Monet hällä on Suomessa manttaalinmaat,
monen tehtaan rattaat ne pyörii,
salit loistaa ja pöydällä herkkuja on,
helokullassa lakeijat hyörii.
Mut sentään ei huulella hymyä näy
ja aatos raskaana pyörii.
Hän lapsena kasvoi idässä päin,
tavat oudot hän tuonut on sieltä,
hän aarteista isäänsä kiittää saa
ja hän käyttävi korskaa kieltä,
hän vaativi kansalta kunniaa,
eikä käsitä kansan mieltä.
Mitä rahvas on? Kaarnaa ja kuonaa vaan,
se on syntynyt kantamaan iestä;
hän katsoo kansaa vaunuista vaan,
mut rovot hän kiskoo sen hiestä.
Ei! Joukon harteill' ei nousta voi,
se vihaa rikasta miestä!
Mut nousta täytyy ylhäältä päin,
missä kunnian valta on suurin
ja kohoo se aasi, kun kultaa se tuo,
yli korkeimman palatsin muurin
ja voi sitä muuttaa karvaakin
ja siinä se temppu on juuri!
Nimen eessä kun sitte on pikkainen "von",
niin silloin se harmikin häätyy;
kun muotokin on kuin aatelisen,
sais päästä jo aatelissäätyyn
ja puhtahan kilven naulata vois
oman kartanon ullakkopäätyyn.
Hjaa! Valtiopäiville tultais myös,
kai tuottais se hiukan valtaa,
koko laitos on vanhan ikuinen
ja omaa kuoppaansa kaivaa,
noh, samppanjassahan ohjata vois
sitä ikävää valtiolaivaa.
* * *
-- Hän Pietarin pitkillä pihoilla käy
ja hyvään onneensa luottaa,
hän sipulikirkkoja rakentaa
ja marmorilouhia tuottaa.
Kun korkeita vieraita talossa käy, --
niitä paraalla viinillä juottaa.
Mut kunnian viestit ne viipyy vaan,
Nevanrannat niin himmeinä vilkkuu
ja lakeijat käyvät varpaillaan,
sirot pikarit hiljaa kiikkuu;
hän nukkuu -- ja unissa pöydältä
kakspäinen kotka se ilkkuu -- --.