Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni,
kun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana
ystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän
näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain
lapsiansa varten.
Tuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö,
joka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä
peittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty
ja armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy
kärsiä aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä.
Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet,
ajattelen minä ohimennen.
Meistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa
sattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä
saavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän
kadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan,
lumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän
nauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin
aamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa
kupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan hänet
kello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä juomingeista.
Hän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee ohitseni ja
töykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun, pesen pois
yölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on hän hetkisen
aikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka usein näkee
lentävän editsensä tien poikki.
Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin
usein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän
oikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin
täysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta
puolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni,
kehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän,
saattaa hän sanoa: »Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!» Nimeni on tietysti
hänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että
olin siihen aikaan hänen »ihanteensa».
Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei
häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain:
»En tule!» ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä
uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: »Enkä tule!» ja
hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin
toruvan: »Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!»
Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen
silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä
näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.
Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni,
joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä »ruma» ja
»olevinaan» ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. »Kyll'
on kanssa maku sillä...!»
Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan
tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei
ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö
Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen,
ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain »flammasta», menee
hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.
Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen
kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa
olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten
purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus
matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni
ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy
maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa
elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii.
Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut
sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia
ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä
suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan
antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla
kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.
Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen
nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että
hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka
vartalonsa ... että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa
avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.
--Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.
Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten
ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä
tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin
suuri. Enintään viisitoista vuotta,--jonka samassa lasken, astuessani
hänen jälessään saliin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne
keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja
vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen
sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki
se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei
liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi.
Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani,
jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella
heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on
haihtuva--niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli
minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi
niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se
on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini,
läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.
Kuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani.
Rakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen
tilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä
heillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen
ikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua
matkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne
tullut. Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin
koulussa ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista.
Kevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoilla
Lyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma,
Pariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e.
Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme
Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa
liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat
rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin
edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa
värikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta
poimituita kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun
ojentaa itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa,
tunnustelee sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen
onnellinen enkä saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan.
Jos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku
toinen! Ja yht'äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin
pitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle
kaukaisia meriä.
--Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon
kerran.
Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän
tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista
ylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti,
yhä seuraten silmillään ylioppilasta:
--Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa...?
Olisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun,
lohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä
on kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä
olen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo
huomata. Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin
herrat ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on
huomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä
ihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta,
seuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta
syytä alkaa hän yht'äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu
teeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen,
kohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen
viikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se
siirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina he
ovat jo lähdössä maalle.
Asema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut
edeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi,
kantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä minä
ole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon voivani
katseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta tunteistani.
Äidille saan sen hät'hätää sanotuksi, ja hän toivottaa minulle
liikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun ikkunassa,
ympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää syrjään. Hän ei
sitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on unohtanut, että lähden
niin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna lähtee liikkeelle ja
minä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää kulkua, huomaa hän minut,
nyökäyttää minulle päätään iloisesti ja tyytyväisesti ja vetäytyy
vaunuunsa.
Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi!
Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia
ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien räminä
Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi.
Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään.
Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät
purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun
höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine
lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.
Minulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain
asiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten
ikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat
valkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja
ikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan
sitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä
menen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on
papereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja
siinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä... Minä sanon, että tämä on
hurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että
olen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan
häntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti.
Loion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että
koko huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin
kärpästen siipien surina.
Hän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän ei
muistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin
varma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin lohduttaa
itseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että hän
siis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle
kirjoittaisin...? Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä
hänelle. Minä kehitän tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet
sanoillani, minä avaan hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy,
ehkä antaa ainakin toivoa.
Kolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä
lähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan
sen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä
ulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut
luokseen maalle.
Toisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta
ikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä
ja rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu
ja korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju.
Pysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja
käki kukkuu kauempana.
Ei ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen
varma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen
itsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. »Henkeni voimalla»,
toistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin
rauhallisesti asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta.
Siitä syntynyt rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita
onnistumisesta, Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella
liikaa tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden
kesäpuvun, joka näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin
somemmaksi.
Mutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä
odotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä
säikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua
vastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni.
Veli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni
naurahtaa.
Anna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on avopäin,
ainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli alkavat astua
edeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että tienhaarassa,
joka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän survaa vain
porttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään.
--Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli
hauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi.
Että he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle
tuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy huutaen
äidiltään teelaatikon avaimia.
--Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta huutaa
vastaukseksi.
Ja tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis
ole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee
edeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan.
Istumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy vasta
teetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä ja
posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta
hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä
tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä
elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa. Saan
hänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän tarkastaa
minua omituinen, utelias kiilto silmissä.
--Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja
kertoo sieltä ulkomailta.
Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin
laitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan
tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta.
Sinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä
lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä,
mukavuudella ja hyvinvoinnilla.
Enkä minä tahtoisi koskeakaan häneen. En muuta kuin hänen otsaansa
suudella. Se tunne, jolla häntä rakastan, on puhtainta ihanteellisuutta
ja se asuu ainoastaan rinnassa.
Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa,
minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein
henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet.
Minä, joka en mitään usko, minä olen taikauskoinen tässä kohden. Ja
minä panen itselleni ikäänkuin koetustyöksi olla hänelle uskollinen
tästä päivästä lähtien, ulkomailla, Pariisissa, kaikkialla. Sen
päätöksen jälkeen tunnun viattomalta ja puhtaalta ja minä voisin
vakuuttaa mielestäni ihan hyvällä omallatunnolla, että todella niin
olenkin. Puhtaana eläminen on minulle nyt siveellinen vaatimus, vaikka
ennen olin sellaiselle olkapäitäni kohottanut.
Kesän kuluessa minä tuuditan itseni siihen unelmaan, että hän
todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua, ja että me vain emme
puhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin. En käsitä, että
syy siihen ei ole muu kuin ympäristön. Veli on hiukan veltto, loikoilee
mieluimmin päivät pitkät puutarhan riippumatossa ja lukee romaaneja.
Äiti järjestää aina jotain taloudessa. Ja sillä lailla jään Annan
ainoaksi toveriksi minä, johon hänen muun seuran puutteessa täytyy
tyytyä.
Minä jään heille koko kesäksi. En ajattele matkaani enää, en muuta kuin
sitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä
toivon.
Mitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan
kamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään
samanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat.
Minulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki
muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen
ovensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven,
josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea
varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen,
selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla
on kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen kamarinsa ikkuna. Siinä ei
ole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja sen selustimella hänen
leninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta näen sen kuitenkin.
Toinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa. Mutta minä olen
näkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen käsi pään alla ja
toinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet melkein mattoa
koskettaen.
Teen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin
laudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen
reunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka
olen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä
ovat onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on
rautatieasema. Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan
päiväpaisteessa. Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin
seisonut jo tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti
ja hitaasti. Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä.
Vihdoin se viheltää, niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee
puhkuen menemään. Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan
pyörien heikkenevän kolinan.
Hän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani
verannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen...
Nukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän
minun, tämän niinkuin eilisenkin.
Vihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista.
Ikkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas
käsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen.
Minulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos
hän luulee minun asettuneen katsomaan... Vasta sitten rauhoitun minä,
kun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään
edestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä
kuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen
pikkulapsen.
--Huomenta!
--Huomenta!
Hän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa muita
ja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku vaimoni, meillä on
jo oma talous, me elämme täällä kaukana muista, tyytyväisinä ja
onnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä, antaa edes hieno
viittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos kuuluu pieni
risahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin. Muiden läsnäollessa
uskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden kesken emme koske
muihin kuin ihan tavallisiin asioihin.
Me keskustelemme päivän ohjelmasta.
Ensin on nostettava verkot, jotka edellisenä iltana olimme laskeneet.
Työnnän veneen teloiltaan, ja hän auttaa tullosta. Hän tahtoo asettua
airoihin, ja minä meloskelen perässä, kaislikkorantoja me luikkailemme
tyyninä aamuina, ja airojen kalke kuuluu niin selvästi ja kuulakasti.
Vesi välähtelee airon lehdessä ja tippuu kirkkaaseen pintaan, kun hän
lakkauttaa soutunsa ja sanoo jotakin. Keskustelu on kalastuksesta,
siitä, mihin huomenna heitetään pyydykset. Olemme pian oppineet
tuntemaan kalaluodot ja kutupaikat. Lasketaan verkot milloin minkin
onnella. Hän on ihan innostunut ja hän hehkuu ilosta nähdessään ainan
tutisevan merkkinä ison kalan noususta. Ja hän on tosi vihassa, jos se
veneeseen pääsemäisillään potkaisekse irti ja sukeltaa syvyyteen. Hän
toruu minua, sanoo »siksi» ja »semmoiseksi». Mutta minä olen siitä
mielissäni! Hän on silloin ikäänkuin lähempänä, tulee tutummaksi.--
Missä hommassa hän on, kun verkot pannaan puikkarille ja hän pidättää
itselleen oikeuden päästellä saaliin irti ja selvitellä sotkeumat! Minä
en saa koskeakaan, hän tahtoo itse, ja hän puuhaa siinä, hihat
käärittyinä kyynärpäihin, helmat nostettuina ylös ja sormet niin
suomuksien vallassa, ettei hän voi sysätä hiusta otsalta, vaan täytyy
työntää se käsiselän avulla korvan taakse. Minä seison ulompana, poltan
paperossia ja sanon melkein joka kerta: »No, me sitä ollaan niitä
maailman parhaita kalamiehiä»--joka on tullut pysyväksi sukkeluudeksi.
Iltapäivällä me sitten usein purjehdimme. Alussa oli velikin mukana,
mutta ei viitsinyt kauan. Anna tavallisesti kuitenkin aina muodon
vuoksi kysyy:
--Etkö tule purjehtimaan?
--En jouda.
--Et jouda! Saisiko kysyä, miltä töiltäsi et jouda?
--Minä luen, niinkuin näet.
--Näytä, mikä kirja se on?--Oblomoff.
--Sinä et sitä ymmärrä, mutta se on hienointa psykologiaa, mitä minä
ikinä olen lukenut.
--Tiedän ... ja sinä olet juuri itse tuollainen samanlainen Oblomoff.
--Ehkä olet oikeammassa kuin luuletkaan.
--Mutta me purjehdimme, me! Hyvä toki, etteivät kaikki ole sellaisia
vetelyksiä kuin sinä!
Noihin tuollaisiin laihoihin, tavallisiin suosionosoituksiin panen minä
aina erityisen merkityksen ja koetan selittää ne edukseni.
Pidän perää, ja hän hoitaa nuoria. Hän istuu lähellä minua peräkehyksen
sisässä ja tottelee täsmälleen komentoani, jonka aina annan
virallisella, käskevällä äänellä. Hän on laittanut itselleen sinisen
väljän merimiespuvun, ja päässä hänellä on pyöreä matruusilakki, jonka
silkkiset nauhat hulmuavat suorina tuulessa. Valkeata peräpurjetta
vastaan, johon aurinko häikäisevästi paistaa, on musta tukka ja tuo
hieno puhdas profiili, jota en väsy katselemasta.
Tuulee vinhasti. Hän ei kiinnitä nuoraa tappiin, vaan pitää sen
kädessään, valmiina hellittämään vihurin tullessa. Hän vetää käsillä ja
ponnistaa jaloilla purren pohjaan. Hän nojaa taapäin, painaakseen
kallistuvaa venettä tasapainoon. Vyötäinen on niin voimakas ilman
kureliiviä, kädet ovat jäntevät ja jalkapöytä korkea. Minä olen
eteenpäin kumarassa, toinen käsi peräsimessä ja toinen peräpurjeen
nuorassa, ja tähtään hänen niskansa taitse ja purjeen ainan alitse
menon suuntaa. Laine kuohuu laineen perästä, pursi nousee ja laskee, ja
Anna tuossa asemassaan, purje ja koko etupuoli venhettä--ne
kiinnittyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, samaksi olennoksi, jota minä
johdan ja vien tuonne siintävän ulapan perille kohti jotain kaukaista
kalliosaarta tai valkoiselle paistavaa merimerkkiä pitkän etäisen
niemen nenässä. Joskus särkyy iso laine kokkaan ja pirskahtaa perään
saakka. Hän saa räiskähdyksen kasvoilleen ja olkapäilleen. Hän
huudahtaa ja nauraa samassa, mutta ei muuta asentoaan eikä pyyhi
pisaroita poskiltaan.
Auringon laskiessa tyyntyy tuuli, ja laimeata laitaista kuljemme me
hiljalleen kotia kohti. Kokkapurjeen nuora saa nyt olla solmussa ja
helposti, vetreästi, niinkuin voideltuina, viiltävät laidat vettä,
lainetta tekemättä. Hän on siirtynyt kokemmaksi maston juurelle, on
selin minuun ja katsoo eteensä pitkin järven pintaa, viistättäen joskus
vettä kädellään. Hän hyräilee, näyttää olevan omissa ajatuksissaan,
niinkuin olisi yksin... Kun tietäisin, mitä hän tuossa ajattelee, kun
voisin aavistaa, mikä mielipide hänellä on minusta! Eikö hän kertaakaan
näillä yhteisillä retkillämme ole yhdyttänyt itseään ajattelemasta,
etteikö hän ehkä rakasta minua ja enkö minä häntää... Mutta minä en ole
sitä nähnyt kertaakaan hänen katseestaan, en voi selittää edukseni
ainoatakaan liikettä, en ainoatakaan äänen värettä.
Tulen alakuloiseksi ja surulliseksi enkä voi olla tekemättä viittauksia
lähdöstäni.--»Missähän lienen ensi kesänäkin näillä ajoin?--Kuinka
teillä silloin lienee, kun minä palaani»--Hän sanoo siihen vain:--
»Niin, se on totta, sinähän matkustat kohta pois. Kuinka kauan aiotkaan
viipyä?»--»Kaksi vuotta vähintäänkin.»--»Kaksi vuotta, vai niin.»--Ja
muuta ei mitään. Eikä sen kummemmalla äänellä, kuin jos olisi kysymys
mennä kirkonkylään pariksi päivää.
Nuo iltahetket, kun tuuli yhä heikkenee, kun purje ei enää pullistu ja
kun vene tuskin liikkuu paikoiltaan, voivat välistä olla minulle
hyvinkin tuskalliset. Ei ole enää mistä puhuakaan, hän näyttää
ikävystyvän, hänellä on halu päästä maihin, vaikka hän ei sitä sano.
Tämä on ikäänkuin minun syyni, minä pidän häntä kuin häkissä ja se
kiusaa minua kovasti. Mutta minä koetan pitää kasvoni tyytyväisen
näköisinä, niinkuin en sitä huomaisi, niinkuin ei olisi kiirettä
mihinkään. Ja kun purjeet herpoavat ja asettuvat pitkin venettä, otan
airon ja huopaan rantaan hänen pitäessään perää.
Kun emme ole vesillä, istumme tavallisesti muiden kanssa verannalla.
Niinkuin kaikki vähän vanhemmat rakastuneet miehet, koetan minä olla
kohtelias ja kiiruhdan tekemään hänelle pienimpiäkin palveluksia. Hän
tottuu siihen, että aina autan hänen ylleen, että aina pidän huolta
vaatteista ja sateenvarjoista ja kalosseista. Minä tulen kuin
aseenkantajaksi, jota hänen herransa voi komentaa minne hyvänsä
kiitosta sanomatta. Kerran istumme päivällisten jälkeen ulkoilmassa.
Naiset ompelevat, veli on kantanut itselleen keinutuolin salista, ja
minä katselen Annan näppärätä kädenkäyntiä, kun hän ompelee jotain. Hän
etsii saksiaan.--»Kyllä minä noudan, jos vain saan tietää, missä ne
ovat.»--»Ne ovat minun kamarini pöydällä». Minä nousen niitä hakemaan.
Mutta silloin sanoo äiti:--»Sinä olet liian vaatelias, Anna, sinä annat
liian paljon palvella itseäsi, joka olet niin paljon nuorempi.» Ja
siihen lisää veli:--»En minä sinun sijassasi viitsisi olla noin
kohtelias ... mene Anna itse noutamaan saksesi».--»Niin menenkin»,
sanoo hän ja kiiruhtaa hiukan loukkaantuneena ohitseni, huolimatta
vastalauseistani.
Tapaus vaikuttaa kovin kiusallisesti minuun, joka jo ilmankin kärsin
siitä, että ikäero välillämme on niin suuri.
Vaikka olen tullut tänne sitä varten, että tunnustaisin tunteeni, kuluu
koko kesä miettiessä, mikä olisi parempi. Olen yhtä epävarma kesän
lopulla kuin sen alkaessakin.
Eräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on kuitenkin
eräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan.
Naapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden, Anna
ja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa pieneen
höyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme kannella,
minulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on, niinkuin
me jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin vastanaineet. Luon
todellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa huiskuttaen punaista
päivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri vietetty, ja me lähdemme
kotitalosta ensi matkallemme.
Päivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on
täynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin
tavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme
ihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta,
jonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät
tiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla
vapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin
yläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme.
Huolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin
ei olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla,
joka on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia.
Minä ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja
kuiskutteleva katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä.
Hänen pukunsa onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin
verraten, hänen käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt
siitä huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä
vastaan puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku
kansakoulunopettaja. Annan nähdessään näyttää hän yht'äkkiä keksineen
kuin ilmiön jostain muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän
seisahtuu, väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua.
Kulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva
mielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän
nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja
pitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä
kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli
painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä
tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua
rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän
minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä
ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.
Juhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan ympäristöämme. Me
tuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta puhujalle, joka on äskeinen
kansakoulunopettaja ja selittää teeskennellyllä seminaaripaatoksella
ensimmäisiä alkeita isänmaasta ja kansasta, jota lopuksi kehoittaa
käyttäytymään siivosti juhlassa ja menemään sen loputtua kiltisti
kotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo rinnallamme, kuulee arvostelumme
ja katsoo meihin ja puhujaan merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että
hän ei ole niinkuin nuo muut, että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää
hullunkurisuuden. Meillä on vilpitön ilo laulusta, jota johtaa
pystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen puettu pitäjän naisopettaja, iso
keltainen kukka hatussa. Anna ristii hänet »prinsessaksi». Ja sittemmin
vetää hän minua katsomaan hänen tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän
pitää päänsä imelästi kallellaan, hän hyppii kuin surviainen ja loistaa
tyytyväisyydestä ja kuumuudesta. Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä
sille nauraa, mutta nyt minä koetan keksiä heissä kaikissa yhä uusia
hullunkurisuuksia.
Emme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä pitkin
kenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin olemme laskeneet
verkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että olemme päivän sankareja ja
että kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me olemme. Minusta näyttää--
ja minä olen siitä mielissäni--että ihmiset luulevat meitä kihlatuiksi.
Istumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle
ostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä
hameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä
kädestä suuhun.
--Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia.
Äiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä.
--Mikä on nimesi?
--Ka, sano, sano nimesi, niin saat sokeria.
--Kaisa.
--Ka, ota pois sormi suustasi! Kaisa saa kahmalollisen makeisia.
--Ka, etkö osaa kiittääkään? Sinuapa on kelvoton...
Ja äiti kääntyy itse kiittämään Annaa.
--Suuri kiitos ryökkinälle ... vai lienette hyvinkin tämän herran
rouva?
Minä tunnen punastuvani ja tulevani hämille, mutta Anna nauraa
makeasti, niinkuin jollekin tavattoman hullunkuriselle ja mahdottomalle
asialle. Minä koetan myöskin nauraa, mutta se on kankeaa ja väkinäistä.
Lähdetään paluumatkalle vasta myöhään yöllä. Salonki on täynnä herroja,
jotka juovat, ja ilma on siellä tukehduttava, savua täynnä. On kylmä jo
hiukan, Anna kääriytyy lämpimään villavaippaansa ja me haemme paikan
kannella lähellä koneen luukkua, josta kohoava kuumuus lämmittää
jalkojamme. Näemme sieltä koneenkäyttäjän ja lämmittäjän punaiset
haamut, joka kerta kun uunia avataan. Matka kestää monta tuntia. Anna
väsyy ja häntä alkaa nukuttaa. Sanaakaan sanomatta me nyt istumme, väen
tungoksen tähden kiinni toisissamme. Tunnen hänen päänsä painuvan
olkapäätäni vasten. En erota oikein hänen piirteitään. Ainoastaan
silloin, kun savutorvi syöksee täytensä kipunoita toiselle puolelle
laivaa, minä näen niiden valossa, että hän on sulkenut silmänsä.
Silloin tällöin hän ne avaa ja ne ovat niin suuret ja syvät.
Taivaanranta alkaa ruskottaa ja kipunat vaalenevat. Kuun hopeankalpea
neljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat
ja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkein
epäluonnollisen isoina tässä omituisessa kuun ja kaukaa koittavan
päivän sekavassa valaistuksessa. En uskalla liikahtaakaan, pelkään
häiritä häntä. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa.
Enkä ymmärrä päättää, että jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän
noin levollisesti nukkuisi rinnallani.
Vasta kun laiva huutaa tuloaan kotirantaan, hän herää, siirtyy minusta
ulommaksi ja kietoo liinan kiinnemmäksi olkapäittensä ympärille, joita
pudistuttaa aamukylmässä. Hän on huonolla tuulella, hyppää laivasta
omin voimin maalle, vastaanottamatta apuani, ja menee pihaan minua
odottamatta.
Äiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä
toivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että
hän alkaisi kertoa, kuinka _meillä_ oli siellä hupaista, kuinka _meitä_
ei kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja
tarkastelimme. Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen.
--No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti.
--Olihan noin, vastaa hän.
Ja haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten
unisesti: »Hyvää yötä».
Vuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en
saa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään
aukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä
teroitetaan viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja
keittiön ovi käy. Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella
kattoa.
Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään.
Hänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun
panen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo
huomenna.
Mutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas
ystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua.
Minussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän
juoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se.
Hän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään,
niinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä.
Kuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut
älyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin ja
menin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan vastapäätä
häntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän ei tiennyt
minne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa ulos vaunun
ikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen ulkopuolella
useat asemavälit, kunnes äiti nouti hänet takaisin.
Kuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa
minua, vanhaa houkkaa?
--Mitä on kello?
* * * * *
--Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan
muistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen
nähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että
vieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se
pieni kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa
ääressä. Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi
mennessään ja laitteli kaulustaan.
Palvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois
laseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa
vielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia,
jossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas
maalaamaton lauta on vain jälellä viinapöydästä.
Nousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa
poistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen
harjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että
hiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat
keltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa!
Niin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes
ajattelisi minua säälien, surkutellen.
Koko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu
risahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu musta
käsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal.
Nyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin. Olinhan
tämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta todellisuudessahan lienee
elämä aina tällaista, ajattelen minä noudattaessani Grönqvistin
kivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta minä näen Nikolainkirkon
valaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta.
Arvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin
Katajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni
menemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn
keisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle
ja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella
puolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja
laidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on
oma hyttini perän puolella laivaa.
--Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta!