huutokaupalla, istuivat puutarhasohvalla tyhjässä salissa tätirouva,
vanha täti, tehtailian rouva sekä Maiju. Pitkän ja tuskallisen
äänettömyyden oli katkaisemaisillaan vanha täti, kun huoneesen astui
posteljuoni laukkuneen. Hän hämmästyi entisen mahtavan kauppamiehen
talon nykyistä näköä niin, ettei tahtonut löytää kirjettä laukustaan.
Maiju, joka piti velvollisuutenaan nousta ottamaan vastaan asioitsiaa,
ylen vennosti ojensi kätensä ottamaan kirjettä. Pian huomasi hän
kirjeen olevan Junnalta Ruotsista. Levottomana alkoi lyödä sydämensä
rinnassaan juuri, kuin olisi pakoon pyrkinyt. "Kirje on tärkeä näin
pitkän ja kummallisen ajan takaa; tämä on joko kruunu kaikille
suruille taikka ylen sanomattoman ilon ilmoitus; minä pelkään avata
tätä, sillä olenhan tottunut nykyisin hellittämättömästi saamaan
surusanomia", arveli Maiju ja samalla putosi kirje hänen vapisevasta
kädestään lattialle vanhan tädin helmoihin. Vanha mainen tirkisti lopen
osanottavasti tytisevää tyttöä silmiin, joissa kierteli vesipyörteet,
otti kirjeen ja koettaen lohduttaa neitiä riuhtasi kirjelehden
kuoresta ulos ojentaen omistajalle. Muutamassa silmäräpäyksessä luki
Maiju luettavansa, puristi lipun suonenvedon tapaisesti kouraansa
ja vaaleampana, kuin liinainen nenäliinansa valahti hän vanhain
naisten syliin. Täti juoksi minkä jaksoi noutamaan raitista vettä,
jolla koetettiin holvata pyörtyneen päätä ja käsiä; mutta ämmät ollen
vanhuuttaan heikot virvoittajiksi, viittasi tätirouva palvelustytön
menemään kutsumaan Antin emäntää. Se tuliki kovin kiireesti, koppoi
sairaan syliinsä, voiteli otsaa ja päälakea lemuvedellä jota hän pyyhki
sieramiinki. Tuosta alkoi pyörtynyt virvota, mutta ei jaksanut vielä
avata silmiään.
Kaisu veti hänet yhä lähemmäs rintaansa vastaan ja sen mukaan, kun
tunsi virvoitettavansa rupeavan tointumaan, kuihkasi hän aina jonku
lohduttavan sanan potilaan korvaan. Hetkisen kuluttua remahutti Maiju
auki suuret siniset silmänsä, veti suunsa vienoon hymyyn ja taputteli
Kaista oikealle poskelle. -- "Nainen vaan tuntee, mitä nainen kärsii",
huokasi vanha täti. -- Kauan aikaa istuivat muinoiset leikkikumppanit
nuorempi syleillen vanhempaa, kuin lasta eikä kukaan rohjennut eikä
tahtonut häiritä heitä. Seuraavana päivänä, kun sairas oli jotensaki
toipunut, otti Kaisu hänen erinänsä luokseen yhteen kammariin. Hän
pyysi Maijun myötätuntoisuudella ja kärsivällisyydellä kuultelemaan
pienen salaisuuden. Kuulia kallisti päänsä ystävänsä olkapäätä vasten
ja asettui kuultelemaan.
Oikein kohteliaasti lausui Kaisu. "Seikka, josta tässä nyt kerron
sinulle ei ole suurellista laatua eikä suuresta arvostakaan, onhan vaan
lähtöään aivan matalalta; eläkä Maijuseni tuskau sentähden minulle,
jos kerron typerästi. Maiju, mahtanet muistaa äitisi kertomuksista,
jotta äitini oli sinun kummisi ja oli kantanut sinut kasteelle. Hän oli
kummein tavan mukaan pyhittänyt ristitytölleen pienen kumminlahjan.
Näet, oli moniaita kopekoita pannut säästöpankkiin sinun nimeesi,
vaikka pankissa ja pankkikirjassa hoidettiin rahojasi äitini nimellä.
Isäsi oli tuon tuostaki lisännyt säästökassaasi kipeneen aina
voirahoistaan; vielä äitini kuoltuaki tahtoi isäsi, että rahasi yhä
hoidettaisin samalla kirjalla nimeä muuttamatta. Isäsi sairastaessa
oli puhe säästökassastasi, mutta vainaja pyysi minun olemaan ääneti
koko panoksesta siihen asti, kun Herrassetä ihan täsmälleen on tehnyt
selityksen sinulle. Siitä päättäen katson nyt olevan ajan parhaallaan
käsissä, että Maiju itse otat tämän pienen pankkikirjan. Nykyisin
olen laskenut saatavasi tämän kirjan mukaan, se on noin puoliväliin
neljättätuhatta markkaa. Katsos, ensimäisestä panoksesta on nyt kulunut
seitsemänkolmatta vuotta."
Ihan ääneti oli Maiju kuunnellut Kaisua, ainoastaan huokaamallaan
hälväsi äänettömyyttään silloin, kun puhuja mainitsi poismenneitä.
Kertomuksen päätyttyä otti Maiju kirjaisen Kaisulta, katseli, käänteli
sitä ja arveli: "neljättätuhatta markkaa tässä lahjoitat ystäväni
minulle; äitisi oli oiva kummi, joka osasi pyhittää ristitytölleen
pahan päivän varan". -- Koeta kultaa tulessa, ystävätäs hädässäis. --
Siitä otti hän Kaisun kädet kättensä väliin, puristi niitä kauan ja
silmistään, joista nopahteli kirkkaita vesihelmiä ystävysten käsille,
voi lukea täydellisimmän kiitollisuuden. Pankkikirjan hän vieläki
jätti Kaisun talteen ja riensi odottamatonta saalistaan ilmoittamaan
äidilleen, joka oli äsken saapunut kaupunkiin. Sen erän takaa ei
muistettu kaipauksella kunnotonta sulhasta, joka niin voi jättää
kaikki, mitä hänellä oli rakkaimpaa mailmassa.
"Ihminen, jonka on Luoja luotuinsa kruunuksi, olentonsa kuvaksi
maailmassa asettanut, ihminen yksin elävistä kaikista saattaa
muistonsa heittää, tunteensa tukehduttaa, kivenä luopua ja hekumasta
hurmettuneena unohtaa kodin, josta olentonsa sai, unohtaa Isänmaan".
* * * * *
Kun noin neljän vuoden paikoille oli kulunut viime mainituista
tapauksista, matkustin minä kauniina kesäpäivänä halki R:n pitäjän
kirkon kylän. Vähän matkaa tuttavamme Maijun lapsuuden kodosta soman
kartanon rappusilla istui keski-ikäinen nainen ja mies puettuina
talonpoikaisiin vaatteisin. Pihalla ruohostossa pallerehti tuiki
punaposkinen tyttö, nähdä vuoden vanha ja matalalla lavitsalla istui
harmaapäinen kaunis vanha nainen, joka ei pikku tyttöä laskenut monen
kyynärän matkalle luotaan. Lapsi, kun koetti puhua sopertaa mummalle,
sille nauroivat rappusilla istujat oikein sydämellisesti. Minä en
malttanut olla kysymättä kyytipojalta talon asukkaista, joiden puku,
koti ja koko ympäristö näytti mahdottoman siistiltä. Poika änkytti
vastaukseksi, että talon emäntä oli niinkutsuttu talonpojan mamselli,
joka yhtäkkiä sai jostaki paljo rahoja ja otti miehekseen erään ajurin
Matin Jaakko nimisen pojan, joka oli ollut moniaita vuosia Amerikassa.
Tuo mumma on emännän äiti ja pikku tyttö on isäntäväen lapsi ja he
kaikki elävät nyt hyvin onnellisina.