KIHLATUT
Työkansalle kirjoittanut
--r --t [Fredrika Pietilä]
Oulussa,
Oulun kirjapaino-osakeyhtiön kirjapainossa,
1878
Jo päivän koittaessa hypähti iloisena pieni Kaisu vuoteeltaan Lokakuun
29 päivänä 184-. Kiireesti puki sievät vaatteet yllensä ja juoksi
sanomaan hyvää huomenta äidilleen.
"Vai niin," pikkuseni; sinäki jo olet täydessä puvussa, lausui äiti
tyttärelleen. "Minä melkein arvaan mikä sinua nyt on ajanut hereille
näin aikaiseen. Luuletko todella isäsi koteutuvan merimatkaltaan
tänään, niinkuin patruuniki vähän toivoi? Voi toki sitä iloa, mikä
meillä sitten olisi; ei mailmassa suurempata ainakaan meikäläisillä.
Isäsi ei sieltä tule tyhjin käsin ainoan tyttärensä yhdeksäntenä
syntymäpäivänä ja olletiki nyt, kun on hän ollut näkemättä sinua
viisi pitkää vuotta. Osaatko sirkkuni aavistaa oikein koreiksi niitä
monellaisia kirjavia huiveja, joita varmaan saat tuliaisia?"
Näin pakisten Kaisulleen äiti vielä tarkemmin siivellä ja tomurätillä
pyyhki ainoanki tomuhiukkasen huonekaluilta, uuninkorvalta, laattialta
y.m. sillä isännän kotia tullessa piti olla kaikki puhdasta ja somaa
miten pienessä merimiehen kodissa mahdollista.
"Niin äiti, niinhän tuo herra Remusenki pikku mamselli näytteli somia
vaatteita ja leikkikaluja, joita oli saanut setältään merituliaisia ja
sanoi ulkomaalla olevan kaiken paljo kauniimpaa, kuin meillä täällä.
Kerran jutellessamme Herrassetän Maijun kanssa, sanoi hän minulle,
että tavalliset merimiehet eivät älyä ostaa oikein loistavia kaluja
ja että kaikki työmiehet ja merimiehet tuliaisineen päivineen hänen
mielestään ei ole minkään arvoisia; setäki oli niin sanonut Maijulle.
Hän sanoi, jotta se on taas aivan toista, kun Herrassetä ostaa
kauppapuodista jonku lahjan. Kun minä sitte sanoin, miksi setänsä niin
usein lahjoja ostaa hänelle, arveli Maiju, että jos ei setä toisi niitä
usein, niin hän sanoisi isälleen sen kaupunkiin tullessa, jotta setä
on paha ja antaa minun nähdä kaikellaisia puutteita; silloin isäni
ottaisi minun pois setän luota. Ja kuules äiti mitä Maiju vielä sanoi
minulle: 'Tiedätkö Kaisu, vaikka Herrassetä on kauppias ja rikas, on
hän paljo velkaa isälle jyvistä ja sentähden setä ei tohdi milloinkaan
rikkoa isääni vastaan. Isäni sanoi äidilleni muutamesti, että niillä
ihmisillä, joilla on saamisia, on valta.'
"Paljon muuta kertoi Maiju minulle esim. kuinka herrasväki ja rikkaat
ovat onnelliset; niiden lapsiaki pidetään paljo parempina ihmisinä.
Herrassetän rouva oli sanonut heti, kun Maiju tuotiin kaupunkiin,
ettei Maiju saa enää seurustella työmiesten lasten kanssa; sillä kun
hän on ollut vähän aikaa kaupungissa ja saanut uudet vaatteet ihan
toisellaiset kuin talonpojan tytön, niin hän on mamselli ja rouva
oli aikonut ottaa kasvatustyttönsä mukaansa ruotsalaisiin seuroihin.
Viidentoista vuotisena aiotaan tyttö lähettää Tukholmaan näkemään ja
oppimaan miten tulee käydä katua ja olla hienokkaiden seurassa. Ja
kuules vielä äiti! vaikka Maijun äiti oli tahtonut, että Maiju saisi
käydä suomalaista koulua ainaki sen verran, että oppisi kirjottaan
hieman ja lukuja laskeen, niin ei ole annettu hänen mennä kouluun ja
nyt jo ei ole hänellä itselläänkään halua. Muudan rouva oli sanonut,
etteihän Maijun kuitenkaan ole pakko ruveta elättämään itseään
lasten-opettajan viralla. Kun minä kuultelin kaikkia mitä Maiju
kertoi paremmista ihmisistä ja kuinka muilla on aivan toisin kuin
meillä köyhillä, niin minun tuli niin julman pahamieli ja ajattelin
pyytää isältä, kun hän koteutuu, ettenkö minäki saisi mennä johonki
herrastaloon kasvatiksi. Mutta sitten kerran, kun kamreerin Lotta
palasi koulusta ja minä kysyin miksi hän käypi koulua, vaikka isänsä
on rikas; aikooko hänki tulla joksiki lasten-opettajaksi; ja kun Lotta
nauroi minun kysymykselleni eikä sanonut käyvänsä koulua muun takia,
kun ihmiseksi tullakseen; niin minä rupesin miettimään, jotta Maiju
taisi taasenki vaan narrata minua. Muistinpa samassa kuinka sinä äiti
kerran vastasit ajuri Matille hänen kysyessään josko jo hänen tuli
rahoja hankkia suorittaakseen velkansa sinulle äiti. Niinhän äiti
sanoit Matille, että ole hyvä Mattiseni ja pidä vaan laina; saanhan
siitä palkinnon. Ja muistinpa monta muuta seikkaa, joita muut olivat
selittäneet aivan toisin kuin Maiju."
Hiljaa kuulteli ajatteleva äiti tyttärensä kertomusta, jonka
loppupuolella sydämmelliseksi hyvikikseen huomasi lapsukaisen
voittaneen kovan kiusauksen. Ne peritotuuden istutukset, joita äiti oli
koettanut pystyttää lapsensa sydämeen, olivat saamatta muuta vahinkoa
vaan häälyneet -- kuin nuori ruoho ankarassa myrskyssä -- liukastelian
haleahkoista sanoista.
Äiti päätti itsekseen kohta vieroittaa tyttönsä Herrassetälän Maijun
seurasta; ei kuitenkaan rohkeasti kieltämällä tyttöään Maijun luota,
välttääkseen herättää lapsessaan pahoja luuloja kenestäkään, vaan aina
enää harvemmin ja harvemmin laskea häntä Herrassetälään. Maiju itseki,
ennen mainitun kypsyvän hienokkaisuutensa tähden, alkoi kohdella syrin
karin pientä vierastaan; vaikka ennen talonpojan tyttönä ollessaan
kaupungissa käydessään oli viettänyt monta hupaista hetkeä Kaisun
kanssa. Jopa hän katsoi aivan sopimattomaksiki olla tuttavuudessa
pienen merimiehen tytön kanssa, mikä olisikaan semmoinen seura-ihminen
yhdentoista vuoden vanhalle mamsellille. Toisinaan yhtähyvin, milloin
haluttomuus pienimpäänkin askaroimiseen kohtasi Maijua, riensi hän
kutsumaan halpaa tyttöä luokseen; näet, Kaisulla ikäisekseen oli
erinomainen kyky nukkikaapin järestämisessä y.m.s. Silloin Maiju ei
olenkaan tehnyt kysymystä suuresta arvo-eroituksesta; jos siihen samaan
leikitsemisen kyytiin tuli joku "herraslapsi", niin hän vaan aivan
hienokkaiden tavalla osasi toimittaa työmiehen tytön tieltä pois,
menemään kotiaan.
Kaisun jokapäiväinen leikkikumppani oli ajuri Matin pieni Antti.
He olivat tulleet tuttaviksi Matin perheen asuessa Kaisun kotona
pienessä kartano-tuvassa. Antti oli ketterä, keltakiharainen pojan
nulikka, joka jo hyvin osasi ajaa isän hevosella, milloin vaan hän
lähetettiin pienempään ajoon vanhalla mustalla, kuluneella luukonilla.
Antin ei ollut ylvästeleminen komeasta eikä sievästä kodista; sillä
isällä riitti työ-ansioistaan aivan niukasti kodon kaunistamiseksi;
olipahan vaan tupatölli rapistuneine porstupäineen ja kartanon perällä
lautakoppero hevostallina. Toisinaan kun talon nuori mies Antti, joka
oli itse-vieraskohteliaisuus, kokosi kaikki naapuriston avojalkaset
poika nallit ja tyttö parat luokseen leikitteleen, saivat tuvan
ahtauden takia leikkikammarikseen hieman porstuvan loukkoa. Monta
lautaa porstuvan laattiassa oli niin lahoa ja hajonnuttaki, että tuo
tuostaki joku vierahista pudota muljahti laattian alle. Kyllähän
perheen äiti oli monesti itkiä tirahduttanut kyyneliä ja pyytänyt
Mattiaan korjaamaan pahimpiakaan rappioita, kun joku oma eli vieras
lapsi leikin vauhdissa mennä möksähti porstuvan alle; mutta Matti,
joka oli aina menossa kylän työhön, lyhyesti vastasi vaan: "kun joutuu
Antti mieheksi", johon poika säisti, "kun tulen isoksi, niin äiti saa
uuden tuvan." Tuossa ei ollut sitte sen pitempiä aikoja, kun että äiti
voiti milloin voilla, milloin muulla saippualla pienen pudonneen otsaa,
nenää, poskia tahi kyynärpäätä, ja leikki alkoi uudestaan. Varsin
sukkela putoilemaan oli tynnörisepän Junna, joka mestari olevinaan,
tahtoi näyttää miten isänsä kiertää tynnöriä kaputellessaan vanteita
sialleen. Vaikka muutamesti ajurin kiltein punaposki sirkkunen sai
aikasen vahingon kyytin leikkilavalta ales, niin ei Kaisu siitäkään
ylen säikähtänyt; mutta saati Antti yritti kompastuunkaan, niin kas
sekös oli surkeaa tytöstä; unissaanki näki hän vaaran uhkaavan poikaa.
Ajurin pieni kartano oli vieretysten Herrassetälän muhkean talon
kanssa. Haastettiinko vaan vähänki korkeammalla äänellä jommassa
kummassa pihassa, kuului puhe selvään toiseen. Sentähdenpä kuuluikin
ylen hyvin käkkäräpäiden itku niinkun nauruki naapuriin ja aivan
tavallisesti useimmin kuului lasten itku eli suru-ääni ajurin mökistä
Herrassetän taloon, kuin päinvastoin; sillä köyhän perheen äidillä ei
ole aikaa joka silmänräpäys hoitaa lapsiaan ja varottaa niitä vaarasta,
kuten laita rikkaassa perheessä.
Oliko niin puuttuvaista, kun oliki sivistys Herrassetälässä, niin
kuitenki välttivät olla uteliaat siinä, mikä koski vähävaraista
naapuria; missään tapauksessa ei tahdottu nähdä ei kuulla ajurin
perheen vaivoja eikä puutoksia. Mutta sitten, kun Maiju tyttö tuli
kasvatiksi setälään ei saanut yksikään surun ei ilon ääni hämmentyä
ilmaan, ettei siitä selkoa tehty setälän kyökissä. Milloin oli muka
ajurin emäntä kolhinut "sikiöitään", milloin joku satunnainen riemu
"noillaki raukoilla" taikka jolleki vieraan lapselle tehtiin räähkyyttä.
Herrassetän rouva tosin alussa ei piitannut kuunnella tytön
loruja, joita kyökistä kokosi kasvatti hänelle; mutta kun ei tyttö
hellittänyt kertomasta uutisiaan, niin tulipa tavaksi niinki, että
rouva pitkät illat istui kuunnellen Maijun liverryksiä. Semmoisia
jonnin joutavia juttujaksoja karttui sanomattomasti palkollisten
kautta. Ne, kun näkivät saavansa ystävän tuosta muuten pelättävästä
"emännän-peukalosta" juorujen nojalla, alkoivat virittää juontaan
siten voittaakseen Maijun puolelleen. Tynnörisepän pienen Junnan
surkutteleminen oli usein puheen aineena, jos ei muuta, niin sanottiin
poika paran olevan sen vaaran alaisena, että häneltä houkuttelee mökin
sikiöt pieniä leikkikaluja ja makeaisia. Tynnöriseppä oli saanut,
äsken odottamattomasti periä vanhan, kauan tietämättömissä olleen
sukulaismerimiehen ja Herrassetä kaikella kohteliaisuudella usein
haetti häntä, nyt rikasta mestaria, luokseen ryhdyttääkseen häntä
kauppakumppanuuteensa. Poika Junnaaki ruvettiin pitämään oikein hyvänä
kauppiaan talossa; eipä vähempää, kuin alettiin puuhata poikaa koulua
käymään oppiakseen ehkä sen verran, minkä kauppamiehenä tarvitseeki.
Junna oli yksi-ikäinen Maijun kanssa; mutta oli pienempi kasvuinen.
Kummakos tuo oli siis, jos Herrassetä ja Maijun isä kahdenkesken
tyttären tulevaisuudesta juttelivat, -- Saati vaan tavara rupeaisi
näyttämään pysyväiseltä tynnörisepän talossa, niin ei ainakaan
sepän puolelta ollut pelättävänä yhtään vastusta aikaiseen määrätä
tytön tulevaa kohtaloa. Johan -- niin ainaki miettiät päättivät --
tynnörin-takojan tulisi pitää seki yksistään ajallisena autuutena, kun
hän pääsisi rikkaan talonpojan ainoan tytön apeksi, ja entäs se, kun
tyttö oli mahtavan kauppiaan kasvatti.
Näin onnellisella kannalla oli toiveet Maijun tulevaisuudesta Kaisun
naapuriloissa sinäkin aamuna, jona viime mainittu odotti isäänsä
kotia merimatkalta. Näistä hellistä toiveista ei kyllä tietänyt Kaisu
äitineen; sillä elelivät omaa hiljaista elämäänsä kajoamatta saada
tilejä muiden elämästä ja toimeen tulosta.
Iloisena, lapsellinen hymy huulillaan puheensa lopetettua äitinsä
kanssa syntymäpäivänsä aamuna, riensi Kaisu enemmän juosten, kuin
kävellen ennen murkinoita, paremmin tavatakseen Maijua, Herrassetälään.
Mutta kummaa! kun saapui talon portille, niin äkki-arvaamatta outo
tunne pysähdytti hänen vauhdistaan; jalkansa kuin takertuivat tanhuaan
eikä hän muuta, kun kovin pysty silmin pyyristeli ympärilleen, etsien
pysähdyttäjäänsä, mutta turhaan. Vihdoin viimein ja työläästi sai
siitä herrashuoneiden eteiseen, josta käytiin rouvan kammariin, minkä
kupeella oli kasvattitytön suoja. Taas tuli kumma toinen kumma: Maiju,
joka juuri sattui istumaan eteisessä pahan näköistä koiran penikkaa
silitellen, tyhmän ylpeänä vääntäysi tuolilta, käänsi selkänsä tulialle
ja meni kasvatti-äidin luo kammariin. Joku aikainen, kokenut ihminen
olisi kohta tuommoisesta käytöksestä saanut sen vakuutuksen, ettei
vieras ollut tervetullut nyt eikä vasta. Mutta lapsihan Kaisu oli
semmoista huomaamaan olletiki, kun kotonaan kaikki vieraat kohdeltiin
tervetulleina, äskeisen vastahakoisen taloon tulonsaki unohti kohta
nähtyään leikkikumppaninsa eikä siis muuta, kun vaan seurasi talon
kasvattia perästä; luuli Maijun tavallisissa oireissaan noin kohtelevan
vierastaan. Kammarissa tuskin vastattiin hänen tervehdyksensä;
rouvaki hyvin sivistyneen näköisenä istua tajotti akkunan edessä
kaikkia sivumeniöitä tarkastellen. Olipa ennen joku sana haastettu
Kaisulle rouvanki suojassa, mutta nyt ei mitään ja vaikka Maiju tiesi
ennakkuudelta tulian syntymäpäivästä, niin ei hän kuitenkaan ollut
tietävinäänkään.
Jo kotoa lähteissään oli Kaisu muistellut sievät sanat kutsuakseen
Maijua juhlapäivälleen; vaan nyt ne kaikki kiinteytyivät kielen
kantaan ja riemu raukesi lopen. Tuskallisen äännettömyyden takaa
arveli ynseästi Maiju vieraalle: "Mitähän sinä jo näin aikaisin lennät
kylää; ihmiset eivät ole vielä ehtineet murkinoidakaan ja minä en ole
vaatehtinut, niin tulet sisälle." Enempätä ei tarvinnut hyväsytämiselle
Kaisulle. Hän oli purskahtaa itkuun, vaan koetti kaikin voiminsa sitä
estää ja salataki. Pienessä kodossaan ei oltu milloinkaan puhuteltu
ei kohdeltu halvintakaan tuliaa niin ylönkatseellisesti eikä ketään
loukattu niin tuhmasti. Selitykseksi Maijun äkäiseen kysymykseen
änkytti tyttö tulleensa vaan pyytämään talon kasvatus-mamsellia tänään
syntymäpäivilleen ja entäpä isän tuliaisilleki samassa. -- "Hyvä"!
tokasi kutsuttava, "hoh; teilläki pidetään varmaan kalaaseja; ettehän
te raukat saisi silakkaakaan ei leipää, jos ei patruunit teille antaisi
rahaa joka toinen kuukausi. Ohoh! nytkö se sinun isäsi tulee? Siitähän
sinulla on piisannut 'praatia' sisällä ja ulkona; pyh, semmonen isä,
paljas laivan renki, niin on setä sanonut; ei minulla ole aikaa tulla
luoksesi nyt eikä vasta; rouva on sanonut, ettei sinun tarvitse
enää käydä täällä. Meille tullee tänään koulumaisteri, siivo herra
Ruotsista, opettamaan minua ruotsia lukemaan ja tästälähtein tulee
kaikki olemaan aivan toisin." -- Niinkutsuttu papukaija änkkäsi samalla:
"kuusikymmentätuhatta, kuusikymmentätuhatta" johon Herrassetä salin
ovelta säisti: "milloin sinä peto olet sen saanut kuulla; laula vielä
sitä, niin kaulasi poikki hakkaan."
Tuiki kirkkaat vesihelmet pyörähtelivät Kaisun silmissä; hiljaa läksi
hän talosta aavistamatta minkälaisessa tilassa ollen Maiju haetti häntä
samaan tupaan puolentoistakymmenen vuoden kuluttua.
Kotia palattuaan ei Kaisu voinut enää muuta, kuin heittäytyä itkien
äitinsä syliin, jossa oli ennenkin usein löytänyt lohdutuksen
lapsellisissa suruissaan. Ensi silmäyksessä miestään odottava vaimo ei
löytänyt muuta syytä lapsensa ankaraan suruun, kuin että odotettavaansa
on äkkipikaan kohdannut joku onnetoin sattumus ja että siitä on
kaupungilla ilmotettu varomattomasti tytölle. Se tahtoo olla niin --
ainaki muutamilla -- jotta mitä lähempänä alkaa olla odotettavansa,
eteenki jos se on rakas olento -- sitä useammanlaisia vaaroja ja
viivykkiä odottajan mielessä kuvittelee mahdollisina tapahtumaan. Tyttö
kun tuosta kuitenki kohta voitti surunsa ja sai vallan mielipahaltaan,
muutamalla sanalla kertoi vähemmän onnistuneesta kutsuretkestään
ja hänki vuorostaan ylen loukattuna päätti, ettei sen mokomammin
asettautua jollaan tapaa korkean vanhan tuttavansa tielle. Päätös
tuollainen, jos oli ankara tehtävänsä, oli vielä katkerampi noudattaa;
sillä hän todella ylen oli suopunut entiseen leikkikumppaniinsa.
Olisiko Kaisulla ollut häälyväinen luonne, niin kyllä kaiketi hän
yhden tyhmän ylpeän mamsellin tähden olisi viettänyt juhlansa toisten
kumppaneiden parissa; mutta se ei ollut niin ja koko juhlan vietto
riemuineen raukesi siihen paikkaan ja suru asui tytön sydämessä koko
päivän. Vasta iltamyöhäsellä, kun isänsä meri-arkku nostettiin tupaan,
loistit taas Kaisun siniset silmät ilosta ja isän tuomat monet sievät
tuliaiset saivat hänen unhottamaan aamupäivän vastukset.
Kaisun kuni Maijunki sekä pienet, että suuret tuttavat eivät vielä
tietäneet mitään Maijun uudesta kasvatus-suunnitelmasta. Olkoon vaan
että Herrassetä otti kasvatikseen -- tietysti maksoa vastaan --
talonpojan tytön, niin olipa hän yhtähyvin kaikessa hiljaisuudessa
päättänyt niin ohjata isäntävaltaansa, jotta tytön viime nipukassa
olisi täytyminen ruveta palveliattareksi. Vaan sitten, kun edellä
sanottu onni rontasi tynnörin tekiää ja Maijun isä -- siksi
valtioviisas asioissa, jotka mahdollisesti lisäisivät hänen tulojaan
eli kohottaisivat mainetta -- tuon tuostaki lupasi korottaa kuukausi
maksoa Herrassetälle tyttärensä edestä. Koettaen saada vääntymään
asioita sille kannalle, että tynnörisepän peritystä tavarasta
olisi tulevaisuuden onnen tuki tyttärelleen, lupasi maanviljeliä
tyytyväisenä odottaa saamisiaan Herrassetältä, joka taas puolestaan
nimensä kirjottamalla "kontrahdin" alle lupasi huolta pitää, jotta
tynnörisepän poika tulee kasvatetuksi herrasmieheksi ja vihdoin vävyksi
talonpojalle. Hurjimmasta liitosta ei ilmoitettu kuitenkaan kellekään
ei tytön äidillekään; Herrassetän rouvan vaan täytyi se tietää,
sillä hänen tuli ohjata yhtä ja toista juonta asiassa. Siinäpä oliki
kylliksi, kun rouva tiesi ja kuulipa sitä ja tätä vanha papukaija, joka
hyppeli huoneesta huoneesen ja tirkistipä kirjoitus-pöydälleki, --
Rouva alkoi kohta tyrkyttää tytölle mointa ajatusta itsestään nuoresta
rikkaasta tyttärestä vakuuttaen, että Maijun onni tulee olemaan mahtava
tulevaisuudessa, kun vaan nyt jaksetaan lopettaa lapsi-vuodet.
Mistä se mahtava onnellisuus olisi rippuva, sitä ei käsittänyt Maiju.
Hän luuli sen riippuvan koreista vaatteista, ruotsinkielen lukemisesta
ja suurimmaksi osaksi siitä, kun kerran pääsee muutamaksi viideksi eli
kuudeksi kuukaudeksi Ruotsin pääkaupunkiin.
Päivää ennen Kaisun syntymäpäivä-kestiä oli Maijun aavistus
mahtavuudestaan jo toteutunut -- niin hän itse päätteli. -- Hän oli
saanut neuleilta, ihan uuden-tyylisen puvun aivan samallaisen, kun
kamreerin Lottaki. Neulojan oli täytynyt tehdä semmoisen aivan vasten
omaatuntoaan patrunessan lihavan rahakukkaron uhalla, vaikka kamrerska
kohdaltaan oli varoittanut raudan kovaan neulojamamsellia tekemästä
kauppiaan kasvatille samoilla kaavoilla pukua, kun hänen tyttärelleen,
jota varusteltiin ensimäisiin tanssikemuihin iässään.
* * * * *
Monta sekä suurempaa, että pienempää tapausta oli ennättänyt kiertää
naapuristossa siihen sunnuntain aamuun saakka, jolloin tuttavamme Kaisu
ensi kerran astui Herran alttarille.
Oli kesä ihanimmallaan Pohjanmaalla, Aurinko ei malttanut monta
tuntia olla tirkistelemättä rajoilla laihan Lapin; se oli taas
kokonaan mieltynyt Kylmälän lasten pariin. Mielihyvällä taivon impi
pälyi olla läsnä Pohjolan nuorukaisten puhtaissa Johanneskesän
leikeissä. Johannespäivän aaton iltana oli Oulun läänissä muutamassa
paikkakunnassa pystytetty mahdottoman korkea Johanneskuusi kruununeen,
koristuksineen erään talon pihalle lähellä merikaupunkia. Juhlapuun
ympärille oli kokoutunut nuorukaisia sekä maalta, että kaupungista.
Ilo miten ennenkin oli tavallinen nuorukais-seurassa. Kaikilla ei
kuitenkaan ollut ilo täydellinen; jollakulla joukossa oli joku
kaivattava, joka, kumma kyllä, ei ollut saanut tulleeksi nuorukaisten
ainoaan yleiseen juhlaan. Mikä on syy, kuka estäjä, kun ei Kaisu ole
tullut tänne?
Kaisua ikävöitseväinen nuorukainen ei ollut kukaan muu, kun ajuri Matin
Antti. Kuten muistamme oli Antti aina isänsä keralla menossa hevosen
perille saati vaan hän kykeni. Äiti oli monta palavaa saanut pyyhkästä
otsaltaan pikku Antin lukemisen tähden; sillä niinpian kun pojan oli
lukeminen äidin vieressä äidin ensin äännettyä joku kirjain eli tavu,
niin poika, kun vaan sattui kuulemaan kärryn kolinan eli reen rotinan
pihalta, loi pyytävän silmäyksen äitiinsä, laski kirjan kiini ja
kiireemmiten lausui mennessään: "Äiti, kun Antti tulee isoksi, lukee se
koko kirjan aivan kannesta kanteen." Pojalla ei viittä kuutta kertaa
jalat ottaneet maahan mennessään talliin hevosta korjaan isän kanssa.
Päivä päivältä oli äiti tullut huomaamaan pojastaan, jotta siitä työn
tekiä tulee; mutta lukeminen, kas se oli vaikea tehtävä.
Kun Antti oli täyttänyt kolmetoista ikävuottansa, näki hän isänsä ensi
kerran sairasvuoteella. Yhtenä aamuna ajuri Matin viruessa neljättä
päivää tautivuoteella, vaikka perheen niukat varat eivät olisikaan
sitä myönnyttäneet, kavahti Antti yht'äkkiä istuimelta sairaan vuoteen
vierestä, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hiljaa hänelle: "minä menen
merelle äiti." Tavallisesti olit pojan jutelmat lyhyintä laatua eikä
hän nytkään muuta virkkanut, odotti vaan äidiltään myödyttävää pään
nyökäystä. Mutta, kun sitä ei tullut niinpian, miten toivoi, matkipa
entiset sanansa, ehätti oveen lakki kädessä yhä vaan katsoa tuijottaen
äitiin. Äiti tiesi hyvin sen, ettei poikansa mene luvatta, tiesi senkin
ettei Antin valitsema elinkeino ole muu, kuin ankarin; mutta mikäpä
pojasta tässä kotonaki tulee, ajatteli äiti ja leppiästi nyökähytti
päätään Antille. Siitä paikasta riensi poika oitis erään hyvä maineisen
merikatteinin luo; ilmoitti ankaran halunsa päästä merelle millä
palkalla hyväänsä aluksi, kunhan vaan sitenkään voisi huojentaa
vanhempainsa surua jokapäiväisestä toimeen tulosta. Laivan johdattaja
entuudesta tunsi ajuri Matin rehelliseksi, ahkeraksi mieheksi ja sen
nojalla ajatteli samaa pojastaki, joka noin ujostelematta osasi ajaa
asiaansa sekä senki etunenässä vanhempansa eduksi.
Hän neuvoi pojan menemään laivan omistajan puheille. Mutta se sattuiki
olemaan ruotsalainen sekä mieleltä, että kieleltä eikä poika arvannut
mielin määrin kumarrella hänelle. Kova herra ei muuta, kuin ajoi pojan
pois luotaan nimitellen sitä suomalaiseksi tolvanaksi. Kova oli vastus
ensimäinen vastus. Antti kertoi kaikki rehellisesti äidilleen, joka
älyttyään harvasanaisen poikansa puhettavan olleen ainoana syynä, jonka
takia ruotsalainen herra patruuni pois ajoi pojan. Äiti ei enempää
vitkastellut, vaan pisti kyläkengät jalkaansa, nakkasi mustan pyhänutun
hartioilleen ja samosi kiireemmiten patruunia tapaamaan.
Hän oli nuoruudessaan palvellut ruotsalaista herrasväkeä ja oli
hyvin tullut tietämään miten oli sanat sovittaminen, jos mieli asian
onnistua; semmoisille tulee kumarrella vasten tahtoaanki enemmän, kuin
mikä onkaan maullista suomalaiselle luonteelle. Ajurin vaimo toimitti
asian poikansa puolesta niin hyvin, että poika otettiin laivaan
kajuttapojaksi.
Se merimatka, jolta Antti koteutui ennen sanottuna Johannespäivän
aattona, oli kolmas hänellä. Tehtävänsä oli Antti suorittanut
toimellisesti ja innolla, että kaikki merimiehet kutka hänen tunsivat,
kutsuivat häntä reippaaksi pojaksi.
Matkoillaan ei ollut Antilla tapana muistella mitään koti-oloja, ei
edes vanhemmistaan jutellut kumppaneillensa; mutta kotorantaan päästyä
oli hän laivan väestä ensimäinen mies, joka kiireemmiten riensi
kotiinsa ja siitä tuota pikaa Kaisun kotia. Nyt viime mainitulta
merimatkalta tultuaan sattui niin, jotta Kaisu oli parhaaltaan kirkossa
rippisaarnassa, jonkatähden Antti ei saanut kohdata häntä. Poika ei
rohjennut mennä kahdesti yhtenä päivänä samaan taloon, vaan toivoi
Kaisun nuorison tavan mukaan saapuvan illalla juhlalle Johanneskuusen
luo. Antti ei ensinkään huomannut, ettei ihmiset uskonnollisten pyhäin
toimitusten aikana rohkene ottaa osaa kansan viattomimpiin huviloihin
ja sentähden hän juhlassa ei osannut muuta, kuin kummastella Kaisun
ynseää käytöstä kesän ainoaa ja nuorten omaa juhlaa kohtaan; poika
piti tuommoiset kokoukset pyhinä. Muutaman pitkän tunnin kuluttua
juhlaleikeissä arveli Antti eräälle tuttavalleen, joka juuri tuli
kuusen luota. "Tiedätkö miks' A:n Kaisu ei ole täällä?" Vastaukseksi
kuului vaan sanat huolettomasti: "sehän on ollut äsken rippikoulussa."
Antti ei siihen muuta, kun virkkoi kylmästi: "niin, se on tosi". -- Sen
kovemmin ei nähty ajuri Matin poikaa siinä koko juhlassa.
Loistavampi juhla, kuin kansan lasten kansallisjuhla vietettiin samoina
päivinä Herrassetälässä.
Tiedämme ennestään Setälän rouvan tuumana olleen lähettää kasvattina
Maijun Tukholmaan sivistyspuuhiin. Niinpä oliki tyttö isänsä
ja kasvattajansa toimesta ollut koko viime kuluneen talven ja
kevätkorvan Ruotsissa. Sieltä hän palasi ensimäisessä ruotsalaisessa
höyry-aluksessa Suomeen, sieltä oli perinyt ihan uuden muodin oloissa.
Siellä oli päälle päätteeksi ominut toisen käsitteen kodostaan:
Kotomaansa oli vaan "yksi kappale", sekin pieni, totisesta emämaasta
Ruotsista, ja kaikki suomalaiset sen maakappaleen edestä ovat ikuisessa
velassa Skandinavian itärannoille.
Kauppiassivistyksessään jo ennen oli Herrassetä sen tiennyt, mutta nyt
kun Maiju omin jaloin oli saanut käydä tepastamassa alkuperäisessä
kasvattajansa kotomaassa ja kuulla siellä herttaisimpia liverryksiä
entisestä veljellisyydestä ja niistä monista suurista töistä -- sekä
suomalaisten velvollisuuksista, niin koko ruotsalaisinto virkosi
Herrassetän ja tuttavainsa veltostuneissa sydämmissä.
Kohta tytön koteuttua lähetettiin nopea sanansaattaja talonpojan
taloon. Isäntä riensi rientämistään emäntäneen tyttärensä tulokestiin,
jota vietettiin itsenä Johannespäivänä. Paha vaan, että juhlan
ruhtinattaren äidin kieli ei tahtonut oikein taipua ääntämään vieraita
kohteliaisuus-lauseita, joksi pahaksi Maijun harmiksi äitinsä näytti
enemmän nyt, kun ennen tomppelilta.
Sanotun Johannespäivän aamu, miten aattoki, oli mitä ihanimpia päiviä
olla voipi Pohjolan taivaan alla. Aurinko loisti niin herttaisesti,
että olisi luullut sen lumoavan suloisuudellaan koko luonnon
lapsukaiset ihko itseensä. Tyyneenä oli koko luonto ikäänkun seki
olisi levännyt sabattia, ei kuulunut lehden liikahdusta, ei tuulen
hengähdystä. Mutta virta levotoin, ku ei rauhaa saa, sohinallaan
muistutti elämän vielä käyvän kaiken luomisen läpitse ja linnut
liverryksillään kiittelivät Luojaa.
Ihmisten asunnoissa tavallisissa talouden puuhissa ei eroitettu juhlaa
arkipäivistä; sillonpa vasta oikein monessa majassa räiskättiin,
paukattiin ja laukattiin, olletiki missä puuhattiin vieraspitoja pahan
totutun tavan mukaan juhlapäivänä; eikä sillä hyvä, että juhlansa
tuhlasivat arkiopuuhiin ne, jotka kestiä laittoivat, vaan tämä
pyhäkestin vietto pakotti kutsututki sabatin rikkomiseen monenlaisia
valmistuksia puuhatessa n.k. kauniin seuran jäseniltä vaaditaan.
Toisissa paikoin itse juhlaksi määrätyt pyhätki toimitukset pakottivat
ihmisiä puuhaamaan.
Kaupungin jotenki valtavan kadun varrella eräässä pienessä talossa
myöski oli tavallista kiireempi, mutta se voitettiin kaikessa
hiljaisuudessa.
Talon emäntä oli aikaisin aamulla kavahtanut vuoteeltaan; ensi töikseen
laatinut tulelle sen niinkutsutun "Johannesjuuston", jota paitsi
monessa paikkakunnassa Pohjanmaalla ei osata otaksua Johannesjuhlaa
juhlaksikaan. Talon toimekas emäntä kiehutti kauan juustokeittoaan,
jotta se tuli helakan keltasta värilleen ja tosi maukasta.
Taloudellisista puuhista Arvolan emäntä, josta tässä on puhe,
ennätettyään, sai somasti nuorilla kukilla koristelemaan yhtä
pientä pöytää, jolle oli ladottu Kaisulle pyhitetyt lahjat, mitkä
hänen piti saamaan sinä päivänä, jona uudistaa kasteensa liiton.
Äidin toimittamien ja kummitätien lähettämien lahjojen joukossa
oli loistavin kalu neulomarasia, jonka merimies Antti oli Kaisulle
tuonut. Wuosia ennen tätä päivää oli äiti itsekseen pyhittänyt
tyttärelleen muistokaluja, joiden mukana monta sievää isänki ostamaa
kappaletta. Toisinaan oli Kaisu pitänyt epäluuloa äidillään olevan
jotaki salattavaa ja kätkettävää muutamassa laatikossa, kun ei sitä
milloinkaan avattu hänen nähtensä ja olipa syntymä- ja nimi-päivinään
hymyillen arvellutki äidilleen jonku lahjan saatuaan, että tätäkö
äitiseni olet niinkauan kätketellyt; mutta vastaukseksi sai aina vaan:
"hm, oletko utelias?"
Kaisuki oli jo tuntisen ollut pukeissaan pienessä kammarissaan, vaan
tahtoen noudattaa äitinsä tahtoa, hän ei tullut sieltä ulos ennenkun
äiti tuli sinne lukemaan aamurukousta. Yht'äkkiä avautuiki ovi suojaan
ja äiti tuli sisälle kantaen somaa kukkamätästä seisovaa neljällä
jalalla. Kaikki lahjat olit sievästi jos sievästiki soviteltu kukkien
keralla pöydälle. Vieraat, jotka iltapäivällä kävivät onnittelemassa
Kaisua nyt seurakunnan nuorena impenä, ihmettelivät kukkien
järesteellisestä asettamisesta, niinkuin lahjain valitsemisestaki. --
Mutta se ei ollut mikään kumma A:n emännälle, joka kotonaan lapsena,
vaikka merimiehen tytär hänki, oli saanut erinomaisen huolellisen
kasvatuksen, jonka täydellisentämiseksi hän kahdeksantoista vuotisena
onnistui päästä palvelukseen erääsen todellisesti sivistyneesen pruukin
omistajan perheesen. -- Päälle päätteeksi oli Kaisun lahjojen joukossa
monta hyvää suomalaista kirjaa. Vanha täti, joka oli tavalla eli
toisella tullut hiukan enemmän tuntemaan kansaansa ja Isänmaatansa,
kuin monet vertaisensa, oli monen naapurin ihmeeksi ostanut Kalevalan
ristitytölleen ja sitäkös katseltiin! Tyttö kiitteli sydämellisesti
äitiään sekä lahjoista että laittajan monista vaivan näöistä.
Lyhyen hartaan rukouksen pidettyä äiti koetti muutamilla
yksinkertaisilla sanoilla johtaa lapsensa ajatuksia sen suuren,
äärettömän pitopöydän valmistajan, Herramme, Vapahtajan puoleen
ja siunaten tytärtänsä saatti hän sen rappusille menemään. Siitä
palattuaan huoneesensa äiti herahti itkuun ilosta, kun hän vielä tähän
päivään saakka oli saattanut säilyttää lapsensa viattomana mailman
turhuudelta ja rukoili hiljaisesti Jumalan varjellusta eteenkipäin. Sen
jälkeen laittausi hänki menemään kirkkoon.
Kaikki rippilapset kokoontuivat vanhan pastorin luo, sieltä opettajien
keralla kirkkoon mennäkseen.
Pastori oli seurakunnan rakkain olento. Hän oli mies, joka ei nyky-ajan
muotisaarnaajain tavalla koettanut valloittaa sydämiä; hän vältti
olla minkään lahkolaisuuden perustaja eli esimies; hän todella ei
ollut riidan synnyttäjä, mutta vakaa rauhan sanansaattaja. Sentähdenpä
vakaat, puoluettomat, totuutta harrastavat seurakuntalaiset rakastivat
häntä kuin isää. Häntä vieläki, pois mennyttä vesissä silmin kaipaa
moni entinen sanankuuliansa, sillä missä hän vaan oli ja vaelsi, ei
häntä tarvinnut pelätä, kuin kielitteliää eli kuin jotaki salapoliisia.
Kellon lyötyä 9 astui pastorin pihan portista ulos kadulle kaunis
seurue: kolme opettajaa edellä ja pitkä rivi lapsia eli oikeimmin
ihania impejä ja uljaita nuorukaisia kolmittain perässä. Kohta
toisessa kolmelmassa vasemmalla kädellä astui Kaisumme synkässä
mustassa juhlapuvussa; kasvonsa loistit ilosta, silmänsä olit vähän
punertavat vaan. Näytti siltä, kun ei minkäänlaisella orjuuttamisella
olisi ollut valtaa hänen ylitsensä; kumma kyllä, hänellä oli selvänä
kullaki sivistyspykälällä olevan ihmisen kunniallinen tarkoitus; oli
selvänä uskontomme perusteet ja hän ei sitä paitsi ollut sidottu
niinkutsutuiden sivistyneiden ulkonaiselta teeskentelemiseltä; hänen
ruumistaan ei painanut ujous tietämättömyydestä ja sieluansa ei voinut
sitoa kukaan. Tuo kaikki oli sivistyneen äitinsä ja kummitädin ansio.
Ihmiset näkivät harvoin tuollaisessa järestössä kirkkoon astuttavan,
sentähden oli heitä kosolta kokoutunut pihojen porteille, katujen
kulmiin ja huoneiden akkunoihin katsomaan meniöitä. Satunnaltaan
nosti Kaisu silmänsä Herrassetälän akkunoihin ja näki vilahdukselta
avonaisen akkunan edessä Maijun vaaleassa aamunutussa; mutta joka
kohta, havaittuansa Kaisun, vetäytyi pois; miksi, emme tiedä. Saman
salin toisessa akkunassa seisoi puolinojallaan muutama pienenläntä
nuorukainen enemmän katsellen salissa olioita, kuin kadulla käveleviä;
näyttipä ikään, kun hän oikeastaan ei olisi mitään katsellut, silmänsä
tuijottelivat vaan.
Ohitse astuvassa seuruessa ei moni huomannut kumpaakaan nuorukaista
setälän akkunoissa ennenkun juuri sivupääsemäisillään kuulivat
huoneista julman naurun; jälimmäiset kolmelmat silmäsivät silloin
akkunoihin ja näkivät tynnörisepän Junnan kyynärpäillään muutamassa
akkunassa sekä hänen olkansa takana Maijun, jonka kuultiin lausuvan:
"musta, kuin nunna, ei nuo työmiehen tytöt häpeä kantaa kohta
samallaista pukua, kuin me paremmat ihmiset."
Junna, jonka piti käydä koulua vaan sen verran, kun kauppamiehen
tarvitseeki, oli kaksi vuotta käytyään ala-alkeiskoulua, valittanut
isälleen ankaraa rasitustaan ja pyytänyt saada jättää sitä sikseen.
Tuosta isä ylen hämillään kiirehti neuvoa kysymään Herrassetältä.
Herrassetä huomasi nyt oikean ajan olevan käsissä ja tahtoi poikaa
asiapojakseen, luvaten tehdä hänestä kelpomiehen ilman mitään
koulumaksuja. Asia päätettiin kauppiaan eduksi. Poika meni mielellään
uuteen ammattiin -- sillä nythän sai juosta. Oli miten oli, niin
kauppamiehellä ei ollutkaan ajatuksensa Junnan ajatukset. Poika
muutaman vuoden asioita juostuaan, tupakkaa ja siirappia mitattuaan jo
taas kyllästyi toimeensa ja alkoi haluta merelle. Isä oli kovin vastaan
poikansa merelle lähtöä, vaan mikäs autti. Tässä pulassa ei piisannut
Herrassetänkään valtioviisaus; jopa hänestä näytti siltä, kun hyvä
saalis menisi kynsistään iäksi päiväksi. Poika meni merelle.
Samaksi Johannekseksi, kun Maijuki palasi Ruotsista, koteusi Junnakin
ensimäiseltä merimatkaltaan, ei seuraten laivaa, vaan tuleskellen
maitse erään englantilaisen huvittelian kanssa. Tynnörin takoja
nähtyään poikansa siten matkalta palautuvan, pudisteli vähän päätänsä
ja arveli: "olisit somempi, näen, vannehtiin astioita." Junna ei
viipynyt monta hetkeä kotonaan, enimmät aikojaan oleskeli setälässä
ja piti hupaisia päiviä, kun vaan joutui vertaistensa poika lonttein
joukkoon. Raha ei loppunut häneltä milloinkaan, sillä tohtihan
kauppamies lainata isän maksettaa.
Näin kiertyi siis, että puhuttuna Johannesjuhlana meidän vanhat
tuttavat lapset, nyt jo nuorukaiset, olivat taas kuki kotiporoillaan.
Aika ja ihmisten hyvätkö vai pahat vehkeet olivat niin pyöritelleet,
jotta toiset kaksi heistä keikaillen käveli kauppamiessalongeissa,
mutta toiset kaksi olivat uskollisina työmiehinä isäinsä säädyssä,
senpätähden kuki vietti kesänsä juhlaaki eritavalla.
Kemuihin Herrassetälään oli kutsuttu paljo vieraita mutta tietenki
ei yhtään entistä Maijun leikkikumppania paitsi "Tunnbindarin Janne
herra;" Maijuki nyt kutsuttiin "Marie". Vieraat ihmettelivät kuinka
Maijusta oli tullut erinomaisen naasti, maullisesti puettu, somasti
tanssiva ja arvostaan pitävä neiti. -- Mitä hän taisi ja osasi sitä
ei kukaan tahtonut toki julkisesti kysyä -- se olisi ollut sulaa
raakamaisuutta, talonpoikaista -- mitä rouvat ja ryökkynät tytön selän
takana ilvettä pitivät, kas, sehän oli sivistynyttä maltillisuutta.
-- Maiju osasi puhua niin paljon Tukholmasta ja oloista siellä, että
vanhemmatki herrat ja naiset ihmettelivät. -- Hän lausuiki oikein
julmasti ikävöivänsä takasi Ruotsiin, jossa ihmiset ovat, kuin
enkeleitä. Talonpojan isäntä oli niin onnellinen tyttömamsellinsa
nojalla, että hän iltaspöydässä esitteli maljan tyttärensä onneksi ja
lupasi ensivuoden sadostaan puolet tytölle neularahoiksi. Tuo seikka
ei ollut oikein mieleen kauppamiestä, mutta voihan sen niellä sokerin
avulla ja parempi kumminki näyttäytyä mieltyvänsä hymysuin. Kauppias
kohta kääntyi Maijun puoleen ja tarjousi hänelle kaupparenkiksi myömään
syksyllä vuoden tulot; sillä hankalaahan se olisi yhdelle hienokkaalle
neidelle, että ruveta kaupusteliaksi ja lupasipa leikillisesti vaivansa
alttiiksi, kun saa vielä kerran iässään palvella nuorta neitosta. Maiju
kiitteli tarjoajaa, joka heti pyyhkäsi viiksiään nenäliinalla ja käski
passarein tuoda sisälle parasta viiniä kellarista.
Myöhään yöhön kesti pitoja setälässä ja vielä seuraavanaki päivänä oli
ruokapöydässä puolipäiväsen aikana pari-kolmekymmentä henkeä.
Käsillä olevata kesää koettivat Maiju ja Junna viettää miten
hauskimmasti voivat. Maijun vanhemmatki suaitsivat, jotta tyttö ja
Junna elivät kuin sisar ja veli.
Tynnörin takojan varat olivat vielä entisellään, kun talo tuli ainaki
toimeen työn ansiosta, mutta perheen miestä alkoi kovin huolettaa
Junnan kevytmielinen elämä. Hänelle kyllä koettivat sivistyneet
selittää herraselämän vaativan uhrauksensa, eikähän poika ollut muka
niinkään turmiolla vielä, kuin monet toverinsa. Junna päätti laittaa
itsensä pois Suomesta talveksi saadakseen parempata työn ansiota
ulkomaalla, ja jopa muutamassa höyrylaivassa matkustiki Pietariin
sieltä edemmä mennäkseen. Isä iloitsi poikansa lähdölle, luuli muka
pääsevänsä kukkaron suollutuksesta, mutta turhaan. Jo ennenkun lumi
katti maan sai isä-vaari Junnalta kirjeen, jossa pyysi rahaa eli
vaihtoseteliä; oli muka yhä edemmäs meneminen parempaa hakeen.
* * * * *
Kahdeksantoista vuotinen neiti on jo täysi ihminen ja saapi alkaa
katsella mielityistään; lapsen lorut jäävät, niille nauretaan.
Saati ei Herrassetä vilkkaammin olisi alkanut valvoa ennen tehdyn
hurjan naimisliittokirjan ehtojen täyttämistä, niin mahtava toivonsa
olisi pian tullut pettuusen; sillä, näet, tavaraa haluaa jokainen
Adamin lapsi: Maijun ympärillä seuroissa ja jopa kotonaki alkoi hyöriä
ja pyöriä nuorukaisia, vieläpä kilpaillaki kuka tuon rikkaan tytön
silmäyksiä onnistuisi saamaan. Kiiret rupesi ahdistaan setää toiseltaki
puolen. Tytön äiti oli ylen paapattanut siitä miehelleen, kun tyttö
niin paljo oli jonnin joutavien nuorukaisten kemuissa ja sen joutilaan
Junnan kutsuissa eikä se vielä sillä hyvä, mutta kun yhä matkoiltaan
kirjottelee tytölle. Aamuin, illoin soitti hellä äiti samaa säveltään
isän korvissa. Mitä isä lienee ajatellutki kaikista keviämielisistä
liitoistaan kauppiaan kanssa. Kylläpä mahtoi useinki tuntua työläältä
omassatunnossa, jota kumminki vaimonsa vaikeroimiset kolkuttelivat.
Isänkään silmissä ei enää näyttänyt tyttärensä tuleva onni kovin
lupaavalta. Mutta, mitäs tehdä, ollako niin lapsimainen ja tunnustaa
vaimolleen ajattelemattomuudessa kyhätyt liitot ja niistä peräytyä.
Ei toki. Semmoinen oli tuskaa ajatellaki miehen, joka piti itsensä
virheetöinnä isänä. Turhuus ja ylpeys voittivat ja lapsi sai jäädä isän
epä-ihmisellisesti solmimien kauppojen uhriksi, saati ei taivas olisi
toisin määrännyt.
Kaupungissa käydessään oli talonpojan emäntä Herrassetälleki viitannut
tuota huolekseen heittäynyttä seikkaa lapsestaan. Tietysti tavallansa
koetti kauppias lohduttaa häntä ja kaiketi lupasi vartoa, ettei Maiju
aika tiheään vaihtaisi kirjeitä Junnan kanssa. Hän vielä enemmän
keventääksensä äidin surua huomautti pojan kokonaan muuttuneen vakaaksi
mieheksi, joka parhaaltaan on kirjurina eräässä isossa kauppahuoneessa
Saksanmaalla. Samalla kaupunkimatkallaan kävi äiti ajuri Matillaki,
jossa sai kuulla Antin olevan taasenki merellä hyvällä palkalla.
Isälleen oli poika lähettänyt rahoja uuden hevosen ostamiseksi ja
olipa entisen lupansa mukaan kotona ollessaan kesällä korjaellut yhtä
ja toista rappio kohtaa vanhentuneessa kotihökkelissään. Tuttavan
osanottavaisuudella kertoi Antin äiti naapurin emännän eli Kaisun äidin
joutuneen kivuloiseksi, jonka takia tyttö ei voinutkaan etsiä itselleen
somaa palveluspaikkaa jossaki sivistyneessä perheessä, niinkuin oli
päätetty. Arvola itse oli lakannut merellä kulkemasta viime kesänä,
ostanut peltoa koko joukon ja asettunut maamiehenä kotitöihin. Siten
oliki Kaisulla kyllin puuhaa isänsä huoneessa.
Aika yhä kuluu edelleen, vuodet vierivät, ihmiset iästyvät. Tapausten
juuret alkavat puhjeta; kunkilainen istutus versoo tavallansa.
Viimeksi, kun katselimme tuttavain naapureimme oloja, näyttipä ikään
kuin he tuossa paikassa olisivat päättäneet rynnätä toivotuille
onnensa kukkuloille. Kyllähän muutamat syrjästä katsojat ja olletiki
vanhat unen-näkiät tiesivät muka muutamain nuorukaisten astuvan
vaarallisen kuilun reunaa, josta vaan askel enää on ikuiseen häviöön;
mutta noille syrjästä saarnaajille naurettiin ylenkatseellisesti.
Talonpojan emännän ja jopa isännänki loistava toivon tähti alkoi
kumminki himmentyä, vaan sen sammumista ei sopinut pelätä: olihan
mahtava kauppamies valon kohentaja. Mitähän, kun nyt lähdemme heitä
tervehtimään, niin onpahan äitein pelko, muutamain isien kamalat
aavistukset toteutuneet sekä nuorukaisten ilma-linnat rauenneet,
kuitenkin osaksi. Todellinen elämä järkähtämättömänä vaatiana on
astuskellut kunki luo vankiten ilot ja kemut, joiden siaan on
tarjoellut suruja sekä vastuksia. Vuosia on kulunut siihen määrään,
jotta Herrassetälän kasvatti on täyttänyt kaksikolmatta vuotta. Siitä
voimme aaviloida kuinka iälliset ovat muut tuttavamme. Tässä tulemme
näkemään Maijun onnen-pyörän kääntyneen vastahakaiseen liikkeesen.
Monilla keinoilla, monilla kirjeillä oli onnistunut setäherralle
saada Junnan ja Maijun kihlaamaan toisensa. Se tehtävä ei ollutkaan
kauppiaalle niin huokea, kun alussa luuli; sillä joko Junna itse
langenneena nuorukaisena sääli vetää Maijua onnettomuuteen kanssansa
tahi tyttö löysi ympärillään hyörevissä nuorukaisissa mieluisemman
sulhaisen. Sievästi ja varovasti muistutti kauppias sekä tytölle, että
pojalle heidän lapsuutensa leikkipäiviä, jolloin jo sydämellisesti
suopuivat toisiinsa; muistutti nuorukaisvuosia, jolloin ystävyytensä
oli ollut remahtamaisillaan rakkaudeksi; koetti näyttää toteen heidän
eroamisensa olevan sulaa sotimista taivaan määräystä ja kaikkein hyvää
tarkoittavain ihmisten tahtoa vastaan. Kihlaus-tuumat ja itse kihlauski
tapahtui kirjeiden kautta, sillä Junna ei ollut käynyt syntymämaillaan
sen kovemmin, kun matkusti Saksanmaalle, ja arvattavasti kauppiaan
tahdosta eli toimesta. Jos sulhanen olisi itse tullut näkyviin, niin
asia olisi ehkä pahentunut. Hänen elämänsä oli vaikuttanut häneen niin,
että jotenki kaunis muotonsa oli pöhlistynyt, siro vartalonsa oli
singonnut tynnörin täyteiseksi; silmänsä aina punottivat ja niskansa
tukevoi päivä päivältä ruskopunaisena; äänensä usein oli karhea ja
kähiä. Tuhlaavaisuutensa olisi ylen pistänyt tulevan appensa silmiin
ja kukatiesi lujaki kontrahti olisi murtunut. Varoja suollutti hän
suolluttamistaan isältään, Herrassetältä ja milloinki mistä sai.
Maijun elämä oli tullut ykstoikkoiseksi alituisten samallaisten
huvitusten keralla. Elämänsä puuttui todellisen elon hengähdystä,
todellista tarkoitusta, mutta hän ei sitä huomannut; päivä päivältä,
viikko viikolta tuli elämä tukalammaksi, josta hän usein kiukuitsi
syyttömille ihmisille. Kaikki tuo vaivaloinen, tukala olo oli tulevana
milloin kehnosti järestetyistä kemuista ja vieraskutsuista, milloin
pahasti neulotuista vaatteista, jopa aikatavasta kotoväki kehnolla
passauksella loukkasivat häntä. Tällaisella käsityskannalla elämästä
oli Maiju kihlauspäivänäänki. Kihlajaispidot pidettiin hänen isänsä
maatilalla. Siellä oli Maiju jo muutamia päiviä ollut joidenkuiden
tuttavainsa kanssa järestämässä yhtä ja toista mielensä mukaan. Niinä
päivinä oli äiti monta hyvää sanaa saanut sanotuksi tyttärelleen
neuvoksi tulevaisuudessa eikä neuvottava ollutkaan muuta, kun
hiljaisuudessa kuunnellut äitiään; sitä läsnä-oliat sormiensa suojassa
kummastelivat. Juhlapäivänä oli ilo ylenmääräinen; vieraita ajaa
suhutteli reki reen perästä pitokartanolle, jossa hyvin vaatetetut
talonpojat toimittavat palveliain virkaa, korjaten hevosia, ajopeliä
ja muita vierasten matkavarustuksia suojapaikkoihin sillä aikaa, kun
nuoret talonpojan tytöt opastivat vieraita eri suojiin naisia ja
miehiä riisumaan matkavaatteistaan. Hyvä keli ja kaunis kuutamon aika
oli houkutellut kaikki kutsutut kaupungistaki, josta oli vaan kolmen
peninkulman matka juhlataloon. Näihin kemuihin, joita Maijun isä
kustanti, oli kutsuttu vanhustenki tuttavia, joiden joukossa emännän
lapsuuden tuttavavainajan tytär Kaisuki. Hänen oli äitinsä jo kappale
aikaa sitten jättänyt; hän oli hiljaa riutunut rintataudissaan. Kaisun
ja Maijun äidein tuttavuus oli uudistunut, kun viime mainitun äiti
jostaki syystä muutti kaupunki-kortteerin Herrassetälästä Arvolaan.
Mutta heidän tytärtensä, entisten leikkikumppanien tuttavuus ei
ollut saanut uutta sytykettä, sillä Maiju lienee odottanut Kaisua
aluksi puheilleen ja Kaisu taas tuntein alhaisen säätynsä ei suinkaan
tahtonut kajota parempiin ihmisiin. Kihlajaispidoissa oli Kaisu
muiden talonpoikaistyttöjen joukossa onnitellut morsianta, joka
tiesi Kaisun olevan kihloissa Antin kanssa, ei arvostellut onnitella
muinoista toveriaan. Kihlatun onneksi piti pitkän korean puheen
eräs koulun-opettaja, joka itse oli hyvin pahaksi ottanut koko
kihlajaisuutisen. Samassa, kun nyt vieraat seisoivat juhlallisina
maamiehen, somasti kiehkuroilla koristetussa salissa, luettiin useampia
onnentoivotus-lippuja, joita oli lauvantaina jo ja yhä sunnuntaina
e.p.p. tullut Herrassetälän taloon sananlennättimen kautta. Niiden
lähettäjät kaikki olit kovin arvokkaita kauppaseurain jäseniä monista
ulkomaan kaupungeista, niin ainaki nimistä kuullen. Herrassetä otti
mielellään sen vaivoikseen, että luki sanotut liput, jotka hän itse oli
tuonutki tullessaan ja taas luettuaan pyysi saada ne talteensa kätkeä
muka kasvatti tyttärensä rakkaana muistona. Morsian ja sukulaisensa
eivät muuta voineet tämmöisestä arvon osoituksesta, kuin haaveksia
Junnan olevan kelpomiehenä. Päivän ruhtinatar ansaitsi tosiaanki kaiken
sen kunnioituksen, mikä hänelle osoitettiin. Kun hän käsi äitinsä
kädessä astui juhlapuheitten pidettyä salista siihen kammariin, joka
oli naisvieraita varten laitettu mitä sievimpään asuun, ihmettelivät
kaikki tuttavansa hänen lempeää, loistavaa kirkkautta silmissään.
Nyt vasta parhaat ystävänsäki näkivät hänen kasvoissaan loiston
luonnollisesta lapsellisuudesta ja avosydämisestä hyvätahtoisuudesta;
hänestä monet kuihkasivat väkitungossa: "Kyllä hän olisi kauneimpia
impejä, kun olisi saanut hyvän kasvatuksen, ja noita lahjojaan, joita
hänessä varmaan löytyy jaloimpiin hyveisiin, missä piilotteli kaupungin
seuroissa." Mutta eräs vanha täti, joka yksinomaisesti kävi ja oli
seuroissa tutkiakseen ihmistä, sanoi aikoja havainneensa Maijussa
löytyvän hyvien avujen lähteitä, mutta tukahutettuina seura-elämän
ulkokullaisuudella.