eli laulu punaisesta miehestä, joka taisi valkosia satuja.
Mihareppuri vanha ja sukkela mies,
se nyt kiertävi Suomen rantaa,
Häme, Karjala eiliset eljet ties,
mies punaista laukkua kantaa
ja voi sitä rikasta rihkamaa,
koko maaliman suutarinmarkalla saa
ja lisäksi reppurisielun!
Hän tinkii myös kun on tarvis vaan,
omat hänellä on keinot ja laskut,
hän juopi kun kylissä juotetaan,
hai, djai kun on leviät taskut,
kun ryypyn tai kaksi hän siunaten joi,
voi, sittekös juttuja piisata voi,
tämän maaliman ihmettä monta.
Hän huitoo huimasti käsiään
ja kertovi kansasta kuussa:
ei talvea siell' ole ensinkään
ja kahvia kasvaa puussa.
ja sielläkös tolppari vehnää syö,
on pyhiä myötään ja leikkiä työ
ja muikeita mutsoja paljon.
Kujavieret viinaa virtailee,
jokapäivä on humua, häitä
ja aidanseipäillä keikkuilee
monet kuormat silavanpäitä
ja siell' on sokuria veräjänsuut
ja honkina huojuu metsänpuut,
sata ruplaa tukista saapi.
Ja siellä on yhteinen laidun ja maa,
ei pajarit heittele paulaa,
kirkk'herrakin lehmänsä unhoittaa
ja lukkari voittakin laulaa.
Mies rauhanuuras on mittari maan,
tinasotureillansa se leikkii vaan, --
suo pitää pitoja kunkin!
Näes, reppurilla on reppurin tie,
rakas ystävä meitäkin muistaa,
hän humalat, kolikot kotiin vie
ja ne arkkunsa pohjalle puistaa.
Siell' aikoja huonoja naukuilee
ja kengänruojia paikkailee,
jo huomenis täällä on taasen!
20/3 99.