(Osa proloogista)
Jos kansani kullassa kulkea sais ja narrinmekossa hohtais
ja kaikki se sais, mitä saada voi, mikä koristaa keikarilasta,
mut vapaus kirjasta pyyhittäis ja kielto ois puhumasta,
mitä sydän se tuntee ja aavistaa ja sykkivi viattominta,
niin voisko se mässäten unhoittaa, mikä kohtalo näin sitä kohtais?
Ei! Vaikkakin sille kallis on jokapäiväisen leivän hinta,
niin elämän leipää se vaatii myös ja sitä sen huutaa rinta,
se janoo elämän sanaa myös, joka sille on hengen ruokaa,
se tahtoo puhua puutteistaan ja siksi se huolin huokaa.
Se entistä köyhempi silloin ois, jos sanan sen huulilta kieltäis
ja oisko se korkea-otsainen, jos antihelyssä se kulkis,
ja eikö ne äänet kuulua vois, jotka kuivahan kurkkuun nieltäis,
ja eikö ne silmät puhua vois, kun lahja sen suuta sulkis,
ja täytyiskö näin sen kulkea ain tylynmykkänä, onnetonna,
ja eikö se silloin olisi niinkuin saastassa paatunut konna
ja ehkei se puhua tahtoiskaan, tai liukkahan kielen saisi,
tekohurskaana ehkä se tympistyis ja armohon luikertaisi?!
Ei, ei! -- --
Viel' luottaa kansani kuntoonsa ja oikean asian voimaan,
ei rikos sen rinnasta löyhkälle, omatunto sen sydäntä ei soimaa,
se puhdas on sininen ja valkoinen ja sen vaakuna valossa hohtaa,
se painaa päätään ja oottaa vaan, mihin kohtalon koura sen johtaa.
Tuhoviestien viimassa sana se käy ja kovimmat kohlut se kestää,
sitä muuria vielä ei rakettu oo, joka voisi sen kulkua estää!
Ja vaikka se vitjoin kytkettäis kuin raamattu kahlein lyötiin,
kun vapaita sieluja peljättiin ja aneita kullasta myötiin,
niin tulee se toinen Luteerus, joka kieltäjät tilille kerää,
sanansortajat kerran hän käännyttää ja sana se henkihin herää
ja vaikka se kahlein kulkee nyt, niin irti se reutoo sentään,
ja vaikka sen siivet leikattais, se nousee kun juuri se räytyy,
lokakasteesta esiin se kannetaan ja se elämän lähteessä pestään,
sen äänessä Jumala julistaa ja se vapaana ilmassa lentää,
sillä vapaus sille on elämä ja sen elää täytyy, sen täytyy!
27/10 99.