(Mielikuvitelma)
Turun sillalta haaksi se lasketti
ja sen läntehen tuulet toivat,
yli Naantalin siintävän saariston
pyhän Pirjetan kellot soivat.
Ne jättivät kaijun niin kaihoisan
ja ne sydämmen juuria viilsi,
sen haahden kannella seisoi mies
ja silmässä kyynel kiilsi.
Ja taivahan pilvet ne riippuivat
yli luostarimuurin harmaan,
hän katseli kammioruutuja
kuin muistelis kasvoja armaan.
Hän muisti Laukon kartanon,
johon lehtevä kuja johti,
hän ratsasti ali portin sen,
josta Kurkien vaakuna hohti.
-- Hän ratsasti Laukon kartanoon,
asesalista soihdut loisti
ja nuorelle Pirjetta neidolle
hän sydämmensä lauluja toisti:
-- -- -- -- --
"Sinä olet mun linnaruusuni,
sun menetin liian varhaan,
ne istutti ihanan ruusuni
sen harmaan luostarin tarhaan.
Tuli heimokiistat ja sota soi,
vihan vilja se heilimöitsi,
väen vietihin ylpeä neitoni,
joka kultaansa ikävöitsi.
Ma olen se kulkeva ritari,
jota elämän onni ei suosi,
ja tänne aatos allina käy
ja soutelen joka vuosi.
Ja hyvästi, hyvästi armaani,
jot' en näe minä enään milloin
ja hyvästi saaren lainehet,
joilla kiikuin ma kuutamoilloin!"
Ja haaksi se valitti vaahdossaan,
kun tuulet sen merelle toivat,
yli Naantalin tummuvan saariston
vielä kerran kellot soivat.
-- Ja sanotaan Pirjetta Kurjesta,
että ristiin hän sormensa sulki,
sen yön hän luostaripihalla
vain itki, itki ja kulki.