Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole
ikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen
lentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle
hyvästiksi illan sammuva rusko!
Laskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi
karkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää
malja sen kunniaksi.
Astuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta
kuin pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni
miehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet
osoittavat ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni
uhasta, jonka yht'äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien
aikojen päästä. Ja minä tahdon sitä ylläpitää.
Mutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka
laskeutuvat laskeutumistaan.
Ravintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton.
Päällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin... Tuossa hän seisoi
viime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan... Suuri
ruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta,
näkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta...
Siellä oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa,
ennenkuin he menivät maalle.--Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla
keskellä lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku
pienenläntä vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka
iskevässä asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin
kanslistia, jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu
loitompana salin perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat
melkein yhdessä, puhellen puoliääneen.
Menen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on
lähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä.
Minä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin!
Mutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä
varten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä.
Yht'äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon
kuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat
maahan keinotekoisilta telineiltään.
Sillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta.
Hän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni
minut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut
ruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta.
Tahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen. Ja
nyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin
autiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni
vielä vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa
mikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi oli
hervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki.
Viimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut
vaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä
surrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni
torjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän
aikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä,
vaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä.