irroittaa itsensä teeskennellyn ruosteisen etiketin kahleista, niin
onpas nähty, henkensä virkistyy ja se tunne mitä varten ihminen
todella on, herää, jalostuttaa ja kaunistaa ihmisen. Tädin mielestä
ei ihminen milloinkaan mailman keviämielisiä seura-elämän tapoja
noudattaessaan saata näyttäytyä luonnulliselta; joko hän käärii
kehnon sydämen kauniisen ulkoloistoon tahi hyvän sydämensä kätkee
tahratuilla muotitavoilla; onpa useastiki niin kaukana todellisesta
luonnollisuudestaan, kun hovinarri, joka kaikellaisilla ilveellisillä
pukimillaan ja tempuillaan koettaa saada ihmisiä nauraviksi.
Kestissä kävi huhu, että Herra Junna tulee kotomaille vuoden takaa,
yhtyy kauppakumppanuuteen Herrassetän kanssa ja sitte pidetään häät.
Luonto oli kuitenki erimielestä päättäväin ihmisten kanssa. Ennenkun
Maijun häät tulit vietettäviksi, rustattiin hänen kotonaan toiset pidot
surullisinta laatua.
Isäntä oli jollakulla matkallaan kohta jälkeen kihlajaiskemujen saanut
vilustustaudin, joka muutamassa kuukaudessa muuttui kuolettavaiseksi.
Kaupungin juoru-ämmät tiesivät kertoa talonpojan vilustuneen sillä
matkallaan, kun hän kipa kapaa ohuesti vaatetettuna riensi kaupunkiin
sen johdosta, kun Herrassetän piti muka tekemään konkurssin. Koko
konkurssin teko oli tyhjää lorua; -- eihän nuo kielevät ihmiset häpeä
lasketella juttuja paremmistaki ihmisistä. Samaan aikaan oli vanha
täti kutsuttu sedän rouvan luo, joka yht'äkkiä oli saanut julman
pään-kivistyksen, jotta pelättiin mitä pahinta. Sanottu täti tiesi
yksin, minkä verran oli perää konkurssi-jutussa, mutta hänpä ei
tuota laulanut muille. Puotipoika vaan kertoi olleen itsellä talon
patruunilla ankaran hammastaudin yhtenä päivänä juuri kahta päivää
ennen talonpojan mainittua kaupunkimatkaa ja hänen luonaan oli käynyt
hupina tynnörin-seppä ja monta muuta rikasta herraa, jotka taas
kaikin kutsuttiin iltaruoalle sinä iltana, kun talonpojan oli kotiaan
lähteminen. Kohta koteuttuaan valitti isäntä itseään huonon voipaiseksi
ja kaikin tavoin koetettiin ehkästä tautia, mutta turhaan. Sairaan
vuoteen vieressä istui emäntä liikahtamatta, vaan peläten itsensäki
ylellisestä valvomisesta ja heikkoudesta nääkistyvän tautiin, noudatti
hän kaupungista taaski Kaisun avukseen sairaan hoidossa. Maijuki oli
useasti kotona ja hellästi kajosi lieventään sairaan isänsä vaivoja
ja äitinsä sydän-surua; hän olisi ehkä hyvinki taipunut koto-oloihin,
saati ei setäherra monellaisilla houkutuksilla häntä tuo tuostaki
noudattanut kaupunkiin. Toisin ei käynyt, kun että muutamana päivänä
isäntä levollisena nukkui iäisyyteen Maijun ollessa kaupungissa.
Kyllähän kyläläiset osasivat löytää syitä, miksi ei tytär saanut olla
kotonaan häiritsemättä; mutta olihan kauppamies rehti ukko kirjoissaan.
Maahanpaniaiset toimitti emäntä pulskat jos pulskatki; vieraita tuli
monesta pitäjästä ja naapuri kaupungista.
Jopa melkein vuosi oli kulunut ennen sanotuista kihlajaisista.
Sentähdenpä yksi ja toinen utelias alkoi luoda silmiään usein sinne
käsin, mistä sulhas Junnan oli tuleminen. Jos setäherra ei olisi
tietänyt lesken taloudellisia asioita tarkemmin, kuin leski itse,
niin arvatenki olisi Junna pianki tullut korjaamaan perintötä; mutta
nyt oli, onnettomasti kyllä, seikat sortuneet sille kannalle, ettei
talonpojan mahtavalle tavaralle tarvittu muita tasaajia, kun setäherra.
Lakia ei saata olla hämmästymättä, kun kuulee, että talonpojan leski
muutamain kuukausien takaa maahanpaniaisista on joutunut elatusmuoriksi
omassa talossaan vieraan luona.
Talonpojalla oli ollut järin vahva luottamus setäherran rehellisyyteen
eikä pitänyt kiirettä tilin teon kanssa. Hän todella aristeli mennä
tiliin, kun oli monellaisiin turhiin liittoihin sitoutunut kauppiaan
kanssa. Hän omissa tilikirjoissaan piti itsensä saavana; mutta hänen
tililaskujaan ei muu kukaan ymmärtänyt, sillä ne puuttuivat kaikkea
järestystä. Ja kun oli puhe vasta sitte tehdä täydellinen suoritus,
kun Maiju tulee naimiseen, niin eipäs toki se herra kiirehtinyt. Mutta
sairasvuoteella älysi isäntä tautinsa kallistuvan huolestuttavalle
kannalle ja lähetti kohta sanoja kauppalangolleen, että se tulisi tilin
tekoon ja tarkastaisi kirjat selville emännän läsnä-ollessa. Saihan
niitä sanoja lähettää: useasti sattui Herrassetä olemaan matkalla
tahi kipeänä. Jopa vihdoin, kun emäntä alkoi pahoin aavistaa leskeksi
jäävänsä, pyysi sairaalta, jotta saisi asian tehden lähettää noutamaan
kauppamiestä selitykseen, kun sairaski vielä täydellä taidolla käsitti
asiat. Isäntä myöntyi ja talon vanhin palvelia lähetettiin kaupunkiin.
Kun Herrassetä sai kutsuja maalle kutsuinki perästä, rupesipa hänelle
tuskaksi käymään talonpojan kärkkyys ja viimesen edellisen käskiän
mentyä päätti hän takitilaan kirjansa ja paperinsa niin reilata, että
saati vielä kutsu tulee, niin saavat selvät taminat nuo "talonpojan
pölläkkeet". Ensi otteeksi, kun rupesi kirjojaan reilaamaan, tahtoi
päätään huimata ja lu'ut, joita piti sovitella uudestaan, tanssivat
äijän silmissä, mutta mitäs, lapsellista kuvitusta eikä auta peräytyä
päätöksestään. Kasvatti, kas sehän oli vetänyt markkoja, kauppiaan
kukkaro oli saanut monestiki, milloin ei isä tiennytkään, avata suunsa
ja valuttaa kultaa. Tyttö ei olisi koskaan isänsä kasvatusälyllä
saavuttanut sitä määrää arvoa ja hienokkaisuutta, jos en minä,
setä olisi niin nerokkaasti valvonut hänen eduksi ja sielunsa
ominaisuuksien kehittämiseksi. Tuomitkoon nyt mailma, onko se paljo yli
kohtuullisuuden, jos vähä vaivoistani lasken hyväkseni kitsaalta maan
moukalta. Näin pakisi kauppias itsekseen kirjotuspöytänsä ääressä ja
hiljaisuudessa vastusti omantuntonsa muistutuksia. Tilikirja talonpojan
ja hänen eli kuten hän nimitti "kauppahuoneensa" välillä lepäsi avoinna
pöydällä. Saatuaan paperit selväksi, huoahdettuaan ja lukittuaan ne
salalaatikkoon, ajaa suhautti sairaan talonpojan lähettiläs pihalle. Se
tuli vähän liian aikaiseen. Ensin luuliki setä rengin olevan matkalla
lääkärin luo eikä piitannut varustuksista; mutta kuultuaan asioitsian
juttelevan kaupparengille tulleensa pyytämään patruunia maalle
kanssaan, tarttui hän apukeinoihinsa ja tuota pikaa makasi hengen
hieverinä sohvalla. Parkumalla valitti rouva asiamiehelle, että herra
oli yht'äkkiä joutunut vuoteen hyväksi: "se vanha kolotus."
No, eipäs ollakaan: loppuun asti tahtoi vanha ystävä näyttäytyä
liittokumppanilleen rehelliseltä ja osanottavaiselta mieheltä:
"Uskaltaja voittaa, tapata aina ennättää." Jos nyt niin, että virheet
huomattaisin ei ainakaan muut, kun sairas itse, niin ei siitä vaaraa,
olletiki jos isäntä on menevä pois ja jos paranee jälleen eloon, niin
onhan taas aikaa selityksiin. Siitä mietteistään kavahti kauppias
sohvaltaan, otti paperit jälleen komerosta ja päätti antaa ne
lähettiläälle vietäviksi tarkastuksille. Lähettiläs vietiin omin silmin
näkemään, kuinka kykenemätöin talon herra oli lähtemään matkalle ja
rengin lauseesen: "herra niin usein tätä nykyä on kipeä" vastattiin,
"näet patruuni päivä päivältä vanhenee ja välipäässä vaan koettaa olla
väkisin ylähällä". Mikäs tässä muu neuvo lähettiläälle, hänen täytyi
jättää noudettavansa. Patruuni nyt paapatti rengille, että isäntä oli
turhaan saanut ajattaa kaupungissa ja nyt jollakaan tavalla asiaa
auttaakseen käski hän rengin viivähtää ja odottaa muutaman tunnin,
niin saa viedä tilikirjat mennessään. Asiamies, joka oli uskollinen
isäntänsä palvelia, tuosta hyvillä mielin kävi väen-tupaan odottamaan.
Jo ennen tunnin kuluttua käskettiin renki herran kammariin. Herra
otti paperit, pisti ne sievään laukkuun, lukitse sen, antoi avaimen
rengille ja varmuudeksi vahvisti lukon sinetillään. Lähettiläs valjasti
hevosensa ja lähti ajaa rellittään tyytyväisenä kotiaan.
Sairas veti suutaan hymyyn, kun renki selitti juurta jaksain
kaupungissa käynnistään. Mutta emäntä tahtoi lähettää noutamaan jonkun
kirjotus-miehen tarkastamaan kauppamiehen papereita, vaan isäntä
vakuutti kyllin huomaavansa suoran asian, olletiki, kun itselläänki
sitä paitse oli tilipaperit. Laukku avattiin siis sairaan vuoteen
vieressä kahden vieraan läsnä ollen. Isäntä oli jotenki viileä sinä
päivänä, jotta omin varoinsa istuiki. Paperi paperilta tutki hän
kaikki läpi ja ihmetteli itsekseen miten selvät olivat. Olisiko
isäntä paremmin taitanut lukea kauppamiestilit ja arvannut kunki
numeron aseman arvon, niin varmaan olis huomannut "erehdyksiä", kun
sanotaan. Luottamuksensa setän rehellisyyteen ja taitamattomuutensa
tekivät tässä rikkaasta talonpojasta kerjäläisen. Sairas luettuaan
tarkoin, kuin sanoi, laski paperit luotaan laukkuun, kahden vieraan
kuullen vakuutti tilin oikeaksi ja sinetillään suletutti laukun siinä
paikassa. Kummallinen enne kuitenkin emännässä. Maijukaan ei taas
ollut kotona. Miksikähän emäntä epäili? Sentähden, kun hän ei saanut
olla milloinkaan kuulemassa ei näkemässä, jos mies mitä kauppoja
teki. Vaan mitäpäs naisten enteistä! Palveliarenki lähti seuraavana
päivänä viemään kirjalaukkua takasi kaupunkiin. Arvatkaat Herrassetän
iloa nähdessään talonpojan nimen tilipapereissa aivan sillä paikalla,
johon hän oli lyijykynällä piirtänyt alle juuri ennenkun laukun sulki.
Patruuni tuli kohta semmoiseen ilohumalaan, että kutsutti rouvansa
ja kasvattityttönsä luokseen sekä lahjoitti viime mainitulle portran
läninki-kankaan sulasta ilosta, kun kauppalankonsa on paranemaan käsin.
Hänki mielestään oli taas parempi, jonkatähden pyysi, että rouvansa
Maijun kanssa nyt sopisi käydä tervehtimässä sairasta sekä samassa
itseäänki virkistelemässä. Mutta kun rouva ei tahtonut hentoa jättää
kivuloista äijää yksin kotia, lupasi herra kutsuttaa vanhan tädin
kotimieheksi. Matkalle lähtö oli ylen mielehistä Maijulle, joka taas
ei ollut viikkokauteen nähnyt isäänsä eikä siis muuta, kun rouvasväki
lähti vieraisille ja tällä kertaa hyvin evästettynä viemisillä.
Kohta naisten lähdettyä kutsutti Herrassetä luokseen muutamia
virkakunnan jäseniä, laitatti mahtavat iltaspidot ja vielä hetken
iltasenki jälkeen keskusteltuaan vieraiden kanssa, istuivat he
kirjoituspöydän ääreen, jossa oli paljo kirjotetuita papereita huiskin
haiskin. Passaripoika, joka kestin lopuksi kantoi kammarin pöydälle
mokkalikööriä, oli havainnut ennen mainitun laukunki pöydällä. Muutamat
vieraat olit nauraessaan maininneet talonpojan nimeä ja sanoneet: on se
hyvä niin kauan, kun meidän kansa pysyy pimeydessä ja vihaa opetusta.
Miten edellä viitattu, ei Maiju ollut läsnä isänsä kuolinvuoteella.
Rouvan kanssa kotonaan käydessään tapasi hän isäänsä viime kerran.
Kului muutama kuukausi ennen sanotuista maahanpaniaisista. Leski
järesti taloaan, kuin ainaki, aikoi itse isännöidä ja emännöidä ja
Maijuki lupasi tulla kotia asumaan sulhasensa koteutumiseen asti. Hän
sai itsepäälleen sievät huoneet ja kaikin päin koetti äiti laittaa
mukavasti tyttärelleen, jonka hän toivoi saavansa toistamiseen
lapsekseen. Tytär itseki, kohta kihlajaistensa jälkeen alkoi vakaantua
ja huomata turhuuden pahennukset; hän ei enää tullut kutsutuksi
alinomaisiin nuorten kemuihin eikä enää usein imarteliat käyneet hänen
kotonaankaan. Ylen tyyneenä toivoen rauhaa heittäysi hän muutamana
päivänä, kun jo oli omassa kodissaan, äitinsä helmaan ja pyysi anteeksi
ne monet nyreät kohtelut, joilla oli äitinsä mielen pahoittanut. Hän
pyysi varoittamaan muita äitejä ja isiä, ettei he turhan kiillon ja
kunnian tähden luovuttaisi lapsiaan kotoaan, miten hänen on ollut
laita. Äiti itki katkerasti ajattelemattomuuttaan. Muutaman viikon
olivat ennättäneet viettää kaikkein autuaallisinta eloa mailmassa, kun
eräänä päivänä setäherra teki lopun kaikelle koittavalle onnelle.
Herrassetä valjastutti uljaan hevosensa, kokoili papereitaan
laukkuunsa, reippaasti hyppäsi ajopeliinsä ja kiireemmiten ajoi
talonpojan lesken kartanoon. Talon emäntä hyvillä mielin kohteliaana
syöttelee, juottelee vierasta mitään pahaa aavistamatta. Lieneepä hän
vielä ollut siksi turhamainen äiti, että luuli kauppiaalla olevan
sanomia tyttönsä sulhaselta.
Rikasten elämä on tavallansa leikki; toisinaan leikki lakkaa ja
alkaa todellinen elo, joka on taistelu luonnon vaatimusten kanssa,
ylenkatseen ja vaivojen alainen tila. Päivällisen jälkeen pyysi
kauppias emännän puheellen ja käski hänen ottaa, jos niin tahtoo,
vaikkapa vallesmannin puolestaan papereita tarkkaamaan, "sillä
tarkoitukseni", sanoi hän "on nyt saada asiat välillämme selville."
Mutta emäntä, joka vaan hyvää toivoi paperilaukusta, selitti ei
tarvitsevansa ketään edestään eikä puolestaan ja olihan Maijuki läsnä.
"No olkoon tahtonne", sanoi herra. Sitten hän otti esille paperin,
jossa isäntä vakuutti tilit oikeoiksi ja sitä likin rätinkipapereita,
joiden kaikkein mukaan saamisensa oli niin iso, kun talonpojan
omaisuus. -- Se oli teko se.
Maiju otti askelen, kaks taaksepäin; mutta emäntä pusersi kätensä
rintaansa vasten ylen tyyneesti lausuen: "noin isoksi väliämme en ole
aavistanut; vaan levätköön mennyt rauhassaan." Mitähän leski olisikaan
voinut lainkaan nojalla täydellisiä liitto- ja sovinto-kirjoja vastaan.
Ketä oli syyttäminen? Keneltä apua saatava? Herran arkistossa oli
vielä yksi paperi, jota ei toki näyttänyt emännälle. Se oli se huima
liittokirja, jonka ehdot oli puoleksi täytettynä Maijun kihlauksessa
eikä kauppamies nyt enää piitannut, jos sen lopullinen täyttäminen
jäiki sikseen.
Kohta tämän tapauksen jälkeen myötiin lesken maa karjoneen kaikkineen
ja kuten on ennen sanottu joutui emäntä elatukselle. Herrassetä oli
muka vanhan kauppalankonsa leskeä puoltanut niin, että hän tuli saamaan
pienen eläkkeen.
Leskelä oli enää se toivo jälellä, että nähdä ainoan tyttärensä
onnellisena joskus.
* * * * *
Tuli taas kesä ja monta kaivattua koteusi kesän kanssa. Maijun toivo
Junnan koteutumisesta oli muuttunut peloksi.
Kuudentoista kuukauden jälkeen Maijun kihlajaisista vietettiin Kaisun
ja Antin häät morsiamen kotona, johon sulhanen muutti asumaan. Pidot
olivat sievimmällään: sukulaiset ja entiset leikkikumppanit.
Maijuki äitineen oli kutsuttu, vaan jostaki syystä eivät tulleet
pitoihin. Kuluu yhä vuosi, mutta eipä kuulu Maijun sulhasta eikä
kirjeitäkään ala enää tulla, kun pitkien aikojen takaa. Muutamana
kesän ihanimpana päivänä työskenteli äiti tyttäreneen pienessä
kyökkikasvitarhassa; he olivat ja tottuneet oloonsa, he tunsivat
suloisen rauhan sieluissaan, kaikki myrskyt olivat tasautuneet, kaikki
turhat haaveksimiset oli Maijuki heittänyt mielestään. "Miksi äitini
tänään on kaikki niin suloista? ah, jos ihminen aina voisi tuntea niin
onnelliseksi itsensä, kun minä tässä nyt armas äiti sinun rinnallasi,
niin pieninki asemamme olisi silloin paratiisi. Niin tyttäreni, johan
me olemme ennättäneet kokea monta kohtausta enkä minäkään koskaan ole
saattanut niin täydellä sydämellä iloita Luojan lahjoista, kun näinä
aikona; onhan meillä kaikki elämän tarpeet eikähän ihmisetkään näy
meitä ylenkatsovan, kun tietävät ettemme ole tahallamme köyhyttäneet
itseämme. Mutta nyt tuossa paikassa menen naapurin eukon luo, koska
hän varotti minun tulemaan." Näin keskustelunsa lopetettua nousi
äiti työstään, jonka ikään sai päätetyksi. Tytärki puisteli helmansa
ruohoista, nouti kammaristaan käsityön istui sen kanssa pyörtänölle.
Tarhan sivutse kävi kaitainen polku kartanoon maantieltä, mutta
pihalle kävi polku toiseltaki puolen vanhan kuusiston kautta. Useammat
vieraat, jotka jalkasin astuivat taloon, tulivat kuusikkotietä. Tuokion
kuluttua nosti Maiju silmänsä ja katseli viime mainitulle tielle, kuni
olisi joku tulia ollut odotettavanaan. Tiellä ei kuitenkaan näkynyt
ketään. Vähän ajan takaa tuli maantien puolelta äitinsä kantaen
pientä koppaa käsivarrellaan. Nähtyään tyttärensä yhä istumassa
pyörtänöllä, poikkeusi hän hänen luo, istui tytön viereen, avasi
kopan kantta ja näytteli vahvaa kulijauho-limppua, jonka oli saanut
lämmintä-leipää naapurista. Maiju mietti äidilleen, jotta mahtaa
naapurin eukko nyt vuorollaan muistaa teitä äiti; monta limppua sai
hän ennen tästä talosta. Äiti arveli: "niin kyllä, mutta en minä ole
antojani milloinkaan muistellut jälestä käsin enkä suinkaan ole niistä
keneltäkään mitään velkova; vaan mitä hyvät ihmiset hyvällä sydämellä
tahtovat minulle antaa, sen kiitollisuudella otan vastaan." Äidin
puhellessa yhtä ja toista tyttö tuo tuostaki silmäsi kuusikkokujalle.
Oli juuri äiti lähtemäisillään tupaan päivällistä laittamaan, kun
pappilan musti laukata loukutti kieli ulkona suusta kuusikosta ja
töytäsi mennä pihalle. "Kas, eikös tule vieras, jota tässä olen
odottanut", lausui tytär äidilleen hymylllen. Äiti pyörähti tyttöönsä
päin sanoen: varmaan tulee pappilasta joku, ei musti yksin kule täällä
saakka milloinkaan. "Se on tosi," myönsi Maiju, "vaan kukapa sieltä nyt
tulisi; tyttärilläki on kiiret uusien läninkiensä kanssa. Mutta eihän
liene tulleet ne nuoret herrat, joita on odotettu Helsingistä, sittepä
saavat jättää kiireensä ja käydä kylää näyttelemässä vieraille,"
muistutti äiti. "Kyllähän kohteliaisuus sen vaatii, mutta ei he tule
meille ensimäisenä," väitti tytär. "Tulevat kuitenki", sanoi äiti, ja
viittasi kuusikon polulle, josta näkyi useampia ihmisiä tuleviksi.
Maiju hypähti istultaan, otti neularasiansa ja kiiruhti äidin keralla
kartanoon joutuakseen vähän vaatehtimaan itseään vieraiden kunniaksi,
koska olivat vielä muutaman sadan askeleen takana talosta. Mustilla
ei ollut aikaa odottaa kutsua tupaan, hän mennä lönkötteli vanhan
tuttavuutensa nojalla emännän edellä sisälle ja nakkausi pitkäkseen
Maijun sohvalle. Emäntä oli kohta kyökissään täydessä puuhassa,
kuni jo vieraat olisivat olleet tulleet kattonsa alle. Takan raudat
romisivat, tuli räiski kahvepannun alla, pian oli kirkas kattilaki
istumassa leimuilevalla liekillä ja emäntä kiireemmiten mennä mättäsi,
lihava kun oli, ruoka-aittaan vääntämään jonku lampaan paistin eli
sian kinkun viedäkseen kiehumaan; näet, vieras-vara löytyi hänellä
elatusmuorinaki elellessään ja tapansa ei ollut tarjota vieraalle ja
ei antaa, vaan kun tarjosiki, silloin antoiki sekä sihistelemättä pani
pöydälle pötyä. Sillä aikaa olivat tuliat saapuneet pihalle, jossa
Maiju jo oli ottamassa vastaan ja vei heidät kohteliaasti huoneesen.
Emäntä saatuaan keitoksensa kattiloihin, pisti puhtaan sileän hihasimen
päälleen, leveän esiliinan sitoi vyölleen, suorasi hiuksiaan ja sitte
kaiketta kolinatta meni vieraita tervehtiin. Vieraiden etunenässä
astui kylän pastori kättelemään talon vanhinta. Saati pastori olisi
tullut yksin taloon, niin varmaan olisi emäntä aaviloinut vieraan
tuovan jotaki ikävää sanomaa; mutta nyt kun hänellä oli muassa
muutama neiti ja muutamia ylioppilaisia, niin olihan se varma, että
hän oli vaan saattomiehenä. -- Viimeksi sanottu pastori ensi vuosia
ollessaan seurakunnassa ei ollut paljo milloinkaan tervetullut vieras
sanankuuliainsa luona, sillä hän lopen kajosi yksityisten pienempiinkin
asioihin.
Muutamat rohkeat veitikat arvelivat, jotta pappinsa oli kasvatettu
paremmin la'in laatiaksi, kuin papiksi. Ylenmääräinen uuteliaisuutensa
tasautui aikaa voittaen, kun äkäset seurakuntalaiset manasivat hänen
pysymään pappina, eikä tukkeutumaan kaikellaisiin sivuseikkoihin, joita
koetti onkia juttu-ämmäin kautta ja joiden nojalla tuomitsi yksityisiä.
Paljas nimitys "pastori", loi hänelle sen kunnian, mikä hänelle
annettiin. -- Enemmän, kuin ennen, näytti nyt pastori yksitoikkoiselta.
Syytä siihen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hän hyvin juhlallisen
näköisenä ja jumalisilla sanoilla ilmoitti odottamattoman surusanoman:
Herrassetää oli äkkiä kohdannut halvaus ja pikemmin kuin ihmisen
ajatus, muutti hän majansa tästä taistelun alhosta ijankaikkisuuteen.
Ilmoitus pois menneestä ei näyttänyt kuulioissa herättävän
syvällisempää kaipausta. Leski-emäntä laski kätensä ristiin, siunasi
syvään, kyyneleet herahtivat silmistään rypistyneille poskilleen
ja lausui enemmän itsekseen, kun muiden kuultavaksi: "niin, nyt on
setäherraki tehnyt sen, joka meillä vielä on tekemättä".
Mutta tytär vaan katsoa tuijotti pappiin ja näytti ajattelevan, ettei
tämä ikävä sanoma tähän lopu; tuo mustiin puettu mies ei ole käynyt
meillä milloinkaan hyväin enteiden edellä. "Oi! ettei tätirouva
laittanut kuolon sanomaa oitis minulle". Vieraat, joita emäntä
oli aikonut kestitä ruoalla, lähtivät tunnin kuluttua matkoihinsa
nähtyään Maijun uudesta sanomasta lopen huolestuvan. Kohta siinä
paikassa otti viime mainittuki hevosen ajopelineen isännältä sekä
ajaa karitti kiireesti kaupunkiin käsin. Mutta kestikievarissa, missä
muutti hevosta, puhuttiin miestuvassa: "tuo on se mamselli, jonka
tavaran se äsken kuollut patruuni on hävittänyt eikä kuulu löytyvän
pankkikirjojakaan".
Maiju pyörähti puhujiin käsin ja loi säkenöivän silmäyksen viimeiseen
puhujaan, joka kohta veti itsensä toisten taka. Siitä lähtien tuli
tytölle yhä kiireempi, jotta sekä hevonen, että kyyditsiä mieli
tuskautua. Surutaloon tultuaan hän kyllä pian tapasi tätirouvan, mutta
joka ei syvissä huolissaan jaksanut paljo piitata tytöstä. -- Wiime
aikana oli Maiju oppinut lähimäisistään, että kaikkein itsekäisimmällä
tavalla valvoa ensin omia etu-oikeuksiaan ja viimeksi muiden. Hän
kiiruhti pesänhoitajain luo kuulemaan yhtä ja toista, vaan ne eivät
luvanneet mitään selkoa antaa ennenkun hautajaisten jälkeen. Pidoissa
tapasi Maiju monen muun tuttavan keralla tynnörisepän, joka viime
vuosina sai arvonimekseen: "tehtailia". Hän tervehti tytärtä enemmän
iloisena, kuin surullisena pitovieraana ja puhuteltu pilkallisesti
luuli ukon ilomieliseksi siitä, kun tapasi muka tulevan miniänsä, joka
ei tietänyt ollenkaan siitä, että setäherran äkkikuolema oli tehtailian
onneksi.
Pidoissa huhuili yksi ja toinen syrjäkareessa, ettei Maijun sulhanen
enää tulekaan; se on kihlannut Ruotsissa erään ravintolamamsellin
ja laittaa oman ravintolan siellä. Tiettynä oli syrjäisillä seki,
ettei, isä-ukko anna yhtään penniä perintöä pojalleen saati se ei tule
kotomaalleen.
Muutamana päivänä hautajaisten jälkeen kokoutui pesän-selitysmiehet
herrassetälään; Maiju itse tuli omasta puolestaan. Tytön isä oli
jo lapsensa ensi ikävuodella pannut rahoja sen nimeen muutamaan
elinkorkolaitokseen setäherran kautta ja paitse sitä oli setä
muka toimittanut kasvattinsa jäseneksi Turun "elinkautiseen
henkivakuutuslaitokseen" ja vielä kolmanneksi oli patruunin
hoidettavana rahat niistä viljavaroista, jotka talonpoika tyttönsä
tuliaispidoissa pyhitti lapselleen. Niitä yhtä eikä toista asiakirjaa
ei ollut Maiju nähnyt milloinkaan; setähän ne hoiti. Mutta se oli
kaikkein kamalinta, kun niitä ei nytkään näköön saatu. Sellaisia
papereita, joissa olisi ollut vähäkään tytön osaa, ei löytynyt mistään.
Edellä viitatuiden laitosten asiamiehiltä kysyttiin, papereita
yhä tutkittiin, mutta turhaan ja niin kaiken lopuksi Maijulla ei
ollut penniäkään mistään perittävänä. Tätirouva ei tiennyt mistään
asioista mitään. Ja mitäs hänelle jäi? Niin, se eläkeraha, jonka sai
vuosittain kantaa kauppamiesten eläkelaitoksesta. Muutama rahaseikka
kuudenkymmenen-tuhannen markan arvosta valvottiin eräästä ulkomaan
kauppahuoneesta, joka jo ennen oli koettanut hakea ulos saamistaan,
mutta onnistumatta. Vainajan tavarat tasautuivat siis myssyttömiksi.
Tehtailiaki oli ääneti, kun häneltä ei mitään kaivattu. -- Maijulla
oli enää jälellä se toivo, että sulhasensa koteutuisi mieltyneenä ja
vakautuneena miehenä.