminasta erottuu kimakkaäänisiä ilon huudahduksia ja
kohoaa ylös helähtelevää naurua. Parit pyörivät toisiinsa
puristautuneina, miehet ja naiset, rinta rintaa vasten, melkein yhtenä
olentona. Lakit ovat niskassa, kantapäitä kohoaa ilmaan, valkeat hameet
leimahtelevat mustien alta, pään tasalle potkaiseksen pieni silkkikenkä
ja punainen sukka paljastuu yläpuolelle polvea...
Ilma on lämmin ja kiihkoinen. Se lemahtelee sieltä paksuina aaltoina
... ja siinä on hajuvesillä höystettyä hikeä ... niinkuin nousisi savu
parhaillaan palavien ihmisellisten intohimojen uunista.
Laskeudun alas ja yhdyn joukkoon. Näen silmien säihkyvän ja tunnen,
kuinka kahiseva silkki, pehmoiset käsivarret ja pyöreät olkapäät
koskettavat minua tungeskellessaan ohitseni.
Vaellan salin toisesta päästä toiseen, seisoskelen tanssivissa ryhmissä
ja koetan kurkottaa yhden sieltä, toisen täältä noita käsien ja
jalkojen, keskiruumiin ja kaulan notkeita liikkeitä.
Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään
kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota.
Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa,
hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkaän, niinkuin
ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan
ensin hyväilee ja kantaa käsillään! Onhan minulla varoja, voinhan minä
omat hääni suorittaa, maksaa kuherruskuukauteni kulungit! Vieköön siis
virta, kellutelkoon kosken niska, minä liehutan lakkiani hyvästiksi
olemattomille ystävilleni, isänmaalle, sen rauhallisille rannoille,
lepikkölehdoille, koivuille, haavoille, ja tummille viidakoille. Enkä
tahdo kuulla kosken pauhua siellä alhaalla, en tietää uhkaavasta
kuolemasta!
En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus
minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni
kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. Minä
tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvata vuosikausien
kiusat.
Menee kuin veriini vähitellen tämä ilma. Hengitän ahnaasti sen
hekumata. Saan rohkeutta ja varmuutta silmään, alan tunnustella ja
tarkastella, alan valikoida joukosta vartaloita, hakea kasvoja, jotka
minua miellyttäisivät. Saan tavarantuntijan varmuuden entisiltä
ajoilta, ja kauan käyttämättöminä olleet taipumukset heräävät
uudelleen. En aio huoliakaan ensimmäisestä hyvästä. Hylkään yhden,
epäröin toisen kohdalla, tekee mieleni kolmatta hetkisen aikaa, mutta
minä jätän hänetkin. Tuo on liiaksi maalattu, tuolla on epäluuloa
herättävä kalpeus, tuon suun seutu on kovin rivo ja tuon silmät liian
mehuttomat. Minulle pitää löytyä hienointa tuoksua, parasta, mitä
täällä lieneekin.
Editseni on useamman kerran hivahtanut totisen näköinen nainen. Hän on
vartaloltaan virheetön ja täyteläinen, piirteet puhtaat ja hienot,
melkein jalot. Hän on samalla hyväntahtoisen ja ystävällisen näköinen.
Ei ole jauhotusta kasvoissa, ja huulet ovat luonnostaan tuoreet. Puku
on yksinkertainen ja tumma, ja samettisen puuhkan rusettiin on
kiinnitetty sininen viaton orvokki.
Hän ei ota osaa tanssiin, eikä hänellä näytä olevan tuttavia. Kerran
hän kulkee editseni ja näyttää kuin epähuomiosta koskettavan minua
kyynärpäällään. Katoaa joukkoon, ja minä käännyn taas katsomaan
tanssivia. Mutta kun soitto lakkaa ja kehä hajoaa, on hän taas
takanani, ja kun menen hänen ohitsensa, katsoo hän minua suoraan
kasvoihin, ja minä näen hänen silmänsä suuriksi, ja mielestäni
kauniimmiksi, kuin olen ennen koskaan nähnyt.
Hän menee, mutta nyt seuraan minä häntä. Ehkei hän olekaan tuollainen
tavallinen, ehkä hän on vain sattumalta täällä. Ja minä kuvittelen
seikkailun tavallista hienomman pariisittaren kanssa, joista niin usein
olin romaaneissa lukenut.
En heitä häntä silmistäni, ja kun hän pysähtyy, jään minä hänen
taakseen seisomaan.
Luontaisesti, ilman sen pitempiä valmistuksia, kääntyy hän puoleeni ja
kysyy:
--Te ette tanssi?
--Valitettavasti en tanssi.
--En minäkään. Te suvaitsette siis tarjota minulle jotain juotavaa?
Hän tarttuu käsipuoleeni, ja me istuudumme salin seinämälle pienen
pyöreän pöydän ääreen. Kysyn, mitä hän haluaisi juodakseen.
Hänen on jano eikä hän sano tahtovansa muuta kuin olutta.
Palvelijan mentyä sitä noutamaan syntyy äänettömyys. Kaivan käsiini
paperossikoteloni ja tarjoan hänellekin. Hän ottaa yhden, mutta ei
huoli tulta. Kätkee sen poveensa ja sanoo mieluummin polttavansa
kotona.
--Te tietysti tulette luokseni tänään?
Kun minä lupaan, painaa hän polvellaan polveani pöydän alla ja juo
onnekseni.
--Ah, kuinka minun on jano! Ja hän tyhjentää lasin yhdellä
siemauksella.
--Te olette kovin hyvä, minä pidän teistä, puhuu hän.--Te jäätte koko
yöksi luokseni?' Vai mitäs'
--Koko yöksi.
Hän tyhjentää lasinsa ja me lähdemme. Alkaa soida taas se surullinen,
vaakkuileva valssi. Noustessani leveitä portaita näen mustan joukon
taas tulevan aaltomaiseen liikkeeseen. Näen toiselta puolen salia
soittajien lavan, viuluniekkain liikkeet ja johtajan kädenkäynnin.
Miksi minua yht'äkkiä taas kuin itkettäisi? Miksi tuntunee kaikki niin
sydäntä-sulattavan surulliselta? Ja miksi tehnee mieleni kauas pois
täältä?
Mutta hän on kuin käpristäytynyt kiinni minuun, eikä jätä kainaloani
edes ottaessaan sateenvarjoaan vaatteiden vartialta.
Ulkona on sill'aikaa ruvennut satamaan. Ovella lävähdyttää hän auki
sateenvarjonsa, antaa sen minulle pideltäväksi, ja koottuaan helmansa
oikeaan käteensä tarttuu hän vasemmalla käsipuoleeni.
Sade on hienoa ja tuhuttavaa. Se ei ole missään saanut aikaan oikeaa
rapakkoa, mutta hieno lika leviää kaikkialle ja tahtoo livettää joka
askeleella. Lyhdyt ja vaunujen liikkuvat lamput kuvastuvat märkään
katuun kuin tyyneen kanavaan. Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä
kierällä jäällä.
Me mennä pujottelemme saman sateenvarjon alla. Hän ohjaa koko ajan ja
vetää minua muassaan. Kysyn, asuuko hän kaukana, mutta hän vakuuttaa:
--Ihan likellä, ihan likellä!
Eräässä kadunkulmassa hän tahtoo, että suutelisin häntä.
--Suutele minua, ystäväni!
Se käy vähän kömpelösti, mutta hänen poskessaan on omituinen hempeys,
hipiä on hieno huulta vasten, ja minä suutelen häntä toisen kerran
pyytämättä.
Ja miten siinä kaasuliekki yht'äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa
liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän
katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan
piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.
Hän puhuu minulle koko ajan kulkiessaan, hän laulahtelee, yhä vetäen
minua mukanaan. Mutta minä en kulje enää hänen kanssaan, minä kuljen
sen toisen kanssa. Hänen kanssaan minä seisahdun muutaman oven
edustalle ja hänen hansikoitu kätensä se vetää messinkistä kellon
nappulaa. Meillä on tuolla ylhäällä kuudennessa kerroksessa pienoinen
talous, kaksi huonetta ja keittiö, raskaita uutimia ovissa ja
ikkunoissa, on alkovi ja minun työpöytäni ja hänen nojatuolinsa sen
vieressä. Ja odottaessani oven avautumista minä käyn muutamissa
silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki
kauneimmat toiveeni, kaikki haaveeni ja kuvitteluni, niinkuin
kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä
pakenee.
Oven avautuminen herättää minut. Hän sujahtaa korridoriin ja noutaa
kynttilän ovenvartian kammiosta, kiipeää edelläni ylös rappusia,
laahaten helmojaan, ja minä pudistan pois märkyyttä sateenvarjosta.
Hänen huoneensa näyttää olevan hienosti sisustettu. Mukava, leveä
sohva, isoja, pehmeitä nojatuoleja, raskaat, tukevat uutimet ikkunain
ja alkovin edessä. Jotenkin kodikas valaistus lampunvarjostimen läpi.
Olen riisunut pois päällystakkini ja nakkautunut nojatuoliin.
Hän puuhaa kuin emäntä taloudessaan, sytyttää tulen kamiiniin, häärää
polvillaan sen ääressä, järjestää pöytää, laittaa vuoteen ja käy aina
ohimennen minua hyväilemässä. Hän on vaihtanut kovasti kurotun
korsettipukunsa väljään viittaan ja pudistanut peilin edessä tukkansa
hajalleen, sitaisten sen punaisella nauhalla keskeä kiinni. Nyt olen
näkevinäni vartalossakin ja pään asennossa jotain tuttua ja yhtäläistä.
Kutsun hänet luokseni, hän kavahtaa kaulaani, istuutuu polvelleni,
suutelee otsaani ja pitää päätäni käsiensä välissä, niinkuin hän
tietäisi, mitä minä kaipaan ja mitä minä ajattelen. Minä kummastelen,
mistä hän arvaa olla juuri noin, kuin minä tahdonkin.
--Niin, mutta miksi sinä olet niin surullinen, vastaa hän.
Hän ei ole tyhmä tuo. Mitä kokemuksia hänellä mahtanee ollakaan! Kuinka
hän tuntenee elämää ja ihmisiä! Kuinka hän lienee eläessään milloin
minkin kanssa oppinut heitä halveksimaan! Hän on kai kerran rakastanut
hurjasti ja onnettomasti hänkin, hänet on ehkä petetty, ja vuorostaan
hän on taas toisia jalkojensa juuressa madelluttanut. Ja missä hän
vielä päivänsä päättänee?
--Miksi katselet minua noin omituisesti? Sano, miksi?
--Kun sinä olet niin kaunis...
Hänen on olevinaan kylmä, hän tahtoo, että menisimme maata. Viitta
putoaa matolle, hän suikaisee vuoteeseensa ja kutsuu minua pian
tulemaan.
--Pian, pian, joudu nyt!
Ja hän antaa olkapäänsä värähdellä levottomuutta peitteen alla.
Hänessä ei ole raakuutta eikä rivoutta. Hän on hellä ja hyvä ja
ystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa,
että hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan
siitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun
saakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen
ympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy
usein tulla tänne, hän on kotona joka päivä. Minä voin tulla joka päivä
ja milloin hyvänsä. Jo huomenna aamiaista syömään, eikö niin?' Hän ei
inhoita minua, kumma kyllä. Minä katselen häntä tuohon, jossa hän
lepää, pää vasemmalla käsivarrellani. Ja hän on taas Annan näköinen.
Kenties on ruvennut siltä näyttämään siksi, että haen tuota
yhtäläisyyttä, että tahdon tahallani pettää itseäni ja saada itseäni
siihen uskoon. Ja sitä tehdessäni on minulla jonkinlainen kostontunteen
tyydytys, ja armottomalla kädellä koetan minä pakottaa tämän tuon
toisen sijalle. Se kirvelee, mutta minä nautin siitä.
Noin olin minä kuvitellut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla
sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynärpäilleni ja katsellut
noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa,
kulmakarvoja, nenänvartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi kai lampun
valo kimallellut hänenkin mustassa kosteassa silmäterässään.
Hän taas kysyy, miksi katselen häntä noin kummallisesti, ja minä sanon,
että hän on erään naisen näköinen, jota kauan sitten rakastin.
--Oliko hän kaunis?
--Ei niin kaunis kuin sinä.
--Rakastitko häntää
--Kyllä vähän, mutta nyt se jo on mennyttä.
--Rakastikos hän sinua?
Ja ilman mitään syytä keksin minä jutun, että hän oli ollut minulle
uskoton ja että minä olin tavannut hänet toisen sylissä.
--Miekkailitteko te?
Me olimme miekkailleet, minä olin haavoittanut häntä käteen.
--Sinä kostit!--On minunkin tähteni miekkailtu, sanoo hän sivumennen ja
kysyy, rakastanko häntä vielä, tuota toista.
--En, minä rakastan nyt sinua.
--Niin, hetken vain.
--Minä luulen, että voisin rakastaa sinua kauankin, jos olisit
Suomessa.
Hän alkaa pyytää, että veisin hänet Suomeen, hän on kyllästynyt tähän
elämään, hän ei rakasta kahviloita eikä tanssiaisia. Hän tahtoisi pois,
pois kauas Pariisista.
--Mutta miksi sitten elät näin?
--Minun täytyy.
Ja me antaudumme molemmat siihen hetken haaveeseen, että me matkustamme
täältä yhdessä minun maahani. Tiedämmehän kumpikin, ettei siitä mitään
tule, mutta me olemme molemmat sitä uskovinamme ja me innostumme sitä
ainakin kuvittelemaan mahdolliseksi. Häntä ei sido täällä mikään,
hänellä ei ole ketään oikeata ystävää. Ja me purjehdimme merien yli,
kävelemme päiväkauden kannella, istuskelemme lämpimässä paisteessa ja
yöt nukumme näin samassa hytissä, kaikkein hienoimmassa, mikä laivassa
on. Me olemme kuin vastanaineet.
--Niin, niin, me leikimme vastanaineita!
Ja kun tulemme Helsinkiin, niin minä sanon, että hän on minun vaimoni,
ja kun kävelemme bulevardeilla...
--Onko siellä bulevardejakin sinun maassasi?'
--On siellä bulevardejakin...
Ja kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja kysyvät, kuka hän on tuo nainen,
joka on niin kaunis, niin hienosti puettu, niin »chic»?
--Sinä luulet, että herättäisin siellä huomiota?
--Kyllä, paljonkin.
--Vie minut sinne, rakas, oma kultani... Lähdetään heti paikalla ...
huomenna jo!
Kesällä me menemme maalle, meillä on siellä huvila!
--Niin, niin, pieni talo ... niinkuin maalla...
Ja me kalastamme ja soutelemme ja purjehdimme. Hän on soudellut
Seinellä, hänellä on soutupuku, hän ottaa sen mukaansa.
Ja näin minä asetan hänet joka paikkaan, samalle sijalle, johon ennen
ajatuksissani, yksinäisillä retkilläni ja hiljaisina yöllisinä hetkinä
ylhäällä kamarissani olin asettanut Annan, johon hän jo oli kasvanut
kiinni ja josta nyt raastoin hänet irti, koettaen repiä rikki
hienoimpien mielentilojeni arat kudokset. Ja minä olen siitä
tyytyväinen, minä nautin siitä, että voin näin tehdä. Ja ajatellessani
rakkauttani Annaan ja sitä tapaa, jolla nyt omia tunteitani kohtelen,
alan ylenkatsoa niiden heikkoutta ja minä sanon puoliääneen itselleni:
»Pyh, siinäkö se nyt olikin! Eipä todellakaan maksanut vaivaa!» Mutta
sitten alkaa minua uuvuttaa, ja minä tahtoisin nukkua pois tästä
kaikesta. Puhallan kynttilän sammuksiin, mutta tunnen, etten voi vielä
nukkua. Alan hermostua, hänen päänsä painaa kättäni kuin raskas hirsi
ja hänen hengityksensä polttaa kylkeäni vaatteen läpi. Toivoisin, että
hän menisi toiselle puolen vuodetta ja huokuisi seinään päin.
Miettiessäni, miten voisin sitä ehdottaa häntä loukkaamatta, ehdottaa
hän sitä itse. Kun minä epäilen, että hän ehkä tekee sen tuntien samaa
kyllästystä minuun kuin minä häneen, niin minua alkaa vaivata kaikki
tämä, ja kun muistan, mitä juuri olen puhunut, niin puistattaa minua
vastustamaton inhon tunne ja minä vetäydyn hänestä pois niin kauas kuin
vuoteen reunaa suinkin ulottuu.
Hän alkaa pian hengittää nukkuvan tavoin, ja minä koetan myös saada
unta silmiini. Mutta outo ympäristö, yöllinen liike kadulla ja
rattaiden kolina estää minua siitä. Kuulen ääniä ja askeleita
rappusissa, miesten ja naisten haastelua viereisestä huoneesta ja
pidätettyä naurua. Vaan eniten kaikesta häiritsee minua hänen
läsnäolonsa. Pelkään hänen heräävän minua hyväilemään ja olen
nukkuvinani, kun kuulen hänen liikahtavan.
Vihdoin viimeinkin vaivun puolihorroksiin. Mutta tuskin se on
tapahtunut, kun minua alkaa vaivata kamala painajainen. Minä näen unta,
että vartioin häntä, joka nukkuu selkäni takana. Luulen hänen valvovan
ja odottavan nukkumistani. Hän vaanii tilaisuutta hiipiäkseen hiljaa
tuonne tuolin luo, jossa ovat vaatteeni ja kaikki rahani. Mutta se,
jota vartioin, ei olekaan hän, vaan se on Anna, joku sekotus heistä
molemmista. Hän odottaa tilaisuutta varastaakseen minulta rahani.
Koetan pakottaa itseni valvomaan, mutta en jaksa ja nukahdan. Säikähdän
sitä, että hän ehkä on sill'aikaa noussut. Herään siitä, että oudosti
huutaen olen hypähtänyt istualleni.
--Mikä sinun on? Anna minun nukkua! Minä tahdon nukkua!
En uskalla enää nukkua, en tahdo enää millään ehdolla nähdä
toistamiseen sellaista unta. Ja pitkät hetket vietän siinä valveilla,
kuullen kellon nakuttavan marmorisen kamiinin päällä ja lyövän tunteja
ja puolia. Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus
painaa ja ahdistaa minua. Ja se ei ole mielestäni ainoastaan minun
onnettomuuteni, vaan koko ihmiskunnan onnettomuus, joka tuntuu tahtovan
tällä hetkellä minun kauttani puhjeta parkaisemaan valitushuutoa siitä
samasta särkyneestä ja kierosta, josta minä nyt kärsin. Kuinka tämä on
likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään
voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!
Ja yhtämittaa näen minä Annan edessäni. Minä näen hänet nyt, tänä yönä,
kotonaan, nukkumassa vuoteellaan viattomuutensa rauhallista unta,
neitseellisesti sisustetussa huoneessaan, johon paistaa puhdas kalpea
kuu, ikkunassa kimmeltää härmäisiä kuvioita ja ulkona on luminen
kuutamoinen maisema. Ei koskaan, ei koskaan, se on siis iäksi mennyttä,
iäksi kadotettua!
Mutta ei aikaakaan, niin toverini alkaa unissaan valittaa. Hän itkee,
nyyhkyttää ja huokailee, hän heitteleksen kuin painajaisen kourissa
hänkin. Kuka tietää, mitä hän näkee, mitä hän kärsii ja eivätkö hänen
unensa ehkä ole vielä kauheammat kuin minun. Ja minun tulee häntä
äärettömän sääli, ja kuvitellen yhteistä onnettomuutta herätän minä
hänet ja suljen syliini epätoivon hellyydellä ja kiihkolla.
Puolihorroksissa puristaa hän minua itseensä:
--Minä rakastan sinua ... rakastan sinua ... minulla oli painajainen
... suutele minua! ... suutele minua!...
Hän on nukuttuaan lämmin ja tulinen ja hän pureutuu puolihulluna
hellyydestä poskeeni kiinni. Ja minä unohdan taas entisyyteni, minä en
tahdo sitä muistaa, minun täytyy siitä päästä.
Kynttilä palaa äänetönnä ja loistaa tasaisesti. Olen juonut lasillisen
olutta ja sytyttänyt sikarin. Maaten ja haaveksien hereillä, omituisen
kirkkaassa ja läpikuultavassa mielentilassa, ruumis ja sielu
hetkellisessä herpoontumisen ja väsymyksen sopusointuisessa
tasapainossa, minä ajattelen melkein ihmetellen kiintymistäni Annaan ja
kaikkia niitä nyt mielestäni lapsellisia mielentiloja, joita olen hänen
tähtensä elänyt viime aikoina. Yht'äkkiä ei hän minulle näytä olevan
muuta kuin tuo pieni tyttö ylioppilasajoiltani, jonka kohtasin hänen
koulumatkallaan ja joka ei ollut minulle muuta kuin tuttu lintu, jonka
tulin erottaneeksi muista ainoastaan siksi, että hän niin usein lensi
editseni tien poikki. Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan on ollut kaikki
tämä antautuminen itsensä kiusaamiseen hänen tähtensä. Olenko
todellakin voinut olla noin kehittymätön, noin takapajulla? Kuvitella
yhtäkkiä mahdolliseksi hienoa, ihanteellista rakkautta, perhettä, kotia
ja aviollista onnea, johon en enää vuosikausiin ole uskonut. Mistä
ihmeestä on yht'äkkiä tullut tämä takatempaus vanhoihin tauteihin?
Maailma on realistinen ja raaka, siihen on tartuttava kovakouraisesti
niinkuin viholaiseen, joka polttaa rakoille sen käden, joka sitä
hellävaroen ja nivelien koskettaa.
Alkaa koittaa aamu. Hän on jo nukkunut aikoja sitten ja tällä kertaa
rauhallisesti. Kynttilän tuli kellastuu ja vaalenee, ja päivän valo
tunkee uutimien läpi. Eilen illalla ne näyttivät vahvalta silkiltä ja
sametilta, nyt ovat ne useista paikoin repaleista pumpuli vaatetta, ja
loimi paistaa niiden läpi. Nousen ylös ja vetäisen ne syrjään ikkunan
edestä. Sohvan päällys kalpenee, matot ja pöytäliinat käyvät vanhoiksi
ja kuluneiksi. Todellisuutensa koko säälimättömällä voimalla aurinko
paistaa suoraan hänen vuoteelleen. Hän lepää siinä nyt selällään,
hervotonna, pää retkottaa alas tyynyltä. Ei hänkään siedä verhotonta
valoa enempää kuin hänen huoneensakaan. Keinotekoiset kiharat ovat
oienneet otsalla ja piipottavat kuin ohdakkeet. Otsa on uurrettu
pieniin ojiin, kulmain alukset ovat mustat, suupielessä on veltto
piirre.
En ole itsekään sen parempi tuolla peilissä. Kasvot uupuneet, silmät
laimeat, tukka epäjärjestyksessä, parta tekee sänkeä, paidan rinta on
rutistunut.
Alan pukeutua peseytymättä. En tahdo käyttää hänen astioitaan ja
pyyhinliinojaan. Lahkeet ovat vielä märät eilisestään ja kengät
savessa. Silkkihatun nukka on useasta paikoin pörröllään ja kaulus
likainen.
Kun hän kuulee kävelyni, herää hän äkkiä.
--Joko menet? kysyy hän.
Hän näyttää olevan levoton jostain, hän seuraa, pää kyynärpään varassa,
jokaista liikettä pukeutuessani. Ja kun minulla jo on päällystakki
ylläni ja minä harjaan hattuani, ei hän enää malta olla kysymättä:
--Et kai mene antamatta minulle pientä lahjaa? Kun hän kuulee
kultarahan kilahtavan kamiinille, nousee hän ylös, hakee tohvelinsa,
kääräisee viitan ympärilleen ja tulee päästämään minua ulos. Hän
tarjoutuu suutelemaan minua ovella, mutta minä estän sen, eikä hänkään
ole siitä enää milläänkään. Me olemme molemmat saaneet kylliksi
toisistamme.
Laskeutuessani alas rappuja, joissa parhaillaan pölyytetään mattoja,
minä näen joka oven edessä kahdet parit kenkiä, isommat miehen ja
pienemmät naisen, savessa molemmat, pantuina siihen kiilloitettaviksi.
Ulkona on kirkas, kylmä jouluaamu. Läheisestä kirkosta kuuluu kellojen
soittoa.
--Iloista joulua! toivottaa minulle ovenvartiani, tullen vastaan
rappusissani.
Kamarini ikkunasta näkyy koko aamuinen Pariisi, ja katot ja kirkkojen
kupolit kimmeltävät.
Koneellisesti kiiruhdan peseytymään, pukemaan puhdasta ylleni ja
laskeutumaan uudelleen levolle.
Ja siinä loikoessani ja ylös kattoon tuijottaessani jatkuu minussa tuo
taanoinen jääkylmän kirkas mieliala naisen luona. On suloinen väsymys
ruumiissani, ja minä oion mielihyvällä jäseniäni, jotka tuntuvat
vetreiltä ja miellyttävän veltoilta. Veret kiertelevät niin
rauhallisesti ja tyynesti suonissani, jotka tuntuvat kuin peratuilta ja
puhdistetuilta jostain pohjamudasta. »Pyh!» sanon minä taas
ajatellessani Annaa. »Siinäkö se siis olikin! Vai ei sen juuret sen
syvemmälle ulottuneetkaan!» Sanon sen ääneen, tahdon kuulla, miltä se
kuuluu. Eikä todellakaan äänessäni ole mitään vastalausetta.
Ole siis tyytyväinen! Semmoista se on elämä! Ota se vastaan sellaisena
kuin se annetaan!
Ja levätessäni siinä selälläni puhtaitten, pyhiksi muutettujen lakanain
välissä, minä piirustan kylmästi, rauhallisesti ja ivansekaisella
ylenkatseella säännöllisen kuvan tulevaisuudestani. Se on väritön ja
mehuton kuvio kuivia linjoja, niinkuin viivoittimella vedettyjä,
samanlainen kuin minun nykyinen mielentilanikin.
Se on vanhanpojan asunto, jossa on iso työpöytä papereineen, hyvässä
järjestyksessä, ja kirjahylly kirjoineen. Nahkasohva ja sen toisessa
kulmassa kulunut tyyny vanhanpojan ruokalepoja varten. Rautasänky.
Huoneessa tupakansavua. Hyvin harjatut vaatteet koulussa päivällä.
Kotona ollessa laahustava viitta ja tohvelit. Vanha matami pitämässä
taloutta. Useimmat illat ravintolassa, jossa keskustelee vakavasti
päivän kysymyksistä ja kallistuu vanhoillisuuteen. Se on kuitenkin
varminta. Määrätyllä kelloni lyönnillä kotiin. Lukee jotain kirjaa
ennen maatapanoaan. Vuoteen vieressä seinällä on kellastunut
laakeriseppele, muisto maisterinvihkiäisistä. Mutta ilman sitojattaren
kuvaa sen sisässä. Kesällä asuu yksinäisessä meren saaressa ja
kalastelee.
Siinä se on, sitä ei ole sen enempää. Ja sen yli ei herää ainoatakaan
haavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu
kirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäähdyn ja kitistyn kokoon.
Täydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielukellot
soivat korvissani. Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä
olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa. Ja minä käännyn seinään päin
maata, nukkuakseni. Mutta silloin minä olen tuntevinani lakanassani
tuoksahduksen tämänaamuisesta vuoteesta, hänen hiuksistaan, hänen
huoneestaan. Hän tahtoo vetäytyä minua lähelle, hän pyrkii hyväilemään,
suutelemaan ja syleilemään. Ja yhdellä pyyhkäisyllä on kumossa äskeinen
mieliala ja sen tuoma katsantotapa. Sydäntä etova inho kääntää mieltäni
nurin, ja minua pudistuttaa kiireestä kantapäähän.
Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin,
epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä
juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä
tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan
minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin
hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi
minulle anteeksi, ja minä aloittaisin elämäni uudelleen.
Mutta hän ei tule. Nuo askeleet rappusissa, ne eivät ole hänen. Se on
joku samanlainen kuin minäkin, hän seisahtuu ovensa luo ja kuuluu
vääntävän avainta lukostaan.
Miksei hän anna minulle rauhaa haudassanikaan? Miksen voi hänestä
päästä, häntä unhottaa, siirtää sivulle, niinkuin monta muutakin
pettynyttä toivetta? Miksen saa hakea hänestä eroa nautinnoissa ja
yksinäisyyteni itsekkyydessä? Miksen saa jäätyä välinpitämättömyyteeni?
Mutta minun on turha kysyä. Minä tunnen, etten saa enkä voi. Ehkä
haihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä
toivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina
olemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama
surkea kaipaus, tämä kuluttava, kirvelevä ikävä. Elinhän missä
elinkään, hainhan lohdutusta ja unhotusta mistä hainkaan,--aina olen
haparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa
hänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan,--aina on näkyvä vesileima
läpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.