Seuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä,
Kappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta,
milloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin
jotain muuta miehilleen: »Noin kello yhdeksän».
Nyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn
Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut
eilen illalla. »Hufvudstadsbladetin» kirjapainossa käy kone ja
paperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni
Suomalaisen Tyttökoulun kulmassa.
Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyy
tunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse.
Sanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni:
»Ole vaiti ... mitä sitten, jos oletkin hullu!»
Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot,
raskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko
hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat
tulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa'asti
kasvojani, jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.
Teen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen ikkunansa
vähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä vasten
näkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan. Olisivat
kai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt
selviää minulle yht'äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas.
Äiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei
tietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu.
Juuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa
balkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu
jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen
vain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun
kulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa
siellä mattoja.
Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti
koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni
ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: »Ei,
tämä on liian hassua, tämä on liian hassua!»
Ja poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania
kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni »tyhmä
narri», kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan.
Katsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä
siellä, tuntuu minusta yht'äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja
päässyt kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni
rauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen
puhdistunut, ja minä itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut.
Laiva on jo levoton lähtönsä takia. Se nielee parhaillaan viimeisiä
paloja lastistaan. Rantajätkät hinaavat koneellisesti huutaen
myöhästyneitä tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva vipukone
upottaa ne alas pimeään ruumaan. Musta kivihiilensavu kumpuaa tukevasta
piipusta paksuna pilvenä, joka sattuen silloin tällöin auringon eteen
maalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siellä hääriviin
ihmisiin.
Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi näkyy
rannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla. Joskus
satunnainen tuulen leyhäys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on
lämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä häikäisevät
ympärystalojen palttinan vaaleat kiviseinät ja korkealle kohoava
Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin
rakennuksiin.
Torilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen,
jyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan.
Perimmäisillä perillä on Kappeli-Esplanaadin tuuhea vihreys ja korkea
Grönqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki
kulkee sointua häiriten rivi uusia valkeita pylväitä, joiden päällitse
juoksee paksu sähkölanka Seurahuoneelta rantahalliin.
Minä tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta tämän valoisan kuvan.
Pakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat
ulkopiirteet. En tahdo muistaa mitään muuta kuin tämän. Kaikki muu
kadotkoon sen taakse, peittyköön näiden voimakkaiden värien alle.
Laiva hivuttautuu hiljalleen ulos laiturista. Kankeasti kampeaa raskas
runko kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin. Jäävien ja
lähtevien katseet koskettavat vielä toisiaan, hakevat ja löytävät,
eksyvät ja taas yhtyvät. Sitten näyttävät niiden kärjet joutuvan
haihduksiin, kuta enemmän laiva etenee, ne luiskahtavat ohitse
toisistaan eivätkä enää löydä yhtymäpistettä. Liinat alkavat liehua,
syttyen kuin soihdut hulmuamaan viimeiseksi hyvästiksi.
Hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa ovat yht'äkkiä
edessäni. Minun tekee mieleni etsiä niitä tuolta saattajajoukosta,
vaikka tiedänkin, etteivät ne siellä ole. Mutta minä vedän maiseman
eteen, enkä tahdo nähdä muuta kuin sataman, talot ja kirkkaan taivaan.
Ne näen ja purjeveneet ja jahdit keikaillen piirtävän kaaria veden
pintaan. Ilkkuen vingahtavat pienet höyryveneet satamassa pyyhkäisten
laivamme keulan editse, niinkuin kärpäset kankealiikkeisen härän turvan
ympärillä.
Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtia ja asettaa kulkunsa
Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja
sulavat kolmeksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa
kuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu
ensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin
vallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumareiät.
Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä
tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen.
Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei
ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri.
Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen
saaristolaisen purje, ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä
kauan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on
päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen
pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta.
Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni
sattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen.
Jokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat
ensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia,
muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa.
En tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä
lienevät vanhoja, kuluneita kummituksia.
Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä
kuitenkin tietäisin, enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean,
suloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny
ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en
kaipaa mitään, en toivo mitään.
Tapaan itseni milloin mistäkin. Loikomasta kannella, mukavassa
kenotuolissa, polttaen unettavaa, mieltä verhoavaa sikaria. Silmä ottaa
täytensä aavaa ulappaa, pilvetöntä taivasta ja tuossa lähempänä laivaa
pieniä lipattelevia laineita, joista jotkut pärskähtävät vaahtoon,
tietämättään, vahingossa, ikäänkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole
voimaa kohottaa pitkää, raskasta runkoa. Laivoja on useampia näköpiirin
sisällä. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat
perhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen
paistavat purjeet täydessä valaistuksessa, näkyy niiden pullistus ja
raakapuutkin. Sieltä siirtyy huomio omaan laivaan, kiipeää
nuoraportaita myöten ylös mastoihin, tarkastaa väkipyöriä, nuoria ja
purjeita. Jättää ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka
mustana häntänä jää jälelle ja laskeutuu lepereenä pitkin meren pintaa.
Tapaan itseni kävelemässä kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen,
joka on aina sama, samat kuplat, sama sihinä ja sama laivan laineen
säännöllinen taittuminen.
Joskus alkaa kuumottaa maata merestä. Se nousee nousemistaan, ja pian
on kohdalla korkea manner, mikä lieneekään. Sieltä näkyy kirkkoja,
kyliä ja kukkuloita, ja niiden rinteillä vihreätä metsää. Sielläkin on
ihmisiä, he elävät ja harrastavat, mitähän harrastanevatkin.
Millaisiahan lienevät olot siellä?--Kalastaja laskee purjepurtensa
laivan sivuun. Jos olisi hypätä alas hänen veneeseensä, soutaa maihin
ja jäädä heidän luokseen, keskelle merta, erämaan kosteikkoon,
jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja luoda itselleen uusi ympäristö
loppuiäkseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, että pitäisi voida. Ja
voinhan sitä koettaa siellä, minne olen menossa. Kuta kauempana, sitä
parempi.
Mutta maa jää taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva
taas ja purjeet horisontissa, näyttäen aina samoilta.
Aurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan.
Koskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen
antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään
myöten ja sitten yht'äkkiä sukeltaa umpipäähän ja näkymättömiin.
Tulee hämärä, näköpiiri pimenee ja vetäytyy likemmäksi. Taivaan ja
meren sini juoksee harmaaksi, ja siellä täällä syntyy usmaa. Mutta läpi
hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain
tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja
sammuvat säännöllisten väliaikain kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa
laiva, ohjaten suuntansa merilyhdyltä toiselle. Kone jyskyttää
ruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymmärtäisi asemansa ja
merkityksensä. Kun kaikki ovat menneet levolle ja minä vielä valvon
kannella, niin alkaa minusta koko laiva elää ja kuuluu siltä kuin veden
kohina kokan edessä olisi sen omaa, salaperäistä haastelua, jonka
vivahdukset se ainoastaan itse oikein ymmärtää, mutta minä en muuta
kuin epämääräisesti aavistan.
Mutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ympäristööni, meren vaikutus
kadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden
tukkeutuneet väylät aukeilevat uudelleen.
Kolmannen matkapäivän aamuna, kun nousen kannelle, silmät paljosta
valosta huienneina, minä näen kapteenin tarkastavan erästä höyrylaivaa,
joka savuaa oikealla puolen meitä, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan
kaukoputken perämiehelle hän sanoo: se on »Capella».
Se on »Capella», joka jäi meistä satamaan ja jonka oli lähteminen
muutamia tunteja meidän jälkeemme. Sen luullaan ehtivän Travemyndeen
vähän ennen meitä.
Nojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmilläni kaunista
laivaa tuolla loitommalla, yhytän minä itseni harhailemasta seuraavassa
unelmassa:
Hän on matkalla, hän, Anna, tuolla »Capellassa». Hän on lähtenyt
illalla, kun minä aamulla. Hän rakastaakin minua, niinkuin minä häntä.
Kun hän näki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin hän
valvoi koko yön eikä saanut minua mielestään. Hän muisti kesäiset
retkemme, hänen tuli sääli ja hän huomasi minua rakastavansa. Aamulla
hän riensi rantaan, mutta laiva oli jo jättänyt. Hän ei saanut rauhaa,
ennenkuin oli »Capellan» kannella, matkalla ulkomaille hänkin. Jätti
äitinsä ja veljensä ja seurasi minua. Nyt hän purjehtii tuolla, vähän
matkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimmäinen, jonka
Lyypekin laivasillalla tapaan, on hän. Me jatkamme matkaamme yhdessä,
ja hän on minun vaimoni emmekä me eroa milloinkaan. Tämä muu on ollut
vain pahaa unta.
Ja kun kerran olen alkuun päässyt, ei kuvittelujani mikään hillitse.
Minä tuon hänet tänne, tähän samaan laivaan, samalle kannelle,
vierelleni! Päivällä näin istuskelemme me peräkannella purjeen
suojassa. Näen hänet niin peloittavan elävästi edessäni--pienimmätkin
piirteet, hienoimmatkin värähdykset hänen kasvoissaan, eri vivahdukset
silmissä--että tulee hetkellinen kammo itseäni ja täytyy ajamalla ajaa
kuva hetkeksi luotani, kääntyä muuanne, pudistaa hänet ehdottomalla
liikkeellä itsestäni. Mutta hän tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun
majakat loistavat ja pimeässä vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat
punaisina ja viheriäisinä tähtinä, vetäydymme me johonkin laivan
monista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen äärimmäiseen
kärkeen, me juttelemme hiljaa, kääriytyneinä samaan lämpöiseen
vaippaan, hänen kätensä kainalossani, jota hän joskus heikosti puristaa
ja minä samalla lailla vastaan.
Eläydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, että tähden tuike tekee minut
surulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta,
hyräillä alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin:
En voi sua unhottaa poies
vaikken ikänän' sua saa j.n.e.
Ymmärrän kyllä tämän mielettömäksi ja hassuksi, mutta en henno
kuitenkaan pakottaa itseäni pääsemään tästä mielentilastani. Minulla
ikäänkuin ei ole sydäntä nauraa itselleni. Sanon säälien, etteihän
minulla ole muutakaan jälellä. Olen melkein samassa tilassa kuin
surusta juova, joka juo, mutta aina ryypätessään tuntee, että hän ottaa
siksi, ettei tahdo herätä todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja
meluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedessä muistaa
aina, joskin hämärästi, minkä tähden juo. Aamulla, kun on selvinnyt,
innoittaa sekä eilinen juominen että sen syyt. Sillä suru ei ole
haihtunut, se on päinvastoin yhä raskaampi ja toivottomampi.
Heräänkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon.
Matkan viimeisenä yönä, lähetessämme Lyypekkiä, näen minä unta hänestä,
jatkoksi päivällisille mielikuvituksilleni. Saan elää uudelleen
suloisimmat hetkeni siellä maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme.
Uni on hauraassa kantimessa ja katkeilee vähän väliä, mutta minä tungen
pääni tyynyyn ja saan taas säikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin
tulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, että
höyrylaivan varoituspillin ulvonta sehän se ei anna minun nukkua, ja
sen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt
tuosta ihan pääni päältä.
Näen, että seisomme ankkuroituina paksun usman sisään. Kuulen oltavan
kapeassa virrassa, mutta rantoja ei näy. Muutamia syliä meistä
häämöttää hämärän verhon sisästä toinen laiva, kuin suuri
jättiläishämähäkki. Sen laidasta luen nimen »Capella», mutta nyt se ei
enää tee sitä vaikutusta, minkä eilen. Värisen sisäistä ja ulkonaista
kylmyyttä. Aivot ovat tyhjät, eilisistä kuvitteluista ja yöllisistä
unelmista ei ole jälellä muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki
runollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut.
Höyrytorvi puhaltaa yhä vain voivottavasti, ja etäämpää usman sisästä
vastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut,
jotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niitä jossain vaanii. Se lisää
epätoivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman.
Tiedän, että tuolla usmaharson takana, muutamien sylien päässä, alkaa
ulkomaa, suuri, tuntematon ja tunteeton. Olen jo sen kidassa. Minun
täytyy aloittaa uusi elämä, istuttaa itseni outoihin oloihin, vaikka
juuret vielä ovat vanhassa mullassa. Soisin, että laiva maalle
laskematta kääntyisi takaisin kotimaahan.
Tämä heikkouteni minua tuskastuttaa, minä tahtoisin sen voittaa. Mutta
rautatiematkalla se vain enenee. Sama turvaton todellisuus vallitsee
sielläkin. Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja
mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas
koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa
voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.
Kunnes vähitellen tylsistyn ja vaivun täydelliseen
välinpitämättömyyteen, antaen ruumiin nytkyä junan sysähdysten mukaan.
Maisemat, kylät ja kaupungit saavat kiitää ohitseni. Ne eivät herätä
minussa mitään uteliaisuutta. Ne eivät ole minua varten. En ajattele
menneisyyttä enkä tulevaisuutta. Annan viedä itseäni kuin
tutkintavankia käräjäpaikasta toiseen. Enkä herää tästä muihin
mielialoihin kuin pari kertaa matkani kestäessä. Ensi kerran Kölnissä,
kun muiden matkustajain kanssa poikkean tuomiokirkkoon. Rautatie-elämän
räminästä, veturin pillin korvia särkevästä kirunnasta, vaunun pölystä
ja auringon väsyneitä silmiäni kirvelevästä kirkkaudesta joudun minä
yht'äkkiä hämärän kupolin alle, jossa valo on miedonnettu ja himmeä,
jossa ihmiset hiipivät hartaasti ja varoen ja johon jostain, en tiedä
mistä, katostako vai seinistä, hymisee hiljainen, syvämielinen,
rauhallinen soitto. Pilarien välitse hämärtää pitkät näköpiirit ja
niiden perillä näyttää olevan alttareja ja palavan hoikkia kynttilöitä,
joiden tuli on vain lempeätä loistetta. Erään sivukappelin sisässä on
polvillaan rukouksiinsa vaipunut nuori, kalpea, mustaharsoinen nainen,
joka nyyhkyttää. Käyn varpaillani hänen ohitsensa ja sekä minä että nuo
muut matkapukuiset turistit tunnumme loukkaavan täällä jotain hienoa ja
pyhää. Minä, joka olen aina selittänyt uskonnolliset tunteet heikkojen
luonteiden hurmaustilaksi, sulan kuin vaha. Minun tulee halu heittäytyä
rukoilemaan minunkin ja minä toivon, että voisin uskoa ja siihen
antautua. Antaa junan jättää, antaa maailman mennä ja pauhata! Minä
jään tänne, holvien hiljaisuuteen. Ja kuinka hyvin minä käsitän nyt nuo
erakot, munkit ja nunnat, jotka uupuneina elämään ja toiveittensa
pettäminä sulkeutuivat luostareihin ja hakivat itselleen lymypaikan
erämaan yksinäisyydessä! Kuinka se olisi toista kuin etsiä unhotusta
työstä ja upottaa itsensä maailman pauhinaan.
Mutta ihmisiä tulee ja toisia menee ja ovien avautuessa tunkee sisään
ulkomaailman melu, kärryjen kolina ja veturien hirnunta läheiseltä
asemalta. Editseni kulkee kelloaan katsoen mies, jonka tunnen saman
junan matkustajaksi, ja minä kiiruhdan hänen mukanaan ulos, levotonna
myöhästymisestä.
Kuin kahleensa katkaissut ja irtaalleen ryöstäytynyt vihuripeto lähtee
juna karkaamaan Kölnistä. Illan pimetessä aletaan lähetä Pariisia, ja
tulo sinne herättää minut uudelleen horrostilastani, johon jo olin
alkanut tottua.
Juna on myöhästynyt ja tahtoo ajaa aikansa kiinni. Se kiitää niin
kamalata vauhtia, että vaunu kohona hyppii. Aion nousta seisoalleni,
mutta typerryn takaisin istumaan. Vastaan tuleva juna toisella radalla
tuntuu repäisevän minut kahdeksi kappaleeksi. Olen kuin menemäisilläni
muruiksi, halkeamaisillani pieniksi pirstaleiksi. Onko se vain
ruumiillista väsymystä, unen ja levon puutetta? Koetan selittää sen
siksi ja voittaa itseni. Miks'en minä voi olla niinkuin nuo muut, jotka
rauhallisesti kokoavat kapineitaan eivätkä näytä tuntevan mitään
erikoista? Olenko minä löyhempää ainetta, heikompaa tekoa? Mitä minä
hätäilen, mistä joutavasta minä olen levoton?--Mutta minun on turha
vaiva kokea viihdyttää mieltäni. Jos olisi minulla joku toveri, joku
ystävä! Niin, siinähän se taas onkin. Ja taas tulee minulle tuo
ääretön, sydäntä hiukaiseva halu rakkautta ja joka hermon nenässä kipua
herättävä kaipaus hellyyttä. Sitä ei ole, ei ole tietoakaan
tulemisesta, olen ihan yksin. Ja sentähdenkö nyt lienee kuin kiitäisin
perikatoani kohti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, virstoittain kuuluu
veturista yksi ainoa vihellys, katketen vain lyhyeksi hetkeksi.
Tunnelista sisään ja tunnelista ulos. Siltoja, painanteita, pikku
asemia, joista ei välitetä. Näyttää kuin ei saataisi enää
seisahtumaankaan. Niinkuin olisi magneetti vuori edessä, imemässä
itseensä rautaista alusta, joka on lakannut tottelemasta peräsintä.
Kuta likemmä sitä tullaan, sitä ahnaammin särpää se rintaansa vasten.
Vihdoin tempaa tuo salainen vetovoima sen kokonaan itseensä, kaikki
naulat ponnahtavat irti, runko repeää liitoksistaan ja laiva särkyy
säpäleiksi mustan hirviön kiviseen kylkeen. Mutta yht'äkkiä ollaankin
lasisen holvin alla, vauhti hiljenee ja juna laskee taitavasti
asemasillan sivuun. Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa,
jonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi
ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska
nielee pitkää puomia.