(Kappelissa keväällä 1899).
Ilta on leuto ja punertava länne,
Kappelin sähkö se kimmeltää;
viinuri, kolmelle viiniä tänne,
täällä me tahdomme viivähtää!
Valkeita lakkia kaikkialla,
illalta lyyryt kiillon saa,
kansaa liikkuvi puiden alla,
suihku se nurmen kostuttaa.
Vahti se huutaa Kappelin takaa,
vaunut vyörivat verkalleen --,
vaihtuu vahti ja käskyjä jakaa,
astuvi vartiokojulleen.
Tuollapa katkes nauru ja juttu,
viinuri seisoo ja juoksee taas,
silmää iskevi tutulle tuttu,
maljansa nosti ja täyteen kaas.
Sydän on täysi ja silmät loistaa,
maljassa päilyy illankoi,
ei voi soittajat surua poistaa,
lavalta torvet ja rummut soi.
Päivän hommat ja päivän vaivat,
kirjat, karjat ja puuha muu,
laskut ja ostot, vaunut ja laivat
yhteen pauhuun unhottuu.
Venäläiskirkon katto se kiiltää
lumisine sipulikattoineen,
suuret laivat ne merelle viiltää
sauhuineen sekä lippuineen.
Vaan ei unehdu surut ne suuret,
aina ne kaukaa hiipivät luo,
niillä on rinnassa pitkät juuret,
vihlovan viestin aina ne tuo.
Pikarit kiiltää ja lamput hohtaa,
perhojen surinan kuulin kai,
vihreät siivet ne valohon johtaa,
nyt kun on surujen sunnuntai.
Vihreät siivet ne nostaa ja kantaa,
minne ne muuten kulkiskaan,
kullassa liehuu ne Suomenrantaa
ylitse toivossa toipuvan maan!
Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa,
toisko se tulvan tullessaan,
toisiko rauhaa, toisiko tuskaa
kohtalo vuos'sata kohdussaan?
Suomen malja! Sen tahdomme juoda!
Kansan keskeen polkumme vie,
tahdomme valolle linnoja luoda,
yhtyköön käsi ja erotkoon tie!