IV.

--C'est fini, monsieurs?

--Oui, madame.

--Pas de café, pas de cognac?

--S'il vous plait, madame.

--Vous avez l'air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrines?

--Non, madame, au contraire.

[--Oletteko lopettanut, herra?--Olen.--Ette halua kahvia ja konjakkia?

--Olkaa hyvä.--Olette niin alakuloinen. Painaako suru mieltänne?--Ei,

päinvastoin.]

Istun pienessä ruokaravintolassa Boulevard de Clichyn varrella ja olen

lopettanut päivällis-illalliseni.

Huone on soikea, ja ulko-ovi aukeaa suoraan bulevardille. Ovensuussa on

sinkkinen tiski, jonka takaa paitahihasillaan oleva isäntä alinomaa

jakelee ryyppyjä tuleville ja meneville työmiehille ja ajureille.

Toisilla seinämillä on nahkaisia sohvia ja niiden edessä marmorisia

rautajalkapöytiä, joiden ääressä istuu enimmäkseen punaliivisiä

ajureja, voimakkaita ja ahavoituneita miehiä, syöden ja pitäen

isoäänistä, lakkaamatonta melua mustien kahvilasiensa ääressä. Heidän

kiiltävät nahkaknallinsa ovat kunkin pään kohdalla naulassa, joissa

kussakin riippuu vielä rykelmä päällystakkeja ja sadeviittoja. Nurkassa

kasvaa kimppu heidän pitkiä, sujakoita piiskaruokojaan.

Joka kerta kun ovi aukeaa ja sieltä tungekse sisään uusi aukontäyteinen

ajuri, tuo hän mukanaan melua bulevardilta, tuota suuren kaupungin

lakkaamatonta huminaa: katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten

jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun

torven toitahdusta.

On niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja

kuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö?

Niin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta

singahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä.

Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla

täydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot

kasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin

sen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan

turtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen

kahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain

sanomalehteä.

Mutta niin pian kuin astun ulos bulevardille, jossa kulkee katkeamaton

jono ihmisiä ja kuuluu ohimenevien naisten iloista sointuvaa puhelua ja

jossa valuu väsähtymätön virta katulamppujen valossa kiilteleviä

kuomivaunuja, joiden lyhdyt näyttävät hohtavilta, viettävää pintaa

myöten vieriviltä helmiltä, niin vihavoi mieltäni tuo entinen, ainainen

ikävä, tullen joka päivä samaan aikaan ja tällä samalla paikalla. Ei

ole ainoatakaan tuttua, jonka luo tekisi mieleni mennä, ei haluta

asuntoonikaan, jossa on vielä yksitoikkoisempaa, ja niin minä veltosti

astellen päädyn tavalliseen kahvilaani.

Siellä kulutan muutamia tunteja selailemalla sanomalehtiä, katselemalla

biljardinpelaajia ja kirjoittamalla kirjeitä.

Tällä kertaa on minulla tekeillä pitkä kirje Annan veljelle ja olen

sitä valmistanut jo useampia lehtiä.

Me kaksi, me olimme yhdessä eläneet monet mielialat ja monet tunteet.

Tunsimme pienimmätkin vivahdukset toistemme luonteissa. Yhdessä olimme

läpikäyneet toistemme rakkaudet ja vuorotellen auttaneet toisiamme

seikkailuissamme. Kun niistä aina joku oli loppuun eletty, olimme

yhdessä tehneet tilinpäätöksen ja jakaneet tulot, s.o. psykologiset

havaintomme ja kokemuksemme. Pienimpäänkin vivahdukseen saakka

tarkastimme sielunilmiöt itsessämme ja koetimme niiden avulla rakentaa

sielutieteellisiä järjestelmiä rakkaudesta ja elämästä yleensä.

Kirjoitin hänelle nyt itsestäni koettaen antaa lyhyen tutkimuskokeen

tilastani eromme jälkeen. Ehkä oli syy kirjeeni kirjoittamiseen

toinenkin. Lukiessani läpi sitä, mitä olin edellisinä iltoina

kirjoittanut, näytti minusta siltä, kuin se olisi ajateltu muidenkin

luettavaksi kuin hänen.

»En olisi ikinä luullut, että tämä ulkomaa tekisi minuun sellaisen

vaikutuksen, kuin se on tehnyt. Peräti toisenlaiseksi olin kuvitellut

matkani tänne, tämän kaupungin ja yleensä elämäni täällä. Tai ehkä on

oikeampaa sanoa, että olin itseni kuvitellut toisenlaiseksi. Sillä

kaikkihan on semmoista, millaisen mielentilansa silmillä sitä

katselee».

»Suhde toiseen sukupuoleen, sehän se määrää, miltä meistä ympäristömme

näyttää. Siilonkin kun on jonkinlainen aselepo, välirauha rakkaudessa,

kun emme ole sen suoranaisen vaikutuksen alaisina, silloinkin se

hallitsee meitä joko menneillä muistoilla tai tulevilla toiveilla.

Muistathan, kuinka monta kertaa ennen muinoin ollessamme huolettomia,

onnellisia ja rauhallisia, kuitenkin tapasimme itsemme tuijottamassa

etäisyyteen ja meistä jompikumpi saattoi lausua yht'äkkisenä

toivomuksenaan: »Nyt ei puutu mitään muuta kuin tyttö, jonka kanssa

voisi ihailla tätä kaunista maisemaa!» Ja me voimme molemmat sen

johdosta vaipua mietteihimme ja istua kauan aikaa äänettöminä,

epämääräisten, surunsekaisten haaveiden vallassa. Kun nainen tuolla

tavalla vaikuttaa poissaollessaankin, niin mitä sitten silloin, kun on

kiintynyt johonkin heistä! Silloin luo hän oman värinsä kaikkeen, mitä

katselemme ja missä elämme. Minulla ei ainakaan ole yhtään seutua, ei

yhtään ihmistä, joihin ei olisi kiintynyt jotain siitä naisesta, joka

tuohon aikaan oli elämäni sisältö. Kun näen ne uudelleen, niin ovat ne

minulle joko mieluisia tai vastenmielisiä, herättävät iloa tai surua

aina sen mukaan, millaiset sydämeni suhteet olivat heihin

tutustuessani. Itsessään ja itsensä vuoksi eivät ulkonaiset esineet ole

koskaan tehneet minuun mitään vaikutusta, vaan ainoastaan sydämeni

ilojen tai kipujen todistajina. Niin on ollut tähän saakka ja sama,

kenties vielä suuremmassa määrässä, on asianlaita nytkin. Tämän

ulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen

mielentilani. Luulen, että sinua huvittaa, jos teen selkoa muutamista

sen erityiskohdista».

»Vaikka emme siitä puhuneet, niin tiedät kai kuitenkin, missä

mielentilassa minä lähdin kotimaasta. Anna on kai sen sinulle kertonut.

Itsessään siinä ei tietysti ole mitään uutta, että minun ikäiseni mies

rakastuu hänen ikäiseensä tyttöön. Mutta se oli minulle ennen

tuntematonta, millaiseksi tuo tunteitteni laatu muodostui. Näyttää

siltä kuin määrättyyn ikään tultuaan ja käytyään läpi kaikki

kehitysasteet tunne-elämä olisi minussa uudelleen alkanut

kiertokulkunsa, niinkuin mehu muutamissa puissa, jotka pitkinä syksyinä

erehtyvät kukkimaan kaksi kertaa. Viime kesän kuluessa versoivat

minussa kaikki ne kaihomieliset ja lapselliset tunteet, joista jo

luulin päässeeni ensi kerran rakastuessani. Tuo pikku tyttö, jota olin

melkein sylissäni pitänyt ja käsivarrellani kantanut ja jota siihen

asti olin kohdellut kuin lasta, hänen edessään olin yhtä arka kuin

nuori koulupoika, joka ensi kerran joutuu ihanteensa eteen. Minä

rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni».

»Luulin jo pääseväni toivottomasta tunteestani ja voivani jättää sen

kotirannalle, niinkuin kaiken muunkin. Mutta se tuli mukaan, se seurasi

minua matkalla ja ensi viikkoina täällä ollessani olin kokonaan sen

vallassa, niinkuin heti kohta tulet näkemään. Koetin taistella sitä

vastaan siksi, että se kiusasi minua sanomattomasti, ja ulkomaailmakin

teki uusine vaikutuksineen parastaan haihduttaakseen minusta

menneisyyttä. Mutta tunteeni asettuivat vastarintaan eikä entisyys

ottanut himmetäkseen. Sentähden on melkein joka paikka, missä olen

käynyt, jokainen uusi katu, jota olen kävellyt, jokainen kahvila, jossa

olen istunut, muisto tästä taistelusta.»

»Tuon molemminpuolisen ponnistuksen seurauksia on epäilemättä myöskin

se, että näen kaikki nuo paikat ja seudut niin selvästi ja

tarkkapiirteisesti. Ne ovat painuneet mieleeni kuin terävä uusi klisee

puhtaaseen valkoiseen paperiin. Aina kun veres kuva on uponnut

aivoihini ja kun se tuoreeltaan valloittaa kaiken huomioni, on hetkiä,

jolloin jo luulen päässeeni menneisyydestäni. Mutta kun mieli yht'äkkiä

muuttuu, kun valo niin sanoakseni lankeaa toisaalta päin ja kuva

kääntyy päivää vasten, niin on siellä sisässä jossain pohjalla

vesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi. Se on kulumaton, kalpenematon

ja väärentämätön. Siinä on hahmot hänestä, jolla on niin hieno hipiä,

puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.»

»Kun aamulla astun ulos asunnostani ja laskeudun alas katua, joka vie

bulevardille, niin en voi tosin olla hetkeksi virkistymättä elämästä

ympärilläni. Pikkukauppiaat ovat levittäneet tavaransa katukäytäville,

ja noiden korkeiden kivimuurien välissä on kuin kuohupäinä

kalliorantaisessa koskessa hedelmiä ja vihreitä, vasta tulleita

vihanneksia. Myymämiehet huutavat täyttä kurkkua ja heidän ohitsensa

kulkee alinomaa ostajia, tavallisesti aamupuvussaan olevia naisia,

avopäin ja ainoastaan huntu hartioille kääräistynä. Ovensa kynnyksellä

seisoo siinä lihakauppias valkoisessa esiliinassaan, ja leipurin

ikkunassa on pino solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin

koivuiset halot. Aivan vieressä hohtaa ikkunasta pienen ravintolan

sinkkinen tiski, jonka ääressä on työmekkoihin puettuja miehiä,

edessään rivi laseja, joista he seisoallaan ryyppivät keltaisen

viheriäistä absinttiaan. Joukko univormuihin puettuja koulupoikia,

kirjat kainalossa, huutaa ja hoijaa yhdessä ajurin kanssa suuren

kuormavaunun hevosille, jotka turhaan iskevät kavioillaan säkeniä

kadusta, koettaen saada kuormaansa liikahtamaan. Melkein joka aamu

tulee vastaani sokea ukko, kuppi kourassa, odottaen almua ja pimeillä

silmillään tuijottaen vastaantulijoita. Paperimyymälän ikkunan

edustalla seisoo aina ihmisiä, tarkastelemassa pilalehtiä. Katu päättyy

pieneen toriin, jonka keskellä on kuvapatsas ja jonka laidassa seisoo

ainainen rivi ajurien vaunuja kiiltävine mustine kuomeineen. Torvi

törähtää ja kahden valkoisen hevosen vetämä raitiovaunu työnnäksen

esiin kadun suusta. Se on matkalla näyttelyyn, minä puhaltaun juoksuun

sitä saavuttaakseni ja saan paikan sen sisällä.»

»Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen

Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin

kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla

ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja.

Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan.

Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen

paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht'äkkiä uusi bulevardi,

mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja

kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen

hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla

balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen

hienoleikkeisellä harsolla.»

»Vastapäätä minua istuu pariisitar, herkkäliikkeinen ja sulava. Hän on

kuin luojansa huvitöitä, hänen hienoteräisimmällä veitsellään

vuoleskeltu, ja aine on otettu mehevimmän puun terveimmästä kylestä.

Hänen vierellään on vanhahko herra, napin lävessä kunnialegionan

rusetti ja päässä korkea hattu kiiltävää silkkiä. He nousevat pois.

Kuinka hän taitavasti kulettaa itsensä vaunun ahtaassa käytävässä,

muiden polvien lomitse. Hän on minusta kuin lintu, joka sujahtaa

lehvien välitse höyhentäkään itsessään häiritsemättä. Minä väistyn

vähän, vedän jalkani sisään, ja hänen huuliltaan sorahtaa minulle

»pardon» kiitokseksi. Hän keikahtaa kadulle, kohotaikse siitä

asfalttikäytävälle, ja ponnahuttaen siellä mennessään auki

päivänvarjonsa hän pistää hansikoidun kätensä herran kainaloon.»

»Eikä minulle muuta tarvita. Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi

ja synkäksi. Ja tuo tapahtuu minulle melkein joka päivä milloin

mistäkin syystä.»

»On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun

joka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin holvien alta

tuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva

korpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut

kupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä

ylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen

liikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja

pääskysinä suikkelehtavat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä

väkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen

jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta

kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon

ihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos,

joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia

ja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan

kokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minä täällä

kuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. Taikka kun olen

konesalissa, jonka taivasta tavoittelevan lasikaton alla on kuin

pajassa, missä ponnistavat kaikki tämän aikakauden käsivarret ja

takovat kaikki sen vasarat ja lietsovat höyry, kaasu ja sähkö, niin

joudunhan huumauksiini ja juovun siitä surinasta, joka syntyy kuin

maan alla, kulkee lävitseni ja sähköittää joka jäseneni. Ruumiissa on

outo levottomuus, niinkuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä.

Kun sitten illan tullen »loistavat lähteet» alkavat soittaa

värisinfoniaansa ja koko Eiffeltorni pelmahtaa punaiseksi

tulipatsaaksi, niin tempaahan minutkin yhteinen riemu, ja minä hurraan

minäkin tuon uhrialttarin ääressä, joka näyttää olevan kuin jumalien

uhalla sytytetty ihmisneroa ylistämään.»

»Mutta sitten ei taaskaan tarvitse muuta kuin kerran joutua

syrjäisempään nurkkaan, johonkin noista monista kahviloista, yksikseen

pienen pöydän ääreen. Melu keskeltä näyttelykenttää tunkee tänne

heikosti, ja valo sieltä näkyy vain heijastuksena puitten latvain yli.

Täällä on ilotulitusta täälläkin, puitten oksilla kasvaa pyöreitä,

punaisia lyhtyjä, niinkuin suuria kirsimarjoja, ja tuon tuostakin

syttyvät metsikköjen sisässä loistamaan bengaalitulet, valaisten

milloin keltaisiksi, milloin sinisiksi lehvät, läheisten paviljongien

seinät ja vihreällä nurmikolla kävelevät ihmiset. Se on jo jotain

maalaista, jotain kotoisen kansanjuhlan tapaista. Ja minussa alkaa

kehittyä alakuloisuus ja uupumus, ja mielenmuutos on valmis. Olen

kyllästynyt kaikkeen, minkä olen nähnyt, eikä se tunnu nyt enää minkään

arvoiselta. Tuo torni on hyödytön irvikuva ihmisten pyrinnöistä, ja

kaikki nuo laitokset ovat suurten lasten leikkiä. Nuo kymmenet

tuhannet, jotka tappelevat tuoleista »loistavien lähteittensä»

ympärillä, ovat ihmisparkoja, narreja. Katson heidän innostustaan

melkein samalta kannalta, jolta pietisti tuomitsee maallisia

huvituksia. Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei

tästä ole muuta jälellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on

pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on

kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi

kokonaan toinen, jos hän olisi täällä, jos saisin kulettaa häntä

kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin

ja olisin innostunut.»

»Kerran joudun näyttelyssä erääseen unkarilaiseen ravintolaan, jossa

soittaa viuluorkesteti ja jossa tarjotaan alkuperäistä aron viiniä.

Soitossa on etelämaisen auringon hehkua ja viinissä väärentämätön

rypäleen maku. Soittajat ovat kansallispuvuissa, ne ovat mustasilmäisiä

miehiä, viikset rohkeasti kierrettyinä. Johtaja soittaa hänkin ja on

soittaessaan seisoallaan. Hänen soittimensa nousee ja laskee

intohimoisesti, vartalo notkahtelee vyötäisistä, ja helmet hänen

puvussaan välkkävät. Hänen silmänsä hehkuvat sähkön valossa, ja hän

iskee ilveillen kiihoittavia katseita milloin toiseen, milloin toiseen

ympärillä istuvista naisista, jotka lennättävät tuon tuostakin lavalle

kukkaskimpun. Yleisö on koko ajan mukana, antautuu samoihin tunteisiin,

joita viulut tulkitsevat. Siellä täällä liikkuu käsi kalvosesta,

jalkaterä ja pää käyvät soittajien tahdissa. Innostun minäkin, tunnun

kevenevän, ja mieleni käy hauskaksi. Mutta yht'äkkiä vaikenevat viulut

ja soitto lakkaa. Kuuluu vain jostain salin perältä rahain kilinää,

joita palvelija laskee jonkun käteen. Johtajan soitin on pysähtynyt

täydessä vauhdissaan, kärki on ylhäällä ja hänen kätensä korvan

tasalla. Ja kun hän sen siitä hitaasti, tuskin näkyvästi hivuttaa

takaisin, niin on viulun mieliala muuttunut. Se on tullut surulliseksi,

valittaa ensin ja itkee sitten, niinkuin jotain äsken unohdettua ja

yht'äkkiä mieleen johtunutta kaipausta. Soittajan kasvot ovat käyneet

totisiksi, hänen katseensa kulkevat nyt yli ihmisten päitten seuraten

linjaa, joka ehkä vie lyhtyyn tuonne ovelle, mutta joka minusta näyttää

harhailevan aavan aron yli, etäiseen taivaanrantaan, jonne laskee hänen

oman maansa ilta-aurinko.»

Kaiu soitto, kaiu katkeraan,

vetrehisiin vesiin asti vaan,

soituas näin taannu suloiseks,

taannu vienoks unihaaveheks.

»Siellä se on minullakin, loitolla täältä, tuo Suomen surullinen

taivaanranta, pohjatuuli paneutuu juuri levolle, laineet lipattavat

purren laitaan, purjeet tuskin vetävät, ja Anna istuu kokassa, selin

minuun, hyräillen hiukan.»

»Lopetin tähän eilen. En nyt tahdo pitemmältä kertoa näistä

mielialojeni aina samanlaisista vaihteluista. Kun on kerran nähnyt

yhden laineen, niin tietää, millainen on toinenkin. Toisen kerran on

niissä taivaan tumma sini, toisen kerran vaahdon valkea pärskähdys.

Sitä tekoaan tehden hyllyvät ne aikansa, tylsyvät tylsymistään tuulen

heiketessä ja siliävät sitten kokonaan.»

»Luulen, niin, olenpa melkein vakuutettu siitä, että tämä minunkin

mieleni lainehtiminen lähestyy loppuaan. Olen alkanut työskennellä

kirjastoissa enkä jouda enää niin paljon kuin alussa huomaamaan omaa

itseäni. Ja toiseksi alkaa ympäristö, Pariisin taivas niin sanoakseni,

uurtautua yhä syvemmälle mieleeni, tuoden mukanaan uusia haluja ja

mielitekoja. Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla

loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää

soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää

minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin

kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää

katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman

näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän

tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia

haavoja! Eiköhän se saisi himmenemään vesileimaa, astumalla itse sen

sijalle? Miksi en minäkin sekoitu yhteen mylläkkään, miksen astu noihin

kahviloihin, joissa mustat knallit ja naisten vaaleat puvut sekoittuvat

toisiinsa?»

»Niin mietin, mutta siinä minä nyt sittenkin olen semmoisena kuin olen.

En poikkea mihinkään, vaan saavun aina samoja katuja myöten takaisin

asuntooni; ollen tyytyväinen, että niin tein.»

Kirjettä kuoreen sovittaessani oli minulla se tunne, että puhe

rakkauteni lopun lähestymisestä ei ollut aivan niinkuin olin sen

kuvitellut. Kynän kulkiessa paperia oli se kyllä siltä näyttänyt

minusta itsestänikin, mutta risteili tätä ajatusta toinenkin. En

uskonut muuta kuin että se oli satunnainen mielentila, joka voi milloin

hyvänsä muuttua toiseksi. Ja se muuttuikin niin pian, että samassa jo

toivoin käyvän kirjeestäni selville sen, jota olin luullut siinä

salanneeni. Luettuaan kirjeeni sanoo Annan veli varmaankin äidilleen:

»Näkee selvään, ettei hän vielä ole irti, vaan että hän rakastaa yhä.»

Mitä ajattelee Anna? Veli varmaankin toimittaa sen hänenkin

luettavakseen. Ja jos hän sen siis lukee, minkä vaikutuksen on tekevä

häneen kirjeeni?

Tuota miettiessäni alkoi minussa sarastaa toivo uudelleen. Säie

säikeeltään punoutui mahdollisuus toisensa ympärille, ja minä aloin

kuvitella, että kirjeeni ehkä vielä voisi muuttaa kaikki. Kun oikein

ajattelin, niin eihän Anna vielä tietänyt mitään tunteitteni

syvyydestä. Se oli tullut kaikki niin äkkiarvaamatta hänen ylitsensä.

Enhän ollut saanut puhua hänen kanssaan vakavasti ja totisesti. Lähtöni

jälkeen hän ehkä oli alkanut miettiä ja ajatella minua lempeämmin.

Rakastuneen raukkamaisuudella otin vielä lukuun hänessä heräävän säälin

tunteen ja samalla myöskin--sitä en voinut salata itseltäni--äidin ja

veljen vaikutuksen. Mutta kaikista eniten minä luotin omaan

kirjeeseeni. Hän tulee siitä näkemään, kuinka pohjattoman syvä

rakkauteni on, kuinka minä kärsin ja kuinka olen onneton.

Oli niin omituista katsella sitä, kun se loikoi tuossa edessäni

pöydällä. Kuori oli hienoa ranskalaista paperia. Se näytti kuin elävän

siinä, se oli kuin vaalea samettisiipinen poutaperhonen, joka

liikahtamatta on kiinnittäytynyt yhteen kohti lehvän päälle. Se ei

värähdäkään, mutta jos lähestyt, lehahtaa se lentoon.

En henno panna sitä taskuun rutistumaan. Annan olla sen siinä siksi,

kun olen juonut olueni ja polttanut vielä yhden paperossin.

Biljardipallot napsahtelevat toisessa huoneessa. Rahastonhoitajanainen

helistelee hopeitaan pulpettinsa takana. Peililaseilla päällystetyissä

seinissä kuvastuu pitkät näköpiirit kaasuvaloja. Lasioven läpi vilkkaa

alituisesti ulkoa bulevardilla käveleviä pareja ja kiitää ohitse

vaunuja ja hevosia.

Lähden pois. Pidän varovasti kirjettä hyppysissäni ja kun kuulen sen

putoavan laatikon pohjaan, niin säpsähdän. Alan sitten hiljalleen

astella asfalttikäytävää myöten asuntooni päin. Kaikki kahvilat

loistavat täydessä tulessa, konserttisaleista kuuluu soittoa ja laulua.

Avautuvista ovista näen sinisen savun läpi huoneitten perällä tanssivia

naisia, puettuja ainoastaan hienoon harsoon. Kiinnitän kulkuani ja

katson suoraan eteeni välttääkseni joka askeleella vastassani vainuavia

naisia:--Monsieur! Dites donc, monsieur! Voulez-vous, monsieur?

Minä pudistan heidät armottomasti pois käsipuolestani ja käännyn omalle

kadulleni. Siellä on nyt rauhallista ja hiljaista. Puodit ovat kiinni,

ja ainoastaan kastanjien paistaja työskentelee vielä kolkassaan,

ratisevan pannunsa ääressä. Ja edelläni kulkee, lyhtyä maassa

viistättäen, chiffonier, kaiken roskan kerääjä, rättiläinen, tuo

Pariisin yöllinen shakaali, joka selässään olevaan viilekevasuun

heittää, mitä löytää katuojista muiden jäleltä.

Soitan, huudan nimeni ovenvartialle ja kiipeän pieneen huoneeseeni

kuudenteen kerrokseen. Suljen ikkunan ja koetan tunkea näkemään läpi

pimeyden. Koko Pariisi on siinä edessäni yön hämärässä. Minä en näe

sitä nyt, mutta sähköllä valaistujen bulevardien kajastuksesta ja eri

haaroilla tuikkavista tulista aavistan sen suuruuden. Ei kuulu

hiiskahdustakaan lähimmästä ympäristöstä. Mutta tuolla etäämpänä on

alituinen uhkaava ääni, niinkuin se nousisi kaukaisesta koskesta, jonka

kohina illan tullen kuuluu metsän sisästä mäkikyliin. Siellä sohisee,

välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä

alinomainen tuska. Kuulen joka ilta samat äänet, mutta en osaa selittää

niiden tulopaikkaa. Toiset äänet luulen kuitenkin tuntevani. Tuo on

juna, joka vinkuu tullessaan lähimmälle asemalle. Nuo ovat ihmisten

huutoja. Joku laulaa.

Kauan, kauan, toiselle puolelle puoliyön olen valveilla. Unohdan, missä

olen, ja kuvittelen olevani kotona, isäni talossa, vanhassa

yliskamarissani korkealla mäellä, jossa ennen muinoin istuin yökaudet

kirjaini ääressä ja varustauduin tutkintoihini kiirettä pitämättä.

Mieleni oli täynnä haaveita ja tulevaisuuden toiveita. Minä rakastin ja

luulin olevani rakastettu. Ikkunastani oli avara näköala niinkuin

tästäkin, yli metsämaiseman, ja minulla oli omat tulinaapurini toisten

mäkien huipuilla. Talossa oli käyty levolle, viimeiset askeleet

vaienneet. Mutta korpi ei ole lakannut liikkumasta. Se valvoi läpi yön,

sillä oli aina sama hiljainen huminansa ja samat yölliset äänet.

Riisuudun ja laskeun levolle. Unenhorroksiin mennen alkaa minusta

näyttää, että tuo musta tuolla ikkunan alla on metsä ja että siellä

kohisee vain kotoinen korpi.

Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen.

Olen sama nyt kuin silloin. Harrastusteni määränä näen samat säilyneet

toiveet ja varmana mahdollisuutena uneksin tulevaisuutta, kotia ja

onnea. Enkä enää usko, että olisi perää siinä pelossani, että olisin

tuomittu elämään yksin, viettämään kaiken ikäni ilottomia päiviä.