Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista.
Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.
Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla
ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului
vain lampun sydämen ynisevä laulu.
Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi
nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä--sillä me olimme
vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin
vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon
puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena
kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi
nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin
äidille.
--Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
--Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä
estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi
pitänyt.
--No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä
ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.
--Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä?--Ja minä koetin vivahduttaa
ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.
--Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita
nyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli
minua koko illan kiusannut.
Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa
äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen
lähtiessäni kotimaasta.
--Hyvästi...
--Hyvästi, onnea matkalle.
Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto
ja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!
Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan
pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun
minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken
aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt
ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä
valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit
hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja
sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä
hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara
korvan juuressa.
Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en
minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa.
Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä
pimeä käytävä vihaisesti vastasi.
Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä
viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.
Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan
kulkijallakaan, kun kangastus yht'äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin
rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän _ei voi_
sammuttaa janoaan.
Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi
siellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole
pelastustakaan.
Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän
kaasuliekin alla.
Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä.
Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.
Yksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä
ohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet
mukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti
sinua, melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut
saattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja
huiskuttanut salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen
mennä?
Hän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan
elä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole
surusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja
tuon paljon uusia aatteita tullessani.
Koko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alas
Kolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita.
Ne ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja
niillä on maailma avoinna edessään.
Mutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita
hän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään,
yhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät
tänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin
rajusti ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat
olkapäät niin voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin
vanhalla herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö.
Pakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja
teeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin ravintolaa
kohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu.
Mikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa,
numeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka
»erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä». Mikä kodikas tuoksu
tässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat
aloittamattomat kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä,
ja sen edessä porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen
koneellisesti: »Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä.--Suuri
varasto talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.»
Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta?
Siksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja
kohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen ikääni
ravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka
kaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin
perintöhuonekaluja.
Ja onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin
edessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä
hyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden
hommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt ja
istui huokaamaan tuolille, kädet helmassa.
Hän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää
matkalaukkua.--»Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa
edes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!»--Ja hän työnsi minut syrjään,
kaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli
polvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti
ojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen
käsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä
kauluksista ja nenäliinoista.
Seisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän
minua rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja
minä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä
rakastan.
En näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee vielä
pari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä kuulen
vain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen
kamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni.
Pääsen kenenkään häiritsemättä ulos--äiti kalistelee astioita
keittiössä--harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin
rautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä,
niin on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni
päällä on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana
veljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole
virkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään
sitä tekisi. Sillä hän »ei tahdo».
Hän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana
aamuna vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä
oli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota
vielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta
pyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi.
Eikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä
huoneessa! Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne
sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se
herätä lähtiessä kaipausta?
Tiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän
piinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini
tyynyn, jonka nurkassa oli ravintolan leima.
Kuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta
iloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon
kaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä
matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä
jonkun hengiltä kuristaa.
Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta
sähkökellosta tuolta käytävän päästä.